Part 31
Edevart vastasi: Lienen minäkin saanut jotakin neitsyt Ellingseniltä.
Ei. He eivät enää suotta ujostelleet toisiaan. Heidän sydämellisen rakkautensa satu oli lopussa, heillä ei ollut edessäpäin ainoaakaan varmaa kiinnekohtaa. Heistä oli tullut rakkaudessakin maankiertäjiä.
Nyt on enää kaksi viikkoa aikaa, sanoi Lovise Magrete.
Mihin sitten?
Lähdemme kahden viikon perästä. Laittaudu valmiiksi!
Mutta jos sinä lähtisit minun mukaani kotiin katselemaan, miltä siellä näyttää? kysäisi Edevart kuin koetteeksi. Ehkäpä hyvinkin tahtoisit jäädä sinne olemaan.
Ethän ole rakentanut...?
Rakentanut ja rakentanut — oletko sinä Lovise Magrete sitten tottunut mahdottoman leveihin tiloihin?
En suinkaan, virkkoi toinen nöyrästi. En ole, Herra nähköön. Itse vain puhuit siitä, siksi tulin sanoneeksi.
Edevart: Varmasti rakennutankin vielä. Se vie aikansa, mutta varmasti rakennutan. Tehdään pieni sievä tupa meille kolmelle. Lähdetäänkö katsomaan sen uuden tuvan paikkaa?
Kyllä minä tulen sinun mukaasi.
Asia oli ratkaistu. Mutta Lovise Magrete itse lykkäsi lähtöä tuonnemmaksi. Tuntui siltä kuin hän ei olisi osannut paljoakaan odottaa matkan tuottamasta vaihtelusta, vaan olisi tahtonut olla ennen kaikkea varma siitä, että ehtii takaisin, ennen kuin ne kaksi viikkoa ovat kuluneet, joiden kuluttua Amerikanmenijöiden oli määrä lähteä. Edevartkin oli kahden vaiheilla, hän pelkäsi samoin kuin Lovise Magretekin, että heidän matkansa olisi aivan turha. Ja mitä hän sanoisi poldenilaisille tulla tupsahtaessaan sinne naisen ja lapsen seurassa? Entä mitä ihmiset sanoisivat siitä?
Yks'kaikki —
Haabjørgiä kävi sääli. Tyttö oli nyt saanut Julia Knoffin kummankin nuken, hänen oli määrä mennä sinne vielä kolmaskin kerta yöksi ja saada kissanpoikanen. Mutta nyt kissanpoikanen jäi saamatta. Edevartin täytyi luvata lapselle kissanpoikasia kokonainen katras heidän tultuaan Poldeniin.
He panivat ovet lukkoon ja soutivat matkoihinsa. Doppen oli jälleen kuollut paikka. Ketään ei ollut saattamassa, ainoastaan kosken kohina seurasi lähtijöitä kappaleen matkaa lahdelle. He soutivat lähinaapurin Karelin kautta ja sopivat niin, että tämä pistäytyy silloin tällöin paikkaa katsastamassa.
He saapuivat Poldeniin venekyydissä. Edevart ei ollut kovinkaan reippaalla mielellä. Tällä kertaa hänellä ei ollut matkassaan kalastaja-alusta, eipä edes kauppatavaroita täyteen lastattua nelihankaakaan, vain pari uppo-outoa ihmistä. Mitähän isä ja sisar sanovat? Entä Joakim, mitähän varsinkin Joakim sanoisi?
Liukuessaan Poldenin vuonon pohjaan he näkivät väkeä työssä kuivauskallioilla. Ihmiset tuijottivat heihin uteliaina ja ihmeissään. Edevart koetti kyyristyä kokoon soututeljollaan. Kas vain, ofotilainen näkyi tänäkin vuonna olevan Poldenissa kuivaamassa kalaansa. Ukko ei ollut maksanut Edevartilta edellisenä vuonna lainaamiaan talareita, ei kai ollut kyennyt lähettämään, Nils poika oli tainnut tulla maksamaan aika paljon. Mutta laivuri oli kaapinut kokoon kaiken, mitä suinkin oli saanut, voidakseen tänäkin vuonna ostaa kalaa.
He nousivat maihin venetalaiden luona ja lähtivät kiipeämään kylään. Edevart kantoi tavaroita. Mihin he suuntaisivat askelensa?
Mutta kaikki sujui sentään hyvin, ei lainkaan hullummin. Lovise Magretea oli matka virkistänyt. Se tarjosi vaihtelua ja uusia oloja, ei tarvinnut päivät päästään polkea samoja jälkiään Doppenissa. Hän oli kaunis ja sävyisä, niin että voitti piankin Paulinen puolelleen. Haabjørg suoriutui mainiosti heti ensi hetkestä alkaen. Kohta tultuaan hän sai omakseen kaupan kissan pentuineen päivineen, ja lisäksi hänestä ja isästä tuli pian hyvät ystävät, hän kun kertoili ukolle Amerikasta. Joakim ei ollut kotona.
Kaikki kävi tosiaan paremmin kuin olisi osannut odottaakaan. Jo se seikka, että rakennukset oli maalattu valkoisiksi, vaikutti Lovise Magreteen virkistävästi, niin että hän puhkesi puhumaan: Mutta Edevart, sinullahan on iso rakennus kotitalona! Kiviportaatkin ja kaikki!
Kaikkea muuta kuin iso, tuumi Edevart, mutta sen nojin on vain tultu toimeen. Hän näytti hieman nolona ja aivan kuin häpeillen seuralaiselleen kaupan, sen muutamat harvat hyllyt ja kaapit, sitten pikku toimistonsa ja siunatuksi lopuksi vieläkin pienemmän huoneensa. Kaikki oli hyvässä kunnossa, mutta naurettavan pientä! Edevart kysäisi: Voitko tulla toimeen tässä huoneessa?
Totta kai, vastasi Lovise Magrete. Mikäpä siinä!
Edevart: Tietystikin vain näin aluksi. Rakennan sitten lisää.
Entä mihin Haabjørg pannaan nukkumaan?
Sitä täytyy ajatella. Enkäpä Paulinen kanssa? Heistä on jo tullut hyvät ystävät.
Miksi ei. Mutta entä sinä itse? Aiotko jäädä taivasalle?
Minäkö? Älä suotta huolehdi minusta. Aina minä johonkin...
He kävivät katsomassa talon kaikki laitokset. Heidän pistäytyessään piskuiseen navettaan Lovise Magrete veti sen hajua sieraimiinsa huudahtaen: Voi kuinka tutulta tämä tuntuu! Kun lehmät tulevat illalla kotiin, minun pitää päästä lypsämään.
Edevart tarkasti kaupan ja Pauline ilmoitti, mitkä tavarat olivat taas lopussa. Kaipa saadaan uusia tilalle, hän tuumi rauhallisesti. Mutta missä Hosea on?
Hoseako? Hänhän on Ezran kanssa. Et arvaakaan, että he ykskaks menivät kesällä naimisiin! kertoi Paulin hymyillen. Poika oli, kuin olisi henki ollut kysymyksessä hihhihhii, enkä edes tohtinut kirjoittaa sinulle asiasta. Eipä silti, kyllä he voivat hyvin. Se Ezra on oikein aikamies, koko kesän on möyrinyt suollaan, ja kaikki kasvaa siellä ihan silmissä. Heillä on jo kaksi lehmää... Mitä minun pitikään kysyä: Onko tämä nainen sama, jolle yhdessä kirjoitettiin Amerikkaan?
Sama on.
Onko hän ollut naimisissa?
On. Mies katosi teille tietämättömille.
Sanoit, että hän oli hiukan niinkuin päästään paleltunut. Mutta en minä ole huomannut mitään sellaista.
Se on varmaan mennyt ohi. Ja viis minä koko asiasta Mutta missä Joakim on?
Kvæ-vuonolla. Hänen pisti päähän koettaa vielä kerran onneaan nuotalla... vain sellainen pikkuyritys isompien töiden lomassa. Mutta kuuluu sentään saaneen silliparven apajaansa.
Mainiota! mutisi Edevart itsekseen. Sillä Joakimilla on kerta kaikkiaan onni matkassaan.
Hän tarvitsisikin nyt vähän onnea, virkkoi Pauline, poika on näet navetan rakennuspuuhissa. Eikö entinen sitten ole tarpeeksi iso? Ei ole enää. Sillä meille on hankittu uusi lehmä entisten lisäksi. Et voi uskoa, kuinka hyviä satoja hän on saanut sen perästä kun rupesi kokeilemaan merilevällä.
Ihmeellistä! mutisi Edevart taas. Ketä hänellä on nuottakunnassaan?
En tiedä muista, mutta ainakin Ezra ja Karolus ja Teodor...
Illalla Lovise Magrete lypsi lehmät, mutta jälkeenpäin hän hymyili kyynelten läpi katsellessaan käsiään, jotka oudosta työstä olivat käyneet helliksi. Niin kului ensimmäinen päivä.
Mutta sen jälkeen tuli uusia päiviä, eivätkä ne tuoneet mukanaan pelkkää hauskuutta. Pauline puhui Edevartille vakavasti osoittaen tärkeimpien tavaroiden olevan jälleen lopussa, niin että ihmiset saivat tehdä turhia matkoja heidän kaupalleen. Kas nämä olivat viime aikoina yhä enemmän tottuneet siihen, että saivat kaikki tavaransa samasta paikasta. He eivät tyytyneet enää pelkkään kahviin, suurimoihin ja siirappiin, vaan kyselivät myös akseleita, jotka ennen tehtiin sepän pajassa, ja veneisiin tarvittavia köysiä, jotka sitä ennen oli tuotettu Bergenistä. Nyt oli Ollin päivän aika, ja Nordlandissa olisivat tarvinneet viikatteita heinäntekoon — meidän täytyy hankkia sellaisia tavaroita. Tietysti, myönsi Edevart.
Sitten konttorikirjat. Sisar näytti ne veljelleen. Hän oli merkinnyt varoiksi ainoastaan sen, mikä oli varmaa rahaa sinä päivänä, jona ofotilainen sai kalansa kuivatuksi ja maksoi kuivaajille tilin. Ja kaupasta kertyneet käteiset Pauline oli lähettänyt Edevartille.
Äänettömyys. Edevart ei ottanut vielä siitä masentuakseen, mutta silloin Paulinen täytyi ilmaista koko totuus.
Hän ei voinut sitä enää kauempaa salata: Gabrielsen oli uudestaan ryhtynyt pitämään kauppaa!
Vai niin, tuumi Edevart. Vai aikoo hän yrittää uudelleen?
Niin aikoo, ja tällä kertaa vaimonsa nimissä. Tuttavat menivät takuuseen. He aikovatkin käydä kauppaa oikein suurellisesti, kuten olen kuullut, eikä meillä kohta käy enää ristinsielua.
Edevart istui puoleksi avatun laatikon laidalla kuunnellen valmista. Odotettuaan hetkisen turhaan vastausta Pauline kysäisi: Mitä meidän on tehtävä?
Hankittava uusia tavaroita.
Olisi ollut kovin hyvä, jos olisi saatu uusia.
Mitä tarkoitat? ihmetteli Edevart muka kovin kummastuen. Kirjoitat vain pitkän luettelon kaiken maailman tavaroista, mitä haluat tänne kauppaan, sitten ei muuta kuin annat luettelosi minulle!
No sitten! ihasteli sisar silmät loistaen. Tuo isoveli oli sentään aina isoveli!
Edevart jatkoi silmää räpäyttämättä: Hohhoh, Pauline, kaikkea sinun päähäsi pälkähtääkin! Vai luulit sinä minua tyhjäksi mieheksi! Kyllä minä aina pystyn vastaamaan enemmän kuin itse jaksat tavaroita kirjoittaakaan! Minulla on talo etelän puolessa, rakennukset täydessä kunnossa, samoin monta sänkyä, joissa on täydet vuodevaatteet. Sitten vielä maanviljelystä ja rannalla talaassa vene.
Edevart ei todellakaan tuntenut itseään alakuloiseksi. Olisiko voinutkaan käydä paremmin kuin oli käynyt: Lovise Magrete oli ihastunut uuteen olinpaikkaansa ja ihmisiin ja elukoihin, eikä ainoakaan sielu koko Poldenissa ollut nyrpistänyt nenäänsä sen vuoksi, että Edevart oli tullut kylään kahden uppo-oudon naisihmisen seurassa. Mitäpä siis suotta suremaan! Hänen mielensä kävi jälleen kevyemmäksi, hän aivan kuin muuttui vilkkaammaksi.
Hän pistäytyi molempien naistensa kanssa katsomassa Hoseaa, sisartaan, joka oli naimisissa Ezran kanssa, heidän uudispaikallaan. Sinne ei ollut vielä oikeaa tietä, ainoastaan kapea polku yli soiden ja tunturien. Edevartin täytyi pahimmilla paikoilla kantaa sekä äitiä että tytärtä, mutta sikäli kuin hän tunsi Ezran oikein, sinne kyllä tulisi tiekin ennen pitkää.
He näkivät jo kaukaa yksinäisen naisihmisen työssä pellolla. Hosea, Herra siunatkoon, multaa perunaa viimeistä kertaa pitääkseen sen oikein kunnossa. Nähdessään vieraat hän kiireen vilkkaa kapaisee pirttiin sukaisten vähän lisää vaatetta terveen ja reippaan ruumiinsa verhoksi.
Lovise Magrete virkkoi alakuloisesti: Aivan niinkuin minäkin sain yksin rehkiä Doppenissa perunapellolla! Mutta hän ei antautunut muistojen valtaan, vaan löi kahta kämmentään: kuinka täällä kaikki oli uutta ja valkoista, pirtissä kaksi ikkunaa ja sen päässä kamari, yleensä kaikki kuten uudistaloissa on tapana. Hän saattoi nähdä ikkunoista pitkän matkan päähän, yli vihreiden sarkojen ja suon, aina rantaan saakka, missä ihmiset olivat työssä kalakallioilla, ja vieläkin kauemmaksi, yli Polden-vuonon toisen rannan harjanteille asti. Kaunis, viehättävä näköala.
Edevart: Vai karkasit sinä kotoa ja menit naimisiin? Luuletko sen miehen antaneen minulle enää siunaaman rauhaa! vastasi Hosea hymyillen.
He kävivät katsomassa navettaa, jossa oli pilttuut vielä kahdelle uudelle lehmälle, olipa tallikin vastaisen varalta. Kaiken kaikkiaan huomasi ulkohuonerakennuksiin kiinnitetyn aivan erikoista huomiota. Riihessä oli puimapermanto, ja Doppenin pikku heinälato oli kuin pahainen aitta tämän rinnalla, niin iso tämä oli.
Peijakkaan Ezra! Mutta varmaan hän oli kovasti velassa taloihin, siitä ei voinut olla epäilystäkään, hän kun oli sellainen uskalikko kaikissa hommissaan. Hosea oli tyytyväinen, hänen oli hyvä olla, niin hän kertoi. Ezra uurasti kuin muurahainen ja oli aina hyvällä tuulella. Maksoi todella vaivan nähdä hänet möyrimässä suolla, kuinka hän tokesi veden aina vähäksi aikaa ja taas päästi sen virtaamaan. Hahhahhaa, aina kun päästää ison patouman juoksemaan hän huutaa minut katsomaan. Hän on niin hyvä!
Eikö hänellä ole ketään apuna työssä?
On joskus; Joakim käy väliin auttamassa häntä, mutta Joakimilla on paljon työtä omissakin maissaan. Ja pellonmuokkauksessa tulemme toimeen kahden, lisäsi Hosea ylpeästi. Ezra irrottaa turpeet ja minä hakkaan ne kuokalla hienoksi. Hän on tyytyväinen, kun teemme kauniita vakoja ja tyytyväinen olen itsekin, sillä silloin jää oikein kaunis, musta juova jälkeen. Se on hauskaa työtä! Ja kun ilta on kulunut myöhäiseksi, palataan tuvalle. Ehkä teidän tekisi mielenne käydä katsomassa meidän suopeltoja?
Edevart oli menettänyt lopunkin halunsa maanviljelykseen. Sisaren rupattelu alkoi kyllästyttää, niin että hän vastasi: Ei, enpä luule.
Niin, eipä kai, myönteli Hoseakin.
Edevart viittasi seuralaisiinsa selittäen: Nämä molemmat ovat olleet Amerikassa ja nähneet siellä paljon ihmeempiä asioita, hevosia ja koneita ja kaikkia.
Niinpä niin, tuumi Hosea. Voisimmehan mekin kyntää hevosella, mutta täytyy odottaa, kunnes itse saamme hevosen. Ei ole varaa lainata. Mutta hyvä näinkin, meillä on jo kaksi lehmää.
Hosea oli ylpeä puolestaan — niinkuin Lovise Magrete monta vuotta sitten näytellessään lampaannahkojaan ja vuodepeitteitään. Siitä oli monta, monta vuotta —
He saivat maitoa ja vohveleita, mutta kieltäytyivät kiittäen kahvista.
Kotimatkalla Lovise Magrete oli jälleen hyvä ja lempeä, oikein tyytyväinen näkemäänsä. Ja Edevart käsitti asian niin, että hänen rakastettunsa halusi jäädä Poldeniin ja asettua sinne kaikessa rauhassa asumaan, sillä niin tyytyväinen tämä oli.
VII
Edevart oli saanut pitkän luettelon tavaroista, jotka olivat kaupasta loppuneet, mutta hänellä oli paperi toistaiseksi taskussaan. Mutta ei hän turhista huolinut; Lovise Magrete viihtyi yhä edelleen hyvin, ja Edevart rupesi käymään naapureissakin, jottei häntä soimattaisi ylpeäksi tuttuja kohtaan. Edevartin ei enää tarvinnut pelätä kiusallisia kyselyjä eikä utelemisia, keitä nuo vieraat naiset olivat. Leski tyttärineen, joilta hän oli ostanut talonsa etelän puolesta; nämä olivat tulleet Amerikasta asti katsomaan vanhaa kotiaan, niin ettei kai hän voinut ruveta ajamaan heitä poiskaan!
Edevart lyöttäytyi kyläläisten seuraan puhellen heidän kanssaan pitkät rupeamat. Oikeastaan hän ei suurestikaan välittänyt moisesta, mutta maassa maan tavalla. Lovise Magrete ei lähtenyt mukaan, Edevartin mielestä tämä oli liian hieno siihen. Hänellähän oli kaupunkilaisvaatteet, ja hiukset olivat käherretyt raudoilla kiharaan, eikä se ollut tapana Poldenissa. Mutta yksi ja toinen naapurineukko pistäytyi katsomassa Lovise Magretea, ja kun hän oli ystävällinen ja puhelias ja jutteli mielellään Amerikasta, kylän naiset rupesivat pitämään tuosta leskestä. Hänhän oli kulkenut ympäri maailmaa ja osasi antaa heille neuvoja monissa asioissa.
Edevart lähti uudestaan käymään Hosean luona. Hän pelkäsi loukanneensa tätä, kun ei ollut halunnut katsella uudispaikan viljelyksiä. Pikku Hosea rukka, joka vielä muutamia vuosia sitten oli niin pieni ja aina kiitti häntä hennolla lapsenkätösellään, raatoi nyt suolla ja pellolla raskaassa työssä, mutta hymyili silti yhtä iloisesti. Sellaista siis oli osaansa tyytyminen täällä elämässä! Edevart meni tällä kertaa sisarensa luo yksin, ja hänellä oli mukanaan tälle tuomisiksi muutama kyynärä hyvää kangasta. Ja Hosea, joka ei ollut liioilla vaatteilla hemmoteltu, kiitti onnellisena veljeään tervetulleesta lahjasta. Sinä olet yhä sama kuin aina ennenkin, hän sanoi liikuttuneena.
He kiipesivät rinnettä ylös katsomaan perunamaata, laskeutuivat suolle, joka muodosti yhden ainoan laajan, useiden isojen ja pienten ojien halkoman aukean ja jonka muutamissa neliöissä jo ohra aaltoili. Edevart oli, sisarelleen mieliksi, olevinaan vieläkin enemmän ihmeissään kuin tosiasiassa olikaan, ja teki hullunkurisia kysymyksiä saadakseen tämän hymyilemään.
Mutta kuulehan, saatko nyt olla täällä rauhassa? Hosea huomasi veljen tarkoituksen ja vastasi: En pelkää mitään.
Suosta ei enää kuulu huutoa?
Ei kuulu, hymyili Hosea veitikkamaisesti. Eivät ole enää kuolleet kummitelleet.
Olitpa sentään aika rohkea, kun lähditkin emännäksi taloon näin kauas muiden ihmisten ilmoilta.
Sitä en toki muista ajatellakaan. Päivällä on niin paljon työtä, ja illalla laskeudun levolle luottaen Jumalan suojelukseen.
Enpä tiedä, olisinko minä halukas tekemään samoin, tuumi Edevart vakavasti.
Ja minkä vuoksi? Sen vainajanko tähden? Sehän on jo kirkkomaassa.
Niin, en tahdo säikytellä, mutta joskus yöllä voi taas kuulua huutoa.
Eikä kuulu! Hosea vakuutti hymyillen. Sillä eihän se huutaja laivuri ollut!
Edevart hätkähti ja tiukkasi: Kukas sitten? Mutta Hosean pidättäessä nauruaan saadakseen vastatuksi asia äkkiä selvisi Edevartille, ja hän huudahti: Ahaa! nyt ymmärrän!
Niin, oletko kuullut mokomaa poikaa! Mutta August sen neuvoi!
Se tulen vietävä August! Vai hänen neuvoaan tämäkin...?
Ezran auttamiseksi. Ezran piti näet saada suoviljelyksensä hyvään alkuun, ja silloin koko kylän miehet kaivoivat Skaaron ruumiin ja Martinuksen lehmän suosta. Kas tässä on juuri se suuri kuivatusviemäri, jonka he silloin kaivoivat.
Edevartia nauratti: Siis toinen hyväkäs makasi täällä suossa ja huusi ja kiljui sunnuntaisin kuin hukkuva! Enpä ole kuullut hullunkurisempaa juttua!
Hosea: Mutta hyvä Edevart, älä veikkonen hiisku sanaakaan koko asiasta!
Ole huoleti. Miten itse sait sen tietää?
Kas asia oli sillä tavalla, etten minä luvannut tulla Ezralle, asumaan tänne kaiken maailman kauhujen ja huutavien kummitusten joukkoon koko iäkseni, ja silloin poika kertoi koko jutun.
Nauroiko edes?
Kyllä! Nauroi niin, että suutaan vain piteli kertoessaan. Teki mieleni tarttua häntä tukasta kiinni, niin minua ensin suututti, sillä hänhän pelästytti meidät kaikki puolikuoliaiksi. Mutta hän ei suvainnut minun olevan pahalla päällä, vaan puheli niin mukavasti, että itsenikin täytyi lopuksi vetää suuta nauruun. Ja olihan, totta vieköön, oikein ja kohtuullista, että ruumis pääsi siunattuun multaan, niin että se koitui siunaukseksi meille kaikille. Mutta katsohan näitä ohrapeltoja!
No jo on!
Nuo niittypalstat alkavat jo vähin käydä huolekseni, jatkoi Hosea sitten. Joutuisi nyt mies kotiin niittämään! Eikös olekin niissä heinä kuin turkkia? Kahden lehmän heinät! Mitä minun pitikään kysyä: Aiotko mennä naimisiin hänen kanssaan?
En osaa sanoa. Mitäs itse sanoisit siitä?
Kerrassaan kaunis ihminen, eikä kuulemma liian ylpeä lypsääkseen lehmiäkään. Niin minusta tuntuu.
Niin no, voihan niinkin hullusti käydä.
Edevartin oli käytävä postitoimistossa, ja Lovise Magrete istui "toimistossa" kirjoittamassa kirjettä Amerikkaan lapsilleen. Hän oli melkein yhtä huono kirjoittamaan kuin Edevartkin; tuo muuten sukkela ja taitava ihminen oli auttamattoman huono kynän käyttäjä, kirjoitti kömpelösti ja teki paljon virheitä. Mutta kieltään kumpikin osasi käyttää, olipa Lovise Magrete siinä vielä miestä etevämpi, niin että Edevartin ei toisinaan auttanut muuta kuin pysyä vaiti.
Niin, Edevart oli lähdössä postitoimistoon. Hän tahtoi uskotella ihmisille tosiaankin lähettävänsä trondheimilaiselle kauppiaalle laajan tavaroiden tilausluettelon. Mutta ennen lähtöään hänellä oli puhuttavaa Lovise Magretelle. Kunhan tämä vain oli saanut kirjeen valmiiksi, Edevart aikoi rohkaista mielensä. Edevart oli ajatellut tätä jo kauan. Mitäpä siinä oli pelkäämistä?
Tuota... olen ajatellut muuatta asiaa, virkkoi Edevart aluksi. Miten tulit puhuneeksi Anders Vaadelle matkarahoista?
Lovise Magrete näytti menevän hieman omituisen näköiseksi ja soperteli: Muuten vain sattui tulemaan puhe.
Olisit puhunut minulle.
Sinulle...?
Niin juuri, minulle. Mutta nyt kai on sama näinkin, vai mitä? Aiot kai jäädä tänne, joten et matkarahoja tarvitse?
Lovise Magrete ei vastannut.
Vai mitä ajattelet? kysyi Edevart äkkiä katsoen häneen. Ja Edevartin kasvoista saattoi toinen lukea, että äänettömyys alkoi tuntua tästä kiusalliselta.
En tiedä, mutisi Lovise Magrete. Anna minun ajatella asiaa. Jos me nyt jäämme tänne, ei asiaa voi enää koskaan muuttaa, vaan meidän on pysyttävä täällä elämän loppuun asti.
Entäpä sitten?
Mutta lapset ovat Amerikassa ja kaikki...
Taas sama vanha virsi, edestakaisin, samaa horjuvaisuutta puoleen ja toiseen. Mutta nytkin Lovise Magrete oli sävyisä ja mukautuvainen, avasi kirjeen liittäen siihen jälkikirjoituksen, jossa sanoi olevansa kovin epävarma asiasta. Edestakaisin — ja loppujen lopuksi hän muistutti Edevartia tämän kerran muuanna tiettynä yönä antamasta lupauksesta, että lähtee mukaan Amerikkaan. Siihen Edevart ei voinut sanoa mitään.
Postista tullessaan Edevart toi Lovise Magretelle kaksi kirjettä. Toinen oli Lorensenilta, ja siinä puhuttiin matkasta, niin hän selitti. Toinen taas oli Amerikasta, lapsilta. Lovise Magrete luki molemmat kirjeet jääden istumaan ääneti ajatuksissaan.
Siitä hetkestä lähtien ei enää ainoakaan asia koko Poldenissa pystynyt Lovise Magretea kiinnostamaan, ei hän huolinut enää ruveta lypsämään. Hän vain koetti saada Edevartia taivutetuksi lähtemään mukaan Amerikkaan, ja Edevart oli suostuvinaan — ja antoi päivien mennä menojaan.
Heidän kesken ei koskaan syntynyt oikeaa riitaa, vaan he puhelivat Amerikasta verkkaiseen tapaansa:
Oliko Norjassa olo käynyt noin sietämättömäksi ihmiselle, joka on vain Doppenista kotoisin?
Oli kyllä. Sillä se ihminen, joka oli kotoisin Doppenista, oli päässyt näkemään parempaakin. Amerikka oli niin suuri, jollei jossakin paikassa tuntunut miellyttävältä, ei mikään estänyt muuttamasta toisaanne. Hän ei ollut vielä käynyt Floridassa, ja luettuaan niistä kirjoista — — —
Mutta eikö lapsilla ollut vakituinen asuinpaikkansa New Yorkissa? Eikö Lovise Magrete siis tahtonut asua yksissä heidän kanssaan?
Jonkin aikaa ehkä — kyllä, tietenkin, tokihan hän tahtoi käydä tervehtimässä lapsia ja asua New Yorkissa — jonkin aikaa. Lapset olivat muuten jo täysikasvuisia, eivät kaivanneet äitinsä apua, ja hän oli jo kerran asunut kaksi vuotta New Yorkissa, silloin alussa.
Lähtikö Lovise Magrete sitten pois kotoaan?
Lähdin kyllä. Muutin toiseen kaupunkiin. Oliko se sitten ihmeellistä?
Eipä kylläkään, vastasi Edevart, samanlainen maankiertäjä hänkin. Mutta sehän sopi mainiosti, Edevart tuumi sitten, voivathan he muutella täällä kotimaassakin, vaikkapa nyt Poldenista takaisin Doppeniin.
Ei! Älä viitsi enää mainita koko paikkaa! tuskaili Lovise Magrete kiusautuneena. En kärsi enää sitä ajatella! Etkö itse sanonut sisarestasi, Hoseasta, että hän on peltotilkkujensa ja lehmiensä orja? Minua tuo tuommoinen inhottaa.
Hoseastako puhut? Hän on tyytyväinen osaansa.
Niinpä niin, tyytyväinen kuin Karel, joka ei tiedä mitään mistään paremmasta.
Äänettömyys.
Olin ymmärtävinäni, että viihdyt täällä ja alat tuntea itsesi kotiutuneeksi. Ethän ole moittinut mitään puolella sanallakaan?
Lovise Magrete vastasi: Enhän toki voinut ruveta valittelemaan ja ruikuttamaan, kun olen täällä vieras. Täällä on kyllä hyvä olla jonkin aikaa, aivan samoin kuin Doppenissa. Mutta ei puhuta nyt enää koko asiasta.
Ei, Edevartia ei todellakaan haluttanut panna toista lujille. Asiat olivat tarpeeksi hullusti muutenkin. Hän oli vihjaillut sinnepäin, että Lovise Magreten olisi pitänyt pyytää matkarahat häneltä eikä Anders Vaadelta, ja nyt tämä olisi voinut ottaa hänen sanoistaan kiinni. Ainoastaan yhdestä seikasta hän muistutti vielä: Etkö kirjoittanut minulle, ettet voinut viihtyä Amerikassa missään?
Niin, en viihtynyt sielläkään. Puhuin kyllä siinä totta. Siksi juuri matkustin paikasta toiseen kokeillakseni. Mutta parempi siellä sentään kuin täällä.
Edestakaisin! Mutta Lovise Magrete piti puolensa.
Seuraavana päivänä ratkaisu viimein tapahtui. Lovise Magrete pyysi ensin Edevartia kauniisti laittautumaan tosissaan valmiiksi matkaan seuraavaksi päiväksi. Oli jo kiire, heidän täytyi lähteä Doppeniin.
Seuraavaksi päiväksi? Nuoransilmukka oli kaulassa. Lovise Magrete oli siis lujasti päättänyt lähteä taaskin maasta pois?
Niin, hänen täytyi päästä lähtemään täältä.
_Täytyi?_
En ole tahtonut puhua siitä aikaisemmin. Ne sanat näyttivät aivan kuin vahingossa luiskahtavan Lovise Magreten huulilta, hän asetti nyt kaikki yhden kortin varaan. Hän uskalsi ryhtyä siihen saadakseen rakastettunsa vakuutetuksi; tuskinpa hän oli tullut ajatelleeksi, että siten joutui lopultakin ratkaisemaan asian ja sai itse vastata seurauksista: Lapset kirjoittavat, että heidän isänsä on löytynyt.