Part 8

August kuohahti: Mitä sinä tarkoitat? Eikö siitä olisi koitunut meille kaikille vain turhia kuluja, jos olisi jääty odottamaan seuraavaa laivaa? Saat siitä hyvästä kiittää minua.

Oli miten oli, epäluulo istui kuin istuikin lujassa Edevartin mielessä, ja August huomasi sen hyvin. Toverusten suhde kiristyi, Edevart ei enää arkaillut laskea pientä pilaa siitä suuresta Espanjan merirosvoretkestä, ja se houkutteli Augustin puolustautumaan: Olisipa minulla vain ollut revolveri kädessä, et olisi, hyvä mies, uskaltanut kapinoida laivan päällikköä vastaan. Olisinkin poikennut Trondheimiin ja ostanut revolverin, mutta se vietävän lammas sotki koko asian. Yritin saada revolveria sekä Kristianssundista että Aalesundista, mutta kummassakaan ei ollut.

Edevart: No sittenhän sinä minun ymmärtääkseni olet murhamies.

August vastasi ylimielisesti: Ei ole arvoni mukaista vastata sinulle, olet samanlainen moukka kuin Teodor, et ole ollut kotinurkkia kauempana. Tiedätkö, mitä olisi voitu tehdä? Minäpä sanon sinulle. Espanjasta olisi voitu paikalla ostaa nopeakulkuinen klipperi ja purjehtia sillä Tyynelle merelle, eikä maailma olisi sitten tiennyt meistä yhtään mitään —

August ei näyttänyt saavan sitä mahtumaan toverinsa päähän, ja häneen ilmeisestikin koski kipeästi, kun ei heidän suhteensa enää ollut yhtä hyvä kuin ennen. Höyrylaivan pysähtyessä välillä Trondheimissa August meni yksin maihin, hän oli miettiväinen ja masentunut. Tullessaan laivaan takaisin hän tulikin noutamaan sieltä säkkiään: hän oli pestautunut Riikaan matkalla olevaan parkkilaivaan.

Kun Edevartille selvisi, että tämä oli täyttä totta, se koski häneen kipeästi, ja hän katui, että oli ajanut toverinsa moiseen epätoivon tekoon: Älä tee niin, tule kotiin minun kanssani. On oltu niin paljon yksissä, ethän ruvenne seuranpettäjäksi!

Riikaan vain, se on pieni matka, ei se mitään. Ja parkin nimi on _Soleglad_, jos sinulla on minulle asiaa, osoite Norjan konsulaatti.

He lähtivät maihin kumpikin, mutta asia ei ollut enää autettavissa, August oli uudessa laivassaan kiinni. Hän lahjoitti Edevartille kultasormuksensa ottamatta tämän kieltelyjä kuuleviin korviinsa, sitten hän itse otti Espanjan retken jälleen puheeksi ja pyysi, ettei Edevart kotona hiiskuisi siitä mitään.

En koskaan kerro siitä mitään, vakuutti Edevart.

Et, ethän sinä kerrokaan, myönteli Augustkin, mutta vahvista sanasi kädenlyönnillä!

Edevart ihmetteli: Miksen voisi sitäkin -?

Se on sitten kuin vala Raamatun päällä. Sinä et koskaan pääse siitä, sen verran olen oppinut. Sinusta tulee kadotettu sielu...

Ero Augustista ei Edevartille ollut suinkaan pieni elämys. Hän harkitsi asiaa: Tavallaan hän sai vapaammat kädet, mutta ei hän siitä ollut pelkästään hyvillään. Hänen rinnalleen jäi tyhjä paikka. Näinä kahtena vuotena, jotka hän oli elänyt Augustin kanssa, hän oli oppinut koko joukon, käsitykset olivat avartuneet, kotinurkat eivät enää olleet hänen koko maailmansa, paljon, paljon ihmisiä hän oli nähnyt, laivoja, kaupunkeja, maakuntia. August oli mukava ja huomattava mies — onnellista matkaa hänelle!

Edevart käyskenteli laivassa mieli hieman sekavien tunteiden vallassa. Hän tunsi itsensä surumieliseksi ja yksinäiseksi, Teodor ei tietystikään ollut semmoinen mies, jolle saattoi uskoa mitään.

Jossakin Fosenøn laiturissa Edevart lähti laivasta satamaveneeseen ja lähti maihin.

V

Rakennukset löytyivät samasta vihannasta lahdenpohjukasta kosken kohinasta, ja Lovise Magrete Doppen ja lapset olivat aivan ennallaan, he seisoivat pihalla tuvan seinustalla kiltisti ja hiljaa katsellen kuluneissa vaatteissaan. Nuori nainen hymyili epävarmaa hymyä. Edevartilla oli niin uudet vaatteet, että silmäluomia vavahdutti, Lovise Magrete sanoi jotakin sentapaista kuin: Mitä minä näenkään -!

Edevart laski säkkinsä maahan ja kätteli hämillään. Hyvää päivää! Satuin vain poikkeamaan tänne!

Jonkin verran häntä rohkaisi se, että hän nyt oli hyvissä varoissa, vaatteet ja muut tamineet uudet, muutoin hän tuskin olisikaan saanut sanaa suustaan.

Saanko jälleen nähdä sinut, joka olit niin toimelias ja autoit minua! sanoi vaimo reippaasti ja vapaasti, mutta punastui samalla. Venekyydissäkö tulit? Missä jahti on? Jahti luovutettiin Bergenissä omistajilleen. Ei, näetkös, minä tulin vain ajatelleeksi sitä lammastasi: meiltähän jäi kielekkeelle vievä tie tukkimatta, ajattelin, että se voi mennä sinne uudelleen. Teki mieleni kuulla, kuinka sen laita on.

Nainen löi kahta kämmentään: Tulitko tosiaan ajatelleeksi sitä!

Saadakseen käyntinsä näyttämään vähäpätöiseltä ja merkityksettömältä Edevart selitti, että hänen toverinsa, laivuri, oli eronnut hänestä Trondheimissa lähteäkseen taas merille. Hän itse oli siten jäänyt yksin, hän virkkoi hymyillen, sen vuoksi hänelle hyvin sopi tällainen pieni poikkeus syrjään reitiltä.

No tässä maailmassa! kuiskasi vaimo ihmeissään. Niin, ei ollut epäilystäkään siitä, että uudet vaatteet taskurahat, kello ja kultasormus auttoivat, että ne tekivät Edevartista koko miehen. Hän nyökkäsi lapsille sanoen: Minulla on teille vähän tuliaisia!

Lovise Magrete: Ole hyvä ja käy sisään, vaikkei täällä olekaan tämän kummempaa!

Nuori nainen ei ollut istunut kädet ristissä näinä viikkoina. Hänellä oli paraikaa kuteilla peite, joka oli jo pitkällä, niin, se oli oikea taideteos, sen malli oli monenvärinen ja soma. Tällä minä henkeäni elätän, hän sanoi, itse kehrään langat ja värjään myös. Villat on omista lampaistani.

No kaikkia! virkkoi Edevart ymmärtämättä oikein. Henkeäsi elätät — miten niin?

Lähetän näitä Trondheimiin, sieltä ne kulkeutuvat kaikille tahoille. Niitä on ollut näytteilläkin ja olen saanut kunniakirjan.

Edevart huojutti päätään ihmeissään kuulemastaan. Muuta ei tarvinnut, nainen kävi siitä lapsellisen ylpeäksi:

Onko tämä kangas sinun mielestäsi kaunista? Sano nyt, millaista se on sinusta? Mutta olen minä kutonut monta kauniimpaakin peitettä, tämä on pikemminkin niinkuin jokapäiväiseen käyttöön tämä.

Mistä sinä olet tuon taidon oppinut? kysyi Edevart.

Enpä tiedä. Oppinutko? Vähitellen, mistä aina mitäkin. Äiti opetti kehräämään ja kutomaan jo pienestä pahasta.

Edevart avasi säkkinsä, ja lapset saivat lahjansa. — Katsos vain, samat tavarat, jotka hän oli ostanut Bergenistä ja jotka hänen piti viedä kotiin pikkusiskoilleen. Tyttö sai silkkihuivin ja poika mainion kääntöpääveitsen ja kumpikin aivan liian suuret kengät. He eivät muistaneet kiittääkään, ennen kuin äiti muistutti heitä siitä, niin ihastuksissaan he olivat aarteistaan.

Sinä olet aivan liian hyvä! sanoi äiti.

Annettuaan vieraalle ruokaa ja juomaa vaimo vei tämän ulos ja näytti pienen navetan, jossa hänellä oli lehmä ja kymmenen lammasta, näytti kanakopin, vesitien, joka vei joelle, halkovajan ja kaikki mitä muuta hänellä oli. Kaikki oli siistiä ja somaa. Tuvan räystään alla oli aitta avain suulla. Emäntä avasi sen kuin ainakin oman arvonsa tuntien ja laskien Edevartin sisään. Siellä riippui orsilla monta valmiiksi kudottua peitettä, lisäksi siellä oli jauhoja ja muita ruokatarpeita, pari paitaa ja yksi ainoa pyhähame, vähän villoja, vähän voita, muutamia lampaannahkoja. — Lovise Magrete ei omasta mielestään ollut niinkään niukoissa varoissa koska salli vieraan katsoa kaikkea, näytteli tavaroitaan kuin toiset vanhoja perhehopeitaan. Edevart katseli kaikkea ja näytti tosiaan olevan talon emännän kanssa samaa mieltä siitä, että tavaroita oli paljon, ylellisyydeksi asti. Suurenmoista! hän sanoi vain.

Onnellisia ihmisiä! Onhan sekin jotakin, ettei ole paljon mitään.

Edevart rupesi kaivamaan säkistään työvaatteitaan. Hän aikoi kiivetä vuorelle. Lovise Magrete ehdotti — tehköön tietenkin, miten itse tahtoo, mutta — eikö hän voisi jäädä yöksi? Tuo työ, sen polun tukkiminen, joka vei sille vaaralliselle kallionkielekkeelle, jouti jäädä huomiseksikin, tänään Edevartin oli paras pysyä rauhassa alallaan ja huomennahan oli sunnuntai — tehköön vain miten itse tahtoo, mutta päivä se oli maanantaikin —

Lovise Magrete lasketti sen kaiken yhteen menoon, varmaankin peitelläkseen punastustaan ja hämminkiään. Kyllä, kiitoksia vain, kyllä Edevart saattoi viipyä päivän, jos Lovise Magrete tahtoi. Hänhän saattoi maata heinissä ladossa.

Niin. Ja hän saisi sievät peitteet sekä päälleen että alleen, monta peitettä...

Tuo valokuva tuossa seinässä oli siis Lovise Magreten mies. August oli sanonut, että oli hyvännäköinen mies, mutta varmaan hänellä silloin oli mielessään joku julma ulkomaalainen esikuva, kun sanoi tuota hyvännäköiseksi: kihara tukka, kyömynenä, hurja ilme, iso suu. Edevart kysyi, kuinka vanha mies oli, ja hänkin sanoi sitten: Komea mies!

Kyllä, myönsi Lovise Magrete, komea mies. Tanssi paljon paremmin kuin kukaan muu ja oli oikein ihmeen hyvä hanurinsoittaja.

Augustkin soitti kovin hyvästi hanuria, huomautti Edevart siihen. Se minun laivurini, jonka näit, on oikea mestari! Meillä siellä pohjoisessa kerrottiin hänen oppineen soittamaan Wittenbergin koulussa.

Niinkö? ihmetteli Lovise Magrete. Minun mieheni oli niin ketterä, että käveli käsillään pitkät matkat. Ja näetkö tuolla vaatesalkoa? Niin korkealle hän hyppäsi tasajalkaa. Älä? ihmetteli Edevart epäillen.

Niin on asia kuin minä sanon. Ainakin melkein niin korkealle. Se oli hyvin hypätty.

Ja kauniisti hän lauloikin. Mutta oli liian rajuluonteinen, niin että varmaan on sekaantunut johonkin onnettomaan juttuun — Amerikassa, näet. Ja sitten mieltyi väkeviin, kun oli niin hauska mies, että hänet kutsuttiin joka paikkaan, ja niin hän pääsi makuun. Käsittämätöntä, ettei hän kirjoita. Niin, ei hän kirjoita. Mutta saattaa hyvinkin sattua, että jonakin päivänä tulee kirje tai että hän itse tulee. Mitä sinä luulet?

Edevart pudisti päätään vastaamatta mitään.

Hän lauloi kauniisti, jatkoi vaimo haaveillen. Hän luetteli kaikki miehensä hyvät puolet, kaiken, mikä oli häneen itseensä tehonnut. Kaiken kaikkiaan vaimo helli hartaasti miehensä muistoa.

Niin, mutta kun hän ei kirjoita -!

Ei kirjoita, tuumi vaimo, siinä kohden on kumma mies. Matkaan lähtiessään hän sanoi, ettei kirjoita mitään ennen kuin on saanut paljon kirjoitettavaa, ennen kuin on ansainnut paljon rahaa ja parantanut tapansa. Ehkä viiden vuoden päästä, hän sanoi.

Ja sinun ja lasten piti täällä elää ja tulla toimeen saamatta häneltä yhtään mitään?

En tiedä. Käsittihän hän, ettemme me täällä Doppenissa kuole nälkään, kun minä osaan kutoa. Olin alkanut kutoa jo joitakin aikoja ennen kuin hän lähti, sillä hän ei enää ansainnut mitään.

Siinä he istuivat ja juttelivat, nuoret ihmiset, ja kuka tahansa olisi saattanut kuulla, mitä he sanoivat, siinä ei ollut mitään pahaa. Illalla Lovise Magreten piti laittaa Edevartille vuode heinälatoon, ja Edevart tuli tietenkin avuksi kantamaan raskaita vuodevaatteita. Yhdessä he puuhasivat siellä heinissä, Lovise Magrete rupesi hieman äidilliseksi ja osasi mielestään tehdä vuoteen paremmin kuin Edevart. Toisinaan he hieman hymyilivät. Lovise Magrete ei todellakaan ollut niitä ihmisiä, jotka kävelevät pää riipuksissa.

Hänen lähtiessään Edevart lähti saattamaan. Pojan oli vaikea erota, niin suuren vallan oli rakkaus hänessä saanut. Hän ilmaisi sen pienin nöyrin sanoin ja silitellen ujosti Lovise Magreten käsivartta. Se oli rohkeasti tehty, mutta Lovise Magrete ei pannut sitä pahakseen, pudisti vain päätään ja hymyili hieman. Poika oli nuori, sorea ja voimakasrakenteinen, työssä karaistunut pienestä pitäen. Lovise Magrete otti vastaan hänen hellyytensä.

Ulkona pihassa äiti kurkisti ikkunasta tupaan, nukkuivatko lapset rauhallisesti, etteivät olleet potkineet peitettä päältään. Hän sanoi, että nyt taas voidaan mennä tupaan istumaan, jos Edevartia halutti. Huomenna oli sunnuntai eikä siis tarvinnut nousta varhain.

Mutta siinä kävikin selville, etteivät he voineet puhella tuvassa. Lapset kävivät vuoteessaan levottomiksi, eivät olleet tottuneet siihen, että pirtissä juteltiin yöllä. Tyttö avasi vihdoin silmänsä ja kysyi: Äiti, mitä nyt? — Ei mitään. Nuku pois!

He eivät voineet istua tuvassa häiritsemässä lapsia, vaan lähtivät jälleen heinälatoon. Mitään ei tapahtunut heidän välillään, ei mitään muuta, paitsi että he kainosti pitivät toisiaan kädestä, nuoren miehen kertoessa, kuinka Lovise Magrete oli täyttänyt hänen mielensä koko Bergenin matkan ajan. Oih, se oli niin nuorta ja kömpelöä ja ujoa, tuon tuostakin Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja katsoi koko ajan maahan, hänen sydämensä vapisi. Hm! hän sanoi silloin oikein voimakkaasti jäykistääkseen itseään. Se ei ehkä olisi ollut tarpeellista. Lovise Magrete vain istui ja hymyili ja kuunteli ja oli kai hänkin puolestaan rakastunut nuoreen mieheen, siltä ainakin näytti; hänen lähtiessään vihdoin tämä sai häntä suudella! Niin se kävi, ei Edevart sitä pyytänyt, mutta heidän huulensa kohtasivat toisensa.

Edevart heittäytyi vaatepäällä suulleen peitteille, ikään kuin sulkeakseen sisäänsä suuren salaisuuden.

Tästä alkaen he istuivat aina iltaisin heinäladossa, kun eivät voineet istua tuvassa häiritsemässä lapsia. Aina oli jotakin puhuttavaa, eivätkä he väsyneet keksimästä uutta. Edevart kertoi, että hänen oli ollut vaikea löytää heille. Kun hän lähti höyrylaivasta ja pääsi maalle, ei kukaan tiennyt, missä Doppen oli. Doppen-niminen paikkako? Ei kukaan tiennyt. — Mutta joku nuori mies sanoi: Mutta minä tunsin miehen, jonka nimi oli Haakon Doppen. Niin, sanoi siihen toinenkin, kyllä minäkin hänet tunsin. Se oli minun mieheni! huudahti Lovise Magrete. Siitä näet, että kaikki tunsivat hänet, hän oli hyvä mies!

Edevart ihmetteli: Sinun miehesikö? Ei kai. Sanoivat hänen istuvan linnassa.

Mitä — eihän se hän ole! sopersi vaimo. Trondheimissa, niin sanoivat.

Lovise Magrete pudisti kiihkeästi päätään: Ei, ei, se mahtoi olla joku toinen.

Edevart jatkoi: Kyllä se oli hän, sain ne molemmat nuoret miehet soutamaan minut tänne. Ei kukaan meistä osannut tietä, tämän paikan ja laivarannan välillä on monta vihantaa lahtea, ja soudettiin hyvän aikaa kaikki kolmisin. Mutta sitten muistin, missä silloin poikettiin jahdista maihin hakemaan vettä, kun kuului kosken kohinaa — silloin tunsin paikat. Sillä ei ole ainoatakaan toista niin kaunista vihantaa lahtea kuin tämä.

Niinkö sinun mielestäsi? sanoi Lovise Magrete. Niin kyllä minustakin.

Edevart: Soisin vain, että voisin olla täällä aina.

Niin, sanoi Lovise Magrete mietteissään, niin minäkin soisin.

Näin he saattoivat istua ja rupatella iltaisin. Päivisin he kumpikin tekivät työtään, Lovise Magrete kutoi kangasta, Edevart työskenteli ulkona. Nuori mies oli nyt ollut täällä yli viikon ja jo aikoja sitten tukkinut lampailta pääsyn kallionkielekkeelle. Hän oli keksinyt muitakin hyödyllisiä tehtäviä: korjasi aitoja ja paranteli maita, nyt viimeksi puheli sellaista, että olisi pitänyt raivata niitystä pois muutamia kiusallisia kiviä, jotka olivat viikatteen tiellä.

Mutta sitä hän ei pystynyt tekemään, huomautti Lovise Magrete.

Edevart ei tiennyt sanoa. Ehkei hän voinut tehdä sitä yksin. Mutta rautakanki olisi joka tapauksessa tarpeen.

Niin, kyllä heillä riitti juttua: Mistä Edevart nyt saisi rautakangen, mistä hän saisi lainata tai ostaa kangen? Kauppiaasta, mutta sinne oli pitkä matka, tunturin poikki. Lovise Magrete ei käynyt siellä kuin joskus kuukausien päästä. Lähempänäkin oli pari pientä uudismökkiä, mutta niissä tuskin oli kankea. Näin siitä juteltiin ja juteltiin.

Huomeneksella Edevart päätti yrittää tulla miten kuten toimeen, teroitti kaksi sitkeää pihlajakankea ja alkoi vääntää kiviä. Miksei, lähtihän kiviä sieltä täältä. Edevart täytti kuopat mullalla ja turpeilla, ja kun kangen päähän tarvittiin enemmän painoa, makasivat molemmat lapset — jopa kerran kovalle ottaessa Lovise Magrete itsekin — kangen päällä painaen voimiensa takaa. Kaikkien neljän mielestä oli oikein hauska vääntää kiviä maasta. Perhe maata raivaamassa.

Päivällisen jälkeen Edevart varustautui taas lähtemään työhön. Hän oli saanut puuroa ja maitoa, se oli hyvää ruokaa, mutta Lovise Magrete olisi kovin toivonut voivansa tarjota parempaa ja valitti, ettei ollut kalaa. Edevartista tuntui oikein hyvältä, kun hän täten pääsi osalliseksi taloushuolista, silloinhan he olivat kuin ainakin mies ja vaimo. Lovise Magrete käski häntä menemään aittaan ja leikkaamaan toisesta lampaanruhosta luun, särkemään sen ja tuomaan ytimen, hän aikoi ruveta kehräämään ja rukki oli rasvattava.

Edevart meni. Hän piti varansa ja otti huomaamattaan mukaansa ison pahvilaatikon, joka oli koko ajan ollut hänen säkissään. Laatikossa oli lahja, jonka hän oli Bergenistä ostanut äidilleen: hieno täysivillainen esiliina ja jonkinlainen hihaton olkavaippa, jollaiset olivat siihen aikaan muodissa. Vaatekappaleet hän hät'hätää ripusti aitan seinälle, leikkasi lampaanreidestä luun ja lähti jälleen ulos aitasta.

Tullessaan tupaan ydintä tuomaan hän sanoi, että hänen oli paikalla lähdettävä kauppiaaseen. Hän oli jo kauan ajatellut sitä.

Lovise Magrete katsoi häneen: Mitä — aiotko lähteä pois?

En, en toki! Tahdon tutustua paikkoihin, lähden hakemaan rautakankea. Eivät nämä puukanget kelpaa, taipuvat.

Lovise Magrete virkkoi kuin mieli keventyneenä: Luulin jo sinun menevän pois.

Edevart hymyili vastatessaan: Minä jään tänne siihen asti kunnes sinä ajat minut pois!

Lovise Magrete pudisti surumielisesti päätään ja istui hetken vaiti. Saatan sinut oikealle tielle, hän sanoi sitten nousten kangaspuiden äärestä. Molempiin lähimökkeihin on polku, mutta niistä alkaen tie paranee. Mutta tänään pääset vain kauppapaikkaan, takaisin et enää ennätä.

He seisoivat katsoen toisiinsa tuolla ylhäällä korkeudessa. Lovise Magrete oli paljain jaloin kuten tavallisestikin, muutakin vaatetta oli vain paita ja hame, mutta hän punoitti ja oli lämmennyt kävelystä. Hän oli kaunis, sieraimet värähtelivät. Puku ei ollut mitenkään sopimaton, hänellä oli tavallisesti aina noin vähän yllään, ja hän oli siihen tyytyväinen.

Kysy samalla postitalosta, onko minulle kirjettä.

Edevart viipyi matkallaan vuorokauden. Lovise Magrete oli pessyt ja paikannut hänen vaatteensa ja ollut kuin äiti, mutta nyt oli kulunut vuorokausi, ja varmaan hän pian palaisi. Edevart oli ripustanut aittaan joitakin hienoja pyhäpukimiinsa kuuluvia vaatekappaleita, eikä tarkoitus jäänyt Lovise Magretelta älyämättä, sitä ei voinut käsittää kuin yhdellä tavalla, ja pojan ujous liikutti häntä. Kaipasiko hän puolestaan tätä nuorta miestä vai oliko hänen yhtä hyvä olla ilman häntä? Lovise Magrete ei tietenkään ollut aivan päästään pyörällä, mutta lähti kuitenkin kiipeämään polkua tunturille, aikoi ehkä mennä vastaan, ehkä auttaa Edevartia kantamaan rautakankea. Vuorella, korkealla hän tuli katsahtaneeksi taakseen ja näki silloin lahdella veneen ja veneessä miehen sekä että tulija oli Edevart. Totta tosiaan soutaja oli hän, ei ollut jaksanut kantaa raskasta rautakankea niin pitkää matkaa. Lovise Magrete juoksi tulijaa vastaan ja tapasi hänet rannassa. Niin aina, Edevart oli ostanut kangen, olipa ostanut veneenkin ja kalanpyydyksiä, hän aikoi kalastaa lahdella.

No ei tässä maailmassa! ihmetteli Lovise Magrete.

Eihän tämä nyt mitään, ei sillä kannattanut kerskata. Kalastushan oli hänen ensimmäisiä taidon alkeitaan, eikä venekään ollut uusi —

No ei tässä maailmassa, kuinka sinä hommaat ja ajattelet minun parastani! puheli Lovise Magrete heltyneenä. Ja aittaan olet ripustanut hienoja vaatteita, en saa sanaa suustani —

He nousivat rannasta tuvalle. Lovise Magrete auttoi Edevartia kantamaan myttyjä ja kapineita, ruokatavaroita, lisää vaatteita, työkaluja; lapset saivat makeisia, Lovise Magrete valkoisen kauluksen — ellei hän halveksinut sellaista lahjaa! Edevart laski vielä kädestään pöydälle kaksi uutta ruokalusikkaa.

Se oli hyvä, lusikoista olikin puute. Kaikki hän muistikin.

Koko talossa vallitsi nyt ilo. Edevart itse oli ehkä onnellisin kaikista. Lovise Magrete nojautui silmänräpäykseksi häneen. Nuoren vaimon piti vain kävellä Edevartin tuolin ohi, tuskin hän muuta kuin painautui pojan olkapäähän kiinni, mutta läpi tämän koko ruumiin hulvahti suloinen lämmin aalto ja hän veti raskaasti henkeään.

Edevart sai ruokaa, mutta saattoi tuskin syödä lainkaan. He joivat kahvia pikkuleipien kera, joita Edevart oli tuonut. Mitään ei puuttunut. Lovise Magreten avatessa kääröjä ja sulloessa ruokatavaroita kaappiin Edevart joi varkain hänen kahvikuppinsa tyhjäksi saadakseen painaa huulensa samaan kohtaan missä hänen huulensa olivat olleet.

Ilta kului kulumistaan, mutta levolle ei heidän ollut suotu päästä, ennen kuin sattui kohtalokas ja merkillinen asia, voih, oikein kohtalokas ja merkillinen asia!

Lovise Magrete muisti jotakin ja tuli sanoneeksi: Kysyitkö kirjettä?

Ka — kyllä, Edevartilla oli hänelle kirje. Oli ollut vähällä unohtua.

Heti Lovise Magreten nähdessä käsialan hänen kasvoihinsa tuli jännittynyt ilme. Hän avasi kirjeen ja huudahti äkkiä: Se on Haakonilta!

Edevart ja lapset katsoivat häneen hänen lukiessaan. Lovise Magrete kalpeni ja punastui vuoroin, aina välillä huudahtaen: Suuri armo — ei, ei, ei — ah —

Onko se mieheltäsi? kysyi Edevart.

On! nainen vastasi riemuiten ja nousten paikaltaan. Nyt hän tulee, kuuletteko, lapset, nyt isä tulee! Voitteko käsittää, isä tulee kotiin!

Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja sanoi: Mutta kirjehän on Trondheimista, niin olin huomaavinani?

Trondheimistako? Ei... On, on — hän on tullut Trondheimiin — Amerikasta. Kas tässä, leimassa on Trondheim. Mutta ajatteles, että hän tulee nyt, vuotta aikaisemmin — minä tarkoitan vuotta aikaisemmin kuin silloin lähtiessään sanoi. Oli Jumalan onni, että lähdit kauppiaaseen, sillä hän vain käy välillä itseään vähän arkistamassa — matkan jälkeen tietysti — sitten hän tulee. Ja vaistomaisesti nuori vaimo alkoi siivota huonetta Ja laittaa kaikkea järjestykseen.

Edevart meni ulos. Hän käveli joelle ja istui siellä hetkisen, kuunteli kosken kohinaa ja ajatteli ajattelemistaan. Mitä hänen piti nyt tehdä? Mitä hän nyt rautakangella, mitä veneellä?

Niihin aikoihin, jolloin Lovise Magrete lienee saanut lapset makuulle, hän palasi takaisin taloon. Lovise Magrete tuli heti ulos, kertoi lukeneensa kirjeen uudelleen sekä että hänen miehensä saattoi tulla kotiin millä hetkellä tahansa.

Entä nyt? kysyi Edevart.

Lovise Magrete ei näyttänyt aikovan lähteä hänen mukaansa heinälatoon kuten edellisinä iltoina. Tämä oli kerta kaikkiaan kuin muuttunut, hyvin hajamielinen ja kovin kiinni töissään. Kun Edevart lähti, ei hän tullut jäljestä. Poika katsoi kerran taakseen, mutta meni vain menoaan, ei tahtonut pyytää mitään. Kuin uhalla ja syvästi onnettomana hän riisuutui ja pani maata, jottei enää tekisi mieli palata takaisin Lovise Magreten luo.

Hetken perästä Lovise Magrete tuli ja istuutui epäröiden Edevartin viereen. Hänen arvatenkin tuli poikaa sääli, tahtoi hyvittää tätä.

Älä pane asiaa noin pahaksesi, Lovise Magrete aloitti ja jatkoi sitten, sanoen, mitä sanottavaa oli: asialle ei voi mitään, mutta se kyllä ajan mukaan asettuu — lohdutti samoilla yleisillä hyvillä, paikkansa pitävillä asioilla, jotka ehkä olivat häntä itseäänkin kerran lohduttaneet, taivas tiesi, ehkä silloin kun mies lähti.

Edevart pysyi vaiti, synkkänä.

Asialle ei mahda mitään, jatkoi Lovise Magrete, mutta Jumala siunatkoon sinua, ja ole itse kiitetty ja ylistetty, kun olet ollut minulle niin hyvä!

En ymmärrä, mitä minun on tehtävä, sanoi Edevart.

Sinunko? Ohhoh, pian löydät itsellesi tytön, vastasi Lovise Magrete. Minähän olen naimisissa enkä voi olla sinulle mitään. — Ja Lovise Magrete näytti aikovan samassa nousta lähteäkseen.

Kuinka Edevart loukkaantuikaan! Hän joutui ihan suunniltaan. Tuo toinen ei edes ollut epätoivoissaan, ei edes oikein vakavissaan, mikä hän oikein oli olevinaan! Edevart kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä puoleensa, niin, liian vähän Lovise Magrete ajatteli häntä. Nyt hän oli liikaa; häntä oli häpeällisesti petetty, mutta hän aikoi pitää kiinni Lovise Magretesta, niin aikoikin.

Sinulla ei ole minua kohtaan sydäntä, sanoi hän.