Part 12

Kreivi seisoi kuin tulisilla hiilillä ja olisi mieluummin lähettänyt hiiteen koko joukon. Kreivittären lörpöttely sai hänet vallan raivoihinsa. Momolo sekä molemmat naiset, jotka äänettöminä seisoivat Hänen Ylhäisyytensä takana, saivat häneltä kaikkea muuta kuin suopean silmäyksen. Olisipa hän sitten vielä nähnyt ulkona pihalla, kirjavien kukkalavojen vierellä, toistensa päälle pinottujen matka-arkkujen, laatikoiden ja käsilaukkujen mustan kasan!

— Tämä on todellinen sisäänmurto, rakas kreivi, todellinen sisäänmurto! kertasi Nepo kiertäen hapuillen ympäri eteistä, joka oli melkein pimeä, ja työntäen nenänsä joka nurkkaan löytääkseen paikan kepilleen, päällystakilleen ja hatulleen. — Sanoin kyllä äidille, että oli suorastaan väärinkäyttöä...

— Niin, sen hän sanoi, ja minä vastasin: käytetään vain väärin, herran siunattu! Mitä sitten? Eikö minun serkullani ole Cesaren sydän! Mutta Jumala paratkoon, olisinpa tietänyt, että piti tehdä tällainen matka, niin totta totisesti en olisi väärinkäyttänyt teidän ystävyyttänne. Rakas, rakkahin, ettekö sano mitään siitä, että meidän piti tulla tänä aamuna? Ettekö ehkä tietänyt?

— Kyllä, kyllä, kerrotte sitten, sanoi kreivi, jonka kärsivällisyys oli jo loppumaisillaan. — Tulkaa sillävälin ylös.

— Tulen, sielu hyvä, jos voin. Pitäkää huolta Momolostani ja Cattestani, he ovat vanhoja, ihmisparat, ja varmasti puolikuolleita. Virkistäkää heitä vähän. Kesken kaiken, Catte, missä tuo tyttö on? Ettekö ole huomannut, herra jurrikka, millaisen kullannupun olen teille tuonut?

Eikö hän siis ollutkaan toinen kamarineiti, tuo nuori, mustiin puettu tyttö, joka seisoi vanhan Catten takana? Ei, hän odotti, että jälleennäkemisen ensi myrsky hiljenisi, astui sitten esiin ja sanoi kreivi Cesarelle hyvällä italiankielellä, jossa tunsi ankaran ulkomaalaisen korostuksen:

— Pyydän teitä, herra, sanomaan minulle, asuuko herra ratsumestari Andrea Steinegge täällä.

Ääni oli sointuva, hellä, mutta samalla kuitenkin luja.

— Kyllä varmasti, neiti, vastasi kreivi hämmästyksissään. — Hyvä ystäväni Steinegge asuu täällä. Itse asiassa hänen tapanaan ei ole antaa nimittää itseään ratsumestariksi, mutta...

— Hän oli ratsumestari, herra, itävaltalainen ratsumestari Lichtensteinin husaareissa.

— Oh, en sitä ollenkaan epäile, neiti. Luulenkin herra Steineggen kerran kertoneen minulle siitä. Ja te haluatte tavata häntä?

Nuoren tytön luja ääni petti nyt. Kuului tuskin kuiskaustakaan.

— Mitä? toisti kreivi hyväntahtoisesti.

— Kyllä, herra.

— Hän on nyt ulkona, mutta tulee pian. Pyydän teitä nousemaan ylös ja odottamaan häntä.

— Kiitos, herra, palaako hän tätä tietä?

— Palaa.

— Jos sallitte, niin jään tänne.

Kreivi kumarsi, käski tuoda tulta ja lähti vieraineen yläkerrokseen. Kreivitär Fosca kertoi hänelle, että tuo tuntematon neiti oli noussut heidän kanssaan yht'aikaa junasta ja oli kysynyt, niinkuin hekin, ajoneuvoja palatsiin; ja nähdessään hänet, tyttöparan, noin ypöyksin (asemalla ei ollut aasin puolikastakaan kuljettamaan heitä pois) hän oli pyytänyt tätä tulemaan heidän kanssaan kylään, jos tahtoi, otaksuen, että sieltä löytyisi jonkinlaiset ajopelit, niinkuin sitten suurella vaivalla löytyikin. — Kuka hän lienee ja mitä tahtonee, lisäsi kreivitär, — siitä en ole päässyt selville. Hän puhuikin muuten vain muutamia sanoja, ja tahdotteko kuulla jotakin? Minun poikani väittää, että hän puhuu italiaa ja minä kun luulin koko ajan hänen puhuneen saksaa. Lopen väsyksissä! Sen kyllä ymmärsin. Paljon kiitoksia: tämäntapainen matka!

Kreivi ei aukaissut suutaan. — Mikä jörö, jumala paratkoon! murisi kreivitär itsekseen. — Ja entä Marina? Missä se veitikka on? Ehkä jo illallisella? Sillä sen sanon...

Samassa Marina astui sisään. Hän syleili kreivitärtä, puristi serkkunsa kättä luontevan suloisesti ja antoi edellisen sanoa itselleen joukon imelyyksiä ja kohteliaisuuksia kauneudestaan, ottaen ne vastaan pienin, kärsivällisin naurahduksin, kädenpuristuksin ja lyhyin: rakas, rakas, rakas! Hänen Ylhäisyytensä Nepo puheli sill'aikaa kreivi Cesaren kanssa. Hänen Ylhäisyytensä oli nuori mies, siinä kolmenkymmenen seuduissa, iholtaan tavattoman vaalea, iso kotkan nenä epämukavasti asetettuna ohkaisten, mustien viiksien päälle, pari suurta, mustaa, ulkonevaa silmää, ja kaikki tämä mustan, kiharan harjan ja samanlaisen pyöreän parran reunustamana, joka näytti irtoparralta hänen mansikkamaista ihoansa vasten. Hänen kätensä olivat hyvin pienet ja valkeat. Puhuessaan hän hymyili aina. Hänen lainehtiva käyntinsä, lyhyet askeleensa, kyynärpäät, jotka aina olivat tiukasti ruumista vastaan, hänen kimeä, kiireellinen puheensa teki naismaisen vaikutuksen, joka ensi näkemältä loukkasi. Veneziassa sanottiinkin häntä yleisesti narrikreiviksi. Kuitenkaan hän ei ollut vailla älyä, sivistystä eikä kunnianhimoa. Hän oli muuttanut Veneziasta v. 1860 ja tullut Torinoon kehittääkseen itseään politiikan alalla. Siellä hän opiskeli taloustiedettä ja valtio-oikeutta, vieraili niiden harvojen ministerien saleissa, jotka pitivät seuraelämää, kävi eduskunnassa ja Piazza Castellon markkinakojuissa katselemassa torinolaisia tyttöjä. Hänen aikomuksensa oli tulla diplomaatiksi, mutta siitä huolimatta hän ei ollut suorittanut minkäänlaisia tutkintoja; kuitenkin hän oli varma siitä, että Veneton vapauduttua eräs vaalipiiri, jossa hänellä oli suuria tiluksia, valitsisi hänet eduskuntaan.

Ja nyt kun kreivitär Foscan loppumaton sanatulva valui Marinan ylitse, kidutti hän puolestaan kreiviä kertomalla oman elämäkertansa, selittäen opinnoitaan ja toiveitaan. Kreivi, joka ei osannut teeskennellä, kuunteli häntä, pitkänään tuolillaan, leuka painettuna rintaa vastaan, kädet taskuissa ja jalat levällään, nostaen silloin tällöin päätään luodakseen häneen puoleksi hämmästyneen, puoleksi kiusaantuneen silmäyksen.

Loppujen lopuksi palvelija tuli ilmoittamaan illallisen olevan valmiina. Kreivitär Fosca otti väkipakolla serkkunsa käsivarren. Nepo kiiruhti tarjoamaan omansa Marinalle, joka vastaanotti sen kevyesti päätään nyökäten, katsellen kreivittäreen ja jatkaen keskusteluaan hänen kanssaan. Hän oli tehnyt käsivartensa suorastaan ilmavaksi, niin että se tuskin kosketti Nepoa, ja heti saliin päästyään irroitti hän sen.

Sill'aikaa mustapukuinen nuori tyttö odotteli eteisessä. Hän ei näyttänyt kuulevan ääniä eikä askeleita päänsä päällä eikä huomaavan palvelijoita, jotka tulivat ja menivät huutaen toisiaan, nauraen ja heittäen uteliaita ja epäileviä silmäyksiä häneen. Vedettyään käsilaukkunsa viereensä hän istui ja katseli ovelle päin.

Kuului askeleita ulkoa hiekkakäytävältä. Steinegge ilmaantui ovelle. Tyttö nousi.

Steinegge katsahti häneen ihmeissään ja kulki ohitse. Nuori nainen astui askeleen eteenpäin ja sanoi puoliääneen:

— _Ich bitte_.

Vanha saksalais-parka, näin odottamatta yllätettynä, tunsi veren virtaavan päähänsä kuullessaan nuo pari yksinkertaista sanaa lausuttuina Nassaun murteella. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: _Oh, mein Fräulein_ ja tarjosi tytölle molemmat kätensä.

— Oletteko te, alkoi taas nuori tyttö vapisevalla äänellä ja yhä saksaksi, — oletteko te herra ratsumestari Andrea Steinegge Nassausta?

— Kyllä, kyllä.

— Teillä luullakseni on siellä perhe.

— On, on.

— Minä tuon uutisia...

— Mitä! Tuotteko uutisia! Uutisia lapsestani? Oh, neiti!

Hän risti kätensä kuin pyhimyksen edessä. Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vavahtelivat, koko hänen olemuksensa ilmaisi yhtä ainoaa, tuskallista toivetta. Kreivitär Fosca oli oikeassa sanoessaan, että neiti-parka oli lopen väsynyt. Tyttö kävi kuolon kalpeaksi ja sanoi hiljaa Steineggelle, joka läähättäen oli kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen:

— Ei mitään, vain vähän ilmaa.

Steinegge paremminkin kantoi kuin saattoi hänet ulos ja laski hänet hiljaa eräälle rautapenkille. Tuhat tuskaa riehui hänessä kuvitellessaan kuulevansa mahdollisesti onnettomuuksista, ehkä kaikkein suurimmasta, ja hän tarttui tytön molempiin käsiin ja puhui hyväilevällä, hellällä äänellä tuolle oman maansa tuntemattomalle tytölle, joka oli nyt yksin vieraassa maassa. Hänen muistiinsa palasi suloisia sanoja menneiltä ajoilta, pyhiä, isällisiä, vuosikausiksi unohdettuja sanoja, joita nyt väritti uskonnollisella lempeydellä kunnioittava, niitä seuraava _Te_. Ymmärsikö tyttö jälleen virotessaan tuon kunnioittavan _Te_ sanan vai kuuliko hän vain sanottavan itselleen: _mein Kind_, lapseni? Haihtuivatko äskeiset sanat hänen muististaan vai saattoiko lempeä ääni hänet uskomaan, että hänen salaisuutensa oli jo sanottu? Hän kiersi käsivartensa Steineggen kaulan ympäri ja puhkesi kyyneliin.

Tuntuu mahdottomalta, mutta Steinegge ei heti ymmärtänyt. Hänen sydämessään oli aina säilynyt kuva tyttärestään sellaisena kuin hän oli tämän jättänyt, kahdeksanvuotisena lapsena, pienenä palleroisena suurine silmineen ja pitkine, vaaleine hiuksineen. Nuoren tytön liike ja kyyneleet sanoivat hänelle: se on hän, mutta hän ymmärsi eikä ymmärtänyt samalla kertaa; hän ei voinut noin yht'äkkiä kuvitella näin suurta muutosta.

— _Ph, papa!_ sanoi tyttö puoleksi hyväillen, puoleksi nuhdellen. Silloin vasta Steineggen sydän ja järki äkkiä kirkastuivat. Katkonaisin, sekavin sanoin hän heittäytyi polvilleen tyttärensä eteen ja tarttuen tämän käteen nosti sen huulilleen. Äärettömässä ilossaan, joka suorastaan teki kipeää rinnassa ja kurkussa, tunsi hän samalla rajatonta, nöyrää kiitollisuutta.

— Edith, rakas, rakas Edith, lapseni, sanoi hän tulvahdetulla äänellä. — Mutta oletteko te todellakin Edith? Kuinka sinä voit olla sinä?

Säälistä Steinegge-parkaa kohtaan emme kertaa niitä mielettömiä sanoja, jotka lähtivät hänen suustaan noina suloisina hetkinä. Äkkinäinen ilo sumentaa ajatuksen, niinkuin eräät väkevät ja makeat nesteet sekoittavat puhtaan veden.

Edith oli vaiti. Hän vastaili isälleen vain puristamalla tämän isoa kättä omilla hennoilla, tunteellisilla käsillään.

Valo leimahti palatsin ovella ja jäi siihen paikalleen.

— Isä, sanoi Edith heti, — esittele minut.

Kr Steinegge nousi vastenmielisesti. Hän ei ollut pannut merkille tuota häikäilemätöntä valoa. Hän olisi halusta jäänyt koko yöksi siihen lapsensa kanssa eikä ymmärtänyt tuollaista kiirettä tulla esitellyksi. Hän ei ajatellut, eikä hänen rehellinen sielunsa voinut kuvitellakaan, mitä valheellisia ja kavalia sanoja oli tyttärelle kuiskailtu hänestä. Edith ei ollut tahtonut uskoa niitä, mutta jokin tuskallinen epäluulo oli kuitenkin jäänyt häneen. Hän pelkäsi ainakin, että tuossa tuntemattomassa talossa voitaisiin ajatella pahaa hänen isästään. Hän tunsi maailman jo paljon paremmin kuin hänen isänsä, joka oli nähnyt sitä niin paljon.

He astuivat sisään, tytär nojautuen isänsä käsivarteen. Se oli utelias Fanny, joka seisoi kynnyksellä kynttilä kädessään.

— Hyvää iltaa, sanoi Edith.

Fanny, joka ei pitänyt suuressakaan arvossa tuota rääsyläis-Steineggeä, uskalsi päästää pilkallisen naurahduksen, kun Edith kulki hänen ohitseen tervehtien häntä. Mutta nauru kuoli samassa hänen huulilleen ja hän kumarsi sirosti mitään sanomatta.

Kuinka kummassa, ajatteli hän, voi vanhalla »zurückilla» olla mitään yhteyttä noin ylhäisen neidin kanssa?

Hän oli huomannut vakavan ja hempeän kauneuden ja hienon olennon, oli pannut merkille käynnin, tervehdyksen eleen, matalan ja lempeän äänen ja puvun ylhäisen yksinkertaisuuden, ja hienoista naisista saamansa suuren kokemuksen perusteella hän oli saanut hyvän vaikutuksen Edithistä.

— Sytyttäkää valo, sanoi Steinegge.

Fanny katsoi häntä ihmeissään. Mistä sihteeri oli saanut sellaisen rohkeuden? Tavallisesti hän tuskin uskalsi pyytää palvelijoita. Todellakin, hän näytti sisäisesti kasvaneen ja käveli jäykkänä kuin sotamies, joka tarjoaa käsivartensa kuningattarelle. Fanny totteli.

Steinegge esitteli tyttärensä ilman sitä kunnioittavaa nöyryyttä, jota tavallisesti vaaditaan siltä, joka esittelee sukulaisensa päällysmiehilleen. Kreivi Nepo ja donna Marina osoittautuivat hyvin kylmiksi. Kreivi Cesare oli sydämellinen. Hän nousi, tarttui vilpittömästi mielihyvissään nuoren tytön käteen ja puhui hänelle hyväntahtoisella äänellään siitä kunnioituksesta ja ystävyydestä, jota tunsi tämän isää kohtaan. Kreivitär Fosca pyysi selityksiä toiselta ja toiselta eikä onnistunut millään pääsemään selville. Kun hän vihdoinkin ymmärsi: »mikä sattuma, mikä sattuma», niin ei ihmettelyn huudahduksista, onnitteluista ja kaiken kaltaisista kysymyksistä tullut loppua.

— Minkä tähden menette istumaan noin kauaksi, siunattu, sanoi hän Edithille. — Ei tyytyväisyys ravitse, tietäkää; ja illallisen jälkeen pidetään vieläkin enemmän isästä. Tulkaa tänne, rakas lapsi, tulkaa tänne.

Edith pyysi anteeksi suloisella tavallaan. Kreivi arvaten, että isä ja tytär halusivat jäädä kahden kesken, huomautti, että matkamies tarvitsi ennen kaikkea lepoa ja pyysi Steineggeä sopimaan Giovannan kanssa neiti Edithin huoneesta, jonne tämä voisi antaa tuoda itselleen illallisen myöhemmin, jos haluaisi.

Giovanna saattoi Edithin erääseen huoneeseen, joka oli tämän isän huoneen vieressä. Steinegge käveli sill'aikaa edes takaisin käytävässä, meni yhtä mittaa huoneeseensa ja palasi takaisin, puhui ääneen seinille, lattialle ja ennen kaikkea katolle pysähtyen kuuntelemaan molempien naisten askeleita ja ääniä viereisessä huoneessa, silmät sumeina, ja kasvot tuskallisina, kuin hän olisi pelännyt, ettei enää kuulisi mitään ja että kaikki oli ollut harhaa. Vihdoinkin Giovanna tuli ulos ja laskeutui portaita alas.

Hetki sen jälkeen ovi avautui uudelleen ja ääni sanoi hiljaa:

— Isä.

Steinegge astui sisään ja syleili tytärtään. He eivät voineet puhua, katsoivat vain toisiinsa. Tytär hymyili äänettömänä kyyneltensä lomasta; isä puri alahuultaan, ja hänen silmissään näkyi raateleva tuska, ja kasvojen joka lihas vavahteli. Edith ymmärsi, painoi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:

— Hän on nyt tyytyväinen, isä.

Steinegge-parka vapisi kuin lehti tehden uskomattomia ponnistuksia hillitäkseen liikutustaan. Edith veti povestaan pienen medaljongin, avasi sen ja antoi sen isälleen. Tämä ei tahtonut katsoa sitä, vaan antoi sen heti takaisin sanoen: _niin, niin_, ja painaen kädellään rintaansa. Hän seisoi mykkänä vielä muutaman minuutin, meni sitten päättäväisesti ja sammutti tulen.

— Kerro nyt, sanoi hän. — Suo anteeksi, että teen näin. Tahdon kuulla vain äänesi ja kuvitella, etteivät nämä monet vuodet ole vierähtäneetkään. Onko se sinusta ikävää?

Ei, se ei ollut hänestä ollenkaan ikävää. Kuva, jonka hän oli säilyttänyt muistissaan isästään, oli ajan pitkään hitaasti muuttunut, kohonnut ja kaunistunut, juuri päinvastoin kuin miesparka itse. Edithillekin oli nyt jotakin outoa isänsä ulkomuodossa; hänenkin täytyn ensin tottua puhumaan tälle avoimesta sydämestä. Pimeässä sen sijaan tuo ääni, jonka tarkkaa sointua hän kaukana Nassaussa oli niin monet kerrat koettanut muistella, tuo rakas, isällinen ääni, kulki nyt kaikkien hänen hermojensa lävitse, täytti hänen rintansa ja toi valtavina hänen sydämeensä lapsuusajan pienimmätkin muistot. Häntäkin miellytti puhua näin pimeässä.

Ja hän kertoi niistä kahdestatoista vuodesta, jotka oli viettänyt äidinisänsä ja kahden setänsä perheissä. Isoisä, joka oli kuollut muutama kuukausi sitten, oli ollut hyvin hyvä häntä kohtaan. Edith puhui hänestä hellästi ja varovasti, peittäen ja selitellen niin paljon kuin mahdollista vanhan, ennakkoluuloja täynnä olevan miehen itsepintaista vihaa, jota ei kukaan perheen jäsenistä ollut huolinut laimentaa. Steinegge ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, haluten kiihkeästi kuulla kertomuksen loppuosan, kuinka Edith, joka oli jättänyt kaikki hänen kirjeensä vastaamatta, oli sitten yht'äkkiä päättänyt jättää isänmaansa ja sukulaisensa tullakseen etsimään häntä. Tämä viimeinen osa olikin vaikein ja karvain kertoa. Aina isoisänsä kuolemaan asti hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä isältään. Isoisän kuoltua hän oli sattumalta löytänyt yhden, Torinosta hänelle osoitetun kirjeen ja oli samalla saanut tietää, että aina kaksi vuotta sitten useita kirjeitä oli saapunut hänelle eri maista, mutta ne oli kaikki pidätetty ja hävitetty.

Tämän kertomuksen keskeytti Steineggen vihanpurkaus noita kirottuja, tekopyhiä, kurjia roistoja kohtaan, jotka kykenivät tekemään tällaisia murhaajien tekoja. Hän raivosi puhkuen pimeässä huoneessa eikä lakannut, ennenkuin oli kaatanut kumoon pari tuolia. Silloin hän kuuli kevyiden askelten tulevan luokseen ja tunsi käden huulillaan. Koko hänen vihansa lauhtui. Hän suuteli kättä ja tarttui siihen molemmin käsin.

— Olet oikeassa, sanoi hän, — mutta kauheaa se on.

— Oi, ei. Alhaista se on, meitä paljon alhaisempaa, isä. Ja hän kertoi edelleen, kuinka tuo kaksi ja puoli vuotta vanha kirje oli saada hänet melkein hulluksi. Hän osasi sen ulkoa. Hän toisti ne kiihkoisat pyynnöt, joita oli tehnyt sedilleen, saadakseen käsiinsä vielä jonkin kirjeen. Mutta kaikki olivat hävinneet, ei yksikään palannut enää päivän valoon. Sen sijaan isoisän kuoleman jälkeen katkesivat nuo heikot siteet, jotka olivat kiinnittäneet hänet hänen äitinsä perheeseen. Hän sai osansa vaatimattomasta perinnöstä, sillä perijöitä oli useita, ja perhe, joka ei ollut kovin rikas, oli aina elänyt suurellisesti. Hän pyysi saada sen heti käytettäväkseen ja saikin kurjilla ehdoilla, jotka hän riitelemättä hyväksyi. Heti hän lähti Italiaan pienine perintöineen, kuusi tuhatta taaleria, mukanaan kirje Preussin Torinossa olevalle lähetystölle, jonka eräs virkamies teki palveluksia nassaulaisillekin. Hän matkusti suoraa päätä Torinoon. Tuo herra puuhasi paljon hänen hyväkseen ja voikin pian ilmoittaa hänelle, mistä hän voisi löytää isänsä. Edith lopetti sanomalla, miten oli joutunut Salvadorien saatettavaksi.

Steinegge huomautti silloin, että ehkä hänen velvollisuutensa olisi mennä alas, ennenkuin kreivin vieraat olisivat vetäytyneet huoneisiinsa. Hän sytytti kynttilän Edithille ja pyysi tätä odottamaan itseään, sillä kaikki olisi muutamassa minuutissa suoritettu. Hän lähti kiireesti laskeutumaan portaita, panematta merkille, että ensi kerroksen porrastasanteella riippuva lamppu oli sammutettu ja ettei enää kuulunut mitään ääniä paitsi kellon, joka hänen ohi kulkiessaan löi juuri yhden kaikuvan lyönnin. Näytti siltä, kuin se olisi sanonut: pysähdy! Steinegge pysähtyi ja sytytti tulitikun. Puoli kaksitoista! Tulitikku sammui ja Steinegge jäi seisomaan liikkumattomana, käsi ojennettuna. Oliko se mahdollista? Hän oli luullut kellon olevan vasta puoli kymmenen. Hän palasi takaisin varpaillaan ja raotti hiljaa Edithin huoneen ovea.

Tämä seisoi suorana avonaisen ikkunan ääressä, kädet ristissä tuolin selkänojaa vastaan ja pää painuneena alas rinnalle.

Steinegge pysähtyi; hänen hengityksensä kulki vaivalloisemmin. Tunsiko hän ehkä mustasukkaisuutta tuota Näkymätöntä kohtaan, jonka luokse tähtien toiselle puolen hänen tyttärensä ajatus liiti? Hän ei oikein itsekään tietänyt mitä tunsi. Oli kuin jotakin kylmää, jokin varjo olisi tullut hänen ja Edithin välille. Hän ei ollut koskaan mielessään erottanut Jumalaa papeista, joista hän puhui aina suurella halveksumisella, vaikkakaan ei olisi kyennyt osoittamaan pienintäkään epäkohteliaisuutta kaikkein kömpelöintä ja tekopyhintäkään kristillisen kirkon palvelijaa kohtaan. Usein hän oli ajatellut surulla, että papit olivat kasvattamassa hänen tytärtään; ja nyt, vain nähdessään hänen rukoilevan, tuntui kuin hän olisi rakastanut tytärtään vähemmän ja kauhistui tulevaisuutta.

Huomattuaan hänet Edith pani pois tuolin ja sanoi:

— Tule sisään isä!

— Häiritsenkö sinua?

Edith hämmästyi tuota alistuvaa ja surumielistä ääntä ja vastasi kummastuen: — Et, kohottaen kulmakarvojaan kuin sanoakseen: Miksi kysyt minulta noin, ja pyysi hänet luokseen ikkunan ääreen.

Yö oli rauhallinen. Pilvet peittivät taivaan. Järveä ei erottanut vuorista. Tuskin voi nähdä korkean ikkunan alla häämöttävän valkean juovan — kasvihuonetta vastapäätä olevan tien, joka kulki pitkin järven rantaa. Kaikki muu oli vain tummaa varjoa, joka kiersi joka puolelta harmaata taivasta; ja tuosta varjosta kuului silloin tällöin lyhyt ja lempeä, hiljainen veden valitus, kun sen levon rikkoi hypähtelevä kala jättäen sen sitten taas unelmiinsa.

Edith keskusteli vielä kauan isänsä kanssa hiljaisella äänellä kuin täten tiedottomasti kunnioittaen yön hiljaista majesteettia. Hän kyseli tuhansia asioita isänsä menneestä elämästä heidän eronsa jälkeen. Hän teki hajanaisia kysymyksiä, sillä vaikka hän jo pitkän aikaa oli valmistanut niitä koko joukon, tulivat ne nyt sekaisin hänen huuliltaan, muutamat vakavina niinkuin tämä: oliko hän koskaan kärsinyt koti-ikävää? toiset lapsellisina kuin tämä: muistiko hän sen pienen salin seinäpapereiden väriä, jossa Edith oli nukkunut ja uneksinut hänestä kaksitoista vuotta? Steinegge-paran sydämeen tulvi virkistävän suloinen lämpö, johon sisältyi itsetietoisuuden tunnetta. Kertoessaan elämänsä ahdistuksista tälle nuorelle tytölle, joka itkien ja vavisten niitä kuunteli, tuntui hänestä, kuin kaikki nämä hänen kärsimyksensä eivät olisi olleet mitään nykyhetken lohdutukseen verrattuina.

Kellojen soitto kulki palatsin ylitse, kaikui laaksoissa ja häipyi metsäisten vuorten vierille. Seuraavana päivänä oli kirkkomessu V... ssa.

— Miksi soitetaan, isä?

— En tiedä, rakas, vastasi Steinegge. — _Die Pfaffen wissen es_, papit sen tietävät.

Tuskin hän oli sanonut nämä sanat, kun hän tunsi tehneensä pahoin ja vaikeni. Myös Edith oli vaiti.

Äänettömyyttä kesti muutaman minuutin.

— Edith, sanoi Steinegge lopulta, — olet kai väsynyt, eikö totta?

— Hiukan, isä.

Yhä vielä tuo rakas, hopeainen ääni oli hellä; ja se lohdutti Steineggeä. Mutta vaikka se yhä oli hellä, soi siinä tällä kertaa uusi, herkän herkkä, tuskin tuntuva surumielisyyden sävy.

Kun Steinegge oli suudellut häntä ja lähtenyt, palasi Edith ikkunan luokse ja näytti puhuvan kauan jollekin, pilvien tuolla puolen. Sill'aikaa hänen isänsä ei löytänyt missään lepoa. Hän palasi viisi, kuusi kertaa koputtamaan ovelle, kysyen oliko Edithillä vettä, tulitikkuja, mihin aikaan hän tahtoi tulla herätetyksi, oliko hänelle tuotava kahvia, halusiko hän sitä, halusiko hän tätä. Olipa miesparka vähällä käydä lopuksi makaamaan tyttärensä oven eteen kuin uskollinen koira. Mutta vihdoinkin ennen päivän valkenemista hän heittäytyi täysissä pukeissaan vuoteelleen.

II. SALVADORIT.

— Laihaa poroa, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi uskollinen Catte kreivitär Foscalle, kaataessaan tälle kahvia suunnattoman isoon kuppiin. Kreivitär nosti päätään tyynyiltä ja nojautui kyynärpäihinsä, katseli epäilevin silmin tarjotinta, kuppia, teevatia, sokeriastiaa ja ilmaan nostettua kahvikannua sekä kaaressa juoksevaa kahvisädettä.

— Siunattu Venezia! sanoi hän.

— Niin, Teidän Ylhäisyytenne, siunattu Venezia!

— Vettähän tuo on, sanoi kreivitär irvistäen ja pannen kupin takaisin tarjottimelle nostettuaan sen tuskin huulilleenkaan.

— Paljasta vettä, Teidän Ylhäisyytenne. Johan sen sanoin tuolle vanhalle muijalle. Tämä on ämpäri (Catte osoitti kuppia) ja tässä on kaivo (Catte osoitti kannua). Oo, millainen talo, Teidän Ylhäisyytenne! Muija oli nyrpeissään lakanoista, mutta minä, annoin hänen ymmärtää, että Teidän Ylhäisyytenne ei voi nukkua muilla kuin omilla lakanoillaan.

— Sanoitko hänelle niin?

— Sanoin, Teidän Ylhäisyytenne.

— Hyvä! Se oli oikein. Hotellia vartenhan ne oikeastaan otin, mutta kun ovat, niin... Pue minut nyt, messu taitaa alkaa kohta.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Se nuori kamarineitsyt, se markiisitar Marinan neiti, sanoi minun olevan oikeassa, ellen erehdy, sillä kummatkin puhuvat pahaa idänpuolisista. Tiedättekö, Teidän Ylhäisyytenne, mitä tuosta kaikesta olen ymmärtänyt? Että täällä isännät ja palvelijat, kaikella kunnioituksella puhuen, elävät kuin kissat ja koirat keskenään.

— Kerro, kerro! Toinen sukka, matami. Pässinpää! Kerro, kerro. Eivätkö ne näytä vielä kauniilta, nämä jalat, vai mitä?

— Ehei, Teidän Ylhäisyytenne, kuinka moni nuorikko toivoisi...

-— Niin, mutta kerro, tyttö, anna tulla. Kuin kissat ja koirat?