Part 9
On toki! On toki! väitti Lovise Magrete. Mitä sanotkaan! minullako ei sinua kohtaan sydäntä! Olen ajatellut sinua enemmän kuin — olen ajatellut sinua paljon; olet kaunis, sinulla on tummansiniset silmät. Mitä tahdot minun sanovan? Mutta kun asiat ovat niinkuin nyt ovat — rakas, sinun täytyy hankkia itsellesi toinen tyttö, sillä minähän olen naimisissa, kuten tiedät. En ymmärrä, mitä meidän pitää tehdä —
Enkö minä voi jäädä tänne? Ei, se ei kai käy päinsä.
Tännekö? kysyi Lovise Magrete pelästyen. Et mitenkään.
Entä jonnekin läheisyyteen? Kauppapaikalle?
Ei, ei, älä ajattelekaan sellaista. Mieheni saisi sen tietoonsa.
Vai niin, olet siis rakastunut häneen?
Niin olen, myönsi vaimo. Mutta en voi kylliksi kiittää sinua, kun olet ollut niin hyvä minua kohtaan.
Hetkisen he lepäsivät siinä ääneti, sitten Edevart suuteli Lovise Magretea. Tämä salli sen tapahtua, mutta vastasi kun Edevart yritti hämillään ja kokemattomana jatkaa: Ei, en minä uskalla!
Nolona ja mielestään kovin kurjana Edevart kätki kasvonsa Lovise Magreten poveen, ja he lepäsivät jälleen hetkisen äänettöminä. Edevart kuuli rakastettunsa raskaat sydämenlyönnit ohuen paidan läpi. Äkkiä Lovise Magrete otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä, kuiskaten suoraan hänen huuliinsa: En taida uskaltaa?
Kyllä sinä uskallat! kuiskasi Edevart vastaan.
Ja Lovise Magrete uskalsi. Uskalsi sittenkin — äidillisyyttään, säälistä, rakkaudesta, taivas tiesi mistä syistä. Hän vihki tuon rakkaan pojan siihen, ja siitä tuli yksi ainoa hurman ja huuman hetki. Kaikki oli perin luontevaa, siinä ei ollut mitään teennäistä. Edevart ei voinut saada tarpeeksi nuoresta onnestaan, eikä Lovise Magretella ollut sydäntä kieltää häneltä mitään.
Oli aamuhämärä, kun Lovise Magrete lähti pois.
Voih, tämä teki vain pahan vieläkin pahemmaksi. Nukuttuaan pari tuntia Edevart näki jälleen Lovise Magreten puoleensa kumartuneena vähissä vaatteissa kuten tavallisesti. Tämä herätti hänet sanoen: Minä niin pelkään, että hän tulee!
Antaa hänen tulla! vastasi Edevart uhmaten.
Ei, ei! Silloin sinun täytyy olla poissa.
Edevart ojensi kätensä tahtoen ottaa hänet uudelleen, mutta Lovise Magrete vetäytyi pois. Edevart valitti, että tämä on viimeinen kerta, hänen kun täytyy lähteä ja heidän erota —
Lovise Magreten täytyi hymyillä ja suudella poikaa hetkellisessä hellyyden puuskassaan, mutta siitä heidän olonsa vain paheni: Herran tähden, kuinka hullu sinä olet! kuiskasi Lovise Magrete ja antautui uudelleen...
Oli varhainen aamu, lapset eivät olleet vielä nousseet. Edevart sai kiireesti syödäkseen ja laittoi säkkinsä valmiiksi, nosti sitä ja sanoi: Tänään se painaa selässä enemmän kuin sinä päivänä, jona tulin.
Mitä sinä sitä kantamaan? Ota vene!
Venekö? Etkö sinä sitten huoli siitä?
En minä uskalla, sanoi Lovise Magrete. Venettä en uskalla ottaa. Mutta ne muut tavarat olen voinut ostaa, niin että joutaa huoleti nähdä ne tullessaan.
Edevart: Mutta johan lapsetkin voivat kertoa minun olleen täällä.
Niin kyllä. Minä sanon, niinkuin asia onkin, että tänne tuli mies, joka teki meillä töitä, oli minulle hyvä ja väänsi maasta kiva. Rautakangen saat ottaa mukaasi.
Enkä ota, vastasi Edevart. Pane hänet vääntämään kiviä, nyt hänellä ainakin on kanki!
Lovise Magrete ajatteli asiaa: Niin, niin, työmies on voinut jättää tänne rautakangen, mutta vene on liikaa.
Niin siis Edevart oli valmis, mutta aikaili vielä. Lovise Magreten suupielet alkoivat nytkähdellä, hän sanoi: En kai saa nähdä sinua enää eläessäni?
En tiedä, vastasi Edevart luoden katseensa maahan. Olisitko tahtonut minun jäävän?
Lovise Magrete kuiskasi: Olisin kaiketi...
Itku pyrki Edevartille kurkkuun hänen juostessaan säkki selässä rantaan. Mutta hän olisi itkenyt ilosta, kun Lovise Margrete oli vastannut noin; hänelle oli tapahtunut suuri onni. Ja hänen soutaessaan ulos lahdelle seisoi Lovise Magrete seinustalla ja lopulta heilutti kättään jäähyväisiksi.
Kauppiaan nimi oli Knoff. Hänen talonsa oli suuri, päärakennus valkoiseksi maalattu. Hänellä oli kaksi jykevää laituria. Satamassa oli kaljaasi ja jahti, kalastaja-aluksia kumpikin, rannalla useita rakennuksia ja työpajoja.
Knoff itse oli tarmokas ja arvonsa tunteva, paikastaan ja toimestaan ylpeä, koko lailla turhamainen herra, ei aina ehdottoman rehellinen, mutta siitä huolimatta sellaisessa huudossa, että oli piirin parhaita miehiä. Mutta hän oli kovin turhamainen: puhuessaan hän sanoi vaimoaan rouvaksi ja lapsilleen oli antanut nimeksi Romeo ja Julia. Hänellä oli monenlaisia hommia: Hän oli maakauppias, veneenrakentaja, leipuri ja tynnyrintekijä, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Nordlandin rannikon vuorolaivat pysähtyivät vanhaan tapaansa jo paljon etelämpänä ja ajoivat hänen satamansa ohi. Sen asian sureminen ei ollut enää pelkkää turhamaisuutta, häneltä meni paljon rahaa siihen, kun täytyi kaikki tavarat tuoda veneellä laiva-asemalta. Jo kauan hän oli yrittänyt saada parannusta siihen.
Edevartin kysyessä työtä hän vastasi aluksi kieltävästi ja oli nyrpeä ja haluton. Kysyi kuitenkin, mitä hän, poika, osasi tehdä. — Edevart arveli osaavansa monenkinlaista työtä. — Osasikohan hän sahata ja pilkkoa puita, hoitaa hevosia, soutaa venettä, pitää konttorissa kirjaa, olla apuna leipomossa? — Edevart vastasi hymyillen, että johonkin näistä töistä hän kyllä kelpaisi. — Niinpä niin, sanoi Knoff, mutta niihin minulla jo on miehet.
Edevart oli kuitenkin jo oppinut yhtä ja toista toveriltaan Augustilta, joten hän sanoi: Tuolla satamassa näkyy olevan kaksi laivaa, molemmat isoja aluksia, onko teillä niihin täydet miehet?
Knoff mietti hetkisen: Niin, siellä ne nyt ovat, tultuaan juuri Trondheimista kaloja viemästä. Talvella ne lähtevät Lofooteille, mutta syksyyn on vielä aikaa, niin että sitä et voi odottaa.
Edevart ei vastannut siihen mitään, mutta olihan nyt jo syksy, syyskuun viimeinen päivä, ja aamulla maa oli kuurassa. Oli ihan rehellinen syksy.
Oletko tottunut olemaan merillä? kysyi Knoff. Oletko ollut ennen laivassa?
Olihan Edevart ollut merellä ja Lofootit hän myös tunsi.
Et kai sentään ajattele, että saisit jommankumman laivoista komentoosi?
En toki, vastasi Edevart. Mutta ehkä keksitte minulle jotakin muuta.
Knoff katsoi häneen, oli vähän olevinaan; tuo suuri mies ei mielestään tällä haavaa joutanut ajattelemaan pikkuasioita. Hän sanoi: Kaljaasissa minulla joka tapauksessa on vanha laivurini. Oletko ollut milloinkaan mukana kalaa ostamassa?
Olen ollut, vastasi Edevart.
Mistä sinä nyt tulet, laiva-asemalta etelästä vai...?
En, tulen Bergenistä, olen ollut viemässä kalajahtia sinne.
Edevart oli hyvännäköinen nuori mies, hänellä oli hyvät vaatteet, kultasormus ja kello, hän miellytti turhamaista liikemiestä, eikä tämä hylännyt häntä luotaan. Tule puhumaan minun kanssani tunnin päästä, hän sanoi katsoen kelloaan. Minulla ei nyt ole aikaa.
Edevart laskeutui tietä rantasilloille ja heittäytyi maahan pitkäkseen hieman siipirikkona. Hän oli viime elämystensä jäljeltä väsynyt ja hajamielinen. Hänellä oli täksi päiväksi ollut kylliksi urakkaa siinä, että oli tullut Doppenista ja esittänyt itsensä täällä kauppiaalle, hän ei ollut ehtinyt ajatella mitään tarkempaan. Hänen keskustelunsa Knoffinkin kanssa oli ollut aika harkitsematon teko.
Muistutellessaan mieleensä viime yön ihmeitä hän tuskin malttoi pysytellä ääneti, loikoili vain kuiskaillen itsekseen. Hänessä oli tapahtunut mullistus, hänen koko sisäinen olemuksensa väreili ihmettelyä ja kiitollisuutta. Ihmeellistä! Hän laski kätensä kasvoilleen ja maistoi jälleen tuon naisen hellyyttä, näki tämän ruskeat silmäkulmat, jotka olivat suorat ja hienot kuin viivat, ja niissä oli ilme, joka oli vieras noille muutoin yleensä harmaille silmille. Lovise Magrete, rakas suloinen Lovise Magrete! Edevart ei aikonut soutaa takaisin pahentamaan tuon toisen oloa, hän haki vain täältä työtä, ei pyytänyt enempää kuin saada vain olla tämän läheisyydessä —
Edevart odotti tunnin, niinkuin oli käsketty, ja seisoessaan jälleen Knoffin edessä hän tiesi, ettei ollut laiminlyönyt minuuttiakaan. Knoff otti esiin kellonsa, katsoi sitä, nyökkäsi: Täsmälleen! Voithan jäädä tänne, hän sanoi, voit toistaiseksi auttaa laiturilla, olemme saaneet jauhoja. Saadaan sitten nähdä. Mikä sinun nimesi on?
Edevart Andreasson.
Knoff, joka aina pyrki olemaan kovin ylhäistä ja hienoa — Knoff oli hienoa, Romeo oli hienoa — kirjoitti lipun nimelle Edward Andrésen ja sanoi: Anna tämä laiturimiehelle!
Valmis. —
Sitä mukaa kuin päivät kuluivat Edevart auttoi vuoroin laiturimiestä, vuoroin leipuria tai veneenveistäjää. Häntä huudettiin kun tarvittiin, hän meni kun käskettiin. Hän nukkui leipurin kamarissa ja söi keittiössä. Ruoka ei ollut suinkaan huonoa. Ja todella alkoi syksy olla voitolla, lokakuu oli alkamassa, aika kului. Edevart ei kuollut, hän kesti rakkautensa.
Paikalle vilisi työväkeä, palkkalaisia, kauppa-apulaisia ja palvelijoita. Knoff ei mielellään kieltänyt työtä keneltäkään, varsinkaan semmoisilta, jotka olivat turhaan hakeneet työtä etelämpää, laiva-asemalta. Kuinka tuo pieni laiva-asema kummittelikaan Knoffin päässä! Se oli vain niemen kärkeen rakennettu vanha maakauppa, mutta sillä oli viinanmyyntioikeus, munien ja untuvien keruu, ja sikäläiset ihmiset olivat saaneet säästetyksi ja päässeet hyviin varoihin. Mutta tärkeintä oli, että Vesisaaren-Hampurin suuret vuorolaivat poikkesivat siellä, se oli Knoffin silmissä paikan suurin ja harmillisin etuoikeus. Jos miestä ei siellä huolittu työhön, tämä saattoi olla melkein varma siitä, että saisi jonkin toimen Knoffilta. Miten asia on, eikö siellä tehdä mitään? hän saattoi kysyä, eikö siellä tarvita väkeä ensinkään! En minä voi sijoittaa kaikkia, jotka sieltä lähetetään minun niskoilleni. Kas tässä, anna tämä paperilippu renkipojalle ja kysy, eikö hän voisi käyttää sinua metsässä. Niin hän saattoi sanoa.
Edevart kotiutui taloon. Hän oli nuori ja oppivainen, keittiössä palvelijattaret iskivät silmänsä tähän nuoreen mieheen, hän kun oli oikein hyvän näköinen, neitsyt Ellingsenkin, taloudenhoitajatar, kysyi häneltä, mistä hän oli ja mikä hänen nimensä oli. Edevart ei voinut valittaa, ettei kukaan hänestä huolinut, lapset riippuivat hänen käsissään kiinni ja pyysivät apua milloin mihinkin, etenkin Romeo poika, ja rouva Knoff kutsui hänet kerran pihalla luokseen ja käski käymään hakemassa kaupasta kyyhkyille herneitä. Sunnuntaisin hänellä oli siistit vaatteet, ja hän oleskeli enimmäkseen vertaistensa miesten, tynnyrintekijän ja leipurin seurassa. Veneenveistäjien päällysmies oli niin ikään ollut hyväntahtoinen ja avulias, oli suostunut ottamaan Edevartin veneen takaisin ja antanut rahat takaisin, siihen hänellä oli valta, hän kun oli ollut niin kauan Knoffin palveluksessa ja sai toimia omin päin. Veneenveistäjältä ja muilta Edevart sai niin ikään kuulla paljon Haakon Doppenista — jopa enemmän kuin tarpeeksi Haakon Doppenista.
Edevart kävi kaljaasissa ja jahdissa ja katseli niitä: somia aluksia ja hyvässä kunnossa. Kaljaasin takilasta ja purjeista hän ei ymmärtänyt paljoakaan, mutta jahti oli tavallinen jahti ja se häntä miellytti.
Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Augustille _Soleglad_ parkkilaivaan Riikaan ja kertoa, missä hän nyt oli ja mitä teki. Halutessaan saada takaisin vanhan toverinsa hän kehui ylenmäärin tätä paikkaa, Knoffia ja kaikkia ihmisiä ja vaati Augustia tulemaan, täällä muka oli hänelle tiedossa paikka, varmaan hän saisi purjehtia jahdin laivurina Lofooteilla, jos vain tulisi tänne; ajatteles sitä... odotan vastausta! Jälkikirjoitus: Jos tunnen sinut oikein, ei sinua paljon sureta, vaikka Riiassa karkaatkin parkistasi!
Kolmen viikon kuluttua hän sai Dünamündestä vastauksen. August ei suostunut tulemaan: hänen tapansa ei ollut karata norjalaisista laivoista, hänen tapansa oli palvella rehellisesti. Parkki otti parhaillaan kotimatkalle ruislastia, joulukuun alussa sen oli aikomus olla perillä Trondheimissa, niihin aikoihin Edevart saattoi tulla Trondheimiin juttelemaan hänen kanssaan. Parkkilaiva _Soleglad_. Ystävällinen tervehdys toveriltasi ja Herran haltuun!
Ohoh, August oli käynyt ylpeäksi, August haastoi häntä tulemaan Trondheimiin! Mutta ehkei ollut mahdotonta sekään, että hän oli käynyt jumaliseksi...
Viikot kuluivat. Oli tullut lunta, oli rekikeli, ja Romeo ja Julia kävivät hiihtämässä. Knoff oli kylmettynyt ja vuoteen omana, ehkä etupäässä siitä syystä, että pelkäsi sairastuvansa, hän oli semmoinen pelkuri. Vuoteessaan maatessaankin hän tarkkaan piti silmällä kaikkia hommia ja lähetti sanoja väelleen, milloin kenellekin. Edevartia pelotti, kun kerran päivälliseltä päästyä neitsyt Ellingsen sanoi Knoffin haluavan häntä puhutella. Tiesikö se erottamista? Neitsyt avasi oven ja vei hänet arkihuoneen kautta pääeteiseen, josta oli portaat toiseen kerrokseen.
Huoneen läpi kulkiessaan Edevart oli silmät selällään vilkaissut ympärilleen ja nähnyt outoa komeutta: peilin, joka ulottui lattiasta kattoon, kultakoristeisen sohvan, pianon, jota tytär soitti, rouva Knoffin, jolla oli kultakoristeita rinnassaan, kotiopettajan, konttoriväkeä, seinissä maalauksia kultakehyksissä. Hän sai aidan takaa kurkistaa toiseen maailmaan; aita ei ehkä ollut aivan korkea, mutta kuitenkin riittävän korkea Edevartille; sellaista, mitä nyt näki, ei hän ollut nähnyt ennen.
Miksi hänet vietiin arkihuoneen kautta? Herra tiesi, eikö se tapahtunut käskystä, eikö nuorukaista viety tämän paratiisin kautta sen vuoksi, että hän tuntisi vähäpätöisyytensä, tuntisi itsensä maan matoseksi. Edevart oli kuullut kuiskailtavan, kuinka viekkaasti tämän talon isäntä käytti semmoisiakin keinoja.
Hän astui makuuhuoneeseen ja seisahtui ovelle.
Knoff sanoi, ettei hänellä ollut suurtakaan asiaa, erottamisesta ei puhettakaan. Suurena liikemiehenä, jolla oli niukalti aikaa, Knoff kävi suoraan asiaan: Minulle on konttorista ilmoitettu, että sinä eilisiltana sait tavaroita, jotka on kirjoitettu sinun tiliisi?
Niin, öljytamineita, vastasi Edevart ihmeissään.
Miksi käskit kirjoittaa ne tiliisi?
Ajattelin, että ne olisivat ennakkoa...
Ennakkoako? Emmehän ole puhuneet palkasta, tokaisi Knoff. Ja kun Edevart pysyi mykkänä, Knoff jatkoi: En voi maksaa mainitsemisen arvoista palkkaa siltä ajalta minkä oleilet täällä odottamassa merimiehen paikkaa.
Va-ai niin.
En voi maksaa palkkaa, sen kai ymmärrät.
Minä sitten maksan ne öljytamineet.
Knoff: Vai on sinulla rahaa?
Edevart: En ole aivan ilmankaan...
Se on hyvä asia, sanoi Knoff. Niin, palkkaa ja se semmoista en — mutta asunnon ja ruoan saat ja senhän pitäisi riittää tältä odotusajalta; minähän en tarvitse sinua. Niin, käsität kaiketi, etten minä menettele näin juuri köyhyyttäni, mutta niin on tapani.
Edevart suuttui ja vastasi: En minä oleile täällä ruokani vuoksi.
Knoff näytti hämmästyvän: Mitäs sitten aiot? Nyt on talvi, ja täällähän saat ainakin elatuksesi.
Edevart: Minä lähden pois.
Minne?
Aluksi Trondheimiin.
Knoff oli hetkisen vaiti. Hän aikoi jännittää jousta vielä kireämmälle: Niin, niin, mene sinä vain Trondheimiin. Mutta siellä sinulla ei taida olla mitään työtä?
Edevart lyhyesti: On kyllä. — Sanoi ja lähti huoneesta
Hän rupesi heti sullomaan tavaroitaan säkkiin. Sitä tehdessään hän tuli ajatelleeksi, että ehkä voisi antaa öljytamineet takaisinkin, ne kun olivat uudet ja käyttämättömät, mutta silloin Knoff kaiketi luulisi, ettei hänellä ollutkaan rahaa niitä maksaa. Jos hän tekisi oikein, hän ottaisi öljytamineet mukaansa ja jättäisi ne maksamatta. Niin August olisi tehnyt, se mies ei olisi odottanut maanantaihin asti päästäkseen konttoriin maksamaan niin häpeällistä kauppavelkaa. Edevart oli jo oppinut punnitsemaan vähemmän tarkasti tekojensa rehellisyyttä ja oikeutta, jätti karkaamisen sikseen vain siitä syystä, että siitä olisi voinut olla ikäviä seurauksia, tulisi tiedoksi, mitä hän oli tehnyt, ja hän kun oli täällä Lovise Magreten lähettyvillä.
Lovise Magrete! Kumma kyllä, ettei Doppenista ollut koko aikana ketään käynyt täällä kauppapaikassa. Edevart oli tähyillyt joka päivä, olipa kysellytkin, mutta ketään ei ollut nähty. Veneenveistäjä arveli Doppenin olevan niin häpeissään, ettei uskaltanut näyttää silmiään, saattoihan olla niinkin, että hän oli niinä neljänä vuotena, jotka oli ollut vankilassa, saanut jonkin verran rahoja säästöön ja Trondheimista päästessään ostanut kotiinsa kaikenlaista. Mutta joulutarpeita ostamaan tulisivat sekä Haakon että hänen vaimonsa joka tapauksessa kauppiaasta —
Edevartin maanantaiaamuna selvitettyä velkansa ja ollessa valmiina lähtemään tuli Lorensen, kauppapalvelijoiden vanhin tuomaan Knoffin terveisiä, että Edevart saisi siitä päivästä alkaen jahdissa täyden merimiehen palkan. Edevart oli vielä suutuksissaan ja sanoi ei kiitoksia ja että eihän jahti vielä lähtenyt merelle sekä ettei hän pyytänyt Knoffilta rahaa tyhjän vuoksi. Vie hänelle semmoiset terveiset.
Mutta Edevart jätti kuin jättikin säkkinsä tänne, jotta hänellä olisi asiaa käydä vielä kerran talossa säkkiään noutamassa. Hän otti mukaansa vain vaatemytyn.
VI
Vaikka marraskuu oli vasta puolivälissä, oli parkkilaiva _Soleglad_ todella jo palannut matkaltaan ja alkanut purkaa lastiaan. Se oli tehnyt oikean pikamatkan. Kun miehistössä oli useita trondheimilaisia, jotka asuivat maaseudulla, sai August luvan ottaa Edevartin asumaan laivaan. Kummatkin olivat kovin mielissään, kun jälleen tapasivat toisensa, ja paljon heillä oli juteltavaa.
Augustilla oli sormet täynnä sormuksia ja kultavitjat rinnan päällä. Hän ylenkatsoi koko Frolandetin matkaa ja jahdin päällikkyyttä Lofootien matkalla. Se sopi mainiosti Edevartille, hänellä itsellään oli toisia suunnitelmia! August oli kovin salaperäinen omiin aivoituksiinsa lähden, mutta Edevartille hänen täytyi kuitenkin ilmaista, että hän nyt oli tulemassa melkeinpä maailmankuuluksi. Muutaman päivän kuluttua oli esimerkiksi Levangerin markkinat.
— Mitä sinä siellä...?
Sielläkö? Saat sitten nähdä!
Asiasta ei sillä kertaa puhuttu enää sanaakaan, mutta August viittasi kädellään ympärilleen ja ilmoitti kautta rantain, että hänellä oli _Solegladissa_ kätkössä kalleuksia vähin joka paikassa.
Illalla August kaivoi jostakin keulakomerosta esiin kahdeksan täyttä sikarilaatikkoa, kääri ne vaatteeseen ja antoi mytyn Edevartin kannettavaksi. Mennään kaupungille ja poiketaan yhteen paikkaan kauppaa tekemään, mutta muista, ettet puhu halkaistua sanaa!
He menivät sikarikauppaan. August näytti käyneen siellä ennenkin, hän tervehti tuttavallisesti, ja Edevartin kummaksi hän tuskin ensinkään osasi norjan kieltä, sanoi vain joitakin sanoja ja teki niiden jatkoksi kädenliikkeitä ja eleitä. Hän avasi jokaisen sikarilaatikon, näytti tavarat, haisteli niitä, naulata naputti laatikot taas kiinni kiiltävän kirkkaalla kääntöpääveitsellä ja antoi ne sitten pois. Sitten hän sai rahat. August pisti ne huolettomasti taskuunsa, nyökkäsi ja sanoi: _Hoberpomere_ (toivotteko lisää). Kyllä! — Toverukset lähtivät.
Myitkö sinä ne sikarit? kysyi Edevart.
Se nyt ei ollut mitään, pari vaivaista laatikkoa, sanoi August. Tahdoin auttaa häntä hiukan.
Seuraavana iltana hän myi tusinan laatikoita siirtomaantavarakauppaan. Edevart kantoi ne paikalle, kauppa tehtiin perähuoneessa, jossa August aukaisi laatikot ja näytti sikareita, käski kauppiaan haistaa niitä ja kurkotti kätensä ottamaan rahoja. _Hoberpomere!_
Mitä sinä aina sanot lähtiessäsi? kysyi Edevart.
Toivon lisää kauppoja, vastasi August. Olen näet venäläinen. Tule nyt pian, tehdään vielä yksi mutka tänä iltana, nyt on juuri sopivan pimeä.
Edevart kantoi uuden tusinan sikarilaatikoita pieneen tupakkakauppaan, jossa oli tiskin takana nainen. Viinipullojakin tällä näkyi olevan hyllyillään. Nainen hymyili heidän tullessaan sisään ja vei heidät suoraa päätä pieneen sivuhuoneeseen, jossa oli kalustona sohva, tuoleja ja pöytä. Hän saattoi olla yli kolmenkymmenen, oli pitkä ja kookas, aika hauskan näköinen. Nainen tarjosi viiniä; he joivat, ja August sanoi naiselle muutamia sanoja, mutta Edevart oli vaiti. Nainen ei kyennyt maksamaan sikareja heti samana iltana, siltä ainakin kuulosti, ja August ilmoitti hymyillen suurenmoista kultahymyään, ettei se merkinnyt mitään, nitshevo, se sai jäädä "sitten iltaan". Ennen kuin he lähtivät suuteli August naista oven takana ja tuntui sopivan tämän kanssa jostakin, näyttäen taskukelloaan ja puhuen hullua kieltään.
Miksi olet venäläinen? kysyi Edevart.
August vastasi: Ihmiset uskovat siten paremmin tekevänsä hyvät kaupat — ja hyvät he tekevätkin. Minä myyn halvemmalla kuin muut tukkukauppiaat, lisäksi minulla on parempaa tavaraa, erikoisen hienoja sikareja. Ei sen puolesta että ne maksaisivat minulle paljoakaan, olen saanut ne työmiehiltä, jotka pyörittävät sikareja Riian tehtaissa. Miehet olivat tietysti ne varastaneet ja myivät millä hinnalla vain, mitä milloinkin sattuivat saamaan. Tulliakaan en ole niistä maksanut, kaikkia vielä!
Mitä varten panet minut niitä kantamaan?
Sitä sinä et tietysti ymmärrä. Täytyyhän minulla olla palvelija. Kun tulet Venäjälle et näe kenenkään itse kantavan pienintäkään myttyä. Sitä varten on aina palvelija matkassa. Ja jos myttyjä on monta, on matkassa kaksi palvelijaa.
Kuinka monta sikarilaatikkoa sinulla kaikkiaan onkaan?
August keikautti ylimielisesti päätään ja sanoi: Ei taida enää olla montakaan sataa jäljellä. Myin jo ennen sinun tuloasi tuhatkunta laatikkoa.
Kuka sinulla silloin oli palvelijana?
August hätkähti: Mitä — palvelijanako? Ei, käskin ostajien itsensä käydä noutamassa laatikot laivasta. Mitä sinä sitä kysyt?
Edevart, ajatuksissaan: Niin no, minä muuten vain kysyin. Mutta tälläkö sinä aiot niin rikastua?
Minun ei sovi vastata tuommoisiin kysymyksiin, tokaisi August loukkaantuneena. En kerro sinulle tänään kaikkea, mitä minulla on kiikarissa. Mutta muuten tekee mieleni kysyä sinulta: onko sinulla sitten niin paljon, enemmän kuin minulla? Näytä minulle!
Minulla ei ole mitään.
No niin. Onko sinulla sitten mitään syytä istua tässä riitaa haastamassa?
Riitaa haastamassa? huudahti Edevart katuvaisena. Sen vain sanon sinulle, August, ettei koko rannikolla ole ainoaakaan ihmistä, jota pitäisin suuremmassa arvossa kuin sinua. Ja soisin mielelläni, että sinulla olisi kokonainen jahdin lasti, millä niittää mainetta, sen saat uskoa.
He juttelivat juttelemistaan asiat pitkin ja poikin omituisella nordlandin murteellaan, käyttäen monta huomiota herättävää, odottamatonta sanaa. Se oli ihan taituruuteen saakka hullua kieltä, mutta se ilmaisi heidän ajatuksensa. August leppyi jälleen ja kerskui kuin ennenkin, sanoen että oli aivan uskomatonta, mitä hän oli saanut sillä matkalla aikaan. Tulin Venäjän valtakuntaan ja nousin maihin ja suoritin tekoja, joihin ei kukaan muu pystynyt; voit vaikka kysyä miehiltä, keneltä tahansa!
Edevart: Ei minun tarvitse kysyä, näen sen kyllä. Ja onhan sinulla sitä paitsi sormissasi nuo mainiot kultasormukset.
August keikautti taas päätään: Minulla on enemmänkin sitä lajia.
Edevart sai pari sormusta koetellakseen. Ne olivat painavia ja oudon näköisiä sormuksia, toiset käärmeen näköisiä, toisissa oli jalokiviä. Edevart punnitsi niitä kädessään ja kysyi hintoja. Tuo August se oli vasta mies! Tämä oli toki toista kuin silloin, kun he tekivät nahkakauppoja ja hänen täytyi luovuttaa verkatakkinsa kahdeksanhangan vuokraksi. Melkein teki mieli uskoa hänen olleen Intiassa ja avanneen arkkunsa.
Koeta tuota! sanoi August ottaen liivintaskustaan käärmesormuksen. Mahtuuko se sormeesi? — No pidä se sitten!
Edevart ei ollut uskoa korviaan: Et suinkaan anna tätä minulle?
August oli olevinaan, kerrassaan suuttuvinaan: Älä huuda noin joka kerta kun lahjoitan sinulle kultasormuksen. Ikään kuin et uskoisi minun sanojani. Minä sanon, että saat sen sormuksen. Voit näyttää sen sille Knoffillesi, josta kirjoitit, ja kysyä, onko hänellä semmoista.
Edevart haltioissaan: En osaa sanoakaan, mitä ajattelen!