Part 10

He juttelivat Knoffista. Edevart oli kehunut tämän maasta taivaaseen siinä kirjeessä, jonka oli kirjoittanut Riikaan, eikä oikeastaan voinut nytkään kovin paljon moittia. Mutta hän ei enää peitellyt Knoffin heikkouksia, tämän metkuja kaupanteossa ja muussakin sekä narrimaisuutta. Se pieni etelänpuolen laiva-asema oli Knoffin ainaisena silmätikkuna.

Mikä sitä laiva-asemaa sitten vaivasi?

Edevart selitti, mitä hän oli Fosenlandetissa kaikilta kuullut, nimittäin että tuo laiva-asema oli vanhastaan ollut Vesisaaren-Hampurin linjan vuorolaivojen poikkeamispaikkana ja että ne aina ajoivat Knoffin ohi, vaikka hän oli suuri liikemies. Se oli joka suhteessa luonnotonta, mutta Knoffissa ei vain ollut miestä saamaan aikaan muutosta.

Augustille asiat selvenivät yhtäkkiä. Hänellä oli laajaperäiset kokemukset eikä hän ollut suinkaan hidas keinoja keksimään. Tekikö poikkeaminen Knoffin rantaan paljonkin mutkaa? Kuinka syvä satama oli? Oliko ympärillä asutusta ja takamaata?

Edevart arveli sitä olevan paljon enemmän kuin vanhassa paikassa, joka oli niemen kärjessä.

No sitten Knoff on houkka!

Miten niin?

August oikein kiihtyi, hänellä oli jo suunnitelmansa valmiina ja hän kyseli edelleen: Sanoitko, että vanhassa paikassa on noustava laivaan veneestä?

Niin juuri.

Ja etkö vastikään maininnut, ettei Knoffin satama jäädy?

Niin sanoin. Se ei jäädy. Sama asia kuin Svolærissa.

August lausui painokkaasti: Hänen pitää sitten rakentaa oikea suuri satamalaituri.

Mitä, suuri satamalaituriko? Jahah. Vai niin, vai satamalaituri, toisteli Edevart ihmetellen.

Augustin täytyi ihan ihmetellä tuota Knoffia, mokomaakin, hänelle täytyi hymyillä. Miksi hän ei ollut jo aikoja sitten rakentanut oikeata suurta satamalaituria? Silloin hän olisi saanut oman laivarantansa. Sillä sitä ei kenenkään tarvinnut tulla väittämään, että suuret laivat ajaisivat sellaisen satamalaiturin ohi, johon ne saattoivat laskea ja olla siinä kuin huoneessa, ihan kuin kaupungeissakin. Mitä ihmeen laivoja semmoiset olivat, jotka mieluummin pysähtyivät aavalle merenselälle purkamaan ja lastaamaan tavaraa ja matkustajia kaikenlaisissa säissä kuin laskivat maan suojaan?

Edevart alkoi vähitellen älytä. Oli tuo August sentään eri mies! Oletpa merkillinen mies huomaamaan kaikki, hän huudahti.

August pöyhistihen: Olisinpa _minä_ vain saanut sen sinun Knoffisi kynsiini!

Tule mukaan! sanoi Edevart.

Niin, jos tekisin oikein niin tulisin ja ostaisin häneltä kaistaleen maata ja rakentaisin itse sellaisen laiturin ja houkuttelisin laivat omaan rantaani. Silloin Knoff saisi kauniisti pyytää minua vuokraamaan sen laiturin itselleen, ja silloin äijä saisikin hellittää kukkaronsa nauhoja! Mutta nyljettyäni häntä kyllin kauan pakottaisin hänet lopulta ostamaan koko laiturin kaikkineen päivineen. Ja hänhän ostaisi sen. Ja minä olisin menetellyt kuten rehellinen mies ainakin.

Sinun täytyy tulla!

August halveksien: Enkä tule, älä luulekaan! Ja jos tahdot tietää minun mielipiteeni Lofootien retkestä, niin sinun on paras itsesi ruveta sen jahdin päälliköksi.

Minunko?

Sinun juuri eikä kenenkään muun. Ajattelehan asiaa! Ja ajattele samalla, että kun se sinun Knoffisi kohtelee sinua sillä tavoin eikä maksa, mitä sinulle oikeuden mukaan kuuluu, niinkuin itse sanoit, niin älä sinäkään suotta säästä häntä kolmanteen ja neljänteen polveen, ymmärräthän! Voit korjata sen asian kalanostossa.

En osaa hoitaa jahtia, sanoi Edevart vältellen.

Sepä merkillistä! Enkö minä muka opettanut sinua _Lokissa_, niin että tiedät kaiken, mikä koskee merikortteja ja kompassia, kareja ja majakoita ja takilaa? Tiedätkö, minun täytyy hävetä sinun puolestasi!

Enhän minä saisikaan jahtia omiin hoteisiini.

Siinä voi kyllä olla perää, myönsi August. Sillä et ole liian sukkela tarjoamaan itseäsi etkä järkivähääsi käyttämään. Etkä ole koskaan ollutkaan. Mutta olkoon asia muuten miten tahansa, minä en jahdista huoli. Voit viedä Knoffille semmoiset terveiset. Sillä minulla on toisia tuumia...

He myivät taas kaupungilla muutamia sikarilaatikoita, olivat yhdessä koko ajan, ja August pidättäytyi kokonaan hummaamisesta. Hän sanoi: Tällä kertaa ei mitään rantalomia, ei tule kysymykseenkään, minä olen liikemies. Kylläpä olisi ihme ja kumma, jollen tästä rikastuisi!

Pari päivää myöhemmin hän ilmoitti lähtevänsä Levangerin markkinoille ja kutsui auliiseen tapaansa Edevartin mukaansa. He lähtivät aamulla varhain, pimeällä, pakkasusvassa, ja se sattuikin kuin tilauksesta, sanoi August, tullinuuskijat ja poliisit eivät näe pitkälle! Hän oli hyvin salaperäinen pieneen lippaaseen nähden, jota kantoi kainalossaan, vihjaillen siihen suuntaan, että siinä oli hyvin kalliita tavaroita.

Heidän tultuaan Levangeriin August pani pienessä hotellissa heidän huoneensa oven lukkoon ja asettui keskelle lattiaa. Nyt on se hetki tullut, että näytän jotakin inhimillisten silmiesi katseltavaksi! Niin hän selitti kuin paras profeetta. Ja kun hän avasi lippaan, siinä olikin todella kalleuksia, kultaa ja hopeaa ja jalokiviä. Mistä hän oli ne saanut? Siinä oli sormuksia, rasioita, kaulakoristeita, korvarenkaita ja rintaneuloja. Edevart istui mykistyneenä tuijottaen noihin ihanuuksiin — tuo August oli sentään August! Nuo eivät suinkaan olleet kovin arvokkaita kalleuksia ja kaikki olivat vanhoja, mutta ne olivat silmäänpistäviä hohtonsa ja oudon raakalaismaisen kuosinsa puolesta. August oli juhlallisen kalpea ja mainitsi suuria summia milloin tavattoman leveän sormuksen, milloin sen medaljongin hinnaksi, joka oli sinisen ja kultaisen kirjava ja kirjailtu pienillä helmillä. Epäilemättä nuo olivat halpoja koruja, timantit kai kissankultaa, ei sen kummempaa, mutta ne olivat sentään uhkean näköisiä. Eivätkö liene olleet panttilaitosten tai muinaisesineidenkauppiaiden tavaroita, ehkäpä osaksi suorastaan yksityisistä kodeista varastettuja koruja. Kaikki ne ainakin olivat vanhoja ja käytettyjä. Joukossa oli pieni kiemuroin ja kuvioin koristettu hopealipas. Se oli hienoa nielloitustyötä ja ilmeisestikin peräisin Sisä-Venäjältä. August kohotti kantta ja otti esiin pienen kultakellon, jonka kuoressa oli sininen kivi. Haluttaako sinua vaihtaa kelloa? hän sanoi, tarkoittaen sanansa joutavaksi leikinlaskuksi ja pilaksi, esine kun oli suunnattoman arvokas. Se oli muka Venäjän keisarinnan taskukello; jokainen ratas oli kultaa, ja se kävi viidelläkymmenellä kivellä! Viimeiseksi August nosti laatikosta pitkän silkkikankaan palasen, johon oli kudottu kultalankoja. Se oli kaunis kuin unennäkö, vivahteli himmeän punaiselle ja siniselle ja sen molemmissa päissä oli pitkät ripsut.

Edevart ei tästä kaikesta älynnyt mitään, hän vain istui ja katsoi kuin ihmettä. Epäilemättä August oli laskenut vankan pohjan varallisuudelleen ollessaan laivurina Skaaron jahdissa, ja hän oli kyllä voinut säästää joka killingin siitä palkasta, jonka hän sai _Solegladista_ näiltä kuukausilta. Mutta Edevart ei tiennyt korujen ja jalokivien hintoja, nämä ehkä maksoivat miljoonan, ja mistäs August oli saanut ne rahat? Edevart istui paikoillaan kovin levottomana.

August arvasi kyllä, että toveri siinä nyt ajatteli hänestä ties mitä, mutta hän oli tällä kertaa liian ylimielisellä päällä voidakseen ryhtyä mihinkään selityksiin.

Edevart kysyi lopulta: Myytkö sinä nuo jonkun toisen puolesta?

Augustin täytyi vastata, hänen täytyi tunnustaa: Kuinka niin? Minä myyn ne omasta puolestani. Mitä sinä ajattelet?

Edevart: Ei, eihän se minua liikuta.

August kivahti: Ei liikuta sinua? Etkö usko niiden olevan minun omiani? Ne ovat niin auttamattomasti ja varmasti minun, että jos tahdot nähdä — katsos, kuinka minä niitä puolustan! Samalla August kouraisi taskustaan revolverin ja ojensi sen ilmaan.

Uskon, uskon, sanoi Edevart ja antautui.

Häh, vai ei koske sinua? Ei se koske ketään! intti August. Näes Venäjänmaa ei ole samanlaista kuin tämä meidän maamme. Kun Riiassa syttyy tulipalo, palo voi sattua semmoiseen taloon, jossa myydään kalleuksia — niin, ja paloi siellä sen puolesta syrjemmässä kolme muutakin taloa. Minä ja muutamat muut olimme apuna sammuttamassa ja teimme sen ilmaiseksi, mutta monta oli, jotka itse ottivat maksun, oikeita roistoja, sakilaisia, rosvoja, jotka olisi ollut paras tappaa, sillä he eivät olleet ollenkaan kuin muut kristityt ihmiset, sen voin huoleti sanoa. Ja sitten he tulivat rosvoamaansa kauppaamaan, eivätkä suvainneet kieltoa; siinä täytyi ostaa, jos mieli pelastaa henkensä. Niin se kävi. Mutta toiset olivat reiluja miehiä eivätkä pyytäneet paljoa, antoivat melkein ilmaiseksi. Annoin heille osoitteeni päästäkseni heistä eroon, sillä ajattelin, että kunhan olisin päässyt kunnialla takaisin Dünamündeen, he eivät tulisi sinne asti. Mutta vielä vai, etsivät minut käsiinsä ja toivat yhtenä iltana sormuksia, toisena hopearasioita, joissa oli kaikenlaisia helyjä, uhkailivat, että jollen minä osta, niin ostaa joku toinen, ja sitten itkivät ja pyysivät minua pelastamaan heidät. Mitä minun piti siinä tehdä? Mutta kun he ristivät silmänsä ja lankesivat polvilleen, täytyi heitä auttaa. Minulla ei ollut luontoa karkottaa heitä pois. Olisitko sinä voinut...?

En olisi voinut! vastasi Edevart, toverin kertomuksesta vakuuttuneena. Olisin tehnyt samoin kuin sinäkin.

Sitten perästäpäin Edevart tuli harkinneeksi tätä vastaustaan ja hänen täytyi myöntää, että se oli heikko, sekä ettei hän oikeastaan silloin ajatellut, mitä sanoi; vielä vuosi takaperin hän olisi sen johdosta pudistanut päätään itselleen — nyt hän oli oppinut Augustilta ja muilta, Knoffilta ja jokapäiväisestä elämästä yhtä ja toista. Hän oli alkanut vähemmän ankarasti harkita, mikä oli oikein, mikä väärin, oli saanut hiukan jo käryä nokkaansa, osasi tulla toimeen omin päinkin. Lovise Magreten kanssa eletty ihme asui vielä hänen sydämessään yhtä puhtaana, mutta ei edes sekään enää yhtä läheisenä ja valtavana kuin ennen. Oli jo kulunut aikaa siitä kun se ihme tapahtui.

Levangerin markkinat eivät olleet yhtään mitään, pian Edevart oli katsonut kaiken. Toisena markkinapäivänä hän tapasi jälleen kellojuutalaisen, Papstin. Siitä tuli molemminpuolinen iloinen jälleennäkeminen, he tunsivat paikalla toisensa ja olivat ystävät. Edevart otti taskustaan kellonsa ja näytti sitä, että se oli vielä hänellä ja että hän oli hoitanut sitä hyvin. Senkin hän kertoi, mitä molemmat Bergenin kellosepät olivat siitä sanoneet.

Niin, kuinka hyvät ystävät heistä tulikaan, oikein toverit, kauppakumppanukset! Ennen kuin oli kulunut tuntiakaan, oli kunnon Papst antanut Edevartille päällystakin, koska tätä paleli ohuella takillaan. Päällystakissa oli kyllä kokoa hieman liiemmalta, mutta ei se mitään, se oli hyvä ja lämmin ja siinä oli monta taskua ja taskuissa uusia kirkkaita hopeakelloja, joita Edevartin piti myydä. Mutta hänen ei pitänyt sanoa, että ne olivat Papstin; se oli muka tarpeetonta.

Kuinka Edevart osasi tehdä kellokauppoja? Mestari opasti, antoi monta hyödyllistä neuvoa ja osviittaa. Sitten tehtiin hiukan kokeita, eikä nuorukainen ollut vailla lahjoja, työ itse neuvoi tekijäänsä. Siinä oli nyt koulu ja toimi, joka kypsytti poikaa nopeasti ja vaivattomasti. Niin asia oli, nuorukainen oli nousemassa arvossa, lähenteli jo Augustia, sillä olihan hänellä käsissään arvoesineitä kuten tälläkin. Papstin luottamusta hän piti suurena kunniana ja päätti osoittaa ansainneensakin sen.

Edevart myi kellon siellä, toisen täällä ikäisilleen renkipojille ja muille nuorukaisille. Hän pyysi aluksi yletöntä hintaa ja helpotti siitä; se kannatti ja oli hauskaa, sangen huvittavaa. Hän oppi puhumaan tavaroidensa puolesta, avaamaan ostajien silmät huomaamaan niiden edut, mutta jännittävintä oli, kun oli vaihdettava monien taskujen kelloja, pistettävä piiloon, otettava jälleen esiin — ja lopulta hän saikin myydyksi juuri ensimmäisen näyttämistään kolmesta tai neljästä kellosta — se mestarin suuri numero. Hehhee, se oli jo silmäinkääntämistä, hänen täytyi nauraa partaansa.

Kun hän illalla tuli kotiin ja teki tiliä, nyökkäsi Papst ja pisti rahat paksuun lompakkoonsa. Edevart oli ollut ahkera, kehui mestari, parempaa ei olisi voinut odottaa, viisi kelloa ensimmäisenä päivänä, se _ei_ ollut huono tulos, lähde myymään taas huomenna!

Seuraavana päivänä Edevart myi ainakin toista vertaa enemmän. Hänellä oli jo kokemusta, mutta samalla tämä kellokauppa alkoi hänestä tuntua vastenmieliseltä. Edevartin periaatteet eivät olleet varsin lujat, hän antoi kellon kaikkein halvimmasta hinnasta nuorelle pojalle, joka seisoi avokaulaisena ja vilusta hytisten, luki killinkinsä ja huomasi puuttuvan talarin verran hinnasta. Nuorta kellojenkaupustelijaa puistatti kuin nyyhkytys, kun poika kiitti häntä kädestä pitäen. Oi Herra, viattomuus oli varmaan kotoisin taivaasta, muu kaikki oli tästä maailmasta! Edevart muuten tunsi pyrkivänsä menemään päästään pyörälle, kun tämä kauppa, joka oli tarkoitettu hyväksi työksi, kääntyikin hänen omaksi hyödykseen. Hänelle koitui siitä suoranaista etua, sillä ihastunut nuorukainen ei ollut osannut pitää hyvää kauppaansa omana tietonaan, vaan puhui siitä kenelle vain: se houkutteli yhä uusia ostajia, ja vaikka Edevartin täytyikin pitää kalliimpaa hintaa, hän sai myydyksi koko varastonsa loppuun puolipäivään mennessä. Hän oli päässyt sellaiseen huutoon, että myi ihmeen halvalla; mistähän hän oli mahtanut tavaransa hankkia? Kunhan vain eivät olleet varastettuja? Mutta vähät siitä, tai sen parempi vain, ostajat havaitsivat tilaisuuden otolliseksi, sitä oli siis käytettävä.

Iltapäivällä Edevartilla oli taas uusia kelloja taskuissaan. Hän kuljeskeli vähin joka paikassa, myi kellon siellä, toisen täällä. Hän tuli kävelleeksi Augustin ohi, joka itse kävi omaa kauppaansa. August oli täälläkin olevinaan venäläinen, puhui eriskummallista kieltä tarjotessaan koruesineitä kaupaksi. Hänen asiakkaidensa joukossa oli naisia jos miehiäkin, mutta ehkä enimmäkseen naisia. Hän näyttikin saavan kaupat käyntiin, hän oli kyllä kekseliäs huolimatta auttamattoman huonosta norjankielentaidostaan. Edevart kuuli hänen sanovan sormuksesta, että sillä oli taikavoima; muutamat korvarenkaat taas oli maantärähdys tuonut ilmoille, mutta tuo solki, jossa oli sinisiä kiviä, oli kerran ollut marttyyrinkruunussa. Mielikuvitusta ei siltä mieheltä puuttunut, ja jos joku veti suutaan hymyyn pudistaen epäillen päätään, toiset heti ehättivät puolustamaan kauppuria sillä, ettei hän osannut norjaa sen paremmin. Hän näytti ihanaa kultakirjaista silkkikaistaletta hattupukuiselle naishenkilölle vihjaten sinnepäin, että hänen kotimaassaan Venäjällä sellaisia käytettiin prinsessojen morsiushuntuna. Nainen vastasi hymyillen, ettei hän aikonut peittää sillä kasvojaan, mutta osti silkkipalasen kuitenkin.

Illan suussa tuli sama köyhä nuorukainen jälleen Edevartin luo; seisoi siinä avokaulaisena, pää painuksissa, silmissään pelästynyt ilme: Hänen kellonsa oli seisahtunut, se ei käynyt. Edevartista tuntui kuin olisi äkkiä saanut iskun. Hän oli kylläkin hieman epäillyt noita halpoja kelloja, niihin ei ehkä ollut luottamista. Hän kysäisi nuorukaiselta: Seisahtuiko se juuri nyt? — Ei, se oli seisonut jo pitkän aikaa, hän oli käyttänyt sitä kellosepässäkin. — Mitä kelloseppä sanoi? — Nuorukainen viivytti nolona vastaustaan, eikä Edevartia haluttanut kysellä enempää. Hän ravisti kelloa — ei; hän koetti vetää sitä hiukan — ei. Edevartin päähän pälkähti sukkela tuuma: hän voi antaa nuorukaiselle toisen kellon, Papst ei huomaisi, että niiden myymättä jääneiden kellojen joukossa, jotka hän sai takaisin, oli sellainenkin, joka ei käynyt. Oppipoika siis aikoi vetää mestariaan nenästä, miksikäs ei!

Saat toisen kellon, hän sanoi nuorukaiselle.

Suurkiitosta! Ja se kai käy hyvin?

Edevart tunsi mielensä heltyvän, hänen liikemiehenperiaatteensa eivät vielä olleet juurtuneet sen lujempaan: Saat joko uuden kellon tai rahasi takaisin.

Nuorukaisen silmät loistivat: Mitä? Ihanko että?... Tuhansia kiitoksia! Ja hän oli kahden vaiheilla, kumman valitsisi.

Edevart neuvoi häntä: En uskalla mennä takuuseen näistä kelloista, sinun sijassasi taitaisin mieluummin ottaa rahani takaisin. Sanon sinulle niinkuin asia on.

Poika sai rahat, kiitti ja lähti keventynein mielin tiehensä.

Mutta kotimatkalla oli Edevartia odottamassa kaksi muuta poikaa, uhkasivat antaa hänelle paremmanpuoleisen selkäsaunan kellokaupoista, sillä he olivat käyneet kellosepässä ja saaneet siellä tietää, etteivät heidän kellonsa olleet talarinkaan arvoiset, ja he olivat maksaneet niistä kolme talaria! Edevart ei uskaltanut ruveta tappeluun, kun hänellä oli takintaskut kelloja täynnä, vaan kysyi: Ovatko kellonne seisahtuneet? — Ei, eivät ne olleet ihan seisahtuneetkaan, mutta eivät ne olleet hintansa arvoisetkaan. — Niin Edevart läksi liikkeelle taas. Pojat seurasivat kintereillä haukkuen koko matkan, mutta eivät sentään tehneet hänelle mitään.

Kelloissa oli varmaankin jotakin vikaa. Tehdessään tiliä päivän työstään Edevart samalla ilmoitti, että hänellä oli seuraavana päivänä muuta hommaa.

No mutta, miksi niin? Papst oli kovin ihmeissään. Kauppahan kävi kuin rasvattu, ja viimeisenä markkinapäivänä se kävisi kaikkein parhaiten.

Edevart keksi sanoa, että hänen oli autettava toveriaan.

Olen nähnyt sen sinun toverisi. Varo sitä miestä, kaupittelee varastettua tavaraa. Kuulehan nyt: et suinkaan aikone lähteä tiehesi ja jättää minua kelloineni pulaan.

Mutta Edevartin päätös oli järkähtämätön.

Papst näytti aivan lysähtävän kasaan. Oli melkein mahdoton kestää moista vastoinkäymistä. Hän muistutti Edevartin mieleen, että oli melkeinpä lahjoittanut tälle sen kalliin kellon, joka hänellä oli parastaikaa taskussaan, ja nyt hän pyysi sävyisästi vastapalvelusta.

Mutta Edevart ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä: Olen myynyt puolestanne kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä kelloa, kuinka monta oikein lienen myynytkään, mutta ei puhuta siitä. Mutta minkälaisia kelloja olen oikein saanut myydäkseni?

Halpoja kelloja, noo — halvat olivat hinnatkin.

Ovatko kuoret hopeaa?

Hopealta ne ainakin näyttävät, vastasi Papst. En tiedä sanoa.

Edevart: En minäkään. Mutta tänään tuli luokseni mies, joka oli raaputtanut kellonsa kuorta ja väitti siinä olevan messinkiä hopean alla.

Papst levähytti kätensä levälleen: Tsjaa, huokea kello, huokea hintakin.

Miksi ette itse myy näitä kelloja, vaan ainoastaan muita?

Ajattelin, että olisit voinut tehdä minulle sen pienen palveluksen.

Niin, mutta nyt saan täällä kaikkien vihat niskaani... kävelevät jäljessäni uhkaillen antavansa minulle selkään.

Hui hai! Olethan sinä väkevä mies! Papstia ihan nauratti. Sinä sitä paitsi et tule enää koskaan takaisin tänne Levangeriin, mutta minä tulen. Vanhan Papstin täytyy kuljeksia joka paikassa ja palata aina takaisin niin, niin.

Tietystihän Edevart olisi tahtonut osoittaa suurempaa kiitollisuutta vanhaa, ystävällistä juutalaista kohtaan palvelemalla häntä vielä päivän, mutta ei voinut. Eipä silti, eivät he eronneet vihamiehinä, päinvastoin, Papst taputti häntä olalle sanoen: Kyllä me vielä tapaamme toisemme! Edevartille ei tarjottu maksua työstä eikä hän sellaista odottanutkaan, vaan riisui suuren takin yltään lähtien sitten kevein mielin majapaikkaansa.

August oli tullut kotiin pahalla tuulella, hänen puheensa kuulostivat katkerilta. Oli mahdoton saada hintaa mistään, pyysitpä aluksi miten paljon tahansa, aina sait helpottaa aivan mahdottomiin! Mitä merkillistä joukkoa täällä kaikki olivatkaan? Vaerdalilaisia koko sakki, jotka eivät häpeä tarjota aivan sikamaisen vähän! Oletko koskaan astunut jalallasi pahempaan roistojen pesään kuin tämä Levanger! hän virkkoi pilkallisesti irvistäen. Yritän vielä huomenna, ja silloin annan mennä mistä hinnasta vain ottavat, ja sitten lähden sen pitkän tien.

Oletko myynyt keisarinnan taskukellon? kysyi Edevart.

Vai myynyt keisarinnan taskukellon! Mitä luulisit minun saavan siitä mokomassa kylässä!

Käykö se?

Totta kai. Tietäisitkö sinä ostajaa?

Voithan myydä sen Trondheimissa, sanoi Edevart.

Niin, ja saada heti kruunun hanskat ranteisiini!

Kaikki näytti Augustista yhtä synkältä, hän oli tyytymätön, kerta kaikkiaan ihan mahdottomalla tuulella. Tänne hän nyt oli tullut, Levangerin kauppalaan, jossa asui kaiken kaikkiaan viisisataa sielua, harjoittaakseen täällä laajaa korujen ja jalokivien kauppaa, mutta oli pettynyt pahasti. Eipä silti, että hän olisi huolinut sitä surra, hän oli kyllä ansainnut rahoja kultakoruillaan, mutta hän oli äkeissään ja kiukuissaan vastoinkäymisestään, sillä suuri kunnia ja maine oli sittenkin mennyttä.

Aamulla hän luki ja arvioi kaikki kalleutensa hinnoitellen ne summakaupalla Levangerin hintoihin ja mutisten itsekseen vaatimattomia, pieniä lukuja. Edevart osti käteisellä pienen nauhassa käytettävän kultaisen medaljongin, se ei ollut kylläkään juuri mistään kotoisin eikä August ensin huolinut siitä rahaa, mutta lopuksi hänen oli pakko ottaa siitä se hinta, jonka arvoiseksi hän oli sen arvioinut.

Edevart istui majapaikassaan. Hänen oli ikävä. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei ollut oikein terveellistä liiaksi näyttäytyä ulkosalla, hänet olisi voitu tuntea ja ruveta häntä uudelleen ahdistamaan; toisaalta hänellä ei ollut mitään tekemistä huoneessaankaan, ajatteleminen ja mietiskeleminen oli hyödytöntä, ja lukeminen, mikä tahansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin ennenkin. Kun August oli käynyt kotona päivällisellä ja mennyt taas tiehensä, Edevart lähti hänen jäljestään ulos. Hänen oli uskallettava yritys, päivät olivat lyhyet siihen vuoden aikaan, pian rupesi hämärtämään.

Augustista ei näkynyt missään jälkeäkään, mutta sen sijaan näkyi vanha Papst kävelevän kappaleen matkaa edellä; hän puhutteli tuttavallisesti kaikkia ihmisiä, ottaen silloin tällöin taskustaan kellon ja antaen ostajien katsella sitä. Edevart tunsi hänen jokaisen kädenliikkeensä ja saattoi melkein arvata sanatkin.

Äkkiä ilmestyi August esiin jostakin talosta. Oliko hän humalassa? Ei puhettakaan. Mutta hän oli iloinen kuin kolmen markan hevonen, aivan riemuitsi: Rupesin käymään talosta taloon, ja niin minun olisi pitänyt tehdä heti alunperin. Olin itse kultasepän luona ja myin hänelle pari pikkuesinettä. Ja nyt tulen apteekkarin luota. Myin sen kultakellon.

Mitäh?!

August nyökkäsi: Ja hyvän hinnan sain. Varmasti sama nainen, joka osti morsiushunnun, apteekkarin rouva. Ei tahtonut ensin uskoa, että kello oli ollut Venäjän keisarinnan oma, mutta kun ristin silmäni kuin venäläinen, hän huusi apteekkarin huoneeseen. Niin, tuumi apteekkari, jos kerran tahdot sen, niin ota sitten! Hei Edevart, nyt jo rupeaa taas valkenemaan, nyt menen toiseen paikkaan; täällä on paljon upseereita, kuuluu asuvan oikein rikas kapteenikin. Mitäs nuo pojat?...

Pari poikaa oli tullut puhuttelemaan Edevartia: eilisiä, huiputettuja ostajia, jotka valittivat, että heitä oli vedetty nenästä, heidän kellonsa eivät olleet minkään arvoiset, olivat tutkineet niitä, tahtoivat purkaa kaupat. Niin että rahat tänne ja paikalla!

Mutta nyt ei Edevartilla enää ollut taskut täynnä kelloja, joita olisi täytynyt varoa, vaan hän sysäsi nenäkkäimmät syrjään sanoen haluavansa olla rauhassa. Mitä hänellä oli Papstin kelloromujen kanssa tekemistä? Hän oli ollut vain toisen palvelija ja myynyt toisen tavaroita; saattaa olla, että ne olivat arvottomia kapineita, mutta entäs sitten? Kauppa kuin kauppa. Ei kukaan muukaan ollut niin arkatuntoinen, miksi siis Edevartkaan olisi ollut?

He painuivat katua alas, koko ajan riidellen ja rähisten. Pojat huusivat jokaiselle, joka vain sattui tulemaan vastaan, että tässä nyt oli se mies, joka myi messinkikelloja hopeakuorisina, ja nyt hänelle näytetään! He yhdyttivät lopulta Papstin, ja pojat selittämään tällekin, että tuo nulikka oli heitä narrannut, tuo lurjus, joka oli viime päivinä kierrellyt kelloja kaupalla. He osoittelivat suoraan sormellaan Edevartia, kirkuen, että siinä hän nyt on!