Part 30
Kotimatkalla Lovise Magrete selaili amerikkalaisia aikakauslehtiä. Kumpikin oli hyvillään siitä, että lapsi oli jäänyt Knoffien luo; sitä saattoi pitää suosionosoituksena tämän äitiäkin kohtaan. Ei silti, että olisin sen vaivainen! vakuutteli Lovise Magrete, mutta ei ole haitaksi, vaikka hekin osoittavat hiukan ihmistapoja! Mitä sinä luet? kysäisi Edevart.
... Lorensen antoi näitä terveisiksi Anders Vaadelta. Ja samassa Lovise Magrete jo innoissaan selittämään: Tässä puhutaan Floridasta — se on Amerikassa. En ole käynyt siellä, mutta varmaan siellä on maailman ihanimmat paikat. On oikein vahinko, ettet sinä pysty lukemaan tätä, sillä tässä on kaikkea mahdollista siitä maasta ja sisäjärvistä ja rautateistä ja kaikesta, mitä heidän farmeillaan kasvaa. Katsohan vain näitä kuvia. Oikein värikuvia, omenat punaisia, ikkunat vihreitä, vehnäpellot keltaisia ja luumut sinisiä — — niin, siellä kasvaa vaikka mitä, eikä se maa voi tulla koskaan niin köyhäksi ja kurjaksi kuin tämä. Katsohan tätä kuvaa: Lienee vaikka Anders Vaade itse, joka istuu ison kahden hevosen vetämän koneen satulassa. Näetkö, miten vehnä kaatuu koneen perässä kuin luoko? Sitten hän sitoo vehnän lyhteisiin, ja, Herra nähköön, hänellä taitaa olla erikoinen kone siihenkin työhön.
Mainiot vehkeet! tuumi Edevart. Eikö sinua todellakaan ensinkään haluta tulla sellaiseen maahan?
Halutako — — en ole tullut tuota niin tarkoin ajatelleeksi.
Mutta sinun pitäisi ajatella.
Ehkäpä pitäisi — mutta eikös meidän pitänyt jäädä Doppeniin asumaan? huudahti Edevart ärtyisästi.
Hm. Mutta eikös sinun pitänyt ruveta rakentamaan, ja eikö meidän pitänyt muuttaa sinun kotipuoleesi? Edevart ei vastannut.
Siitä ei kylläkään tule mitään, sen saat nähdä. Kunhan kerron sinulle kaikki, mitä näissä kirjoissa puhutaan, on ihme ja kumma, jollei mielesi rupea tekemään siihen maahan. Anders Vaade tahtoo sinne takaisin, Lorensen samoin, mutta tällä kertaa hän aikoo mennä Kanadaan, koska tahtoo asettua asumaan kaupunkiin. Lähtevät nyt syyspuolella, ja varmasti saavat monta meikäläistä mukaansa. Entä jos mekin lyöttäytyisimme samaan joukkoon? Edevart pudisti päätään. Lupaa kuitenkin ajatella asiaa!
Onhan minulla pieni kauppa ja elinkeinoni täällä kotimaassa, vastasi Edevart.
Lovise Magrete: Sillä ei pitkälle potkita! Siitä tulee vain kitkuttamista päivästä toiseen. Niinkuin nyt tuo naapurimmekin, Karel; ei hänellä ole kovinkaan kehuttavat päivät.
Niin Karelillako? Onpahan vain tullut toimeen ja hyvästi onkin; hänellä on, mitä tarvitsee, pojat ovat isoja, reippaita miehiä, peltoja ja niittyjä kelpaa näyttää toisillekin. En ymmärrä, miten keksitkin juuri hänet. Hän on tyytyväinen osaansa.
Niin, kun ei tiedä paremmasta mitään. Etkö sinä ymmärrä? Onko Karelilla semmoista konetta, jollainen tässä kirjassa on kuvattuna, ja onko hänellä kahta hevosta? Ei, hänellä ei ole sellaisesta aavistustakaan. Totta on, mitä Lorensen sanoi: Niiden mielestä on kyllä täällä kotona hyvä olla, jotka eivät paremmasta tiedä mitään.
Edevart katsoi vastaan jäykästi ja sanoi: Oli kerran sellainenkin aika, jolloin sinusta itsestäsi täällä kotona oli kyllä hyvä olla.
Lovise Magretea hymyilytti. Tuohon oli kovin helppo vastata: Niin, silloin minä en tiennyt mitään mistään muusta!
Ei puhuta enää tästä! mutisi Edevart hiljaa. Sinä olet kovin muuttunut.
Sitä vaikutusta Lovise Magrete oli koettanut torjua alusta alkaen, mutta oliko hän siinä onnistunut? Hän oli kotiin tultua entistäänkin rakastettavampi, riisui oitis pyhävaatteet ja pukeutui arkiasuun, laittoi ruoan ja hiipi aina väliin aivan Edevartin luo ja kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa. Edevart oli ajatellut, ettei yritä lähennellä häntä illalla. Tietenkään hän ei niin tee, eihän toki! — mutta teki kuitenkin. Eikä Lovise Magrete ollut suinkaan ajatellut, että Edevartin täytyisi tämäkin yö viettää heinäladossa; päinvastoin, hän vihjasi siihen suuntaan, että tuvassa oli tilaa molemmille. Hehän olivat tällä kertaa kahden, ja Lovise Magrete ripusti vielä varmuuden vuoksi hurstit ikkunoihin. Kukapa olisi silloin voinut vastustella!
He saivat kumpikin toisiltaan paljon: rakkautta, lupauksia ja valheita. Lovise Magrete oli Edevartin suuri, ihana, ääretön onni. Ei ollut ketään hänen vertaistaan, jokin tähti oli johdattanut hänet Edevartin tielle. Suuri onni oli kohdannut häntä, hän tunsi sen — ainakin luuli tuntevansa.
Älä lähde pois minun luotani! rukoili Edevart. Rakastan sinua niin, enemmän kuin koskaan ennen! Sisimmässään hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että toinen ottaisi hänen sanansa täydestä. Siten Lovise Magretesta tulisi pyöveli, jos niikseen olisi, ja hänestä, Edevartista, uhri ja marttyyri.
Niin minäkin, vastasi Lovise Magrete valehdellen kilpaa toisen kanssa. En voi koskaan rakastaa ketään toista.
Ja kuitenkin he kumpikin tunsivat itsensä kovin rikkinäisiksi, melkeinpä noloiksi. Kaikki oli toisenlaista kuin ennen, he saattoivat noina hetkinäkin puhella keskenään. Yö oli lämmin, he heittivät liiat vaatteet pois; oli siksi valoisaa, että heidän suudelmansa osuivat oikeaan. Ja jälleen Lovise Magrete saattoi ruveta puhumaan: Olenko sellainen, jollainen toivot minun olevan?
Olet.
Sellainen, jollainen toivot minun olevan?
Niin olet.
Mutta tuli sekin hetki, jolloin heillä ei ollut mitään sanomista, vaan he jäivät äänettömiksi. Pian kuitenkin Lovise Magrete alkoi jälleen puhella, sanan silloin, toisen tällöin, pää painettuna pieluksella Edevartin päätä vasten: Lähteä luotasi, niinkö sanoit? Ei, en tee niin. En lähde, jollet sinä lähde mukaan. Kukaan ei voi pakottaa minua siihen. Entä Haabjørg — enhän toki voine riistää häntä sinulta aivan kokonaan?
Etpä tietenkään.
Mutta etkö voisi lähteä meidän mukaamme, jotta meitä olisi kolme?
En tiedä, vastasi Edevart. Hän ei voinut kieltää mitään tältä toiselta, joka juuri oli ollut hänelle ylen hyvä. Lovise Magrete ei ollut käyttänyt samaa viekkautta, jollaista Edevart oli tullut huomaamaan toisissa naisissa: tämä ei ollut alun alkaen käyttänyt hyväkseen Edevartin lemmenkiihkoa päästäkseen tarkoitustensa perille. Saattoiko Edevart palkita moista pahalla?
Tekeekö mielesi niin kovin takaisin Amerikkaan? hän kysäisi.
Kyllä, ainakin pois täältä, vastasi Lovise Magrete. Ehkä takaisin Amerikkaan, niin on ehkä parasta. Täällä käyn yhä levottomammaksi, tietämättä itsekään miksi. Ja sen jälkeen kuin sain ne amerikkalaiset kirjat — —
Minä ajattelen asiaa, lupasi Edevart.
Voi, Edevart, kuinka kiitollinen sinulle olenkaan! Ja riemusta mieletönnä Lovise Magrete sulki miehen kuumaan syleilyynsä temmaten hänet mukaansa hurmioonsa. Hän puheli pitkin iltaa yhä uudelleen, kuinka hyvä Edevart oli aina ollut ja kuinka hän, Lovise Magrete, tahtoi häntä siitä kiittää. Niin, Herra nähköön, niin hän tahtoi tehdä! Hän lepäsi miehen leveää rintaa vasten kiihottaen tämän yhä uusiin hellyydenosoituksiin ja uusiin lupauksiin. Ennen aamunkoittoa Edevart oli luvannut kaikki, mitä Lovise Magrete pyysi.
Edevart istuu veneessä. Hän soutaa noutamaan Haabjørgiä. Sydämensä syvimmässä hän on suutuksissaan itselleen. Hänen viimeöiset lupauksensa olivat anteeksi antamattomia typeryyksiä. Hänkö Amerikkaan! Pitikö hänen antaa kotona Poldenissa aloittamansa yrityksen mennä nurin? Pitäisikö vanhan isän nähdä vielä sekin! Ja ukkoon kun jokainen pieninkin vanhan tuparakennuksen laajennus oli tehnyt niin suurenmoisen vaikutuksen, että tämä oli aina sanonut: Kunpa äiti olisi ollut näkemässä!
Laivasillalla Edevart tapasi Augustin. Tällä ei ollut rohkaisevia uutisia kerrottavana. Trondheimista oli tullut vastaus, jossa selitettiin, että Augustin vuoresta löytämät kivinäytteet oli jo ennenkin tutkittu moneen kertaan ja että vuoressa oli toimitettu porauksia. Paikka oli ollut tunnettu jo monen miespolven ajan. Tulin liian myöhään, valitti August.
Mitä sinä puhutkaan! huudahti Edevart kauhistuksissaan.
August seisoi hetkisen ääneti kuin kovan kohtalon musertamana miehenä, mutta ojentautui sitten suoraksi ponnistaen sielunvoimansa äärimmilleen muistaessaan toverin olevan näkemässä ja kuulemassa. Nyt minä en voi sinua auttaa! hän lausahti lopuksi.
Edevart surkutteli toveriaan oman onnettomuutensa hellyttämällä. Kyllä sinulla pitikin olla kova onni!
Niinpä niin, tuumi August, sinne meni kelloni ja kaikki! Mutta välipä tällä. Terve menoa vain! Miten niin?
Ka, koko vuori oli pelkkää roskaa, ei mitään muuta. Mitä sinä puhutkaan!
Tietystikään en ole upposokea enkä löylynlyömä. _Jotakin_ löytämäni varmasti oli. Ei minua niin vain petetä. Mutta todistuksessa mainitaan vain rikistä ja kiisusta ja muusta roskasta; mikä apu tai autuus niistä sitten lähti! Ja niitäkin on niin vähän ja niin ohuelti, ettei kannata ruveta louhimaan. Oletko kuullut mokomaa? Näytti siltä, että koko tunturi olisi ollut samaa ainetta, mutta sitä onkin vain hiukan siellä täällä, ja sitten vielä viittä, kuutta muuta sorttia niiden seassa. Edevart seisoi masentuneena, sanaa lausumatta. Ei hitto, ei se ollut kultaa! sanoi August lopuksi. Mitä nyt aiot tehdä?
Minäkö? Olen vain menossa taloon hakemaan kotiin pientä amerikkalaistyttöä. Hän oli täällä talossa yötä. Tarkoitin, että miten nyt luulet suoriutuvasi kun on ruvettava rakentamaan?
En minä voi ruveta rakentamaan. En tiedä muuta keinoa kuin lähteä pois koko maasta.
Kunpa minäkin voisin tehdä samoin! En silloin kauan vanhenisi tässä paikassa. Mutta nyt ei auta muu kuin kävele pois vielä jonkin aikaa täällä laiturilla saadaksesi muutaman talarin kokoon.
Oletko ihan auki?
Olenpa kyllä. Mutta on minulla sentään revolveri.
Voin lainata sinulle pari talaria, sanoi Edevart. Sain juuri kotoa.
Älä tee pilkkaa miehestä! Et liene itsekään rahaista rahaa koko mies.
Ja saadaan taas nähdä, jatkoi Edevart puhettaan. Kun kaavin kokoon kaikki, mitä minulla on täällä ja mitä kotona Poldenissa, niin ehkäpä voin sinua auttaa. Lähdetkö mukaan?
Ilmoita vain päivä ja minuutti! vakuutti August.
Edevart soutaa kotiin Haabjørg mukanaan. Tytöllä on ihan pussillisia ruoka-aineita ja makeisia; hän on saanut Julialta nuken, jolla on oikein silkkileninki, ja on luvassa toinen, vielä isompi, mutta hänen on itsensä käytävä se noutamassa. Romeo oli antanut sormuksen, jossa on punainen kivi; sellaisia heillä on kaupassa myytävänä.
Oliko hauskaa? kysyy Edevart.
Oli. Ja minun pitää päästä pian hakemaan sitä toista nukkea.
Mitä sinä niin monella nukella?
Täytyy kai tytöllä olla äiti.
Mitä teitte koko ajan? Leikittekö?
Tyttö vastailee kysymyksiin hieman vastahakoisesti. Hän pysyttelee kuten tavallista ikään kuin loitommalla ja katsoo Edevartiin kuin vieraaseen ja asiaankuulumattomaan. Äkkiä hän purskahtaa nauruun ja sanoo itsestään: Naurattavat niin ne kissanpojat!
Pikku Haabjørg on vielä kokonaan muistojensa vallassa, hymyilee aina väliin ja kotiin tultua näyttelee lahjojaan äidille ja alkaa kertoa pyytämättä kaikesta: Julia oli soittanut, klink, klink, klink; se oli ollut kerrassaan ihmeellistä. He kävivät keittiössä; siellä oli istunut syömässä se sama mies, jolla oli kiiltävät hampaat, tiedäthän. Minä lauloin heille, ja mies puhui englantia, mutta lattialla oli kaksi kissanpoikasta, ja iso kissaäiti hiipi hiljaa niiden jäljessä ja katseli niiden leikkiä. Lupasivat, että saan ottaa niistä toisen mukaani, ne kun olivat niin metkoja.
Oliko huoneissa hyvin hienoa? kysäisi äiti. Oli. Mutta leipomossa kaikki olivat jauhoista aivan valkoisina, ja oli jauhoja nenässäkin ja taikinaa käsissä, hihhihhii! Olisittepas olleet näkemässä! Sitten käytiin katsomassa kanoja ja vietiin niille jotakin, ja sitten käytiin vähän joka paikassa. Ketä oli mukanasi?
Kaikki. Niin, ei kylläkään vanha rouva, sillä hänhän on niin lihava ja istuu aina sisässä, mutta Julia ja Romeo ja se vanha herra, ja vanha herra näytti minulle kultakelloaan ja antoi kuunnella sen tikitystä, ja sitten meni tiehensä. Taloudenhoitajatar näytti ruokahuoneenkin. Siellä oli kaiken maailman vehkeitä hyllyillä ja kaapeissa, ja minä sain kakkuja. Voit uskoa, että siellä oli hirmuisen hauskaa. Käskivätkö he käymään?
Totta kai, koska minun kerran pitää hakea se toinen nukke. Antoiko Julia sinulle yöpaidan?
Antoi kyllä, mutta se oli niin lyhyt, ei paljon parempi kuin mekko.
Vai niin, vai mekko, tuumi Lovise Magrete. Sen saatoin arvatakin! Sellaisia he tavallisesti käyttävät. Kysyivätkös äitiä?
Kyllä. Tai eivät sentään tainneet — ei, en luule heidän kysyneen. Mutta isää kyllä. Kävin taas katsomassa vasikoita, eivätkä ne yrittäneet purra, vaan ainoastaan nuolla kättä.
Eivätkö kysyneet äitiä?
Eivät kysyneet. Mutta minä sanoin, että sinulla on kaksi sormusta ja että toisessa on helmi.
Ei. Eivät olleet kyselleet äitiä.
Siinä oli Lovise Magretelle uusi loukkaantumisen aihe. Hänen käydessään seuraavan kerran lapsen mukana Knoffilla talon väki ei paljonkaan välittänyt hänestä itsestään, mutta kaikki pyörivät pikku Haabjørgin ympärillä. Äitiä ei edes pyydetty sisään. Kaikeksi onneksi sattui Anders Vaade olemaan kaupassa käymässä, ja tämä sekä Lorensen pitivät koko ajan Lovise Magretelle seuraa. Siinä jo sovittiin ajasta, milloin lähdetään maasta, sovittiin samalla kaikista yksityiskohdista. Edevart kuunteli valmista, mutta kun puhelu kävi englanniksi, hän ei ymmärtänyt halkaistua sanaa.
Palvelustyttö tuli kysymään "herrasväkien" puolesta eikö pikku Haabjørg saisi tälläkin kertaa jäädä heille yöksi. Äidille ei minkään valtakunnan kutsua! Lovise Magrete katsoi Edevartiin sanoen: En voi ymmärtää miksi he aina ja aina tahtovat pienokaista luokseen. Lorensen kuiskasi hiljaa, viekkaan näköisenä: Romeon keksintöä koko juttu, ja toiset tahtovat olla hänelle mieliksi. — Miksipäs tyttö ei voisi jäädäkin! kuiskasi Edevart. — Niin, en tiedä; mutta tällä kertaa minulla o mukana hänelle yöpaita. — Äiti pisti paperiin käärityn esineen tytön käteen laskien hänet sitten menemään.
Mutta lapsi oli tuskin ehtinyt ulos kaupasta, ennen kuin Lovise Magrete säpsähti ja huudahti. — Juokse sukkelaan tytön jälkeen! hän kuiskasi Edevartille nykäisten tätä takinhihasta. Hae takaisin se käärö, se ei ollutkaan oikea!
Edevart vastasi juoheaan: Vai ei se ollut oikea...?
Ei ollut. Se oli minun omani. Kas tässä hänen! Juokse sukkelaan vaihtamaan!
Lovise Magreten oma...? Edevart ihmetteli juostessaan. Hän oli talossa hyvä tuttu, tunsi paikat, mutta e tavoittanut tyttöä ennen kuin keittiössä.
Kääröt oli vaihdettu käden käänteessä, mutta taloudenhoitajatar Ellingsen, joka oli naimisissa Magnuksen kanssa, puuhaili jotakin keittiössä. Hän tunsi heti Edevartin ja kasvot lehahtivat punaisiksi, mutta hän katso mieheen tyynesti ja pitkään irrottamatta tästä silmiään Edevartin tervehtiessä ja astuessa lähemmäs hän hymyili. Entinen neitsyt Ellingsen oli ennallaan, vaikka olikin joutunut naimisiin ja vaikka hänellä olikin paksu kultasormus keskisormessa. Oli aivan samanlainen kuin ennenkin, hihat kyynärpäihin saakka ylös käärittyinä, käsivarret nuortean pyöreät niinkuin ennenkin. Hän ei ollut ollenkaan muuttunut.
Näkeepä kerran tätäkin miestä! hän huudahti.
Mitäpä minä itseäni näyttelemään, kun sinä kerran olet naimisissa! ivastasi Edevart äreästi.
Entäs sinä? Etkö itsekin ole naimisissa?
En toki, siitä hulluudesta olen vielä säästynyt.
Olen kuitenkin kuullut kerrottavan, että olet taas löytänyt Haakon Doppenin vaimon.
Niin, tavallaan kyllä. Hän tuli Amerikasta ja tahtoi nähdä vanhan kotinsa, enkähän minä voinut ruveta kieltelemäänkään, selitteli Edevart arkaillen.
Niin, niin. Mitäpä se minua liikuttaa.
Kuinkas huristaa?
Kuinkapas tässä... päivä kerrassaan. Entä itse...?
Ei kannata puhua. Taitaa tulla lähtö koko maasta.
Oletko tehnyt jotakin hullua? kysyi nainen tutkivasti.
Olenpa niinkin. Itselleni nimittäin.
Edevart ei voittanut mitään itseään säälivällä huokauksellaan. Jos hän olisi tahtonut esittää asian ikään kuin hänelle olisi tapahtunut vääryys ja että hän siis ansaitsi sääliä, että kohtalo oli vienyt hänet väärään, joten hän siis oli uhri, niin pahasti hän erehtyi. Taloudenhoitajatar Ellingsen vain nauroi hänelle vasten silmiä irvistäen vielä samalla, mikä ärsytti Edevartia.
Mitä sinä naurat?
Itkeäkös tässä pitäisi? Ei, jokaisen ihmisen elämä ja oleminen on sellaista, millaiseksi sen itse tahtoo. Niin että älä yritäkään syyttää toisia.
Sitä Edevart ei ollut tehnytkään, joten hän vastasi loukkaantuneena: En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Olenko muka syyttänyt sinua jostakin?
Et kylläkään minua. Mutta annetaan asian olla, tulin muuten vain sanoneeksi.
Nainen oli kumman äreä ja tyly, hieman liian äkkipikainen. Edevart varustautui lähtemään, mutta toinen ei päästänyt häntä pois. Keittiössä liikkui palvelustyttöjä edestakaisin puuhaillen kuka mitäkin. He katsastivat paistinuunia, kattoivat pitkän väenpöydän, pesivät ja huosivat. Taloudenhoitajatar Ellingsen avasi ruokakomeron oven sanoen: Tulehan tänne, niin sanon sinulle jotakin!
Mitä sitten? ihmetteli Edevart, mutta lähti kuin lähtikin jäljestä.
He seisoivat nyt lukitun oven takana kahden. Ei tapahtunut mitään. Mitäkö? virkkoi nainen vihdoinkin. Ei mitään.
Edevart oli ymmällä: Mitä sinä oikein...?
Toisen nenäkkyys oli kuin pois puhallettu. Hän hymyili hämillään ja surullisesti luoden silmänsä maahan: Olisin vain halunnut hetkisen puhella.
Edevart: Minulla ei olisi juuri nyt aikaa. Katsos, minut lähetettiin vain hakemaan tämä käärö pois, niin että pois kai se on vietävä. Odottavat jo minua.
Ketkä?
Matkaseurani.
Naisen kasvoille levisi katkera ilme, hän mutisi puoliääneen: No sitten en tahdo sinua pidätellä. Ajattelin vain, että ehkä olisit istunut täällä hetkisen juttelemassa, juonut vaikka kupin kahvia; olisin hakenut leipääkin.
Kiitoksia vain paljon, mutta —
Edevartia rupesi säälittämään. Hän ei tuntenut enää mielessään vähintäkään kaunaa, vaan tahtoi olla ystävällinen ja tarttui naisen käteen. Onpa sinulla paksu sormus.
Niin on.
Miksi käytät vihkisormustasi keskisormessa?
Se oli niin väljä.
Niin niin, Magnus on toivonut sinulle kaikkea hyvää ja hankkinut sen vuoksi tavallista isomman sormuksenkin.
Siihen toinen ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä Edevartin kourasta ja oli puuhailevinaan jotakin ruokakomeron perällä, avasi kaapin ovea sen verran, että Edevart saattoi nähdä kaapissa olevan jauhoja, vehnäjauhoja. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla siellä tekemistä? Tuo kaikki oli pelkkää neuvottomuutta.
Mutta jopas minä jäänkin tähän koko päiväksi! Edevart huudahti äkkiä kiireesti lähtien saman tien ulos.
Nainen tuli jäljestä. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hän näytti olevan valmis kuristamaan miehen siihen paikkaan. Ovesta mennessään Edevart tunsi naisen käden selässään, tämä kun tyrkkäsi häntä menemään. Lovise Magrete odotteli jo levottomana kuin tulisilla hiilillä.
Viivähdin vähän, virkkoi Edevart.
Lovise Magrete tarkasti heti kääröä ja huoahti sitten helpotuksesta: Hyvä! Tämä on oikea! Lähdetään nyt kotiin. Oletko valmis?
Olen kyllä.
He eivät olleet ostaneet mitään, eikä heillä ollut mitään kannettavaa veneeseen. Pihalla Lovise Magrete äkkiä pysähtyi kysyen: Oletko käynyt leipomossa?
Leipomossako? En.
Sinulla on valkoinen kädenkuva selässä, virkkaa Lovise Magrete pudistellen Edevartin takkia. Missä tapasit Haabjørgin?
Keittiössä.
Valkoinen kädenkuva, hän sanoo uudelleen. Kaikkien viiden sormen jäljet. Ihan selvästi jauhoja, en saa niitä lähtemään.
Edevart sukaisee takin päältään siinä paikassa ja pudistelee ja hieroo ja hankaa. Hän on raivoissaan ja nolona; hänen mieleensä jo iskee ajatus palata niiltä jalkojensa sijoilta takaisin keittiöön kiittämään syyllistä oikein kädestä pitäen, niin että sormet musertuvat leveää sormusta vasten.
Se sinun "neitsyesi" on tainnut riippua kaulassasi! sanoo Lovise Magrete värittömin huulin.
Ei ole ollut kaulassani.
Vanha rakkaus, jahdin ajoilta!
Hahhahhaa! Edevartin täytyy nauraa kesken kaiken.
Vai niin, hän siis oli sittenkin kaulassasi?
Edevart: Olisi paras sinun olla ääneti! Hän sukaisi takin hartioilleen sellaisena kuin se oli, ja sitten he lähtivät.
Olisi sentään voinut ensin pyyhkiä jauhot käsistään! pisteli Lovise Magrete vieläkin.
Edevart puri hammasta vastaamatta mitään. Se hävytön ihminen, se paholaisen sikiö, oli ajatellut kaiken edeltäpäin! Edevart oli äkeissään itselleenkin, kun oli keskellä pihaa ottanut takin päältään ja pudistellut sitä Se noita oli varmaan tirkistellyt ikkunasta ja nähnyt kaikki.
Minun olisi itseni pitänyt käydä se käärö vaihtamasi tuumi Lovise Magrete.
Parasta olisi ollut niin.
Niin, mutta enhän minä voinut mennä sinne. En tahtonut näyttää silmiäni. Heidän ei pidä päästä sanomaa että minä muka tuppaudun heidän keittiöönsä, jotta kutsuisivat minut sisään.
Lovise Magrete kiusasi Edevartia kotimatkalla niin kauan, että tämä lopulta kertoi hänelle kaikki tyynni. Edevart saattoi tehdä niin hyvällä omallatunnolla, turvautumatta kertaakaan valheeseen, hän oli aivan viaton. Lovise Magrete huomasi oitis, että häväistys oli tarkoitettu paljon enemmänkin hänelle itselleen kuin Edevartille, mutta suhtautui asiaan sangen rauhallisesti ja virkkoi, laskien surumielistä leikkiä: Tämän jälkeen en taida enää tohtia laskea sinua käymään yksin kaupassa! Hän koetti hieman hymyilläkin, mutta siitä tuli varsin vaisu ja alakuloinen hymy. Jonkin aikaa asia näytti Lovise Magretea painostavan: hän saattoi yhtäkkiä leimahtaa kuin tuleen, ja silloin hän helli Edevartia puuhaillen ja häärien hänen lähellään kuin ensimmäisinä päivinä. Mutta lopulta sekin puuska meni ohi. Lovise Magrete sai muuta ajattelemista.
Hän kysäisi Edevartilta: Etkö aiokaan lähteä kotiisi panemaan kaikkea kuntoon?
Kyllä lähden, vastasi Edevart.
Mutta meni päiviä, viikkoja vieri, eikä Edevart vieläkään lähtenyt. Hän ei hievahtanut paikaltaan. Kävihän elämä laatuun näinkin; hän sai Pauline siskolta kotoa rahoja sitä mukaa kuin tämä sai myydyksi vastalähetetyt tavarat, joten Edevart saattoi ostaa Knoffilta ruokatavaroita ja elää edelleen.
Jonkin ajan kuluttua Lovise Magrete jälleen uteli: Etkö aio lähteä liikkeelle?
Kyllä lähden.
Jo sinun sietääkin lähteä, sillä ei ole enää liikoja aikoja jäljellä.
Mitä? Onko sinulla jo matkalippu?
Matkalippuko? En ollut aikonut palata takaisin Amerikkaan, olin aikonut jäädä tänne.
Niin minäkin ajattelin, sanoi Edevart synkästi.
Niin, mutta minä en jaksa olla täällä enää kauempaa, ei puhuta siitä. Täytyy siis yrittää takaisin Amerikkaan. Johonkin paikkaan sinne, minne vain, ehkä Länsivaltioihin.
Et siis itsekään ole varma siitä, minne menet.
En tiedä. Ei, teen voitavani, enkä enää ajattele muuta. Sinä vain naurat ja tietysti luulet minun olevan päästäni pilalla, mutta asia on niin, että minulla on lapset siellä.
Täälläpähän sinulla on lapsi, huomautti Edevart siihen.
Äänettömyys.
Onko sinulla itselläsi rahaa matkalippuun? kysäisi Edevart sitten.
Ja toinen vastasi suoraan: On kyllä, sillä Anders Vaade lupasi lainata.
He eivät enää juuri ujostelleet. Vielä pari kuukautta sitten Edevart olisi pitänyt loukkauksena, jos Lovise Magrete olisi ottanut toisilta rahoja lainaksi. Mutta he olivat kumpikin heränneet suloisesta hurmiosta; kumpikin tunsi itsensä kumman rikkinäiseksi, kummankaan taholta ei ollut täydellistä antaumusta. Lovise Magrete oli siihen saakka — varmastikin hienotunteisuudesta Edevartia kohtaan — pitänyt sormuksensa piilossa, mutta nyt hän ykskaks pisti ne sormiinsa. Ne olivat kyllä kauniit, miksi hän ei siis käyttäisi niitä! Edevart huomasi ne kyllä, mutta ei sanonut mitään. Hänestä se ei enää tuntunut juuri miltään. Hän ei tiennyt, mistä sormukset olivat kotoisin, eikä kysellytkään. Ja sattuessaan kerran taas muistamaan jauhoiset sormenjäljet Edevartin takissa Lovise Magrete vain nauroi sydämellisesti mokomalle ilveilylle ja kysyi, eikö Edevartin tehnyt mieli käydä hakemassa uusia. — Mikäpäs siinä; kerran kun Anders Vaade ilmestyy kauppaan, minä pistäydyn keittiöön, niin saatte olla kahden. — Niin, Anders Vaade ei ole ollenkaan hullumpi mieheksi, älä luulekaan! virkkoi Lovise Magrete puolustellen tätä. Oli varmasti aikoinaan, hänkin, hiukan minuun rakastunut, tämä helmisormuskin on häneltä saatu — kerran jouluna Amerikassa. —