Part 29

Toinen vastasi vältellen: Miehenikö — — —? Kuule Haabjørg, menepä hakemaan sylyksellinen puita äidille! Ja lapsen ehdittyä ovesta ulos hän jatkoi: Mieheni, niin — hävisi luotamme ja joutui kai jonnekin; emme tiedä, miten hänen lopulta kävi, mutta ei häntä kuulunut takaisin.

Yhä tuo sama kevyt sävy, äänessä ei tuntunut säälin eikä lempeyden hiventäkään. Tuo kuulosti aivan toisenlaiselta kuin ennen muinoin, jolloin Lovise Magrete kynsin hampain puolusti miestään. Kuulin, että olet hänestä erossa.

Totta kai olen hänestä erossa. Eihän se olisi kuitenkaan toimittanut enää mitään. Ja kaikkien mielestä minun oli tehtävä niin. Oliko se sinusta pahasti tehty? Eihän toki!

Siltä kuitenkin tuntuu.

Herra varjelkoon, mitä sinä puhut! Sillä jollet sinä olisi hänestä laillisessa erossa, niin miten meidän kävisi! Sinä ja minä kai asetumme elämään ja asumaan Doppeniin! Eikö asia ole niin?

Pikku Haabjørg toi samassa puusylyksen sisään. Äiti käski hänen mennä tupaan kattamaan pöytää.

Lovise Magrete tuumi hyvän tuokion ennen kuin sanoi: Doppeniin, niinkö? Mutta emmehän voi jäädä tännekään iäksi päiväksi, emme ainakaan tällä tavalla, aioin sanoa. Ihmiset voivat ruveta puhumaan. Niin, mitäs tuumit? kysyi Edevart. Entä mitä sinä itse...?

Minä tahdon, että mennään naimisiin. Siinä kaikki. Niin, virkkoi Lovise Magrete hiljaa. Asia on vain niinkin, että minulla on lapsia myös Amerikassa. Et sinä halua lähteä sinne?

Minäkö Amerikkaan! Se pääsi melkein huutona Edevartin huulilta. Sitä toki kaikkein viimeiseksi...

Siinä nyt näet! virkkoi Lovise Magrete.

Mitä minä muka näen? En ymmärrä.

Sanoinpahan vain.

Tahdotko sinä siis lähteä sinne takaisin?

En tiedä itsekään. Väliin kyllä tekee mieleni. Mutta asuisin mielelläni jossakin kaupungissa, Norjassa tai missä vain sinun mielestäsi olisi parempi.

Vai kaupungissa? Edevart ilmaisi nyt ajatuksen, joka oli silloin tällöin palannut hänen mieleensä: Entä jos lähtisit mukaan pohjoiseen, minun kotiini. Mitä siitä ajattelisit?

Ei! Ei toki! Sinunko kotiisi?

Mikäs sinulla olisi siellä ollessa!

Mutta mitä minä siellä...? Minkälaista sinulla on kotona?

Siellä on minun elinkeinonikin. Minulla on siellä kauppa.

Niin, mutta minä tarkoitin asuntoa, huoneita. Onko sinulla siellä kunnollinen asunto?

Nyt Edevart jo melkein säikähti omaa ehdotustaan. Eihän voinut ajatellakaan lähteä Poldeniin Lovise Magreten ja lapsen kera! Siellä oli vielä vaikeampaa kuin täällä, ja ennen kaikkea, hänellä ei ollut siellä oikeastaan asuntoakaan. Hänen täytyi sanoa, niinkuin asia oli, mitään peittelemättä ja salailematta: että hänellä oli pieni kauppa, pieni toimistontapainen ja sen perällä pieni huone. Ei, siellä olisi kurjan ahdasta, vieläkin pahempaa kuin täällä Doppenissa, mutta — —

Siispä sitä ei käy ajatteleminen, tuumi Lovise Magrete pudistaen päätään.

Mutta voinhan minä rakentaa, tuumi Edevart.

Voitpa kylläkin, mutta se vie aikaa.

Eipä ei. Kaikki näytti yhtä mahdottomalta, mikään ei enää tuntunut Lovise Magreten mielestä olevan niinkuin olisi pitänyt olla. Eivät he voineet enää kunnolla olla Doppenissakaan. No missäs sitten? Jossakin muualla, ehkä mieluummin monessa paikassa, aina vähän aikaa paikassaan. Lovise Magretekin oli kuin juureton puu, hänkään ei tuntenut enää olevansa erikoisesti kiintynyt mihinkään paikkaan, vaan saattoi olla kaikkialla kuin kotonaan eikä taas missään oikein kotonaan. Edevart tuumi neuvotonna: En tiedä sitten!

Lovise Magrete käänsi kelkkansa. Häntä alkoi kaduttaa, niin että hän selitti olleensa väärässä. Nyt hän ykskaks muuttui jälleen samaksi herttaiseksi, suloiseksi rakastetuksi, joka hyväili ja lohdutteli Edevartia puhellen: Älä ole huolissasi, kyllä kaikki vielä selviää!

Mutta miten? Pari viikkoa sitten he olivat sopineet niin, että menevät naimisiin ja asuvat Doppenissa. Mutta nyt se ei enää tuntunutkaan varmalta, kaikkea muuta, muutamassa päivässä kaikki oli muuttunut. Talon entinen emäntä oli käynyt niin horjuvaksi ja huikentelevaksi, että sanoi haluavansa kaupunkiin. Mikä ihme saattoi Lovise Magrete Doppenia houkutella kaupunkiin? Ja sitten hän alkoi ykskaks puhua Amerikassa olevista lapsistaan, joita ei ollut sitä ennen muistanut sanallakaan mainita ja jotka jo olivat aikaihmisiä! Hän oli saanut näiltä kirjeen. He kirjoittivat englanniksi kertoen voivansa hyvin ja saaneensa palkankorotusta, niin että heillä oli olo kuin herran kukkarossa. Nuo amerikkalaistuneet nuoret eivät kaipailleet äitiään enempää kuin silloinkaan, kun tämä matkusti heidän luotaan; ja eikös hänellä sitä paitsi ollut lapsi mukanaankin?

Niin, mitä ihmettä oli tehtävä? Side oli katkeamaisillaan.

Ja ihmeellistä, ihmeellistä, mutta Edevart ei tuntenut lysähtävänsä kokoon, ei tuntenut musertuvansa tämän ajatuksen painosta, vaan jaksoi sietää tämänkin kiusallisen epätietoisuuden pystypäin. Kierrellessään maailmalla paikasta toiseen hän oli käynyt kuin rikkinäiseksi, välinpitämättömäksi; hänessä ei ollut enää lujuutta, mikään ei tuntunut enää todella vakavasti henkeen ja vereen saakka. Vaikea arvata, mitä Lovise Magrete voisi lopuksi keksiä, mutta missään tapauksessa ei pahempaa kuin lähteä uudelleen maasta pois. Missään tapauksessa ei pahempaa — —

Edevart meni ulos. Pikku Haabjørg tuli hetken perästä hakemaan häntä ruoalle, mutta hän vain kiitti kauniisti. Oliko hän odottanut, että Lovise Magrete itse tulisi pyytämään, jotta he olisivat menneet sisään käsi kädessä? Mutta Lovise Magretea ei kuulunut. Eipä niin! Moni asia oli toisin kuin ennen.

Edevart oli kuin myyty mies. Oliko hän tahdoton raukka, joka alistui mihin vain? Se ei ollut hänen tapaistaan. Hänen tunne-elämänsä oli tylsynyt, mutta järjenjuoksua ei vaivannut mikään nyt enempää kuin ennenkään. Kävellessään karjapolkua ja painuessaan metsään hän tunsi päänsä kylmäksi ja ajatuksensa selviksi: hän ei voi saada elatustaan pahaisesta Doppenista, ja yhtä mahdotonta on asettua asumaan tänne ja harjoittaa samalla elinkeinoaan Poldenissa. Hänen elämänsä oli umpikujassa, totta totisesti.

Entä Lovise Magrete, oliko hänen laitansa sen paremmin? Edevart oli koko mestari päässälaskussa ja osasi oikein asettaa ilmiöt ja tapahtumat rinnakkain. Hän muisteli Lovise Magretea mielessään siitä päivästä lähtien, jolloin he soutivat Doppeniin, hänelle tämä oli niin hellä ja suloinen. Ja sitten ilta, ensimmäinen, huumaava ilta: Lovise Magrete oli ollut ihana, mutta kaikki oli _ennakolta harkittua_. Miten muutenkaan se saattoi olla, koska se ei kestänyt? Se _oli_ ennakolta harkittua. Hän vain yritti herättää henkiin sen Lovise Magreten, jota Edevart oli rakastanut vuosia sitten. Tämä istui veneessä tuntien olevansa toinen, mutta koetti miellyttää Edevartia yrittämällä kaikin tavoin olla sama kuin ennen. Taivas varjelkoon, kuten hänen ennen oli tapana sanoa, kuinka hän voisi olla tekemättä niin, kun toinen istui siinä soututeljolla noin odottavana ja luottavana. Lovise Magrete ei voi — Herra varjelkoon! — mitenkään pettää Edevartia, odottakoon vain, että päästään maihin! Mutta yritys kävi ylivoimaiseksi. Lovise Magrete-parka! Se kävi ennen pitkää ylivoimaiseksi.

Edevart pyörsi ympäri ja meni suoraan tupaan ruveten uudelleen puhelemaan Lovise Magreten kanssa. Tämä oli vielä kaupunkilaistamineissaan. Mitä meidän on tehtävä? hän kysyi istahtaen penkille. Mitä sinä tuumit?

No mutta kuule, sinä otat kaiken liian raskaasti, vastasi Lovise Magrete. Kuulehan nyt: sinä et varmaankaan pidä siitä, että minä tulen mukaasi kauppaan, enkä aiokaan enää tulla mukaasi.

Vai niin.

Ei. En välitä siitä. Mitäpä minä siellä? Jos ukko Knoff sattuu tulemaan kauppaan, hän ei ole näkevinäänkään; jos rouva Knoff tai neiti sattuu tulemaan vastaan, niin sama asia: ei niin paljoa että nyökäyttäisivät päätään. Ihan kuin he olisivat jumalia eivätkä tavallisia kuolevaisia. Koko kauppapaikan ainoa herrasmies on Lorensen, ja jos asia olisi hänen varassaan, he kyllä pyytäisivät minut sisään. Mutta eipäs! Kaipa pyytäisivät, virkkoi Edevart veltosti. Niin, ehkäpä. Niin, kyllä kai he muuten olisivat pyytäneet meidät sisään ja puhelleet ja pitäneet kuin vierasta ainakin. Olen varma siitä, että kaikki se johtuu vain siitä, että he eivät osaa englantia, mutta eivät tahdo myöntää sitä. En välitä siitä tuon vertaa, mutta olenhan minä paremmissa vaatteissa kuin Julia ja olen nähnyt enemmän maailmaa kuin kaikki Knoffit yhteensä, sillä asuin Amerikassa monessakin paikassa. Pikku Haabjørgilla on niin kauniit vaatteet, ettei Julialla eikä hänen äidilläänkään ollut aavistustakaan sellaisista pikkutyttönä ollessaan. Mutta katsohan nyt minuakin — sekä päältä että alta —

Lovise Magrete kohotti kahdella sormella hamettaan, näyttäen valkean pitsialushameen reunaa.

Muistatko, virkkoi Edevart väliin, kuinka sinulla oli vain tavallinen hame ja paita eikä mitään kaulassasi, kun silloin ensi kerralla tulit tiellä minua vastaan ‒ ‒?

Lovise Magrete katsoi häneen ihmeissään. Kuinka Edevart saattoikaan muistella hänen köyhyyden päiviään ja nöyryyttää häntä tuolla tavalla!

Niin, ei minulla ollut siihen aikaan liikoja vaatteita, hän vastasi loukkaantuneena.

Ei, en minä sillä, tarkoitin vain, että muistatko, kuinka kaunis olit silloin? Se ihan kuin iski minuun — se oli niin omituista — rakastuin sinuun heti siinä paikassa. Näin vaatteidesi alta ruumiisi liikkeet; se oli niin kaunista, että rakastuin silmittömästi. En osaa sanoa, miten oikein tulin takaisin veneeseen ja miten alus hinattiin lahdenpohjukasta.

Et kai sentään tahdo, että minun pitäisi yhä vielä sillä tavoin pukeutua?

Edevart ei vastannut.

Tämä ei näyttänyt Lovise Magreteen ollenkaan tehoavan. Hän torjui oitis luotaan mokoman ajatuksen, joka oli käynyt hänelle vieraaksi. Sanoi sitten: Mutta se on ainakin varmaa, etten enää lähde koko kauppapaikkaan!

Niinpä niin. Mutta mitä meidän sitten on sinun mielestäsi tehtävä, kuuletko? tiukkasi Edevart epätoivoissaan. Tahdotko taas lähteä pois minun luotani?

Lovise Magrete ei teeskennellyt, hän oli todella niin pahoilla mielin, että purskahti itkuun. Mitäpä minä osaan sanoa? En toki pois sinun luotasi. Mutta emme voi elää täälläkään.

Edevart: Minä lähden heti kotiin ja pistän siellä rakennustyöt käyntiin. Tuletko mukaan?

Tulen. Ehkäpä on parasta niin; en tiedä.

Ei siis mitään ratkaisua, ei ainoaakaan lujaa, järkähtämätöntä sanaa. Ei, Lovise Magrete alkoi taaskin puhella, kuinka hyvä ja kiltti Edevart oli ollut hänelle, kuinka kalliina hän tätä oli pitänyt. Kuinka hän voisi olla tekemättä mitään Edevartin vuoksi! Lovise Magrete kävi hermostuneen kiihkeäksi, kavahti hänen kaulaansa, itki ja nauroi yhtaikaa, suuteli häntä ujostelematta intohimoisesti, luvaten olla hänelle illalla oikein hyvä — —

Lovise Magrete ei totta totisesti ollut yhtä ujo ja arka kuin ennen.

Vakavasta keskustelusta ei tullut mitään. Lovise Magrete rauhoittui vähitellen, hänen mielenkuohunsa asettui ja hän irrottautui Edevartin syleilystä. Hän alkoi nyt tehdä pilkkaa kangaspuista, jotka yhä vielä olivat tuvassa. Niin, niin, vanha toveri, tässä olet yhä vieläkin; emme voineet ottaa sinua mukaan lähtiessämme emmekä saaneet sinua kaupaksikaan, niin että sait jäädä siihen seistä kököttämään. Eivätkö ne ole hullunkurisen näköiset? hän kysyi sitten Edevartilta.

Ennen kudoit kauniita vuodepeitteitä.

Kyllähän ne kelpasivat täällä kotona... Ei, en voisi kuvitellakaan, että pitäisi ruveta uudestaan istua kököttämään kangaspuiden ääressä ja lyömään kankaaseen kuderihmaa toisensa perästä. On unohtunut koko se taito.

Ja huvikseen Lovise Magrete istahti kangaspuiden istuimelle, nykäisi kerran, pari kaidepuuta ja hymyili sitten säälivästi moisille "lapsellisille vehkeille".

Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen. Edevartin mieleen johtui aika, jolloin tämä näytteli hänelle aittansa aarteita; niitä oli silloin olevinaan niin paljon, että kannatti oikein ylpeillä. Aitassa oli vuodepeitteitä, muutamia lampaannahkoja ja kotikutoinen pyhähame. Puupytyssä oli vähän voita, mutta silloin se ei ollut tuntunut suinkaan vähältä, kaikkea vielä! ja Edevart oli lausunut julki ihmettelynsä sanomalla "suurenmoista"! Päivälliseksi hän sai puuroa ja maitoa. Hän muisti selvään sen päivän.

Oliko nyt laitaa ruveta pilkkaamaan samoja kangaspuita, jotka olivat pitäneet hengissä sekä Lovise Magreten itsensä että molemmat lapset monet vuodet? Tuo jo oli typeryyttä ja joutavaa pöyhkeilyä. Edevartin pisti vihaksi. Hän tuli tarkanneeksi, miten Lovise Magrete nousi kangaspuiden istuimelle. Tämä istuutui siihen molemmat jalat visusti yhdessä, jotta näyttäisi oikein hienolta, vaikka oli juuri vähää ennen luvannut hänelle hehkuvan kuuman illan täynnä välitöntä antaumusta. Lovise Magrete oli oppinut teeskentelyä ja joutavia kujeita. Hänen näyttäessään pitsialushameen helmaa jalat olivat olleet niin tiukasti yhdessä kuin jos ne olisivat olleet pihdeillä puristettu vastakkain. Mutta miten hän ennen aikaan nousi kangaspuiden ääreen? Heilautti ensin toista, sitten toista jalkaa, ohuen hameen painuessa tiukasti lanteiden mukaan. Yläruumis notkahti pari kertaa, ja samassa hän jo istui paikallaan. Terve ja kaunis nuoruus kangaspuiden istuimella.

Edevart neuvotteli Augustin kanssa selittäen joutuneensa pahaan pälkääseen, joka kiusasi häntä ja sai hänen mielensä levottomaksi. Mutta Augustilla itsellään oli liian monta rautaa tulessa. Hän ei voinut lähteä työstään Knoffilta vielä pitkään aikaan. Hänellä oli olevinaan jotakin erikoista hommaa, mutta pääomaa puuttui. Niin, saattoiko Edevart arvata, mitä August hautoi aivoissaan?

Edevart ajatteli ainoastaan omia asioitaan: Näyttää siltä, että tästä on lähdettävä pistäytymään Poldenissa ja rakennettava siellä vähän.

Mutta sitä sinä et kyllä ymmärrä ollenkaan, mitä minä nyt hommailen, selitti August toistamiseen. Katsopas tätä! hän sanoi ottaen taskustaan ruskean kiven.

Edevart ei ollut nykyisin sellaisella tuulella, jolloin ymmärretään leikkiä ja pilantekoa. Hän ei ollut näkevinäänkään koko kiveä, vaan toisti, että hänen on lähdettävä kotiin rakennuspuuhiin.

Vai aiot rakentaa! Onko sinulla siihen varoja? kysäisi August vihdoinkin. Sitten voit kai lainata vähän minullekin, sillä olen nyt niin tiukalla. Sitä Augustia! Hän oli koko peijakas miehekseen. Vähän erikoinen kyllä ja epävakainen, joskus hurjakin, mutta sukkelatuumainen.

Ei toki Edevartilla ollut rahoja lainata. Ei hänellä ollut varoja rakennuttamiseenkaan. Hänellä oli itsellään työ ja tekeminen siinä, miten suoriutuisi kaikesta.

Nostapa tuota kiveä! pyysi August. Ota se käteesi!

Edevart otti kiven käteensä päästäen sen sitten putoamaan. Ja Augustin purskahtaessa nauruun hän mutisi veltosti: Olipa koko painava.

Metallia! selitti August juhlallisesti.

Entä sitten?

Entäkö sitten? Voi olla kultaa tai hopeaa yhtä hyvin kuin jotakin muutakin. Otapa sitten tämä käteesi! Ja August ojensi toisen ruskean värisen kiven.

Edevart: Raskaalta sekin tuntuu. Samaa lajia molemmat.

Niin. Älä yritäkään uskotella, ettei se muka olisi metallia, mitä lajia sitten lieneekään.

Mitä sinä niillä...?

Saat nähdä, jahka se aika tulee. Lähetin niitä laatikollisen Trondeimiin, ja siellä tutkivat niitä yötä päivää ja ilmoittavat sitten, kun ovat päässeet siitä selville. En minä niin vain kävele täällä Knoffin laitureilla kuin mikäkin kaistapää, vaan pistäysin tässä muutamana sunnuntaina tuntureille etsimään metalleja. Enkä tarvinnut siihen paljoakaan aikaa enkä kovinkaan monta vasaraniskua. Että löysinkö metallia? Koko vuori on tätä samaa raskasta lajia. Minä tiedän, mitä puhun.

No sitten se kai kuuluu Romeolle?

Niinkö luulet? Olisin hyvilläni, jos suvaitsisit vaivautua puhumaan vähän järkevämmin. Tunturit ovat vapaana kaikille, mutta minun pitänee hankkia siihen nimismieheltä kiinnitys. Sitten asia kai menee kuninkaaseen asti.

Olisipa edes kultaa! vastasi Edevart välinpitämättömästi. Hän vähät välitti noista kivistä, vaan alkoi taas puhua kotimatkastaan.

August: Älä yritäkään lähteä, ennen kuin minä saan kuulla, mitä näissä kivissä oikein on. Sillä jos niissä on kallisarvoista metallia, annan sinulle kyllä rakennusrahat. Mutta mitä sinä oikein aiot rakentaa? Eikö kauppasi ole tarpeeksi iso ennestään?

Asia on sillä tavalla, etten voi lähteä kotiin — hänen ja lapsen kanssa, kun ei minulla ole huoneita, mihin heidät sijoittaa.

Tietysti näissä kivissä voi olla vain lyijyä ja ties' mitä roskaa, tuumi August mietteissään. Silloin koko vaivannäkö on mennyt aivan hukkaan. Lähetyskin tuli kalliiksi, se laatikko, pahus! painoi niin vietävästi. Jollen olisi saanut sitä lähetetyksi tutun laivamiehen mukana, ne olisivat vielä tänäkin päivänä täällä.

Edevart ei heti ymmärtänyt, vaan ihmetteli: Mutta eihän niiden lähettäminen silloin tullut mitään maksamaan?

Vai ei tullut mitään maksamaan? Ikään kuin minun ei olisi täytynyt antaa miehelle kelloani vaivojen palkaksi.

Annoitko pois kellosi? huudahti Edevart hämmästyneenä.

Älä luule minun siitä välittävän! Jos kivissä kerran on kultaa, minulla on niitä kokonainen vuori, ja silloin voin pistää kellon vaikka jokikisen norjalaisen käteen. Enempää en sano.

Helkkariin kaikki kivet, olivatpa miten ruskeita ja raskaita tahansa! Edevart huomasi toverin itsensä olevan tällä haavaa rahattomana, joten tämä ei kyennyt auttamaan. Hän siis nyökkäsi vain ja lähti tiehensä. Mutta käveltyään kappaleen matkaa hän näytti äkkiä muistavan jotakin ja palasi samoja jälkiään takaisin Augustin luo ja sanoi tälle:

Kuulehan, sinähän sanoit hukanneesi kellosi? Hukanneeniko? Missä? Milloin?

Kerran kalamatkalla. Ja että Magnus oli ottanut sen. Niin — ei, löysin sen. Olin pistänyt sen häntä pelatessani lukon taa.

Siis sinulla ei ollut sitä mukanasi koko kalamatkalla? Ei ollut. Mutta et kai aio mennä kieli pitkällä kertomaan, mitä nyt olen sinulle puhunut? Magnuksestako?

Hiiteen koko Magnus! Eikä kuin siitä, mitä olen löytänyt vuoresta. Älä hiisku siitä sanaakaan! Sillä jos joku pääsee siitä kärylle, silloin kaikki ryntäävät suinpäin lainaamaan minulta rahaa. Tahtovat lainata 5 talaria ja enemmänkin, naisväki varsinkin; he ovat kaikkein pahimpia, heistä ei tahdo päästä eroon pelillä eikä millään. Lainasin kultasormuksenikin yhdelle heistä, mutta luuletko minun saaneen sitä takaisin? Terve menoa vain! Mutta tunnustelehan, eikö näissä kivissä ole pinnassa ikään kuin hiukkasen rasvaa? virkkoi August lopuksi ojentaen kiven taaskin Edevartille.

Siltä tuntuu. Entä sitten? i

Sitten se on oikeaa lajia. Kuta rasvaisemmalta lohkare tuntuu, sitä enemmän siinä on metallia. Olen ollut maailmassa monessakin paikassa, niin että tiedän yhtä jos toistakin. Sitä ei käy kieltäminen.

Sain käsiini magneetin, mutta näitä kiviä se ei vedä puoleensa. Siispä niissä ei ole semmoista kuin rautaa. Mitä sitten luulet niissä voivan olla? Sitä en tiedä. Mutta ei magneetti vedä kultaakaan. Voit koettaa sormukseesi.

No niin. Haasteltiin siinä kivistä pitkin jos poikinkin, mutta Edevart ei enää antanut Augustin puheiden mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Hän kysäisi jo: Uskot siis varmasti löytäneesi vuoresta jotakin?

Uskonko löytäneeni? huudahti August. Voi hyvä ystävä, oletko tullut ihan sokeaksi ja hulluksi? Etkö itse näe? Mutta sen sinulle sanon, että älä hievahda täältä minnekään, ennen kuin minä olen saanut vastauksen Trondheimista. En tahdo kuulla puhuttavankaan siitä, että lähtisit minun luotani tyhjin käsin, muista se! Vai aiot ruveta rakentamaan? No niin, sitten sinun on rakennettava kerrassaan kunnolla eikä mitään joutavanpäiväistä.

Edevart souti takaisin Doppeniin ja alkoi jälleen viettää entistä vetelehtivää elämäänsä. Augustin tapaaminen oli saanut hänet keveämmälle mielelle. Toverin usko ja luottamus noihin merkillisiin kiviin sai Edevartinkin horjumaan, niin että hän ajatteli itsekseen: Herra hänet tiesi, lienee vaikka löytänyt kultaa; ei sitä Augustia tiedä, ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta Edevart oli ennen kaikkea saanut lykkäystä. Tuntui kovin mukavalta ajatella, ettei huomenna tarvinnut lähteä vielä matkaan, sillä olisi ollut kovin vaikea ja perin vaivalloista tehdä ratkaisevaa päätöstä. Niinpä hän ilmoitti Lovise Magretelle, että matka täytyy jättää hiukan tuonnemmaksi, sillä hän odottaa jotakin.

VI

Lovise Magrete oli luvannut sekä itselleen että Edevartille pysyvänsä poissa kauppapaikasta, mutta ei voinut pitää lupaustaan. Ei voinut ajan pitkään sitä pitää. Hän oli kyllä lujasti niin päättänyt, ja hetkiseksi se oli ilahuttanut Edevartin mieltä. Mutta sitten tämä ei enää niin pitänyt sillä väliä, saattoipa suorastaan auttaakin Lovise Magretea peruutumaan päätöksestään. Edevart saattoi sanoa: Tänään on vesillä oikein kaunista, voisit ottaa lapsen mukaasi. Mitäpä se häntä liikutti, vaikka Lovise Magrete saikin hetkisen puhella englantia ja nauttia kaikista iloista, joita kauppapaikassa saattoi olla tarjona! Tämä oli kyllä hyvin mietteissään ja harvapuheinen matkalta palattua, mutta se ei enää kiusannut Edevartia niinkuin ennen. Sillä Lovise Magrete osasi kääntää asian parhain päin. Hän oli alkanut katsella Knoffeja suopeammin silmin siitä lähtien kun Romeo oli kerran pistäytynyt kaupassa ja ruvennut juttelemaan Haabjørgin kanssa. Romeo ei ollut ensinkään pois tieltä, antoi lapselle makeisia ja kyseli, eikö tämä tahtoisi jäädä hänen tytökseen. Kyllä, vastasi Haabjørg oitis, lapsesta oli hirmuisen hauska katsella kaikkea, mitä oli kaupassa; ja sitten talossa oli vielä kyyhkyjä ja kanoja ja lehmiä ja muita elukoita. Äiti kuunteli sävyisästi hymyillen heidän loruiluaan; Haabjørg vastasi nokkelasti ja reippaasti kaikkiin kysymyksiin, ja Romeo nauroi kuin vallaton poikaviikari. Heidän lähtiessään hän kysyi lapselta: Tulet kai pian taas käymään? — Kiitoksia vain, kyllä minä tulen! — Ethän vain narraa? — En narraa, saat nähdä!

Totta tosiaan, tämä käynti ei mennyt Lovise Magretelta hukkaan. Hänen mielestään Romeo oli parempi kuin olisi osannut odottaakaan.

Ei kestänytkään kauan, ennen kuin Haabjørgin mieli alkoi tehdä kylään, ja Edevart myöntyi siihen mielellään. Hän ei ollut päässyt lapseen nähden siihen, mitä oli toivonut, ei rohjennut suudella tätä kertaakaan ja koetti karttaa joutumasta tytön kanssa kahden. Lapsi ei koskaan omia aikojaan kiivennyt hänen syliinsä eikä kietonut käsivarsiaan hänen kaulaansa. Mutta aina lapsi oli sentään salaa ajatuksissa, aina Edevartin sydäntä lähellä. Hän ei voinut kieltää pienokaiselta mitään, toivoipa tämä mitä hyvänsä, ja seuraavalla kerralla he lähtivät kauppapaikkaan kaikin kolmisin.

Romeosta ei aluksi näkynyt sinä päivänä jälkeäkään. He toimittivat pienet ostoksensa. Edevart osti ruokatavaraa, Lovise Magrete puheli Lorensenin kanssa. Lapsi oli hävinnyt johonkin. Äkkiä Haabjørg ilmestyi toimiston ovesta käsi kädessä Romeon kanssa, joka nauroi aivan ääneensä sanoessaan: Hän tuli hakemaan minua! Kun Haabjørg ei vieläkään päästänyt Romeon kädestä irti, tämä selitti, että lapsi oli pyytänyt häntä näyttämään vasikoita.

Äiti lyödä läiskäytti ihmeissään kätensä yhteen huudahtaen: No mutta kaikkia sen lapsen päähän pistääkin!

Mainiota! huudahti Romeo. Hänhän itsekin oli vielä melkein poika. No tule nyt, Haabjørg! Ja kummatkin lähtivät yhdessä vasikoita katsomaan.

He viipyivät poissa hyvän aikaa. Palatessaan he kertoivat nähneensä vaikka mitä elukoita, ja heillä riitti hauskaa juttua vielä kaupassakin. Tahdotko tulla Julian luo? kysäisi Romeo. Lapsi oli heti valmis ja tarttui taas hänen käteensä.

No mutta tuota lasta...! päivitteli äiti taaskin. Meidänhän on lähdettävä kotiin.

Eikö hän voi jäädä tänne?

Kyllä, kiitoksia vain! vastasi lapsi omasta puolestaan saaden kaikkien huulet vetäytymään hymyyn.

Puhuttiin sinne ja tänne. Eihän lapsella ole mukana yövaatteitakaan, selitteli äiti voidakseen osoittaa olevansa selvillä hienoista tavoista. — Yöpukuako? Romeo tuumi, että eiköhän Julialla liene jäljellä jotakin lapsuudenajoiltaan, Romeolla itsellään ei ollut aavistustakaan, että sellaisia käytettiinkään, hahhahhaa! Mutta kai Julialla on nukkeja. — — Sen kuullessaan Haabjørg tarttui yhä lujemmin Romeon käteen eikä tahtonut kuulla lähdöstä puhuttavankaan. — Antaa hänen jäädä! kuiskasi Edevart. Käyn noutamassa hänet huomenna.