Part 36

Toverukset hörppäsivät kahvinsa, maksoivat ja lähtivät Mattean mukaan. He kiersivät koko kauppalan. Oli tullut muutamia uusia veneitä markkinamiehiä täynnä, mutta vieläkään ei markkinaelämä ollut täydessä käynnissä. He kävivät katsomassa karusellia, jota juuri asennettiin paikoilleen, suurta telttaa, johon piti tulla sirkus, pikku telttaa, jossa parhaillaan harjoitteli pari puukkotaituria, hyppytaiteilijaa ja notkeusvoimistelijaa. Mennäänpä katsomaan meidän kauppaa! ehdotti August.

Mattea alkoi tuntea kunnioitusta heidän kauppakojuaan ja tavaroiden paljoutta kohtaan. Toverusten mielestä oli oikein ja paikallaan, että August kehuskeli kovasti: Kun kuulet jonkun tarvitsevan tavaroita ja tahtovan huokealla, niin lähetä, Mattea, vain tänne meidän luo! Sillä meillä on vähin joka lajia, eikä ole sitä kauppiasta koko Trondheimin kaupungissa, joka pystyisi myymään huokeammalla kuin me!

Mattea lupasi puhua heidän puolestaan, hän itsekin aikoi käydä tekemässä heidän kanssaan suurenpuoleiset kaupat ennen lähtöään.

He menivät takaisin Mattean kojuun. Oli tullut lisää väkeä, nämä olivat saaneet tilaamansa voileivät ja kahvin. Vapautuessaan tarjoilijan tehtävistä Nils oitis livahti keittiöön. August naukkaili käyden yhä puheliaammaksi. Hän oli saanut uusia kuulijoita, — mielikuvitus alkoi jo laukata valtoimenaan. Hän kyllä puhui ikään kuin ainoastaan Edevartille, mutta vilkuili samalla oikeaan ja vasempaan haastellen niin äänekkäästi, että kaikkien täytyi kuulla. Nyt hän taas oli oikeassa olossaan.

Muistathan sen silkkivyön? hän kysyi kovalla äänellä Edevartilta. Tiedätkös, minulle tarjottiin siitä suuret rahat, kun silloin lähdin etelään päin.

Etkö antanut pois?

Ehei, se nyt vielä olisi puuttunut! Sillä kun tarjotaan neljäsataa, niin kapine on kahdeksansadan arvoinen, sen lapsikin käsittää. Mutta enpä ruvennut siitä tinkimäänkään, minulla oli muutakin tekemistä niinä päivinä, täytyi pitää silmällä, kun Magnus oli yöllä satamalaiturilla hoitamassa tavaroiden purkamista ja lastausta. Se on totta, ethän tiedäkään, mistä minä puhun, mutta minun oli hoideltava Magnuskin loppujen lopuksi.

Hoideltava Magnus? — mitä tarkoitat?

Etkö sitten usko?

Mitä sinä hänelle teit?

Mitäpä minä mokomalle onkilierolle? Annoin vain, minkä tarpeessa oli.

Ohoh! Et suinkaan ampunut häntä?

Ja miksi en olisi ampunut!

Edevart: Älä hulluttele. Et silloin istuisi tässä.

Vai en istuisi tässä? Mutta pitikö sen apinan levitellä koko paikkakunnalle sellaista huhua, että minä muka olen arka vesillä? Olenhan purjehtinut maailman ympäri, minulla on rahoja monessa maassa, ja tässä nyt ollaan, olla hyvä ja tulla vain vangitsemaan! Eivätpäs uskalla! Muistatko oikein sitä Magnusta? En usko sinun muistavan, sillä hänhän ei ollut mies eikä mikään, tyhjänpäiväinen puotirotta, kaikki ruuvit eivät olleet oikein tiukalla. Muistatko, miten hän pelkäsi hiiriä? Ja paras tässä sitten puhumaan, että minä muka olen arka vesillä! Mutta se nainen, kas se on toista maata. En tahdo sanoa hänen nimeään, mutta ajattelen häntä kuolinhetkellänikin vielä. Eipä silti, kielsi kieltämästä päästyäänkin, mutta kuitenkin hymyili, kun minä pyysin — hm, eikä hiiskunut sanaakaan sille apinalleen. Ensimmäisenä yönä — ei, ei puhuta siitä! Hymyili vain, mutta eipäs sanonut siitä mitään sille apinalleen. Katsohan vain, tuumin itsekseni, kyllä hän vielä tahtookin! Ja niin tulin taas seuraavana yönä, mutta silloin en häntä löytänytkään, mihin lienee pujahtanut. Etsin häntä — ei mitään. Seuraavana päivänä näin hänet taas, mutta ei toki ensimmäistä pahaa sanaa silloinkaan.

Edevart tiukkasi uudelleen: Mitä sinä sillä tarkoitit, että hoitelit Magnuksen? Et kai sentään ampunut miestä ihan kuoliaaksi?

August: Mutta kyllä olisi sen rehellisesti ansainnut. En minä häntä ampunut ollenkaan, pehmitin vain vähän kivellä.

August alkoi olla yhä pahemmin humalassa. Edevart olisi lähtenyt pois, mutta hänen oli mahdotonta saada toveriaan mukaan. August istui muistoihinsa vaipuneena; varmaan olivat mieluisia muistoja, koskapa hän hymyili ja pudisti päätään. Ehkäpä vain keksi jotakin mielessään päästäessään mielikuvituksensa hillitönnä laukkaamaan. Avatessaan taas suunsa hän rupesi kertomaan kerran Knoffeilla tekemästään kävelymatkasta, sellaisesta sunnuntaihuviretkestä; hänellä oli ollut hanuri mukanaan, ja hän oli soittanut. Kaikki kaupan myyjät olivat olleet mukana, taloudenhoitajatar, Romeo ja Julia, kaikki nuoret. Silloin sattui pikkuinen metsähiiri juosta piipertämään nurmikossa, ja eikös Magnus säikähtänyt niin, että ponnahti koholle ilmaan. — Antakaa Augustin ottaa se kiinni! huusi Romeo. — August otti sen kiinni, sen hiiren ja — hehhehheh! hän nauroi lyöden polveensa. Sitten ruvettiin syömään, oli evästä mukana, ja säilykerasiat piti paistaa eikä kukaan osannut sitä tehdä, ennen kuin August puuttui asiaan. Tuota pikaa hän muurasi takantapaisen, teki siihen tulen, pisti lihatölkit tulelle ja kun ne olivat paistuneet tarpeeksi kauan, leikkasi tölkit auki. Ja hän järjesti niin, että se apina sai viimeiseksi purkin, jossa oli metsäkanaa; siinä oli enää melkein vain pelkkää kastiketta pohjassa, ja siihen kastikkeeseen August pisti sen hiiren.

Hyi! hirvittelivät kuulijat, sillä muutama istui parhaillaan ruoalla.

Niin juuri! huusi August omasta kertomuksestaan innostuneena. Ja pyöritin vielä sitä kastikkeessa oikein kunnolla — ole hyvä, Magnus! No, Magnushan kävi jauhamaan ja otti ensin pienet lihamurenet. Mitäs tämä on? kysyi sitten. — Mikä lienee vaatetilkku tai muu joutunut sinne, voit syödä aivan huoleti. No niin, Magnus puraisi rohkeasti, mutta jopas rupesi poika syljeskelemään, ihan kuin olisi mausta tuntenut, että hiiripä se oli sittenkin.

Mutta eikö hän nähnyt ja huomannut sitä jo ennen? ihmettelivät kuulijat.

August: Ei sitä ollut kovinkaan helppo nähdä, sillä olin ottanut hiirestä luut pois, ennen kuin pistin sen kastikkeeseen.

Äänettömyys. Kukaan ei nauranut. Lopuksi joku kuului kysyvän: Mutta miksi oikein teit sellaisen sikamaisen tempun?

Hm. Miksikö? August vastasi viekkaasti: Tahdoin parantaa hänet hiirienpelostaan. Eikös se ollut ystävällinen teko? Samalla tavallahan merillä parannetaan merikipua: työnnetään kaikki takaisin suuhun, takaisin suuhun — — —

Etkö osaa pitää suutasi kiinni! tiuskaisi Mattea. Etkö näe, että täällä on ihmisiä syömässä!

Mielipiteet tuntuivat käyvän vähän ristiin. Joku kysäisi Augustilta: Mutta miten sitten kävi? Eikö hän käynyt sinun kimppuusi?

Enkös jo sanonut, että pehmitin miestä kivellä? Ei näet ymmärtänyt, että tarkoitin hänen parastaan.

Mutta kuulijoiden kylmyys sai Augustin mielialan painumaan. Hän ei sietänyt moitetta. Ehkäpä kaikki oli vain hänen omaa sepittämäänsä. Ainakin hän oli liiaksi humalassa ja puhui pelkkää roskaa.

Edevart seisoi myyntikojussaan käyden kauppaa. Alku ei tuntunut lupaavalta, mutta joka kerta, kun joku osui hänen kojulleen, tuli hän pian takaisin tuoden toisia tullessaan. Edevart oli näet tehnyt tiukan päätöksen, että antaa tavaroiden mennä, mistä hinnasta ihmiset vain ottavat, panee koko nelihangan lastin menemään mistä hinnasta tahansa.

Augustista hänellä ei ollut suurtakaan apua. Silloin tällöin tämä sukeltihen näkyviin, mutta oli koko ajan aika tuulessa ja valmiina mihin tahansa. Hänen entinen huimapäisyytensä ei ollut suinkaan vähennyt, ja hän selitteli Edevartille uusia suunnitelmiaan, jotka olivat toinen toistaan suurenmoisempia ja ihmeellisempiä. Edevartin olisi esimerkiksi pitänyt myydä nelihankansa ja ostaa rahoilla posetiivi.

Edevart pudisti päätään.

August: Jospa saisin posetiivin, ostaisin tuolta sirkusteltasta pienen karhunpennun ja lähtisin kiertämään maailmaa, ja varmasti käärisin kokoon enemmän rahaa kuin sinä seistä sojottamalla kojussasi.

Edevart kysäisi, miksi ei August mieluummin soittanut hanuriaan.

Enkä soita, vastasi August. Olen Mattealle luvannut soittavani jonakin päivänä ja hankkivani hänelle ruokavieraita. Siellä pannaan pian tanssit toimeen. Ja sano minun sanoneeni, että siellä pitää silloin olla väkeä kuin mustaa pilveä!

Augustilla oli muitakin tuumia: Kunpa keksisin kihtipulverin, että voisi myydä sitä täällä markkinoilla! Vaikka minulla on parempikin ajatus, mutta sitä en sano, en vaikka tappaisit tähän paikkaan!

Edevart tiesi kokemuksestaan toverinsa pystyvän kokeilemaan yhtä jos toistakin. Siksi hän ei nauranutkaan tämän päähänpistoille, mutta koetti sentään häntä tyynnytellä sanoen: Minua vähän pelottaa! Ethän vain tehne sellaista, mistä joudut kiipeliin!

August oli mahtavaa puolestaan: Älä sinä niitä sure! Mutta nyt kerron sinulle, mitä olen tuumaillut: olen ajatellut sellaisia pillereitä, että kun naiset syövät niitä, eivät saa lapsia. Kerran kai jo mainitsin sinulle tästä, mutta sinä et tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviisikaan.

Enkä ota nytkään.

No — — — sitten! Mutta August ei hellittänyt: Olisipa kumma paikka, jollen pystyisi tekemään semmoisia. Ja minä kun osaan niin monta kieltä, engelskaa ja venättä ja vaikka mitä, niin kyllä varmasti keksisin sille nimen. Kerran näin perämiehellä pienen pullon, joka oli täynnä vitivalkoisia pillereitä. Niissä oli elohopeaa, ja perämies kuului antavan niitä eukolleen aina kotona käydessään, niin mies kertoi. Mutta ei uskaltanut jättää niitä kotiin, ei toki! Silloinhan eukko olisi voinut hänen poissa ollessaan heittäytyä kylänluudaksi sen kuin mieli teki ja syödä pillerit suuhunsa. Näytti minulle pulloakin: sen kyljessä luki _Secale cornutum_. Se ei ole mennyt mielestäni.

Saisit seisoa vuorostasi täällä kojussa, jotta minä pääsisin välillä vähän lepäämään.

August ei ollut kuulevinaankaan: Mutta ajatteles, miten paljon voisin niitä myydä täällä, kaikille pojille — niin, ja kaikille tytöillekin yksin tein!

Edevart: Minun pitäisi päästä hetkiseksi kojusta hakemaan vähän haukattavaa.

Ka niinpä toki! Niinpä niin, tulen kohta seisomaan tiskin taakse, myönteli August. Ja samassa hän jo oli tiessään.

Mutta ei vain Augustia kuulunut takaisin. Edevart pisti kojun illalla lukkoon ja kierteli hetkisen katuja. Hän oli ostanut leipurista pari vehnäpullaa ja pureskeli niitä kävellessään.

Tyynenä kesäiltana oli nyt markkinaelämä täydessä vauhdissa. Joka puolelta kuului kaiken maailman ääniä ja melua, laulua, hoilausta ja huutoa. Ihmiset nauttivat hauskasta hetkestä. Muutamat miehet olivat saaneet käsiinsä viinaa ja alkoivat olla rohkeimmillaan, kehuskella toisilleen vahvoja, kerrassaan voittamattomia nyrkkejään.

Edevart tunsi pari tummaveristä pientä miestä, joilla oli mukanaan posetiivi. Ahaa! siinähän totisesti olivat unkarilainen ja armeenialainen. He yhä vain harjoittivat samaa vaivaista petkutustaan: toinen pyöritti kampea, toinen hyökkäsi sitten toverinsa niskaan iskien ja lyöden tätä ja tuhrien hänen kasvonsa marjamehuun. He olivat joskus aikoinaan sen tempun keksineet eivätkä olleet voineet luopua siitä. Ilveilijäraukat! Liian monet sen jo tunsivat, pikkulapsille vain se oli enää uutta. Heillä olikin nyt kurjat päivät, saivat puolikillinkisen silloin, toisen tällöin; jos oikein sattui onnistumaan, tipahti kaksikillinkinen.

Papst, iänikuinen kellojuutalainen, oli myös tullut. Vanhennutpa oli ukkopaha, parta käynyt yhä valkoisemmaksi, mutta yhtä paksu hän oli vieläkin ja heilui samalla tavalla kahta puolta, sama oli vielä ikivanha päällystakkikin, ja monet kellonvitjat killuivat nytkin vatsan päällä. Mutta ei ollut enää yhtä tyyni ja rauhallinen kuin ennen, vaan lopen kuluneen ja ruman näköiseksi oli mennyt koko ukko, naama tuhansissa rypyissä. Ei tuntenut Edevartia heti ensi näkemältä, mutta katsoa tihrustettuaan nuorta miestä hetkisen sai kuin saikin kaivetuksi omin voimin tämän nimen muistinsa komeroista toisen auttamatta. Oli se koko ihme ja kumma; niin monen vuoden perästä, ja vielä Papst, jolla oli tuhansia tuttuja ympäri koko maan! Mutta sen taidon hän oli oppinut hyvin; hän tunsi ihmiset, oli syventynyt alaansa ja kehittynyt siinä taituriksi.

He alkoivat jutella kaikessa ystävyydessä. Edevart näytti ukolle kelloaan: se oli hänellä yhä vielä, kertaakaan ei ollut tarvinnut käyttää sitä kellosepässä. Papst avasi sen ja virkkoi: Mutta kyllä se nyt on taaskin puhdistettava! Annahan minulle pariksi päiväksi, niin saat sen puhdistettuna takaisin.

Eikö se voi yhtä hyvin käydä omia aikojaan, siksi kunnes pysähtyy? kysyi Edevart.

Sääli niin hienoa koneistoa, tuumi Papst. Katsos, Edevart, ota tämä siksi aikaa, se käy kyllä. Ja nyt sinä kai voit taas myydä minun puolestani muutamia kelloja?

En voi ruveta siihen hommaan. Minulla on täällä itsellänikin markkinakoju, niin että täytyy pysyä siinä. Vai niin, vai on sinulla oma koju! Johan sinusta on paisunut oikein aika pösö sitten viime näkemän. Oikein hauska kuulla. Mutta entäs näin iltaisin?

Ei, älkää panko pahaksenne, mutta ei siitä hommasta ole minulle. Täytyy seistä kojussa kaiket päivät, niin että on saatava vähän vapaata aikaa iltasella.

Minulla olisi ollut muutamia kelloja, jotka olisin tahtonut myydä täällä paikalla. Oikein hyviä kelloja, huokeita kelloja, minä tässä ikään kuin loppuunmyyntiä... ei ole sanottu, tulenko enää tänne tämän kerran perästä.

Aiotteko matkustaa pois?

Voin vaikka kuolla kupsahtaakin, olen jo vanha mies. Jos myyt kelloja, saat joka yhdennentoista itsellesi. Tahtoisin saada ne pois käsistäni.

Ei, en voi ruveta siihen puuhaan. Mutta minulla on täällä toveri, joka ehkä suostuu siihen. Hän on oikein syntynyt kauppiaaksi.

Missä hän on?

Lähetän hänet teidän luoksenne huomenna...

Alkoi hämärtää. Edevart saapasteli laiturille päin, kävi katsomassa, että nelihanka oli paikoillaan. Missäpäs se olisi ollut muuallakaan, ei kai August sentään ollut niin hullu, että olisi mennyt myymään sen! Hän kulki Mattean kojun ohi. Oven edessä tungeksi väkeä ihan mustanaan. Ovi oli selkosen selällään. Kojukin oli täynnä väkeä, sieltä kuului soittoa, hanurinsoittoa, August siellä soitti. Augustille ei ollut tietenkään mitään hyötyä tuosta taidostaan, mutta eipäs vain malttanut luopua siitä.

Edevart tunkeutui ovesta sisään. Sekä Nilsillä että Mattealla oli täysi työ jouduttaessaan ruokaa ja juomaa tuvantäyteiselle joukolle. Mutta yleisöstä tuntui olevan vain sitä hauskempaa, kuta ahtaampaa oli. Tytöt ja pojat istuivat sylityksin, ja huoneessa oli niukalti valoa. Soitettuaan komean marssin August viittasi Matteaa luokseen ja kysyi: Mitäs annat minulle tästä?

Mattea ei kitsastellut, vaan vastasi: Mitä itse pyydät!

August nyökkäsi, sormeili hetkisen mahtavaa hanuriaan ja antoi katseensa kiertää yleisön joukossa ihmisestä toiseen. Sitten hän teki sellaista, joka väkisinkin tempasi kaikki valtoihinsa: rupesi laulamaan ja soittamaan, lauloi syvällä, surumielisellä sävelellä englantilaisen merimieslaulun, jossa puhuttiin rakkaudesta ja puukonpistoista ja barcelonalaisesta tyttölapsesta. Kyllä August osasi, jos vain tahtoi!

Laulu loppui, ja August istui äänetönnä paikallaan. Kukaan ei ollut ymmärtänyt laulun sanoja, mutta kaikkien mielestä se oli ollut aivan tavattoman kaunis. Joku aikoi ruveta kaivamaan kukkaroaan, mutta Mattea esti sen aikeen oitis kuiskaten oikeaan ja vasempaan: Ei se mies rahoista... Hänellä on täällä markkinoilla iso kauppakoju täynnä tavaraa. Olette kai käyneet katsomassa? Pistäytykääpä huomenna. Ja tuossa on hänen toverinsa! kuiskasi Mattea lopuksi osoittaen Edevartia. He ovat kauppakumppanukset ja tekevät suuria kauppoja.

Teodor ilmestyi näkyviin. Hän oli ollut koko päivän näkymättömissä, mutta nyt sukeltautui esiin päästäkseen osalliseksi samasta kunniasta: Niin, meitä on kolme miestä venekunnassa, nämä ovat minun tovereitani. Tuota — tarkoitin, että tunnen heidät.

August ojensihen suoraksi käskien raivata pöydät ja rahit keskeltä lattiaa seinäviereen, sillä nyt pistettäisiin tanssiksi! Tottahan toki, yksi ryminä vain kävi, kun keskilattia tyhjeni, ja sitten alkoi tanssi sellainen, että koko koju hytkyi. Henrik Sten oli siellä ja valloitti loistavasti tytön toisensa perästä, hän oli kerta kaikkiaan naisten suosikki, mutta kukaan ei ollut niin väkevä kuin seppä Eide Nikolaisen eikä kukaan heilauttanut tyttöään niin korkealle tanssissa. Oikea juhlailta! Ja vaikka Nilsillä ja Mattealla olikin täysi työ tarjoillessaan oikealle ja vasemmalle, he kuitenkin aina väliin ehtivät sen lomassa pyörähtää valssinsa hekin. Herra hänet tietäköön, mutta Nils oli tainnut hiukan haistaa pullonkorkkia, ja kun aika kului myöhäiseksi, hänen vaimonsa veti Edevartin mukaansa pimeimpään soppeen ja kavahti kiihkoissaan rajusti pojan syliin. Se ilta oli eri ilta!

Kun tanssijat alkoivat lähteä, August herkesi soittamasta. Nilsillä ja Mattealla oli ollut hyvä ilta, niin kylmä kuin lämminkin ruoka sekä olut ja salaa hommattu viina olivat menneet kuin kuumille kiville. He saattoivat totisesti olla tyytyväisiä. Mutta kun Augustin piti ruveta perimään pelimanninpalkkojaan, ei Matteaa löytynyt mistään, Nils vain kuului kolistelevan puolipimeässä nostellessaan pöytiä ja tuoleja paikoilleen. August odotti hetkisen, pistäytyi keittiöönkin, mutta ei, Matteasta ei näkynyt jälkeäkään. Mitä sinä hänestä? ihmetteli Nils —... sanonut hyvää yötä, vastasi August. — Lienee mennyt jo maata, tuumi Nils.

Olipa kurja, nolo loppu kaiken hauskuuden perästä! Edevart houkutteli houkuttelemistaan: Tule nyt, August, minulla olisi sinulle puhumista! Kun August vihdoinkin malttoi lähteä, tämän hampaiden välistä kuului muminaa: No on siinäkin hyväkäs!

August rupesi Papstin palvelukseen. Ei se ollut ollenkaan hullumpaa hommaa, ei helkkari vieköön ollutkaan! August pyrki jo kehuskelemaan. Hän oli koko sen päivän puuhassa, kauppaamassa kelloja markkinaväelle. Kaikki hänet tunsivat: heidän eilisiltainen pelimanninsa, sama mies, joka soitti ja lauloi kuin ilmestys siellä tanssituvassa! Nuori väki ryhtyi mielellään kauppoihin hänen kanssaan. Eikä August tietenkään hiiskunut sanaakaan siitä, että hän myi Papstin kelloja, johan nyt! Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ihmiset luulivat hänen käyvän kojukaupan sivussa kellokauppaakin, se vain lisäsi hänen mahtiaan. Se kohotti hänen arvoaan hänen omissakin silmissään; tämä oli taas vähän samantapaista kuin korujen ja timanttien kauppaaminen silloin kerran Levangerin markkinoilla.

Hyvissä ajoin illalla August tuli Edevartin luo ja kertoi lopettaneensa sen homman.

Mitä? Joko lopetit? Ja miksi?

Niin, hän oli myynyt kymmenen kelloa ja saanut yhdennentoista ilmaiseksi, niin että silloin jo saattoi lopettaakin.

Edevart pudisti päätään.

Älä huoli ravistella päätäsi, ei siitä ole apua! sanoi August. En rupea enää sen jutkun hommiin. Vai vielä tässä lihottamaan mokomaa syöttilästä? Voi vaikka haljeta käsiin. Työlästyttää koko ukko. Oletko nähnyt hänen lompakkoaan? Olisipa hän joissakin toisissa maissa liikkunut niin lihava lompakko taskussaan, olisi päässyt hengestään, ennen kuin olisi osannut arvatakaan. Entä kellot! Hänellä on koko ruumiin pinta kelloja peittonaan ja vielä iso rauta-arkku täynnä asunnossaan. En ole koskaan nähnyt mokomaa. Ja sitten minun muka pitäisi vielä käydä keräämässä hänelle lisää rahaa? Ja ajattelehan tätäkin asiaa: kun kaikki pojat ostavat itselleen kellon, ei heille jää ollenkaan rahaa, ja sitten juostaan täältä meidän kojusta pyytämässä velaksi. Mutta minä olen ajatellut sitäkin, ei minua niin vain petetä. Mutta hitto soikoon, tuumi August sitten, sainpa kuin sainkin oman kellon yhdessä päivässä, se ei ollutkaan huono urakka. Ja August hymyili kovin itseensä tyytyväisenä. Kuulehan! hän virkkoi sitten, nythän voitaisiin mennä Mattean kojuun syömään, en ole saanut suuruksen murenaakaan suuhuni koko päivänä.

En huoli vielä panna kojua kiinni, mutta mene sinä edeltä Mattean luo, sanoi Edevart. Voisitko sitten tulla minun tilalleni, jotta minä pääsisin vuorostani syömään?

Kyllä. Ei sinulla satu olemaan paria talaria? Näes, minä olen ihan auki.

Edevart huomasi kyllä, että Augustin täytyi päästä isottelemaan uudella taskukellollaan, eikä huolinut enää pidätellä tätä.

Tulen heti takaisin! vakuutti August vielä ovessa. Mutta ei häntä kuulunut takaisin. Edevart seisoi lopunkin päivää myöhään iltaan saakka kojussaan käyden kauppaa monien ihmisten kanssa. Ei hän voinut olla Augustille harmissaan, sillä totta puhuen hänen oli kiittäminen juuri eilistä tanssi-iltaa, Augustin hanurinsoittoa ja Mattean vihjauksia siitä, että väkeä virtasi hänen kojulleen. Edevart oli myynyt enemmän kuin koskaan ennen, oli saanut menemään kalliit kankaat ja villatavarat, jotka muuten olisi täytynyt viedä takaisin kotiin. Päivä oli ollut aivan odottamattoman satoisa, ja Edevart valitsi Ragnalle oikein hienon hamekankaan ennen kuin pisti kojun lukkoon.

Edevart käveli tavalliseen tapaansa katuja pureskellen vehnäpulliaan. Hän tapasi Teodorin sekä yhden viimeöisen tanssijan, Henrik Stenin, jotka seisoivat keskenään juttelemassa. Teodor sanoi: Huomenna minä rupean myymään Papstin kelloja. — Vai niin? ihmetteli Edevart. — Ukko itse pyysi. — Edevart käveli edelleen päätyen lopulta telttojen ja karusellin kohdalle. Sirkusteltan takana August parhaillaan halaili lyhyttukkaista eläintenkesyttäjien seurueeseen kuuluvaa naista, samaa, joka aina tuli näyttämölle ratsastussaappaat jalassa karhu toisella ja susi toisella kupeellaan. Tämän kanssa August oli nyt hankkiutunut tutuksi ja huusi kuin torjuen huomattuaan Edevartin: Tulen heti paikalla! Edevart hymähti ja meni menojaan...

Aamusella vanha Papst tulla köpitti Edevartin kauppakojuun tuoden samalla hänen kellonsa takaisin. Nyt se on puhdistettu ja hyvässä kunnossa, ukko toimitti.

Edevart vilkaisi kelloon, kuunteli sen tikitystä ja sanoi sitten: Miten minusta oikein näyttääkään, mutta ettekö ole puhdistanut sitä ulkoakin päin.

Tottahan toki, tietenkin Papst oli puhdistanut vähän kellon ulkoasuakin. Hän alkoi puhua Augustista: Ei siinä miehessä ole kestävyyttä alkuunkaan. Hyvä myymään kyllä, se on totta, mutta oli jälkihumalassa ja liian suuri suunsoittaja. Tunsin hänet heti, kun tuli luokseni, oli sinun kapteeninasi silloin aikoinaan Kristianssundissa; sama kultahampainen mies. Ei, hänen ei kelvannut ruveta enää toiseksi päiväksi kauppaamaan kelloja. Mutta sainhan sijaan veljesi, ehkäpä hän on vakavampi.

Minun veljenikö? Ei minulla ole veljeä täällä markkinoilla.

Mutta — kyllä hän sanoi olevansa sinun veljesi — Teodor —

E-hei, ei hän ole minun veljeni. Sanoiko hän sellaisia?

Hän tuli luokseni eilen illalla ja selitti olevansa sinun veljesi. Ja sitten hän tarjoutui myymään kellojani. Etkö tunne häntä?

Totta kai tunnen. Mutta hän ei ole veljeni, emme ole vähääkään sukua toisillemme. Se nyt vielä puuttuisi!

Annoin hänelle tänä aamuna yksitoista kelloa, mutisi Papst hiipien ovelle. Ukko alkoi käydä levottomaksi, pudisti partaista päätään ja rupesi sitten taas puhumaan: Niin näetkös, Edevart, aloin itsekin vähän epäillä — tuota, miten sanoisin — ei hän ollut ollenkaan sinun näköisesi eikä tapaisesikaan. Sen vuoksi tahdoin itse pistäytyä kuulemassa. Luuletko, että hän voi mennä sen pitkän tien ja viedä kellot mennessään?

Eikö mitä. Hän tuli tänne minun veneessäni, ei hän pääse mihinkään muuten kuin minun matkassani.

Äänettömyys. Papst mietti hetkisen sanoen sitten: Mutta minähän voin koetella häntä, vai mitä luulet?

Totta kai. Ei hän sentään niin hullu liene, että rupeaa varastamaan yhtätoista kelloa...

August oli taaskin koko päivän omilla teillään. Edevart jouti hoitaa kojua ja käydä kauppaa. Hän asetti kankaita ja muita tavaroita aivan ovenpieleen ja pisti niihin hintaliput. Se oli viisas teko. Ihmiset pysähtyivät katsomaan hintoja, tunnustelivat tavaroita, kömpivät sitten peremmäksi ja — syntyi kaupat. Edevartin lompakko alkoi jo olla seteleitä pullollaan, ja huominenkin oli vielä myyntipäivä, viimeinen markkinapäivä.

Illalla tavatessaan Teodorin hän pani tämän lujille: Oletko sanonut olevasi minun veljeni?

Minäkö? ihmetteli Teodor antamatta narrata itseään ansaan.

Olet sanonut Papstille, että olet muka minun veljeni.

Sen se kirottu möhömaha valehteli! Ahaa! nyt ymmärrän, virkkoi Teodor sitten. Sanoin, että oltiin molemmat samanpaikkakuntalaisia, ihan kuin veljet, siksi vanhat ja hyvät tutut.