Part 10

— Mutta, väitti Finotti vastaan, — Cesarella on aina vieraita. Nytkin, minusta näyttää...lisäsi hän, ääni täynnä salaisia kysymyksiä ja katsellen nuorta naista, joka työnsi ulos alahuulensa mitään vastaamatta.

— Kuinka ihmeessä hän on Cesaren ystävä? kysyi komendööri puoliääneen.

— En tiedä.

— Minä kuitenkin kadehdin häntä.

— Minkä tähden?

— Elää näin lähellä teitä!

— Voi olla hyvinkin vähän miellyttävää, ellei ole minuun makuuni, sanoi Marina äänellä ja eleellä, joka ilmaisi hänen haluavan lopettaa keskustelun.

— Vezza! huusi Finotti ääneen. — Kuinka voit seisoa ja puhua forelleista naisen läheisyydessä, sillä puhutpa forelleista tai kravuista, näen sen päältäsikin. Huomaan, että teet hyvin huonon vaikutuksen kohteliaaseen ystävääni tohtoriin.

Kohtelias ystävä purki sisältään tulvan vastaväitteitä.

— Markiisitar, sanoi Vezza lähestyen, — kuulkaa, kuinka palkitaan ystävän epäitsekkyys, joka jättää toiselle etusijan!

— Oliko se sitten teillä? kysyi Marina hymyillen omaa hymyään, ja odottamatta vastausta kääntyi hän Steineggeen päin:

— Kolme tuolia, sanoi hän.

Pylväskuistikolla oli viisi henkeä eikä yhtään ainoata tuolia.

— Kun nainen käskee, vastasi Steinegge hetken äänettömyyden jälkeen, — niin voi ratsuväen kapteeni tuoda niitä kolmekymmentäkin.

Komendööri Finotti tarkasteli Sillaa. Tämä oli kalpea ja katseli Marinaa vihan liekki silmissään, niin että tuota käytännöllisen psykologian harrastajaa alkoi hiukan epäilyttää.

— Kaikki seisovat! huomautti kreivi astuen tällä hetkellä insinöörin, asianajajan ja virkavaltaisten maistraatinherrojen kanssa pylväskuistille. Rakas Steinegge, olkaa hyvä ja sanokaa, että tänne tuotaisiin tuoleja. Professori haluaa nähdä, voisiko ja millä tavalla laittaa säännönmukaisen sulun veden nousua vastaan; ja olisiko ehkä tarvis tehdä joitakin. Minä saatan häntä. Nämä herrat haluavat mieluummin jäädä tänne.

— Me sanomme jo ehkä hyvästi, sanoi eräs maistraatinjäsen.

— Mitä hittoa! vastasi kreivi. Teidän pitää toki tervehtiä sisarentytärtäni. Jos haluatte, professori...

Professori jakoi kiireesti hymyilyjä ja kädenpuristuksia viidelle kuudelle arvokkaalle maistraatinjäsenelle ja lähti kreivin kanssa.

— Nyt panemme karhut tanssimaan, kuiskasi Finotti donna Marinalle.

Mutta karhut eivät olleetkaan niin karhumaisia kuin hän kuvitteli. Kolme heistä, viransijaiset jäsenet ja pormestari, tunsivat itsensä tarpeeksi pitääkseen visusti suunsa kiinni. Toiset kaksi, todelliset jäsenet, olisivat voineet opettaa oveluutta herra komendöörillekin. Sukkelassa suunsoitossa he eivät olleet häntä ollenkaan huonompia, ottaen huomioon, että he olivat talonpoikia, rikkaita ja lihavia, mutta oikeita kuokan ja auran varresta lähteneitä. — Olemme tyhmiä maalaisia, sanoi yksi heistä. Heillä oli erittäin hieno vaisto ivan suhteen.

Puhuttiin luonnollisesti paperitehtaasta. Finotti maalasi suurin piirtein, kuin luudalla, niitä teollisuuden ihmeitä, joita saataisiin nähdä, ja satumaisia voittoja, joita seutu tulisi tehtaasta saamaan. Nuo kaksi myönsivät nyökäytellen päitään kaikesta voimastaan ja hangaten käsiään polviinsa.

— Kylläpä maailma on tullut teräväksi! sanoi vanhempi heistä.

— Ja me pysymme aina yhtä pyöreinä, vastasi toinen. — Elleivät meitä hiukan höylää.

— Niin, rikas kunta! sanoi Finotti.

— Kyllä, neljä varvikkoa ja jonkun verran ruohikkoa tuolla vastapäätä olevalla kamaralla, jota kaikki käyttävät hyväkseen. Kunhan olemme syöneet ne, tehdäksemme tietä paperitehtaalle, niin tulemme rikkaiksi, mutta nyt... Niinpä niin... Ehkä se on viinin ansio, jota herra kreivi armollisesti on suvainnut tarjota meille, että minusta tuntuu olevan jo aika tulla oikein herroiksi. Se on mainiota viiniä; eihän se vain liene petollista? Mitä te siitä sanotte, herra saksalainen, teidäthän näkee väliin kyttyräselkäisen Cecchinan luona?

— Aa, aa, puhalteli Steinegge ymmärtämättä mitään.

— Ohoh! huudahti Vezza huomaten mustat pilvet, jotka paisuivat itäisellä taivaalla. Myrsky on tulossa.

— Ei, hyvä herra, ei, sanoi maistraatin jäsen, joka oli äsken puhunut. — Ei nyt, mutta ehkä tulevana yönä.

— Mikä on noiden kallioiden nimi, tuolla ylhäällä, minne aurinko juuri sattuu.

— Me nimitämme niitä Alpe dei Fioriksi. Lapsena olen minäkin käynyt siellä ylhäällä heinän teossa. Olisivat voineet nimittää sitä Paholaisen vuoreksi, se olisi sattunut paremmin.

— Siellä onkin paholaisen kolo, sanoi toinen.

— Mitä, onko siellä paholaisen kolo? sanoi Silla. — Ja miksi sillä on sellainen nimi?

— Hm, en oikein tiedä, pitäisi kysyä vaimoväeltä. Heillä niitä on juttuja kerrottavana.

— Esimerkiksi?

— Esimerkiksi, että tuon kolon kautta pääsee helvettiin kuin tanssien, aivan suoraa päätä, ja että paholaisen mielilapset valitsevat kaikki tuon tien. He sanovat tunteneensa kolme neljä henkilöäkin, jotka ovat sitä tietä menneet.

— Niinkö? sanoi komendööri Finotti. — Antakaapa kuulua.

— En todellakaan nyt muista...

— Tämän seutulaisiako?

— Täältä sekä muualta. En muista.

Tässä kohden arvoisa herra pormestari valitettavasti unohti varovaisen vaitiolonsa.

— Mahdotonta, Pietro, sanoi hän, — mahdotonta ettette muistaisi. Se hullu...

— Aasi! murisi hampaidensa välistä päämiestään vähän kunnioittava maistraatinjäsen.

— Oikein, pormestari! Kertokaapa te! Teidänhän pitää tietää, mitä tietä alamaisenne menevät helvettiin, piru, vieköön! Kertokaa siis! Se kai ei ole mikään virkasalaisuus, toivottavasti?

Pormestari, huomattuaan liian myöhään panneensa jalkansa ansaan, kiertelihe tuolillaan sanoen: — Siitähän on jo kuusisataa vuotta...

— Oh, kuusisataa! Ei edes kuuttakymmentä, sanoi eräs toinen jäsen, joka tähän asti oli pysynyt hiljaa.

— Hyvä, hyvä! Kuusikymmentä tai kuusisataa, vanha tarina joka tapauksessa, muu on yhdentekevää näille herroille.

Pormestari-parka ei enää tietänyt miten puolustautua, ja päästäkseen tuosta painosta hän purki tietonsa ulos yhdellä kertaa.

— Niin, tuo hullu oli vanhan kreivi-vainajan ensimmäinen vaimo täällä palatsissa! Hän oli genualainen, joka nähtävästi oli jonkin verran hairahtunut, ja hänen miehensä oli tuonut hänet tänne ja piti häntä täällä kuin vankilassa. Kreivi itsekin pysyi täällä aina hänen kuolemaansa asti. Ihmiset puhuvat, että paholainen olisi vienyt hänet luokseen tuota tietä.

Pormestarin puhuessa Marina nousi ja käänsi hänelle selkänsä. Hänen virkaveljensä tekivät hänelle merkkejä, että hän vaikenisi. Vezza sanoi umpimähkään:

— Onko tuo tuolla Cesaren vene?

— Ihania aikoja nuo! huudahti Silla sointuvin äänin.

Kaikki, paitsi Marina, katsoivat häneen hämmästyneinä.

— Siveellisen voiman aikoja, jatkoi hän välittämättä hänelle tehdyistä merkeistä. — Orgaanista, siveellistä voimaa! Nyt meillä on kouristuksia, hillittömän intohimon purkauksia, kaikki pohjaltaan itsekkyyttä. Jos nainen pettää, ammutaan hänet tai ajetaan pois. Kostaa ja vapautua, se on tarkoitus. Siihen aikaan oli toisin. Silloin voi löytää jonkun aatelismiehen, joka kykeni hautautumaan syyllisen kanssa erämaahan, rikkoen kaikki siteet maailman kanssa, kunnioituksesta tuota yhtä pyhää, vaikkakin tuskallista sidettä kohtaan.

Marina, selin häneen, repi hermostuneesti lehtiä oikealla kädellään eräästä ristinkukan oksasta.

— Ehkä se olikin julma kosto, sanoi Finotti, — hidas ja laillinen ihmismurha. Mitä te siitä tiedätte?

— En tiedä, mutta en myöskään usko, että kreivi Cesaren isä kykenisi sellaiseen. Ja muuten, meitä innostuttaa ja liikuttaa aina rangaistus; mutta entä rikos? Kuka tämä nainen oli? Kuka voi meille sanoa?...

Donna Marina kääntyi.

— Ja te, sanoi hän vihan murtamin äänin, — kuka te olette? Kuka voi meille edes sanoa teidän oikean nimenne? Se arvataan!

Hän aukaisi rajusti läntiseen siipirakennukseen johtavan oven ja katosi.

Medusa ei olisi paremmin osannut muuttaa tuota miesjoukkoa kiveksi. Silla tunsi, että hänen piti sanoa jotakin, mutta ei tietänyt mitä. Hän tunsi ikäänkuin horjuvansa ankaran iskun huumaamana.

Vihdoin hän pääsi vaivalla selville ajatuksistaan.

— Hyvät herrat, sanoi hän. — Näen, että minulle on heitetty häväistys vasten kasvoja, mutta en käsitä mikä se on.

Ei sanat, vaan äänenpaino, levitetyt käsivarret ja silmät sanoivat: jos olette ymmärtäneet, niin puhukaa. Komendöörit ja tohtori tekivät äänettömiä vastaväitteitä, osoittaen eleillään, etteivät olleet mitään ymmärtäneet, toiset seisoivat suu auki. Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet mukanaan sanoen: — Nyt tunnette hänet, nyt tunnette.

R...n maistraatti ja tohtori lähtivät heti.

— Kaunis loppukohtaus! sanoi komendööri Vezza ensimmäisen hämmästyksen haihduttua. — Oletko sinä ymmärtänyt?

— Ehen! vastasi Finotti. — Sehän on selvä kuin päivä.

— Kuin hämärä päivä.

— Mitä vielä! Tahdotko kuulla? Tuo nuorukainen, joka on pudonnut palatsiin kuin pilvistä, on ystävämme Cesaren pikkusyntejä. Neitosta se harmittaa mahdottomasti. Nähdä nenänsä alta vietävän sellainen eno, käsitäthän! Olisi kyllä olemassa kaiken pelastukseksi tuo tavallinen järjestely, ja lyön vetoa, että Cesarella onkin tämä ajatus mielessään, mutta... Pariisissa tai Milanossa tai vaikkapa kuussa on varmasti eräs mutta taivahisine sylintereineen ja ihanteellisine housuineen. Olkoon hän sitten vaalea tai tumma tai minkä pirun näköinen ikinä haluat: hän on varmasti olemassa. Siis ei mitään järjestelyjä, vaan ilmi sota! Eikö se ole selvää?

— Et tiedä niin mitään, rakas ystävä. Uskaltaisikohan ottaa sikarin. Komendööri Vezzaa huvitti sytyttää sikarinsa tuhlaten siihen kaikessa hiljaisuudessa puolen tusinaa tulitikkuja. — Niin Minä Pernetti Silla, kaunis nainen, erinomaisen kaunis! On ollut Cesaren ystävä, mutta vain ystävä!... Komendööri puhalsi savukiehkuran, seurasi sitä silmillään ja piirteli kädellään vertauskuvallisia nollia ilmaan.

— Hän oli tyrolilaisen ylioikeusneuvoksen tytär, jatkoi Vezza. — Tiedätkö, että Cesare ajettiin pois Lombardiasta v. 1831. Luulen hänen tahtoneen vapauttaa Italian voidakseen sitten ilman arveluja naida vaalean tyrolittarensa. Tyttö lienee ollut silloin siinä kahdenkymmenenkahden vaiheilla. Isä olisi ennemmin paistanut hänet elävältä kuin antanut vapaamieliselle kreiville. Tyttöparka pysyi lujana aina kaksikymmentäkuusivuotiaaksi asti. Hänen isänsä, oikea susi, taisi purrakin häntä. Vihdoin eräänä kauniina päivänä tyttö taivutti päänsä ja nai erään mädäntyneen itävaltalaisen, epäilyttävän olennon, joka ansaitsi paljon rahaa yrityksillään, mutta hävitti ne myöskin kaikki, meni saksalaisten kanssa tiehensä vuonna 59 ja kuoli luullakseni Leybachissa. Mina ja Cesare eivät nähneet enää milloinkaan toisiaan, mutta he kirjoittivat aina toisilleen; ei kuitenkaan rakkauskirjeitä, herra varjelkoon! Ei ajattelemistakaan Cesaresta! Hän on oikea jansenisti, joka ei mene messuun. Nainen kirjoitti hänelle vain pojastaan, jonka suhteen hän pyysi neuvoja. Hän kuoli vuonna 58, ja kaiken tämän olen kuullut eräältä hänen ystävättäreltään jälkeenpäin. Nyt kysyn minä, onko asia selvä? Kysyn, mitä markiisitar Malombralla on pelättävää, mitkä syyt saivat hänet...

— Kyllä, kyllä, kaikki voi olla totta, s.o. hän ei tunne asioita tältä kannalta. Mutta lopuksi, kuinka puhut syistä ja vaikuttimista noin ihastuttavassa pääkkösessä? Etkö näe, jumala paratkoon, mitkä silmät? Niissä on järkevyyttä ja hulluutta. Omistaa hetken noin ihana ja noin hävytön nainen! Varmasti tulisi hulluksi nautinnosta.

— Pyh! sanoi esteetikko, — hän on liian laiha.

Mutta valtiopäivä mies muodosti tätä sensuroimista vastaan niin oppineen ja tieteellisen kumoustodistelman, ettei sitä voi kertoa taiteellisessa teoksessa.

VIII. MYRSKYSSÄ.

— Sytytänkö tulen, herra? kysyi Steinegge matalalla äänellä.

Oli myöhä yö. Jo pitkän aikaa olivat Steinegge ja Silla istuneet jälkimmäisen huoneessa vastapäätä toinen toistaan, mitään puhumatta. Tuntui siltä, kuin he valvoisivat paarien ääressä. Steinegge nousi, sytytti äänettömyyden vallitessa kynttilän ja istuutui taas tuolilleen.

Silla istui käsivarret ristissä rinnalla, pää painuneena alas rintaa vastaan, silmät tuijottaen maahan. Steinegge oli levoton, hän katseli Sillaa, kynttilää, kattoa, pani toisen jalan toisen päälle ja vaihtoi sitten taas äkkiä asentoa.

— Kohta meidän täytyy mennä alas, herra, sanoi hän. — Luulen herra kreivin palanneen jo aikoja sitten.

Silla ei vastannut.

Steinegge odotti hetkisen, nousi sitten, otti kynttilän ja lähti ovelle päin.

Toinen ei liikahtanut.

Steinegge katsoi häneen, veti kaulan hartioidensa väliin alistuvasti huokaisten, laski kynttilän kädestään ja astui Sillan eteen.

— Olen tyhmä, herra Silla, en osaa sanoa mitään, mutta olen ystävänne. Vannon teille, että jos voisin vastata puolestanne, vetäisin sydämestänne tuon terän, joka teitä varmasti siinä kiduttaa, ottaisin sen mielelläni itse, kunhan vain näkisin teidät huolettomampana.

Silla nousi ja kiersi käsivarret hänen kaulaansa. Steinegge höpisi tulipunaisena ja hämillään:

— Oo, ei... herra Silla... kiitän teitä, ja irtautui hellävaroen syleilystä. Onnettomuus, kurjuus ja kaikenkaltaiset mielenkarvaudet olivat nöyryyttäneet hänet siinä määrin, että hän tunsi itsensä orjamaisen liikutetuksi niiden tuttavallisuudesta, jotka hänen mielestään olivat häntä ylemmällä yhteiskunnan asteella.

— Pitää olla hiukan filosofi, sanoi hän. — Pitää halveksia tuota henkilöä. Ettekö usko, että hän on loukannut minua kahdeksan, kymmenen tai parikymmentä kertaa? Ettekö muista, kuinka hän puhui minulle tänäkin iltana kuin palvelijalle? Minä olen aina vain halveksinut. Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Te italialaiset sanotte tuollaista kunnialliseksi naiseksi, koska hän ei tee sitä, ymmärrättehän. Ja alhaisiksi sanotte niitä toisia. Mutta minä, sanon: tämä, tämä (Steinegge painosti raivoisasti joka tavua), tämä on alhainen. Häpäisee minua, koska olen köyhä, häpäisee teitä ahneudesta!

— Ahneudesta?

— Niin, sillä hän kuvittelee, että herra kreivi aikoo tehdä teidätkin perillisekseen.

Silla peitti kasvot käsiinsä.

— Siis, tahtoiko hän todellakin sanoa...

— Mutta...

— Mutta mitä? kertasi Silla tuskaisesti.

— Kaikkihan täällä sanovat niin.

— Kaikkiko niin sanovat?

Pitkän äänettömyyden jälkeen Silla lähestyi hitaasti Steineggeä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi surullisella, mutta rauhallisella äänellä:

— Ja te, uskotteko tekin, että jos pyhimmällä muistolla, jonka omistan, olisi jotakin tahraa, olisin jäänyt tänne todistamaan sitä.

— En ole koskaan uskonut sitä. Herra kreivi ei olisi kutsunut teitä tänne. Minä tunnen herra kreivin hyvin.

— Rakas Steinegge, jos me nyt eroamme ikuisiksi ajoiksi, niin muistakaa miestä, jota sanoisin aina, ei vainotun, niinkuin teitä, vaan pilkatun, yhtämittaisesti, katkerasti pilkatun, niinkuin jokin ulkopuolella maailmaa oleva nauttisi nähdessään hänen kärsivän ja taistelevan, samoinkuin lapset katselevat veteen heitetyn siipirikon perhosen kärsimyksiä ja ponnisteluja. — Minulle annettiin palava sydän, mutta ei voimaa eikä taitoa tehdä itseäni rakastetuksi, mainetta himoava henki, mutta ei kykyä eikä taitoa voittaa sitä itselleni. Minun annettiin syntyä rikkaana, mutta nuoruusvuosinani, jolloin olisin alkanut nauttia sen tuottamista eduista, syöstiin minut köyhyyteen. Minulle luvattiin juur'ikään rauhaa, työtä ja ystävyyttä, jota sieluni halasi, sillä maineesta olen jo luopunut, ja nyt reväistään minulta kaikki yhdellä iskulla. Minulla on ollut pyhä äiti, jota jumaloin, ja minun tähteni hänen muistoaan häväistään; minun olisi pitänyt arvata tämä syytös, mutta en tullut kuvitelleeksikaan sitä, olin huolettoman kokematon ihmisten ja asiain suhteen. Lyhyesti: en ole kelvollinen elämään, tulen siitä päivä päivältä yhä varmemmaksi. Ja minulla on rautainen terveys! Puhun teille näistä asioista, sillä rakastan teitä, rakas Steinegge, ja tahdon että kannatte muistoani sydämessänne. En ole niitä koskaan kertonut kenellekään. Sanokaa, eikö tämä teistäkin näytä suorastaan veriseltä ivalta? Hyvä. Sillan silmät säkenöivät ja ääni muuttui väriseväksi. — Mutta sitä se ei ole. Minussa on voimaa kestää vaikka minkälaisia pettymyksiä, vaikka millaisia katkeruuksia, ja tätä voimaa en ole itse itselleni hankkinut. Olen käyttävä sitä, olen taisteleva elämän, oman itseni ja tuon kamalan epäilyksen kanssa, joka aika ajoin minut valtaa, ja olen varma, että Jumala on käyttävä minua johonkin...

Ovelle koputettiin.

Kreivi Cesare käski ilmoittaa Sillalle, että hän oli vieraidensa luona ja pyysi tätä saapumaan alas. Silla pyysi Steineggeä menemään puolestaan ja esiintuomaan hänen anteeksipyyntönsä, syyttäen muutamien tärkeiden kirjeiden kirjoittamista.

Steinegge lähti hyvin huolestuneena. Mitä herra Silla aikoi tehdä? Samaa kysymystä pohdittiin kauan palatsin alakerroksessa. Neitsyt Fanny oli ensimmäisenä antanut virkaveljilleen tiedon siitä »hyvästä läksytyksestä», jonka hänen neitinsä oli antanut tuolle »mustalle tulpaanille», joka Fannyn silmissä oli syyllinen, koska »tulpaani» ei ollut huomannut, että hänen silmänsä olivat kauniit ja rohkeat. Kokki väitti, että muutamat maistraatinjäsenet, joiden kanssa hän oli juonut litran kyttyräselkäisen Cechinan luona vierailun jälkeen, olivat kertoneet, että sinä hetkenä herra Silla oli vavissut kauttaaltaan ja oli ollut valkea kuin paperiarkki. — Kuka tietää, herra Paolo, sanoi Fanny hänelle, — minkä, muodon he nyt ottavat, kun tapaavat toisensa, nuo kaksi! Minun markiisittareni ei ainakaan pelkää ketään.

Silloin joku huomautti, että herra Silla oli vetäytynyt huoneeseensa, eikä enää sinä iltana tulisi alas. Herra sihteeri, joka oli pitänyt hänelle pitkän aikaa seuraa, oli tullut ulos aivan vääristynein kasvoin. Ja toinen omituinen tapaus: herra Silla oli lähettänyt hakemaan takaisin partaveitsensä, jotka puutarhurin piti viedä mukanaan Comoon hiottaviksi.

— Saatte nähdä, sanoi Fanny, — että tuo on kyllin hölmö ampuakseen itsensä jättämättä kenellekään kolikkoakaan juomarahoiksi!

— Hiljaa! Olkaa vaiti, sanoi Giovanna. — Jos isäntä kuulisi nuo puheet! Ja siitä hyvästä, mitä te olette hänelle tehnyt!

— Ei se minulle kuulukaan, vastasi Fanny. — Ja varmasti en alentuisi ompelemaan hänelle edes nappiakaan. Olen kyllä nähnyt nuo hänen rääsynsä. Tohtori on enemmän _chic_ kuin hän.

Fanny oli tuskin ehtinyt mainita tohtorin nimen, kun häneltä pääsi jo naurunkikatus.

— Tohtori parka! sanoi hän, ja taas hän naurahti kertomatta muille miksi nauroi.

Ja mitäpä muuta ajateltiin salissakaan, jonne palatsin vieraat olivat kokoontuneet, ellei Sillaa ja sitä, mitä hän nyt tekisi. Ei kukaan puhunut siitä, sillä donna Marina oli läsnä, eikä kreivi vielä tietänyt mitään tapahtumasta. Kreivi ei ymmärtänyt kylläkään kiireellisiä kirjeitä kaksitoista tuntia ennen postin lähtöä, mutta vaikeni. Marina oli iloinen. Tuossa hopeaisessa naurussa, joka pulpahteli kuin kirkas lähteensilmä hänen lempeästä, sametinpehmeästä suustaan, havaitsi voitonriemuisen sävyn. Väliin hän nauroi kuin Fanny, hajamielisenä, ilman syytä. Ja tohtorin lähdettyä hän nauroi vielä enemmän. Ylimalkaan hän ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan Sillan poissaolon vuoksi.

Hetket kuluivat ja kuu kohosi hitaasti tummien pilvien takaa, jotka vielä lepäsivät liikkumattomina itäisellä taivaalla; ne repeilivät silloin tällöin heilutellen hopeaisia ripsuja kuun kuninkaallisten kasvojen edessä ja sulkeutuivat taas. Kuunsirppi välkkyili noina lyhyinä hetkinä Sillan ikkunalaseissa katsellen sisälle aina huoneen sisimpään asti.

Silla kirjoitti. Hänen nopean kynänsä rapinan keskeytti vain jokin hillitön mielenliikutus tai äänettömyys. Sivu seurasi sivua: kynä näytti täyttäneen niitä useampia, kunnes vihdoin pysähtyi. Silla luki ne lävitse ja mietti.

— Ei! sanoi hän repien rikki kirjoittamansa.

Hän otti toisen arkin. Tällä kertaa kynä ei kiitänyt enää. Miehen ajatus kamppaili sanojen, ehkä itsensäkin kanssa.

Kello löi puoli kaksitoista. Silla aukaisi ikkunan ja kutsui Steineggeä. Hän oli kuullut tämän kävelevän ylhäällä.

— Tulen heti alas.

Steinegge juoksi ikkunaan tehden jalomielisen sydämensä ensi innostuksessa liikkeen kuin olisi tahtonut hypätä ikkunasta alas, hävisi sitten ja ilmaantui melkein siinä, samassa Sillan huoneeseen, takki heitettynä huonosti olkapäille ja ilman housuja. Sinä hetkenä kumpikaan ei ajatellut, että hän oli hullunkurisissa pukimissa.

Silla meni häntä vastaan.

— Matkustan, sanoi hän.

— Matkustatteko? Milloin?

— Nyt.

— Nytkö?

— Luulitteko te, että voisin enää nukkua tämän katon alla.

Steinegge ei vastannut.

— Menen jalan asemalle ja odotan siellä ensimmäistä Milanoon menevää junaa. Tehkää minulle se palvelus, että jätätte tämän kirjeen kreivi Cesarelle. Tässä on hiukan rahaa, jonka pyydän teidän jakamaan miten parhaiten näette palvelijain kesken. Onneksi en ollut vielä hankkinut kirjojani tänne; mutta jätän kuitenkin yhden matka-arkun. Olkaa ystävällinen ja lähettäkää se jälkeenpäin minulle?

Steinegge nyökäytti päätään, mutta ei voinut puhua, hänellä oli kuin pala kurkussa.

— Kiitos, ystäväni. Kun olette sen lähettänyt, niin ilmoittakaa siitä minulle osoitteella poste restante, ja pankaa mukaan avain, jonka jätän vielä teille siltä varalta, että olisin unohtanut jotakin.

— Tahdotteko todellakin lähteä näin?

— Juuri näin tahdon lähteä. Ja tiedättekö, mitä olen kirjoittanut kreiville? Olen kirjoittanut hänelle, että meidän mielipiteemme ovat niin kovin erilaiset, etten voi vastaanottaa hänen tarjoamaansa työtä; ja välttääkseni epämieluisia selvittelyjä sekä vaaraa myöntyä, lähden tällä tavalla pyytäen häneltä anteeksi ja vakuuttaen hänelle kiitollisuuttani. Kirje on tyyliltään kohtelias, mutta sisällöltään hävytön ja saa hänet varmasti suuttumaan minuun. En kehtaa syyttää tuota toista; kirjoitin hänelle, mutta revin sitten kirjeen; hän kyllä ymmärtää, että olen tahtonut vastata särkemällä yhdellä iskulla ne siteet, jotka ovat aiheuttaneet häpäisemiseni. Toivon kaikkien muidenkin ymmärtävän sen.

— Tuon naisen tähden! raivosi Steinegge nyrkkejään puristellen.

— Mutta te ette tiedä kaikkein pahinta, sanoi Silla hiljaa. — Te ette tiedä kuinka paljon raukkamaisuutta minussa on. Tahdon sanoa sen teille. Ajatuskin painaa huuleni tuon naisen olkapäätä vastaan, huimaa minua ja panee väristykset kulkemaan ihossani. Onko se rakkautta? En tiedä, en luule sitä; mutta Jumala auttakoon minua, ellei minussa ole vielä jokin kesyttämätön voima, jolla voin tukahduttaa tuskan ja vihan. Siitä kiitän Jumalaa! Niin, niin se on! Se ihmetyttää teitä, ymmärrän sen, mutta niin se on. Kuitenkin, olen mies, kurjan veren täytyy totella minua, menen pois. Puristakaa kättäni, enemmän, syleilkää minua.

Steinegge ei saanut suustaan muuta kuin kolme tukahdettua huudahdusta, syleili Sillaa synkän näköisenä kuin vihollinen ja myrskyisen hellästi kuin isä, veti sitten taskustaan vanhan, rikkinäisen sikarikotelon ja tarjosi sitä molemmin käsin ystävälleen. Tämä katsoi häntä ihmeissään.

— Antakaa minulle omanne, pyysi Steinegge.

Silloin toinen ymmärsi ja veti hänkin taskustaan vielä vanhemman ja repaleisemman sikarikotelon. He vaihtoivat ne äänettöminä. Ennen lähtöään Silla heitti vielä viimeisen katseen, kiihkeän tervehdyksen hengessään äitinsä muistoille. Hänestä tuntui siltä, kuin enkeli rukoilisi hänelle Jumalan apua toisiin, vielä vaikeampiin koettelemuksiin, jotka olivat vielä kätkettyinä tulevaisuuden hämärään. Hän meni ulos pihalle erään alakerroksen ikkunan kautta. Hän ei antanut Steineggen saattaa itseään, ojensi hänelle vain vielä kerran kätensä ja kuljettuaan varpaillaan petollisen hiekkakäytävän poikki nousi hitaasti sypressien varjostamia portaita pysähtyen tummien, vinojen varjojen kohdalla, jotka leikkasivat kuin suuret halkeamat kuun valaisemia kivilohkareita.