Part 35

Se tuuma oli siinnyt ja syntynyt Augustin aivoissa. Hänen täytyi aina saada yrittää jotakin uutta. August oli ilmoittanut Fosenlandetista käsin ostaneensa Knoffeilta tavaroita ja vuokranneensa jo Stokmarknesista myyntikojunkin. Kun August oli huononpuoleinen kynämies, hän oli tälläkin kertaa ilmoittanut aikeensa toverilleen sähkösanomalla neuvoen tätäkin tuomaan nelihangallaan mahdollisimman paljon tavaraa, jotta heidän markkinakojustaan saataisiin parempi kuin useimmista muista. Itse hän aikoi tulla vuorolaivassa kaikki laatikot ja nassakat ja tavaramytyt matkassaan.

August ilmeisesti hautoi mielessään oikein suuryritystä.

Päivänä muutamana Edevart sanoi veljelleen: Meidän olisi selvitettävä asiat, mutta ehkä saan vähän enemmän rahaa, jahka olen ensin ollut siellä markkinoilla.

Joakim oli oitis varuillaan: Mitkä ihmeen asiat?

No, kaikki viimesyksyiset tavarat.

Niistä minä olen jo saanut maksun.

Vai olet saanut maksun. Taisi tipahtaa suoraan taivaasta.

Olen kuin olenkin. Sinähän ostit ne navettatarpeet. Enkä ostanut. Itsehän sinä ne ostit Lofootienosuudellasi.

Odotahan, niin saat kuulla! Pauline! huusi Joakim ovesta.

Senkin apina!

Silloin Joakimin sappi kiehahti, siitä olisi voinut syntyä oikein käsirysy, jos olisi ollut syrjäisiä kuulemassa. Mutta nyt istui vain isävanha tuvassa yrittäen päästä selville siitä, mistä pojat oikein riitelivät. Molemmat tuntuivat olevan oikeassa. Mitä ihmettä te nyt taas? hän kysäisi kummissaan.

Edevart: Tuo Joakim on taas ihan hulluna.

Ei hän minun mielestäni ole niinkään hupsu, tuumi isä. Kumpikin olette saaneet hyviä lahjoja, josta teidän sietää kiittää Jumalaa.

Pauline tuli. Hän mitteli katseillaan ensin toista, sitten toista kysyen lopuksi: Mitäs nyt?

Tuohan tuo Joakim — —

Eikö asia ole niin, keskeytti Joakim, että sain sinulta rahat navettatarpeisiin?

Niin on.

Suotta vain pidät hänen puoltaan! väitti Edevart puolestaan. Olette molemmat samassa juonessa.

Pauline: Mikä ihme siinä on, että aina pitää tulla riita ja rähäkkä, kun teidän on puhuttava asioistanne! Jollei kumpikaan tahdo huolia toisen rahoista, niin antakaa minulle. En minä niitä heitä hukkaan, kyllä minä osaan niitä käyttää.

Joakim mutisi itsekseen:... pöllö, kun luulee olevansa minulle velkaa tavaroista.

Niin olenkin.

Pauline: Mutta taivastentekijä, etkö sinä lähettänyt minulle rahoja pohjan puolesta?

Mitäpä tuosta tuonvertaisesta.

Oli siinä sen verran, mitä olit kauppaan velkaa, ja oikein moninkertaisesti.

Edevart raastoi hurjana tukkaansa: En ymmärrä teidän laskujanne. Luulisin minäkin osaavani laskea kaksi lukua yhteen.

Mutta sitähän sinä et osaakaan! pisti Joakim väliin. Sinä lasket vain, mitä näet silmilläsi, mutta silloin lasku ei ole oikein.

Kuuletkos Pauline tuota poikaa!

Etkös sinä rakennuttanut kauppaa? kysäisi Joakim.

Edevart jäi seisomaan suu selällään. Isä sanoi nurkastaan: Edevartpa hyvinkin sen rakennutti.

Enkös minä saanut nuottaakin sinulta? jatkoi Joakim.

Toinnuttuaan ällistyksestään Edevart pihahti pilkallisesti: Nuottaako? Kaikkia vielä. En minä mokomaa laitosta sanoisi nuotaksi enkä miksikään... tehty miten lienee, ihan päin seiniä, ja vanha ja laho. Knoff oli vähällä upottaa sen meren syvyyteen.

Onpahan kestänyt minun silliparveni.

Vai kestänyt sinun silliparvesi! Hyväkin onni! Makailet vuodesta toiseen tähyilemässä, näkyisikö missä sillinpyrstö vilahtavan, ja syöt eväspussisi tyhjäksi ja köyhdytät itsesi pilalle. Sitten satut saamaan silliparven apajaasi ja luulet nuotan olleen suureksikin siunaukseksi. Kaikkia vielä.

Joakim kivahti tulistuneena: Vai sinä — vai sinä tässä puhumaan toisille vetelehtimisestä vuodesta vuoteen? Missäs sinä silloin olit, kun muut häpesivät? Ikään kuin et itse olisi haihatellut maan äärestä toiseen asettumatta koskaan mihinkään oikein olemaan?

Edevartin ei auttanut jatkaa sitä latua. Hänen täytyi kääntää kelkkansa: Aina sinulla riittää sanomista siitä, etten minä muka tee muuta kuin kuljeksin maailmalla ja vetelehdin milloin missäkin, mutta pitäisikö sitten kaikkien maata iät kaiken täällä Poldenissa ja mädätä paikoilleen niinkuin sinä ja Ezra?

Vai Ezraa tähän — oletko ihan päästäsi pilalla! huudahti Joakim. Tiedätkös, Ezrasta paisuu vielä ajan oloon Poldenin suurimman talon isäntä? Sinä et tiedä sitä, mutta minä tiedän!

Niin, ehkä joskus aikoinaan, kun on ensin raatanut itsensä siinä suuressa talossaan niin loppuun, ettei enää pysty omin voimin liikkumaan omilla maillaan. Mitä — eikö hänen muka pitäisi tehdä työtä? Ja silloin ei Hoseastakaan ole enää mitään jäljellä, hänkin saa raataa kuin orja lehmiensä ja maansa kimpussa, intti Edevart itsepintaisesti. Oikein tekee pahaa häntä nähdä.

Pöllö! Etkö ole huomannut, kuinka iloisia ja tyytyväisiä molemmat ovat uudispaikallaan?

Edevartin mieleen muistui äkkiä jotakin, ja hän sanoa sutkautti: Niin, iloisia ja tyytyväisiä, kun eivät tiedä paremmasta mitään.

Mistä paremmasta muka? Heillä on kyllä kova työ, mutta he sopivat hyvin yhteen eivätkä toivokaan muuta.

Ja vaikka he raataisivat ja rehkisivät miten, niin kaikki menee kädestä kärsään. Siinä koko heidän palkkansa.

Eipä niinkään kaikki siinä. He aloittivat tyhjin käsin, mutta nyt heillä on koti ja kontu, heillä on maata ja kolme lehmää, ja pian heillä on hevonenkin.

Puhu pukille!

Sitä paitsi heillä on lepo ja rauha rinnassaan, mutta sitä ei ole sinulla. He käyvät illalla levolle ja nukkuvat rauhassa yönsä.

Niin kai tekevät, murahti Edevart.

Niin juuri tekevät, mutta et sinä, joka aina hulmuat maailmalla ja luulet olevasi enemmän kuin muut ihmiset. Olenhan itse kuullut, millaista sinun yöleposi on, heittelehdit ja peppuroit vuoteessa, ennen kuin saat unen päästä kiinni. Ja kun sitten vihdoin alat vedellä hirsiä, huudat kesken kaiken jotakin koskestasi ja Augustista ja Amerikasta ja Floridasta ja talostasi. Semmoista sinun yöleposi on. Enpä haluaisi vaihtaa!

Pitkä äänettömyys. Vanha isä sanoi: Edevartilla on paljon ajattelemista. Älä sinä moiti häntä, hänellä on kovin monta rautaa tulessa.

Hitto vieköön, virkkoi Edevart vihdoinkin, minä olen velkaa ne tavarat.

Ei sinua maksa kuunnella.

Edevart: Mutta nyt minä tahdon, että sinä otat koko kaupan omiin nimiisi ja hoidat sitä, miten itsestäsi parhaalta näyttää. Se on vain oikeus ja kohtuus.

Minäkö? Kaupan omiin nimiini? ihmetteli Joakim. Ehei, ei tullut mitään, minusta ei ole kauppiaaksi. Pauline on tähänkin asti hoitanut sen puolen. Minulla on liian paljon kaikkea muuta puuhaa, ensinnäkin on rakennettava navetta.

Isän mielestä kumpikin poika on tavallaan oikeassa, niin että hän nyt puuttuu puheeseen virkkaen: On se kerrassaan ihme, miten paljon Joakim saa maasta irti! Nyt hänen on rakennettava uusi navetta. Olisipa äitinne ollut näkemässä!

Edevart ei päässyt puuhun ei pitkään. Hän otti lompakon taskustaan ja sanoi laskien kaksikymmentäviisi talaria pöydälle: Kas tässä, ota nämä rahat kauppaan ensi aluksi; markkinoiden perästä saat lisää!

En ikinä! huudahti Pauline pelästyneenä. Anna olla!

Hän on pähkähullu! myönsi Joakimkin.

Edevart puri huultaan nyökäten itsekseen. Äkkiä hän keksi jotakin ja sanoa paukautti: No niin, sitten en ymmärrä muuta kuin että tahdotte päästä minusta eroon, jotta saatte pitää kaupan kahdestaan!

Nyt oli Joakimin vuoro jäädä suu auki. Pauline kohotti kätensä kohti taivasta päästäen ne samassa jälleen vaipumaan. Hän aivan mykistyi. Joakimkaan ei sanonut enää sanaakaan, vaan harppasi ovelle, avasi säpin ja työnsi ovea kerran toisensa perästä muistamatta, että se avautui sisäänpäin. Ja kuinka monet tuhannet kerrat hän sentään oli kulkenut samasta ovesta!

Joakimin mentyä Pauline sanoi: Ethän voi tarkoittaa mitä sanot!

Edevart huomasi menneensä liian pitkälle, niin että vastasi hiljaa: Ei, ei, niin on kuin sinä sanot. En enää oikein itsekään tiedä, mitä ajattelen.

Antakaa te Edevartin olla rauhassa, huudahti isä ääneen. Hänellä on niin paljon ajateltavaa.

Muuta ei tarvittu. Nuo isälliset sanat tunkivat suoraan sydämeen. Edevart vavahti, hänen jäykkyytensä suli siihen paikkaan. Hänen täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustaan.

Pauline sanoi, ennen kuin lähti tuvasta: Kuule, Edevart, ota pois rahasi! Ethän sinä voi lähteä markkinoille ilman rahaa.

Ja tietystikin kaikki oli taas kohta hyvin. Kumpikaan puoli ei ollut tarkoittanut pahaa. Mutta siinä Joakim teki viisaasti — se oli oikein kuin taivaan antama vihjaus -, että sai lähdetyksi tuvasta ennen kuin oli lennättänyt tuolin tai jonkin muun sopivan esineen veljensä päähän.

Edevartin täytyi saada mies avuksi viemään venettä markkinoille. Hän oli joskus tuonnoisena talvena purjehtinut monet pahat matkat Norjan pohjoisrannikolla, mutta ei koskaan näin kovassa lastissa, ja Länsivuono, jonka poikki hänen nyt oli yritettävä, oli joka tapauksessa Länsivuono, siitä hänellä oli kyllä kokemusta. Hän pyysi mukaansa Karolusta, mutta Karolus ei aikonut lähteä koko markkinoille. Eipä silti, että kunnanvaltuuston puheenjohtajalla olisi noihin aikoihin ollut erikoisen paljon puuhaa kunnan asioiden hoidossa, mutta kirkkoherra oli vihjaissut sinnepäin, että hänen vaimonsa Ane Maria ehkä piakkoin pääsee pois vankilasta. Minulla on kerrottavana sinulle, Karolus, iloinen uutinen, niin kirkkoherra oli sanonut menneenä sunnuntaina, en voi sanoa vielä mitään varmaa, mutta joka tapauksessa koettavat saada vaimosi vapaaksi, jotta hän pääsee takaisin luoksesi! Todellakin niin iloinen uutinen, että se ihan salpasi hengityksen; Karolus vaipui syviin mietteisiin eikä koskenut ruokaan tultuaan kirkosta kotiin. Sen perästäkin oli ollut niuhasyöntinen ihan vain paljosta ajattelemisesta, ja kun Edevart pyysi häntä mukaan markkinamatkalle, hän pudisti päätään eikä luvannut lähteä. Mitäpä hän sinne rehkimään, nuo tuollaiset olivat perheettömien miesten hommia. Ota toveriksesi Teodor tai Ezra. Edevart huomautti, että perheellisiä miehiä nämäkin olivat; Karolus myönsi sen todeksi, mutta virkkoi samassa, ettei heillä ollut ristiä kannettavana! Edevart ei ymmärtänyt koko asiasta mitään.

Eikä hän tietystikään saanut Ezraakaan lähtemään mukaan. Edevart ei huolinut edes mainita Ezralle koko asiasta. Tällä oli parastaikaa senkin seitsemät kiireet, oli juuri uusi pieni sarka kuokittavana ennen kuin sai hevosen. Pohjattomasta suosta oli tullut hänelle pohjaton työn ja puuhan lähde.

Teodoria Edevart olisi kaikkein viimeiseksi halunnut mukaansa, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Tämä tuli itse tarjoutumaan veneeseen; hänen oli välttämättä päästävä markkinoille ostamaan yhtä ja toista. Teodor vetelehti kylällä tekemättä mitään, oli harmaan ja ruokkoamattoman näköinen mies. Jos nutusta lähti nappi, hän pisti puutikun tilalle, mutta jalkinevehkeet hänellä olivat hyvät, roimasaappaat, joissa oli punaiset varrensuut, ja hän kerskaili ummet ja lammet viimekesäisillä nuottaosuuksillaan, joilla hän ja muut miehet olivat pelastaneet Poldenin. Hän ei ruvennut turhia suremaan, vaikka toinen tasku oli tyhjä eikä toisessa ollut mitään, mutta kultasormus hänellä oli yhä sormessaan. Pään puolesta hän ei olisi ollut ollenkaan tielletulematon, oli vain niin saamaton ja veltto miehekseen.

Oli siinäkin aviopari! Teodor ja Ragna olivat kumpikin Poldenissa syntyneet ja kasvaneet. Kumpikin oli köyhää väkeä, kummatkin laiskoja, epärehellisiä ja köyhiä, mutta eivät suinkaan typeriä. Oliko heillä hidas ymmärrys ja sitäkin vähän? Ei lainkaan, he olivat aika sukkelia, nokkeliakin tavallaan; Ragna oli koulussa ollut ensimmäinen. He osasivat kyllä hiiviskellä kylällä ovelasti sieppaamassa yhtä ja toista, osasivatpa vielä taitavasti peittää jälkensäkin, ja siihen jo tarvitaan sekä ymmärrystä että kekseliäisyyttä. Heidän hökkelinsä oli kurjan näköinen, niin ettei sinne hevin pistänyt nenäänsä, ja kerran kahdessa vuodessa tuli lapsi lisää, mutta kuitenkaan ei näyttänyt siltä kuin heidän elämänsä olisi muuttunut sen kurjemmaksi. Hekin osasivat hymyillä ja laskea leikkiä, ja Ragnahan vasta hymyilikin kauniimmin kuin kukaan muu somasti kaartuvilla huulillaan. Ei heidän elämänsä ollut kehuttavaa, kaukana siitä, mutta hekään eivät tienneet kaivata parempaa, joten päivät saattoivat kyllä kulua tuottamatta ylivoimaisia ikävyyksiä ja suruja. Heidän elämänsä olisi voinut olla vielä paljon hullummallakin tolalla.

Kun oli päätetty, että Edevart lähtee markkinoille, niin eikös Ragnankin päähän pistänyt pyrkiä mukaan. Mutta mitä sinä otat päällesi? ihmetteli Teodor, et suinkaan voi tuollaisenakaan lähteä? Enpä kylläkään, myönsi Ragna, ja niin hänen täytyi luopua aikeesta. Mutta kumpikin he olivat yhtä kevytmielisiä, yhtä herkkiä noudattamaan päähänpistojaan. Vene ei kantanut enää yhtään henkeä lisää, ja miten lasten kävisi? Mutta hamekankaan tuon sinulle markkinoilta, lupaili Edevart. Kuinka hyvä sinä olet! ihasteli Ragna. Sitten voin taas näyttäytyä ihmisten joukossa ja käydä kirkossakin.

Ragna rukka! Hän oli sentään kovin kärsivällinen köyhyydessään. Hän olisi voinut käyttää kirkkovaatteita arkisin, jos vain olisi syntynyt niin varakkaaksi. Ja sen sijaan että nyt kaikki halveksivat häntä huonona ihmisenä, olisi kirkkoherralle ollut kunniaksi, jos sellainen ihminen olisi istunut kirkonpenkissä saarnaa kuuntelemassa.

Edevart ei voinut koskaan unohtaa, kuinka hän kerran lapsena oli auttanut Ragnaa etsimään lumesta kiiltävää nappia. Siinä oli kruunu, se oli kaunis ja kiiltävä nappi, tytölle oikein aarre. Yhä vieläkin tunsi Edevart mielensä liikuttuvan nähdessään Ragnan, hänen kävi tätä niin sääliksi. Ragnalla oli ihmeellisen sievät kädet, sillä tämähän oli sellainen epäkelpo, joka ei tehnyt niillä juuri mitään. Ja mitäpä hän olisi niillä erikoista tehnytkään? Kurjuus oli kerta kaikkiaan saanut hänet kynsiinsä, ja hän oli käynyt veltoksi nähdessään sen auttamattomasti vain kasvavan kasvamistaan. Teodor saattoi sanoa vaimolleen näinkin: Kun kerran kävit viime yönä Karoluksen perunakuopassa, niin olisit voinut yksin tein ottaa sen verran, että olisivat riittäneet koko viikoksi! Mihin Ragna saattoi vastata: Niinpä kyllä, kumpikin voisimme tehdä paremmin kaiken mitä teemme!

IX

Vuosi vuodelta ihmiset tapaavat toisensa markkinoilla. Sitä nyt vielä puuttuisi, että heidän täytyisi jäädä sitä huvia vaille! Siellä on nuoria tyttöjä villapusero yllä ja kirkasvärinen huivi päässä, ja ne, jotka ovat mielestään parempien ihmisten lapsia, yrittävät — hieman arastellen — ottaa hatun päähänsä. Henrik Sten, se hurjapää, tulla porhaltaa purjeveneellään ypö yksin, kiinnittää veneensä rantaan, pyyhkii kenkänsä ja harppaa maihin. Eide Nikolaisen, seppä, täysin oppinut tromssalainen, kävelee laivasillalla edestakaisin komeillen hiuksista punotuilla, kultalukollisilla kellonperillä. Seppä on kova tappelupukari ja aika naissankari, tummaihoinen kuin peikko, kuten yleensä kaikki sepät, ja tunnettu käsivoimistaan, niin että heittää tyttönsä tanssissa korkeammalle kuin kukaan muu. On siellä sentään vanhempaa ja vakavampaakin väkeä, emäntiä, jotka ovat säästää kituuttaneet voita ja juustoa markkinoilla myytäväksi, sekä isäntiä, jotka ovat tulleet ostamaan venettä.

Vielä on verraten hiljaista, sillä on vasta vähän väkeä. Ei kuulu hanurinsoittoa eikä muutakaan metakkaa.

August on tullut hyvissä ajoin ja ottanut myyntikojun haltuunsa, latonut tavarat siististi hyllyille ja pannut kaiken kuntoon, mutta kun ei ole vielä paljonkaan väkeä ja hän itse levoton sielu, hän pistää kojun muitta mutkitta lukkoon ja lähtee hummaamaan. Meripoika on rantalomalla!

August koetti saada Edevartia tähystimeensä ja huomasikin tämän oitis kun tämä oli tullut. Edevart ei ollut kovinkaan mielissään toverinsa nähdessään, sillä häntä pelotti, että tämän asiat olivat huonolla tolalla; jos olisi paksu lompakko pullottanut Augustin taskussa, tämä tuskin olisi laskenut itseään lomalle.

He purkivat tavarat nelihangasta ja veivät ne myyntikojuun. Niin, tässä minun tavarani nyt ovat! sanoi August viitaten hyllyihin, en saanut kokoon niin paljon kuin olin ajatellut. — Ei siinä todellakaan ollut paljon, vähän kankaita, ompelutarpeita, nappeja ja hakasia, karkeita pumpulilankoja, villaliinoja, huiveja; oli hyvä asia, että Edevart toi kokonaisen venekuorman tavaroita, sillä Augustilla ei ollut juuri mitään, ei todellakaan juuri mitään.

He latoivat kaikki hyllyille, pistivätpä niiden täytteeksi tyhjiä laatikoltakin. Lopulta koju ei näyttänytkään enää kovin tyhjältä, joten August saattoi rohkaisten sanoa: Kiittäisinpä onneani, jos omistaisin tämän kojun tämmöisenään kaikkineen päivineen.

Onhan sinulla osasi tässä, huomautti Edevart.

August virkkoi kuin torjuen: Puhutaan siitä sitten joskus toiste. Entä mihin se mies joutui — se Teodor, tarkoitan, joko livisti tiehensä? Eipä silti, hyvä näinkin, en minä häntä kaipaakaan seuraani. Mitä minun pitikään sanoa: Mattea on täällä.

Kuka? — Ai niin, vai on Mattea täällä!

Heillä on täällä kauppa. Mennäänkö sinne? He myyvät ruokaa kojussa, Mattea miehensä kanssa.

Oletko tavannut hänet? kysäisi Edevart.

Olen kyllä. Mutta en ole enää hänelle suutuksissani, en minä naisten kanssa tappelemaan, vaikka veisivätkin sormukset ja kellot mennessään. Ei sinulla satu olemaan rahaa mukanasi?

Enpä ole ihan ilmankaan.

Lainaa minulle pari talaria. Asiasta toiseen: Knoff aikoo rakentaa koskeesi myllyn.

Mitäh — tuleeko tuumasta sittenkin tosi?

Kävivät katsomassa tilaasi, nimittäin ukko Knoff ja Romeo, itse soudin heidät sinne. Kyllä siitä tulee tosi. Mitäs tuumit, August? he kysyivät, sillä he huomasivat, että olin ollut myllyjä rakentamassa ennenkin. Silloin selitin kaikki: Turpiinimylly, ilmainen käyttövoima, rukiit laivalasteittain suoraan Venäjältä. Ja he nyökäyttivät päätään. Ja Edevart Andreassenistä mylläri, hän hoitaa koko laitoksen.. Nyökkäsivät taaskin. — Niin, tässä se Mattean koju onkin.

Mattealla oli iso koju, siinä oli monta pöytää ja monta jakkaraa ja rahia. Samat pöydät, joiden ääressä Mattea oli häärinyt tyttönä ollessaan Nilsin morsiamena. Koeteltuaan yhtä jos toistakin aviopari oli ruvennut ravintolanpitäjiksi, olivat kai luopuneet Ofotissa olevan talon hoidostakin.

August oli kuin kotonaan ja pyysi pulloaan. Tässä on toverini, tunnetko hänet?

Kyllähän Mattea Edevartin tunsi.

Vai täällä sitten tavataan! virkkoi Edevart.

Siltäpähän näyttää, sanoa töksähdytti Mattea tylysti.

Edevart hymyili: Tunnen tuon orkosen, joka on tuolla katossa. Se tuli silloin kerran täällä rähäkässä.

Hahhahhaa! August nauroi ääneensä hyväntahtoista nauruaan.

Matteaa ei naurattanut, hän tiuskaisi kiivaasti Edevartille, että tämä oli kerran lähettänyt hänen miehelleen liian tiukan karhuamiskirjeen. Oikein hävyttömän kirjeen, hän vakuutti.

Edevart vastasi pelkurimaisesti ja kuin lepytellen: Vai oli se hävytön? En itse lukenut sitä läpi.

Et itse lukenut sitä?

Toinen kirjoitti sen minun puolestani, suuri Fosenlandetin kauppias.

Mattea rupesi leppymään: Olisinpa saanut sen kauppiaan korvista kiinni!

Niin, myönteli Edevart, mutta hänpä olisikin siepannut sinut syliinsä ja suudellut. Hyvin nuori ja hyvin komea mies!

No sinä olet yhä samanlainen kuin ennenkin, siltä ainakin kuulostaa! mutisi Mattea puoliääneen. Mutta saitko rahat? Miksi et kirjoittanut mitään?

Suo anteeksi. En minä ole ollenkaan kynämies.

He olivat jälleen kahden. Kumpikaan ei ollut osannut kuolettavasti loukkautua.

Miten sinun kurkkusi jaksaa? Edevart kysäisi kurillaan.

Kurkkuniko? Vai muistat senkin. Kyllä siitä tuli hyvä! Ja eikös Mattea totisesti katsonut Edevartiin perin mukavasti ja veitikkamaisen näköisenä.

Nils tuli keittiöstä samanlaisena kuin monta vuotta sittenkin. Häneen ei ollut mikään pystynyt, hän oli jättänyt kerta kaikkiaan surut ja huolet isänsä kannettavaksi. Mahtoikohan hän tietää, ettei hänen vanhalla isällään laivurilla ollut varaa ostaa täyttä lastia Lofooteilta, vaan että tämä oli parhaillaan kuivauttamassa Poldenissa lastia, jota oli vain kaksi kolmannesta? Nils tuntui olevan keittiömestarina, hän taisi näet valmistaa niin kylmät kuin lämpimätkin ruoat, jotka hänen vaimonsa sitten tarjoili vieraille. Siltä ainakin näytti; hänellä oli esiliinantapainenkin. Ei Nilskään ollut unohtanut tuota hävytöntä karhuamiskirjettä, vaan sanoi suoraan, ettei hän oikeastaan kaipaisi Edevartia kojussaan, mutta Mattea tukki hänen suunsa selittäen asian lyhyesti, mutta samalla pontevasti. Nils mutisi lopuksi: Siltä vain kuulosti, kuin en minä muka olisi pystynyt hankkimaan niitä rahoja!

Toverukset ostivat ruokaa ja ryyppäsivät olutta palanpaineeksi. August otti naukkujakin ja huusi myös Nilsiä ottamaan lasinsa, mutta Mattea ehätti väliin: Nilsillä oli muutakin tekemistä. Nilsin piti joutua keittiöön. Jo minä paistoin ohukkaat, sanoi Nils. No sitten saat pilkkoa vähän puita! Siinä ei auttanut mikään, Mattea oli sama kuin ennenkin, mutta sievän ja nuoren näköinen hän oli yhä vielä samoin kuin miehensäkin. He olivat kaunis pari, mutta Nilsin ei auttanut muu kuin totella ja lähteä keittiöön.

Tule istumaan tänne, Mattea! pyysi August.

Tämä tuli, mutta istuutui Edevartin puolelle. August naukkaili. Edevart kysyi Mattealta: Eikö sinulla ole lapsia?

Mattea: Onko mokomaa kuultu? Eikö minulla muka ole lapsia? On toki, kaksi kappaletta kotona isovanhempien luona. Vanhukset eivät malttaneet laskea heitä luotaan — ja hehän ovat siksi rikkaita, että heidän kannattaa ne pitää. Lapsiako? Sen voit uskoa.

August: Niin, minun ne eivät ole ainakaan.

Vai vielä sinun! Mattea nauroi kohti kurkkua.

Mitä sinä naurat? Eikö ole vähän omituista ajatella, että sinä istut nyt tässä näin, sinä, joka ennen olit minun hempukkani, ja nyt olet naimisissa toisen kanssa ja sinulla on lapsia ja kaikkia?

Enpä tullut sitä ajatelleeksi.

Niin, et kai tullut ajatelleeksi, kuinkapa sinä semmoista! myönteli August synkästi. Mutta entäpä jos _minä_ ajattelisin sitä? Tässä näet minut nyt, enkä ole enää sitä enkä tätä, ei ole kultaa eikä timantteja; niin, ei minussa ole mitään silmänruokaa — — —

Edevart: Oletko ääneti, August, onhan sinulla tavaroita meidän yhteisessä kojussamme.

Oli miten oli, tuumi August, sinä Mattea olit kerran minun hempukkani. Ja minä suutelin sinua.

Vai suutelit sinä minua? Sitä en muistanut! — Mutta samassa Matteaa alkoi pelottaa, että oli ehkä ärsyttänyt vanhaa ihailijaansa liiaksi. Augustilla alkoi jo olla vähän hatussa, joten hän saattoi kiivastua. Mattea siis puhelemaan tyynnytellen: Mitä me tämmöisistä puhumaan kun minä kerran olen naimisissa Nilsin kanssa. Hän on minun mieheni, sitä sinä et voi kieltää. Mutta hänen jälkeensä pidän eniten sinusta, August, siihen saat luottaa!

August katsoi riemuiten Edevartiin ikään kuin sanoakseen: Siinä sen kuulit! Herkkäuskoinen meripoika oli sillä tyydytetty, kulautti uuden naukun kurkkuunsa ja pyysi kahvia. Niinpä niin, niistä ei ole enää puhumista, hän tuumi sitten. Helkkari, asia on sillä tavalla, että minulla on rakastettu, älä yritäkään epäillä sitä! Ja se nainen onkin niin korkealla oksalla, etten tahdo sanoa edes hänen nimeäänkään tässä paikassa. Mutta sinun pitäisi nähdä hänet kävelemässä hattu päässä ja hienoissa vaatteissa ja pyytävän minua mukaansa! Niin, sinä Edevart tunnet hänet kyllä.

Edevart nyökkäsi.

Kävikö Mattea mustasukkaiseksi? Sinähän pyysit kahvia, hän virkkoi nousten paikaltaan. Ja nyt tapahtui se kumma, että Mattealla oli keittiöstä palatessaan hattu päässä. Kas vain, Matteakin oli alkanut kävellä hattu päässä kuin ainakin "parempien ihmisten" lapset! No, Mattean mieshän oli laivurin, melkein kapteenin poika, hänen täytyi näyttää toveruksille, ettei hänkään ollut tyhjänpäiväinen ihminen. Hän laski kahvitarjottimen pöydälle jääden seisomaan paikalleen.

Oletko lähdössä markkinoille? kysyi August.

Mattea keksi oitis vastauksen: Niin, lähdetään vain katsomaan, onko tullut lisää väkeä.