Part 34

No niin, toverukset kävivät suon kimppuun. Sattuessaan sille päälle molemmat huhtoivat kuin hullut. He korvasivat taidon ja tottumuksen puutteen raa'alla, hillittömällä voimalla eivätkä säästäneet itseään, mutta niinpä täytyikin ihmetellä, miten paljon he saivat jälkeä päivän mittaan. Ezralle itselleen ei jäänyt muuta työtä kuin kävellä kuokka kädessä noiden vimmatusti rehkivien miesten kinterillä, ja Hosean täytyi laittaa ruokaa pitkin päivää, niin suunnaton ruokahalu heillä oli. Tämä oli hauskinta aikaa, mitä Ezralla vielä oli uudispaikallaan ollut, ja kaikkein hupaisinta oli aamulla, kun Edevart ääneen valitteli kipeytynyttä selkäänsä, ennen kuin sai sen vertymään.

Kesä alkoi kallistua syksyyn. Toverukset olivat ja elelivät yhä vielä kylässä ansaitsematta killinkiäkään. Oliko se heidänlaistensa miesten arvon mukaista elämää! Kumpaakin se kiusasi ja harmitti. Pauline hyöri tiskinsä takana käyden kauppaa; kaikki sujui hyvin niin kauan kun nuottakunnan miehillä oli rahaa, jota saattoivat sirotella ympäri kylää, sillä loppujen lopuksi se sentään löysi aina kauppaan. Mutta mitäpä apua siitä toveruksille oli? Ei yhtään mitään. Edevartin piti näön vuoksi olla Paulinen kaupassa, mutta hän piti mokomaa puuhaa itselleen kokonaan sopimattomana ja sanoi aina: Minusta nähden tee, miten itse tahdot! August puolestaan oli myös mies, joka ei ottanut maksua työstään. En ole pienen rahan tarpeessa, hän virkkoi ylpeästi.

Mutta kyllä vain he kumpikin olivat sekä pienen että ison rahan tarpeessa. Monet vuodet he olivat kuljeskelleet vapaina kuin taivaan linnut. Aina oli ote päässyt luiskahtamaan heidän kädestään; he olivat kyllä saaneet sitten uuden otteen, mutta sekin oli päässyt heltiämään. Siinä siis oltiin. Edevart varsinkin oli ahtaalla. Ofotilainen oli purjehtinut matkoihinsa maksamatta vieläkään hänelle vanhaa lainaansa, Fosenlandetin Knoffeille hän oli velkaa ehkä enemmän kuin Doppenin hinnan, ja kaiken kukkuraksi nyt toden teolla vaadittiin loppua vanhan Martinus keulamiehen lehmän hinnasta, josta hän oli mennyt takuuseen. Se ei olisi voinut tulla enää sopimattomampaan aikaan, mutta mikäpä siinä auttoi muukaan kuin pitää silmä kovana ja vastata reippaasti: Kyllä, kyllä! Odottakaahan hetkinen! Ei hänellä ollut muutakaan neuvoa.

Edevart haki Augustin käsiinsä, ja toverukset ryhtyivät yhdessä pohtimaan kysymystä. — Sinun täytyy neuvoa kysyjä suoraa päätä kauppaan, tuumi August. Tee paperi! — Mitä? Omaan kauppaaniko? — Mutta hän kirjoitti kuin kirjoittikin paperin, jonkinlaisen kuitintapaisen: On saanut kaupasta rahana ja tavaroina sen ja sen summan. Edevart Andreassen.

Jos nyt vielä sattuu jotakin, hän ei enää sitä kestä. Kovinpa olet alakärsänä, tuumi August. — Tahtoisin vaipua maan alle! valitti Edevart. Hän tuumi ja pohti. Talvi oli tulossa, ei hän hevin voinut lähteä enää uutta kertaa Lofooteillekaan. Mutta mikä sitten neuvoksi? Säkki selkään ja kiertämään maita ja mantereita? Se ajatus ei tuntunut pelottavalta, mutta oli se sentään kovin alentavaa kauppamiehelle, jolla oli oma kauppansa! Hän aprikoi aprikoimasta päästyäänkin. Augustille hän sanoi: Voisinhan yrittää taas kaupantekoa, lähteä kiertelemään säkki selässä. Mutta en tiedä, miten päästä alkuun. Minulla ei ole lainkaan tavaroita.

August vastasi: Samaa olen itsekin ajatellut. Eikö sinulla ole tavaroita? Otat vanhat tavarasi täältä kaupasta, niin että siitä riittää meille molemmillekin.

Edevartia ei haluttanut enää rasittaa kauppaa. Niinpä hän sanoi: Meillä ei ole rahaakaan.

Eikö rahaa?

Muutama vaivainen killinki, siinä kaikki. Emme voi lähteä matkaan ihan paljaina miehinä. Jos eukot pistävät käteen talarin setelin, josta pitää antaa takaisin, niin siinä oltiin. Täytyy meillä toki olla edes vaihtorahaa.

Kaipa siihen neuvo keksitään, tuumi August.

Niinpä niin, Augustillakaan ei ollut mitään kulkukauppiaaksi rupeamista vastaan. Päinvastoin; hän itsekin oli ajatellut asiaa, kaupankäynti oli taas uutta. Kuljeksiva elämä houkutteli. Seuraavana päivänä hän sanoi Edevartille: Nyt sekin Teodorin tomppeli on kultasormuksen ostopuuhissa.

Älä ihmeessä?

Itse kehui niin.

Edevart ihmeissään: Mutta eihän sinulla ole kultasormusta.

Onpahan niinkin. Et tietenkään ymmärrä, sillä ethän ole ruudinkeksijä etkä ole koskaan ollutkaan. Mutta kyllä minä hankin meille molemmille vaihtorahoja, jos vain autat minua ensi yönä.

Edevart vainusi varkautta ja rikosta, ja pudisti päätään.

Et suinkaan ajattele, että meidän pitäisi se sormus varastaa? Ei sinun tarvitsisi tehdä puolestasi muuta kuin seisoa katsomassa tiellä, ettei tule ketään ihmisiä.

En tiedä, uskallanko lähteä sinun matkaasi, vastasi Edevart empien.

Jäät siis mieluummin mätänemään paikoillesi tänne Poldeniin?

Ilta oli kuin tilauksesta hyvin pimeä, ja toverukset lähtivät matkaan. Augustilla oli lapio ja pihdit, joilla kaupassa väännettiin tavaralaatikoiden kansilaudat auki. Edevart seurasi toveriaan sanaakaan virkkamatta.

He lähtivät kävelemään kirkkotietä. August oli koko ajan hiukan edellä. Hän harppaili nopeasti kuin ainakin järkähtämättömän päätöksen tehnyt mies, mutta talojen kohdalla teki sentään pienen kierroksen. Minne oikein ollaan menossa? kysäisi Edevart viimein. Et saa puhua! kahahti August vastaukseksi.

He kävelivät tunnin verran, talo talolta pappilan metsään asti, ohi senkin ja päätyivät siten pappilan maille. August pysähtyi hautausmaan aidan viereen ja puhui hiljaa: Seiso sinä tässä! Jos joku tulee, tule vain minun luokseni hautausmaalle! Yksikään ihminen ei uskalla tulla jäljessäsi tänne. Mutta kävele hyvin nopeasti ja ikään kuin leijaillen hautojen välillä!

Tämä on pyhänryöstöä, tuumi Edevart kauhistuneena. August aikoo murtautua kirkkoon, mutta mitä hän sitten lapiolla...? Ääneen hän sanoi: Alanpa pelätä sinun aikovan murtautua kirkkoon.

Pöllö! tiuskaisi August vastaukseksi. Kirkko saa minusta nähden olla koreasti rauhassa.

Mutta mitä sinä sitten aiot? Sano, mies, kun kysyn.

August ärähti: Suu poikki! Minä tiedän, missä miehen hauta on, irroitan kauniisti turpeet ja asetan ne sitten takaisin paikoilleen.

Hautaanko sitten aiot tunkeutua?

Ihan niin. Hänellä on sormessaan minun sormukseni, se paksu kultasormus, josta maksoin kolme talaria. Muistan kyllä, kummassa kädessä se on, ja muistan sormenkin, niin ettei minun tarvitse etsiä eikä haparoida.

Edevartia puistatti. Kuule, August, hän kuiskasi, sen sinä jätät tekemättä.

Pidä suusi kiinni ja seiso tässä! sähähti August vastaukseksi ja oli samassa jo tiessään.

Yö oli pimeä. Edevart ei nähnyt pitkälle, mutta kuunteli sitä tarkemmin ja kuuli Augustin kaivavan maata. Muuten ei kuulunut rasahdustakaan. Edevart oli aluksi kovin levoton säpsähtäen joka kerta, kun luuli kuulevansa liikettä tieltä; olihan hän joka tapauksessa mukana syntisessä työssä, häpäisemässä haudan rauhaa! Mutta kun minuutit kasvoivat neljänneksiksi ja näistä karttui puolituntinen ja sitten kokonainen tunti, hän alkoi hengittää keveämmin, niin että jo uskalsi istahtaakin hetkiseksi veräjänposkeen. Pimeästä häämötti jotakin vieläkin mustempaa kuin muu maailma: Augustin kaivama multakasa. Vihdoin hän kuuli kuin maan alta valittavaa kitinää. Varmaankin naulat narisivat Augustin irrottaessa arkun kantta. Edevart oli samassa jännityksessään jaloillaan eikä tohtinut enää istuutua.

Toverukset eivät kumpikaan milloinkaan unohtaneet tätä yötä, eikä heille kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään. Mutta molemmat olivat täysin selvillä siitä, että he olivat silloin olleet jumalattomilla teillä. Augustkin, joka yritti purra luontonsa, näki pahoja unia ja heittelehti öisin vuoteellaan pitkät ajat perästäpäin. Ei kai ollut tottunut ryöstämään hautoja, niin että menetteli hätiköiden ja epävarmasti. Sen hän tiesi, että täytyy olla mahdollisimman varovainen, ei saa kolistella eikä lausua ääneen sanaakaan, sillä kirkon ikkunat olisivat helähtäneet, eikä saa ääneen kirotakaan, vaikka sattuisikin repäisemään kätensä arkun nauloihin. Hänen täytyi purra hammasta ja olla välittämättä toverin vastaväitteistä.

Ei sillä hyvä, että sai arkun kannen auki, yön pimeydessä täytyi vielä hakea oikea sormi, ja se oli inhottavin osa koko urakasta. Tuoreen ruumiin käden ja sormen August olisi silmiä puhkovassa pimeässäkin helposti löytänyt käsikopelolla, mutta tässä oli asia toinen. Arkussa oli vain luita ja vaaterääsyjä, ja kaiken muun hyvän lisäksi ruumis oli pitkällä matkalla kääntynyt arkussa. Mihin kummaan kädet olivat joutuneet? Hän alkoi etsiä ruumiin keskipaikkeilta. Ei mitään.

Tuota etsimistä ja kopeloimista tuntui kestävän kokonaisen iäisyyden. Edevart ei enää jaksanut odottaa, vaan lähti vartiopaikaltaan hautausmaalle. August oli raottanut arkun kantta vain toisesta päästä ja pistänyt lapion kiilaksi arkun ja kannen väliin pitääkseen sen auki. Hänen toinen kätensä haparoi arkun sisällystä.

Edevart kuiskasi hautaan: Kuule! Tule pois, August!

August oikaisihen ja sähähti raivoissaan hampaiden välistä: Pääsetkö pois siitä, pääsetkö matkaasi, tai vieköön sinut paholainen nahkoineen päivineen!

Saat mieluummin myydä minun sormukseni.

Vai myydä sinun sormuksesi! Hohoh, ei muuta mitään! Ja antaa haudankaivajan löytää minun sormukseni ja pitää sen, niinkö häh? Tuki suusi!

Edevartin täytyi palata takaisin, ja August ryhtyi taas arkkua kopeloimaan, Hän huomasi pian, ettei auttanut hapuilla umpimähkään, vaan täytyi aloittaa toisesta päästä ja tutkia koko ruumis tuuma tuumalta. Huh! Inhottavaa työtä! Mitä kaikkea hän saikaan sormiinsa! Enimmäkseen vaaterääsyä, usein luun, silloin tällöin napin, väliin taas jotakin kamalaa, tahmeaa, joka tarttui kuin sitku sormiin. Napit narrasivat useaan kertaan häntä uskomaan, että hän jo oli löytänyt etsimänsä, ne kun olivat pieniä ja pyöreitä kuin sormus. Ruumis oli arkussa täysissä pukimissa, niin että siinä oli sekä takin että housunnapit. Mutta August ei hellittänyt. Saatuaan vihdoin viimein sormuksen käsiinsä hän ei enää malttanut, vaan kuiskasi puoliääneen toverilleen: Jo löysin! Edevart kuuli hänen nyt sovittelevan kantta paikoilleen, naulat kitisivät ja narahtelivat taas.

Tietenkään August ei malttanut siinä enää tehdä tarkkaa työtä. Hän ei löytänyt vanhoja naulanreikiä eikä uskaltanut ruveta takomaan kantta kiinni, vaan painoi sen miten kuten paikoilleen ja liikutti sitä hiljalleen muutaman kerran edestakaisin, jotta naulat edes vähän upposivat puuhun. Sitten Edevart kuuli hänen syytävän mullan takaisin hautaan ja tallaavan aina väliin, jotta olisi mennyt tiukempaan.

Augustilla olikin miltei tärkein työ vielä jäljellä. Jäljet oli saatava hävitetyksi näkymättömiin. Edevart kuuli Augustin huolellisesti siivoavan ja siistivän haudan ympärystä. Lopuksi tämä vielä veti käsillään nurmikosta viimeiset mullanrippeet, sitten vasta asetti turpeet paikoilleen. Siihen hän pani paljon aikaa ja huolta, jottei turpeiden väliin olisi jäänyt pienintäkään rakoa.

Vihdoin viimein August palasi.

Koettelehan! hän kuiskasi.

Edevart koetteli kädellään. Siinä oli sormus.

Edevart virkkoi: Anna lapio ja kirves minulle!

He kävelivät äänettöminä kuin varjot samaa tietä takaisin läpi pappilan metsän. Rupesi satamaan.

Siitä tuli oikea syyssade, jota kesti kolme vuorokautta yhteen menoon. Augustista tämä sattui mainiosti, tämä oli oikein onnenpotkaus. Siunattu sade pitää varmasti ihmiset poissa hautausmaalta, huuhtoo avatun haudan turvepeitteestä viimeisetkin jäljet ja liottaa nurmikkoon varisseet ja tallautuneet multakokkareet, niin että kenenkään on mahdoton huomata mitään. Tämä siunattu sade saa yrityksen onnistumaan, tämä tuli kuin tilauksesta...

Ja sitten toverukset lähtivät taas kulkemaan säkki selässä perunannoston aikoihin lokakuussa, pimeimmän syksyn suussa. Augustia tuntui vetävän etelään päin. Edevartia alkoi epäilyttää, etteihän kaveri vain pyrkinyt takaisin Fosenlandetiin, missä oli iskenyt silmänsä toisen omaan. Edevartia ei koko asia liikuttanut vähääkään, kun August vain ei ampunut sen naisen miestä, niinkuin oli uhannut. Hän sanoi: Uskon sinun saavan piankin säkkisi tyhjäksi, niin että voit ostaa uutta ensimmäisestä kaupungista, joka sattuu tiellesi! August vastasi vain: Älä sinä minua sure!

Heidän tiensä erosivat. He eivät tavanneet toisiaan ennen kuin kesällä Stokmarknesin markkinoilla.

Edevart purjehti nelihangallaan pohjoiseen Kvæ-vuonoon asti ennen kuin ryhtyi kaupantekoon. Hän toivoi hiljaisessa mielessään, että näillä seuduilla oli vielä rahaa kesällisen silliapajan ajoilta.

Poldenin kaupan ja Gabrielsenin välillä syntyi kova kilpailu. Jommankumman olisi lopuksi pantava ovensa kiinni. Gabrielsenilla, olivat hyvänä turvana vaimon sukulaiset, jotka takasivat häntä, niin että näytti jo siltä, ettei Pauline jaksaisi pitää puoliaan. Mutta Pauline oli valpas ja varovainen, harkitsi aina, mitä ihmiset kunakin vuodenaikana eniten tarvitsivat, ja järjesti ostonsa sen mukaan. Oikein ajateltu, ettei hän ostanut paloöljyä kesää vasten, jolloin aurinko paistoi yölläkin, eikä tupakkaa talven tullen, jolloin kaikki miehet olivat Lofooteilla. Hän oli viisas ja harkitseva.

Joakim näki kaupan menestyvän hyvin, ja kun hän kerran oli päässyt sen makuun, häneen meni ylpeyden paholainen. Gabrielsen ei saa kehua voittaneensa! Joakim oli varovainen, ei koskaan ostanut enempää kuin minkä voi oitis maksaa. Heitä olikin sattunut kaksi hyvää yhteen. Pauline sisko toi tavaroiden tilauslistan, ja Joakim teki huoleti tilauksensa sen perusteella. Trondheimin kauppiaat saivat tehdä kummin halutti: jolleivät he suostuneet ostajan määräämiin hintoihin ja ehtoihin, kaupat saivat jäädä tekemättä.

Pauline siskosta olikin kehittynyt koko kauppanero. Hän ei ollut niin hyväntahtoinen; ihmiset eivät voineet suurestikaan luottaa hänen armeliaisuuteensa yrittäessään hädissään pyytää velaksi. Pauline ei ollut yhtä hyvänahkainen kuin Edevart tiskin takana seistessään. Edevart antoi kyllä, kun sikseen oli, mutta Pauline osasi katsoa omaa etuaan, punnitsi ja laski tarkkaan kaiken. Jos saatava oli liian kauan maksamatta, hän ilman muuta huomautti velalliselle asiasta. Muutamat ostajat tietenkin suuttuivat semmoisesta, jopa toiset uhkailivat, etteivät ikinä enää astu jalallaankaan hänen kauppaansa. No niin, jonkin aikaa he saattoivat pysyä poissa, mutta kyllä routa pian ajoi porsaat kotiin, mikäpä heille muukaan neuvoksi? Saattoivat kyllä käydä Gabrielsenin kaupassa, mutta tämä oli vielä paljon pahempi, haukkui vielä poldenilaiset pahanpäiväisiksi siitä hyvästä, kun nämä — syyttä suotta! — elättivät kauppaa omassa nurkkajuuressaan. Tahtoivat vain saada hänet kumoon, niin kauppias väitti, eikä hän tahtonut olla mokomien ihmisten kanssa missään tekemisissä, joilla ei milloinkaan ollut rahaa. Pysykööt vain poissa hänen kaupastaan, jos niin haluttaa, olkoot vain niin hyvät; kyllä hän vielä näyttää sille heidän vaivaiselle Poldenin nurkkakaupalleen, kummassa ennen on telki ovella — — —

Gabrielsen ei tahtonut mahtua nahkoihinsa, kun aika kului kulumistaan eikä poldenilaisten sisarusten kauppa vain ottanut mennäkseen nurin. Mutta oliko siinä sitten olevinaan järkeä, että haukkui ostajiaan tuolla tavoin, sitä vaille ettei ajanut ovesta pellolle? Siitä oli seurauksena, että Gabrielsenin kauppa alkoi käydä yhä huonommin. Tämä taas vaikutti itse mieheen; hän kävi niin välinpitämättömäksi, ettei viitsinyt enää käyttää kovaa kaulusta ja ajoi partansakin vain sunnuntaiksi. Mikäs kauppias se sellainen on! Mutta Pauline? Kuinkas hän? Hän oli käynyt niin hienoksi, että käytti kaulassaan valkoista pitsikaulusta, ja sormessa hänellä oli helmisormus. Joka sunnuntai hän kävi kirkossa, ja silloin oli aina rinnassa kultainen medaljonki, jonka oli joskus aikoinaan saanut isoltaveljeltä ja joka tietysti oli maksanut suuret rahat, kuinkas muuten! Eikähän Pauline olisi voinut käydä niin koreana, jollei hänellä olisi ollut siihen varaa. Kyllä noita lennätinlinjan tarkastusmiehen lapsia sentään oli vedellyt oikein helkkarinmoisesti, heillä oli valtaa ja rahaa. Ihmiset puhelivat sellaista, että näillä oli joka sunnuntai päivälliseksi lihaa!

Oli miten oli, Poldenin kauppa pysyi pystyssä, eikä kukaan voinut syyttää Paulinea sellaisesta, että hän olisi itkenyt säälistä, kun eukot kävivät kerjäämässä puolta naulaa kahvia velaksi. Niin hän ei kylläkään tehnyt, mutta oli kaikin puolin rehellinen ja kunnollinen ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän ei kitsastellut paria rusinaa, kun naapurin lapset pistäytyivät kaupassa, ja eikös hän vielä auttanut Martinus keulamiehen perhettä, vaikka olikin joutunut maksamaan loput heidän lehmänsä hinnasta, josta Edevart oli ollut takuussa?

Mutta nyt taisi itse riivaaja mennä Gabrielseniin, sillä hän halusi saada aikaan ratkaisun. Hän pani kaikki yhden kortin varaan ja osti tavaroita joukoittain, kasoittain, vieläpä mitä merkillisimpiä tavaroita, hienompaa jos korkeampaakin, ja raskaitakin tavaroita kuten tahkoja ja amerikkalaismallisia kaakeliuuneja. Niin, Gabrielsen saattoi kyllä ostaa, mutta täytyi hänen kai itsensäkin ymmärtää, ettei hän voinut saada kaikkia noita tavaroita kaupaksi. Tuo oli epätoivoista hommaa tuollainen, hänen piti saada näyttää mahtiaan. Hyvä. Ihmiset ryntäsivät hänen kauppaansa, hän kyni kylästä viimeisetkin killingit, ja Poldenin kauppa oli monta viikkoa tyhjänä. Entä väsyivätkö Pauline ja Joakim taisteluun ja pistivät teljen ovelleen? Ei sinnepäinkään. Mutta Gabrielsenilla kävi kauppa kuin siimaa, hänellä oli tavaroita, joita oman ja naapuripitäjien herrasväetkin ostivat, hänellä oli silkkiä ja samettia, oli naistenhattuja ja kellonvitjoja ja ostokenkiä ja mahdottoman kauniita pöytäliinoja, joissa oli ripsut ja tupsut, ja painettuja kuvia ja vaikka mitä. Mitäpä turhaa tilaamaan moisia tavaroita kaukaa kaupungeista, kun kerran Gabrielsenilta sai kaikkea? Kaiken hyvän lisäksi Gabrielsen oli saanut myös ruokatavaroita ja kaikkia mahdollisia herkkuja, juustoja ja hunajaa ja hedelmiä, joita ei kukaan hieno ihminen voinut olla ostamatta. Oli ainoastaan yksi oikea kauppias, ja se oli Gabrielsen.

Kului kappaleen matkaa talvea. Paulinesta alkoi olo käydä ikäväksi. Hänellä oli yhäkin valkoinen kaulus kaulassaan, mutta ei ollut ketään, kenelle sitä näyttää. Hänen ainoana työnään oli nyt puuhailu kodissa, kaupassa ei käynyt ristinsielua. Joakim toimitteli omia töitään, hoiteli perunoitaan ja ohriaan, sitten pui viljansa ja, kun se aika koitti, lähti Karoluksen venekunnassa Lofooteille. Pauline jäi yksin huolineen ja harmeineen. Kun ostajia ei käynyt, hän ei saanut rahaa, millä ostaa uusia tavaroita, niin että hänen kauppansa näytti sulkeutuvan itsestään.

Silloin tapahtui, että Edevart lähetti hänelle matkoiltaan rahakirjeen, ei kylläkään paljon, muutaman talarin vain, pari kymmenentalarin seteliä, mutta Pauline sai uutta rohkeutta. Voi sitä isoaveljeä! Nyt tahtoi tietenkin ensinnä maksaa paperinsa, jolla oli ottanut rahaa kaupasta; jäi vähän tähteeksikin, jonka Pauline sai käyttää miten halutti. Kyllä isoveli sentään oli mies; kun ryhtyi asiaan, niin aina siitä syntyi jotakin, sellainen hän oli! Epäilemättä Edevart itsekin olisi tarvinnut nuo rahat, ja Pauline oli varma siitä, että Joakim olisi raivostunut koko tarjouksesta ja kieltäytynyt ottamasta niitä vastaan, mutta Pauline osti niillä uutta tavaraa. Kohta levisikin kylään huhu, että Poldenin kauppaan oli tullut tavaraa, tosin ei niin mahdottomasti kuin Gabrielsenille, mutta oikeita tarpeellisia, välttämättömiä tavaroita, joita ihmiset todella tarvitsivat, muutamia jauhosäkkejä, suurimoita, kahvia, amerikkalaista silavaa. Pauline kirjoitti Edevartille vastauskirjeen kiittäen rahoista ja vakuuttaen, että ne kyllä tulevat takaisin korkoineen. Ajat eivät tosin ole hyvät, Pauline kirjoitti vielä; ihmiset alkavat puhua, että eräälläkin kauppiaalla alkaa olla tiukat paikat, miten lopulta selviytyneekään. Kävi äskettäin täällä Poldenissa puhumassa minun kanssani, mutta enpä huoli siitä huudella. Tule nyt kotiin itse hoitamaan kauppaasi! Sinä olet poissa ja Joakim on poissa, etten voi kysyä neuvoa keneltäkään, vaan kaikki pitää tehdä oman tyhmän pääni mukaan... Ja sitten tapahtui — keskellä helmikuuta, pahimmalla lumikelillä ja kireimmillä pakkasilla — että Ytrepoldenin kirkkomiehet tiesivät kertoa Gabrielsenin kaupan oven olevan taas kiinni, jo toiseen kertaan. Kas, Gabrielsen oli imenyt vaimonsa sukulaisista kaiken, mitä irti sai, he eivät voineet mennä uusiin takauksiin, ja viimeiset ja pahimmat vekselit eräytyivät juuri maksettaviksi. Siinä lorun loppu.

Täytyy sanoa, että Gabrielsen oli selviytyäkseen pannut liikkeelle kaikkensa. Hän oli käynyt pappilassa, lääkärissä ja nimismiehessä pyytämässä nimiä, ei ollut säästänyt lukkari Johnseniakaan, jonka turhamaisuutta moinen pyyntö kyllä hiveli, mutta hänenkin täytyi sentään kieltäytyä niinkuin kaikki muut olivat kieltäytyneet. Loppujen lopuksi Gabrielsen oli tullut Paulinen luo tarjoten hänelle tavaroita polkuhinnalla, kun vain olisi saanut käteismaksun. Mitä ihmeen tavaroita? mietti Pauline mielessään. Niitäköhän se nyt tahkokiviään ja pyöreitä kaakeliuunejaan...? Mutta hän puheli kauppiaan kanssa tyynesti ja hillitysti eikä heti töykeästi hylännyt tämän tarjousta. Gabrielsen mainitsi suuria ja kalliita kapineita, jotka Pauline saisi sillä hinnalla, minkä itse suostui niistä maksamaan. Siihen minulla ei ole varaa, vastasi Pauline. Gabrielsen puhui välttämättömistä tarvetavaroista, elintarvikkeista. Niitä olen juuri itse hankkinut, virkkoi Pauline.

Ei, kauppoja ei syntynyt.

Talvi oli vielä ankarimmillaan ja ihmisillä tiukka aika, mutta sentään päivät pitenivät käyden samalla valoisammiksi. Ja sitten maaliskuussa Joakim tulla tupsahti kotiin Lofooteilta tuoden mukanaan — niin, tuoden todellakin mukanaan rahaa koko Poldenille. Mitä ihmettä? Ofotilainen oli maksanut kesäiset kalankuivausrahat, ja Joakimin piti jakaa ne työssä olleille sen mukaan, minkä verran kukin oli saamassa. Olipa se koko onnenpotkaus! Rahoja herahti lapsille ja aikuisille, melkein jokainen Poldenin tupa pääsi osalliseksi tuosta siunauksesta. Summat eivät kylläkään olleet suuria, mutta entiseen verraten koitti oikein loistava aika, kulta-aika; kauppa sai perimättömät saatavansa, niin että taas oli käyttövaroja. Ofotilainen maksoi vielä Edevartilta ottamansa vanhan lainankin.

Oliko ofotilainen ykskaks muuttunut näin rehelliseksi? Rehellinen mies hän oli aina ollut, hän oli kunnon mies, mutta hänen asiansa eivät olleet luistaneet hyvin. Poika, Nils, joka kävi laukkukauppaa, oli kai pannut hänen rahojaan menemään liiaksikin, tokko lienee ukolla ollut enää paljonkaan jäljellä. Mutta vanha laivuri käsitti, ettei hän voi seuraavana kesänä tulla kalalasteineen Poldeniin, ennen kuin edellisen vuoden asiat on selvitetty, hänen oli siis välttämättömyyden pakostakin oltava rehellinen. Mutta niin hyvään tarpeeseen hänen rahansa nyt poldenilaisille tulivat, että nämä melkein siunasivat laivuria siitä, että tämä oli viivyttänyt maksua, kunnes heidän hätänsä oli suurimmillaan.

Edevart tuli kotiin vasta kun kevät oli muuttumassa kesäksi ja kaikki taas vihantaa ja kaunista. Nelihanka oli ääriään myöten täynnä tavaraa, ja hänellä tuntui olevan rahaista rahaakin sen verran, että hyvin tuli toimeen. Ihme mies saamaan tavaraa kaupaksi! Hän oli ollut matkallaan kaukana Ruijassa asti, myynyt nordlandilaisille kalastajille, kveeneille, lappalaisille ja Norjan tilallisille, saanut kaupatuksi villatakkeja ja öljytamineita ihmisille, joiden ei ennen ollut pälkähtänyt päähänkään ostaa mitään.

Pauline oli iloissaan, toivoi näin saavansa venelastillisen tavaroita omaan kauppaansa. Niitä et voi saada, selitti Edevart, minä vien ne markkinoille.