Part 24
August: Mitäpä semmoisille villeille muutakaan? Ne olivat pakanoita.
Niin kyllä, virkkoi vanhus, mutta olihan heilläkin kuolematon sielu.
... heidän sieluaan tietäköön, en minä ainakaan. Mutta en minä ampunutkaan niitä lurjuksia kuoliaaksi, käsiin vain ja sormiin ja jalkoihin, niin ettei heillä pitänyt olla valittamista.
Sen minä sinusta uskoinkin!
Ja vanhus nyökytti päätään tyytyväisen näköisenä.
Edevart huomasi kyllä toverinsa syöttävän kuulijoilleen paksua pajuköyttä, hän huomasi sekä Teodorin että Ezran, jopa Joakiminkin kuuntelevan hieman epäilevän näköisenä. Hän virkkoi: No kyllä sinä August oletkin ollut monessa liemessä! Kukapa meistä sinun teitäsi tutkimaan!
August pisti kädet niskaansa haukotellen välinpitämättömästi. Hän ei huolinut vastata, ettei siinä ollut mitään kehumista. Hänhän oli tottunut sellaiseen. Ei tuntunut olevan hullummaksi, vaikka väkivallantyöt ja murhat ja verilöylyt väliin keskeyttivätkin arkipäivien yksitoikkoisuuden. Ja pian kai tästä oli taaskin tehtävä pikkuinen matka maailman ympäri ja käytävä katsomassa omaisuutta, jota hänellä oli useassakin paikassa.
III
Ei Poldenissa eikä ympäristössäkään ollut enää näin kesäiseen aikaan rahaa, ja kauppamiesten olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo aikoja sitten, mutta viikko meni toisensa perästä heidän pääsemättä liikkeelle. Heidän oli täällä hyvä olla, he saivat osakseen ystävällisyyttä ja kunnioitusta, oudoilla ja vierailla paikoilla he eivät olisi voineet olla niin mahtavaa miestä. Olihan vanha ofotilainenkin kuivaamassa kalaansa, syksyyn mennessä hänen piti tehdä tili, ja silloin ihmisillä olisi taas rahaa. Tottapahan aika toi neuvon tullessaan.
Mutta August alkoi käydä levottomaksi. Hänestä päivät eivät tarjonneet tarpeeksi vaihtelua. Hän makasi laiskana puolille päivin, kierteli seudulla paikasta toiseen, kävi puhuttelemassa kalankuivaajia saadakseen pienen rupatteluhetken, pistäytyipä katsomassa Ezraakin tämän uudispaikalla ja antamassa hyviä neuvoja rakennusten paikasta ja muustakin.
Oli August nähnyt ihmeempiäkin uudispaikkoja maapallon toisilla nurkilla, se oli varma asia. Tässä oli muuten menetelty aika järkevästi. Ezran oli täytynyt kaivaa oja tuparakennuksen yläpuolelle, muuten olisi tullut vettä perunakuoppaan. Hänen oli myös täytynyt kaivaa tuvan ja pikku navetan nurkkakivet syvälle maan sisään, jottei routa päässyt liikuttelemaan niitä pois paikoiltaan. Ezra oli parastaikaa kaivamassa nurkkakiviä maahan. August sanoi: Navetta tulee liian pieni.
Ezra vastasi, ettei hän kai voi toivoa saavansa sen enempää karjaa.
Mutta et sentään toki aikone kyhätä koirankoppia! Kas näin, tee toista mokomaa suurempi, jotta saat yksin tein navetan neljälle lehmälle.
Ezran täytyi nauraa aivan ääneensä: Mistä ihmeestä minä ottaisin ne neljä lehmää?
August loi katseensa yli uudistilan, ja samassa hänen aivoihinsa näytti iskevän uusi ajatus. August pojan oli täytynytkin monesti pelastua pälkähästä sukkelatuumaisuudellaan, ja nyt hänellä oli jälleen uusi tuuma: Sinun pitää ojittaa tuo pohjaton rimpi!
Ezra katsahti häneen pelästyneenä: Aiotko pitää minua pilkkanasi?
Ei se ollut suinkaan Augustin tarkoitus, hänen tuumansa ei ollut pilantekoa. Kesti hyvän aikaa, ennen kuin hän oli saanut selitetyksi Ezralle, tuolle pikku "alkuasukkaalle", kuinka oikeassa hän oli. Ei silti, että Ezra olisi ottanut kaiken täydestä, kaikkia vielä! Mutta olihan sentään hauskaa kuulla tällaisen laajalti matkustelleen merimiehen selittelyjä.
Mutta loppujen lopuksi — mitä varten olisi pitänyt ruveta semmoiseen urakkaan?
Eikö Ezra ymmärtänyt? Hänellä oli omalla tilallaan iso, mainio suo, jonka saisi tehdyksi pelloksi milloin tahansa vain kuokkimalla sen kunnolleen. Koko suossa ei ollut kivenmukulaakaan, se oli puhdas mutasuo, johon saattoi kylvää heti ensimmäisenä vuonna. Tulehan, niin mennään katsomaan! kehoitteli August.
He lähtivät, harppailivat eteenpäin katajapensaiden ja lehtipuunvesojen välitse. August osoitteli ja viittoili, hän oikein lämpeni, ja silmien haileaan sineen syttyi kirkkaampi loiste. He pysähtyivät vasta kalankuivauskallioiden kohdalle, jonne aina tihkui vettä suosta, näkivät koko suon puuttoman, sileän aukean, ja Ezra sanoi, taas nauraen: Tähän pitäisi saada syvä oja!
Ei se ollut sanottu, tuumi August, suossahan oli yksi ainoa pohjaton paikka. Ezran täytyisi kaivaa ensinnäkin niskaoja koko suon ympäri, sitten syvä kuivatusviemäri suoraan sen halki ja lopuksi muutama pienempi väliviemäri sen poikki kuivatusviemäriin. Tässä oli putousta jos kuinka paljon, tähän syntyisi oikea joki suoraan harjusta mereen. Ajattelepas näkeväsi koko tämä ala lainehtivana peltona ja vihantana niittynä! päätti August kaunopuheisen esityksensä. Tästä saat vähintään kolmen lehmän heinät. Oletko nähnyt ennen tehtävän sellaista? Montakin kertaa ja monessa maassa. Nimittäin kaivettavan ruumiita suosta? August tuntui hetkisen empivän: Ruumiitako kaivettavan suosta? En osaa varmasti sanoa. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat?
Sitä vain, että sopiiko minun sinun mielestäsi häiritä sitä ihmistä, joka lepää tuolla suossa? Et suinkaan sitä tarkoittane.
No niin. Loppujen lopuksikaan ei kenenkään muun kuin Augustin itsensä tarvinnut pelätä sitä ruumista, sillä hänhän oli aikoinaan vetänyt laivuri Skaaroa aika tavalla nenästä kalatileissään ja sitten vielä pimittänyt taskukellon ja yhtä ja toista vaatetta. Mutta entä sitten? Eikös hän ollut puolestaan antanut miehelle kultasormusta? August ehti hieman ajatella, rohkaisihen ja sanoi sitten Ezralle: Mitäpä Skaaro sinulle mahtaisi? Eipä kylläkään mitään.
Ja eikös hän aina silloin tällöin huutele täällä suossa kuin pyrkiäkseen sieltä pois? Hänhän pelottelee piloille koko kylän!
Ei ole kuulunut mitään sen koommin kun Ane Maria sai rangaistuksensa.
August sanoi lopuksi: Parempi olisi saada hänet pois suosta ja haudatuksi siunattuun multaan.
Viikkoa myöhemmin Ezralle tapahtui jotakin hirveää. Kirkkomiesten palatessa sunnuntaina kotiinsa kuului suosta huutoa — selvää huutoa. Herra siunatkoon! Se kaikui pitkänä ja raskaana, se kuulosti tulevan kuin maan alta. Harjunselänteelle vuohipaimeneen mennyt tyttö kuuli sen ja ryntäsi suin päin kotiin pyörtyen kynnykselle kuin tikka. Ytrepoldenin kirkkomiehet kuulivat sen myös ja lähtivät juoksemaan kuin henkensä kaupalla, koko kylä joutui kuohuksiin. Ezra juosta läähätti sydän kurkussa kertomaan kuulleensa huutoa uudispaikaltaan. Koko pitkän illan ihmiset pohtivat tätä kammottavaa tapahtumaa. Ei ollut suinkaan pieni asia, että suosta alkoi taas kuulua huutoa ja valitusta, Ezra-parka ei voinut tietenkään tämän perästä olla ja elää uudispaikallaan; entä muut sitten? voiko koko Poldenissa ainoakaan sielu nukkua yhtään yötä rauhassa? Se ei ollut Karoluksen sonnin mylvinää, ei kuikkakaan huutanut kuin yhden ainoan kerran ja oli sitten ääneti, siispä siellä huusi ja valitti sielu, joka ei saanut rauhaa. Kaikki ajattelivat laivuri Skaaroa.
Minun ymmärtääkseni meidän on laskettava se paholaisen suo kuiviin, tuumi August. Vai mitä sinä Karolus arvelet?
Karolus ei ollut suinkaan siihen halukas. Miestä ei kai huvittanut puhua ruumiista ja muistuttaa siten jälleen kaikkien mieleen vaimonsa tihutyötä. Tokkohan uskaltaa ruveta kuollutta häiritsemään! hän tuumi.
August: Jos hänet löydetään ja toimitetaan kunniallisesti kirkkomaahan, hän pääsee siunattuun multaan ja silloin hänestä ei enää kuulu hiiskahdustakaan. Niin minä ainakin uskon.
Joku nyökäytti päätään, oli siis samaa mieltä, mutta toisten mielestä oli uhkarohkeaa lähteä kaivamaan ruumista suosta! Mitä oikeutta heillä oli puuttua Jumalan tekoihin? Asiasta ei tullut sen valmiimpaa. Se koski kyllä koko Poldenin rauhaa ja lepoa, mutta nukkui vähitellen nahkoihinsa. Vain Ezra, jota asia sentään lienee kaikkein lähimmin koskenut, ei voinut iät kaiket kulkea sydän kurkussa. Hänen mielenjärkytyksensä asettui, ja hän rupesi taas uudispaikallaan työskentelemään — noudattaen, merkillistä kyllä siitä lähtien Augustin neuvoja, ja teki toista vertaa suuremman navetan kuin ensin oli aikonut. Mitähän hän sillä oikein mahtoi tarkoittaa?
Mutta nyt kävi vanhalle Martinukselle kovin ikävästi. Ukko oli saanut pappilasta uuden lehmän; sen nimi oli Kaunikki ja se kulki sievästi muun karjan mukana, lypsikin hiukan aamulla, keskipäivällä ja illalla. Kaikki oli siis kuten olla pitikin. Toiset lehmät olivat kyllä sille vihaisia ja pyrkivät aina puskemaan, mutta samaahan jokainen vieras elukka saa aina alussa kokea, niin että kaipa se siitä asettuisi. Mutta sitten Kaunikki upposi pohjattomaan suosilmäkkeeseen. Se oli kovin surkeaa, apu tuli liian myöhään. Elukkaparka oli paikkakunnalla outo, ei ollut oppinut vasikasta pitäen karttamaan pettävää silmäkettä, ehkäpä jokin toinen lehmä oli suorastaan puskenut sen siihen, Herra hänet tiesi. Oli miten oli, se oli ja pysyi poissa. Mutta entä Martinus ja hänen perheensä? Ukko itse alistui nöyränä onnettomuuteen lohduttautuen ajattelemalla, ettei hänellä ollut enää paljonkaan elonpäiviä jäljellä, mutta muut kokoontuivat sentään neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.
Eikö sittenkin kuivata sitä suota? kysyi August.
Ikään kuin Martinus siten saisi lehmänsä elävänä takaisin!
Pitäisikö sitten teidän mielestänne antaa Skaaron maata yhdessä lehmän kanssa?
Mokoma ajatus pöyristytti kyläläisiä, kaikkien mielestä se oli kauheaa, mutta minkäpä siinä mahtoi? Asia pääsi taas nukkumaan nahkoihinsa. Ezra oli siirtynyt Augustin puolelle ja puhui innokkaasti suon, sen hornan silmäkkeen, kuivattamisen puolesta. Mutta Ezrankin puhe kaikui kuuroille korville. Mitäpä muuta hänelle siis neuvoksi kuin jatkaa navetan rakentamista ja tehdä se neljälle lehmälle, koska jo kerran oli asettanut nurkkakivet siltä varalta.
Mutta vihdoin sitten tapahtui sellaista, joka sai mielet kääntymään Augustin suunnitelman puolelle. Sunnuntaina näet kuului iltapuolella jälleen suosta huutoa, tällä kertaa kaksi huutoa peräkkäin.
Nyt ei voitu enää pysyä toimettomina. Jotakin oli tehtävä. Huudot kuuluivat täsmälleen samalla kellonlyömällä kuin edelliselläkin kerralla; ihmiset tulivat kiinnittäneeksi huomionsa siihen, että se oli sama hetki, jolloin laivuri Skaaro suohon upposi. Nyt hän siis huusi pelastusta, kukaan muukaan ei huutaja voinut olla. Että hän tällä kerralla huusi kahdesti, se taas johtui siitä, että hän oli suuressa ahdistuksessa ja sielun tuskassa, kun suohon hänen toverikseen oli tullut lehmä, sieluton elukka.
Vuohia paimentamassa ollut tyttö ryntäsi taas suin päin kotiinsa, kirkkomiehet kuulivat huudot omin korvin. Ezra säntäsi silmät narrillaan kylään ja heittäytyi pitkäkseen maahan selittäen, että hänen täytyy luopua koko uudispaikan raivuusta; eihän kukaan kristitty ihminen voi elää ja asua moisessa hornan loukossa!
Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Karolus puuttui silloin kohta asiaan oikein toden teolla ja lähti pappilaan kysymään neuvoa. Hän otti Joakimin mukaansa siltä varalta, että tulisi jotakin kirjoitettavaksi tai että yleensä tulisi tehtäväksi jotakin monimutkaista ja vaikeaa.
Suolla on työssä monta miestä, koko kylän miesväki. On kirkas kesäpäivä, ei siis tarvitse pelätä vaaraa. Miehillä on välttämättömän tärkeä työ tehtävänä. August johtaa kaikkea; hän on pingottanut nuoran viivasuoraan rannasta harjuun, ja nuoraa pitkin kaivetaan ojaa. August itsekin on täydessä työn touhussa, ei suinkaan säästä itseään. Ei hänellä enää näykään sikaria hampaissa eikä punaista huivia vyötäisillä. Hiki valuu virtanaan, miestä näyttää aivan kuin ajamalla ajavan eteenpäin jokin salainen tarve korvata jokin laivuri Skaaro vainajalle tehty kolttonen. Siksi hän on niin innoissaan, niistää nenänsä sormiinsa ja pyyhkii sormet housuihinsa. Kaikki hienous on nyt tiessään.
Miehet eivät puhu työn aikana montakaan sanaa, ja senkin vähän he kuiskaavat hiljalleen, koska ovat näin juhlallisessa toimituksessa.
Kuta lähemmäksi pohjatonta silmäkettä tullaan, sitä varovammin miehet painavat lapiota turpeeseen. Eihän voi tietää, mihin lapio saattaa sattua. Ezra on miehistä ensimmäisenä ja lapioi pois päällimmäisen turvekerroksen, hänen kintereillään tulevat muut pitkänä jonona. Jokainen on aina etumiestään yhtä turvekerrosta syvemmässä; takimmaiset melkein häviävät piiloon ojan pohjalle.
Ezra on jo pääsemässä määränpäähän. Hän latoo suon pinnalle seipäitä ja lautoja, koko suo hyllyy alla hänen seistessään niiden päässä ja pistäessään turvetta lapiolla. Hän silmää kerran taakseen nähdäkseen, onko saatavissa apua jos tarvitaan, minkä jälkeen hän etenee tuon petollisen paikan kohdalle. Hän ei saa lapioonsa muuta kuin liejua; hän sysää petollisen vihreän mättään syrjään, mutta lieju täyttää jo samassa silmänräpäyksessä sen paikan. Hänen lapionpistoistaan ei näy jälkeäkään, sama kuin jos loisi lapiolla sakeaa velliä. Hän menee pohjattoman paikan yli ja tapaa taas lujan maan, jota rupeaa kaivamaan. Päästyään nuoran päähän hän päästää lähimmän miehen tilalleen kiertäen itse miesjonon loppupäähän. Niin August on työn järjestänyt.
Päivän ollessa puolessa näkyy jo leveä, musta ura ujuvan suon poikki, ja iltaan mennessä työ on melkein puolessa. Kaivajat palailevat hiljalleen puhellen kotiinsa. He ovat saaneet kaivetuksi neljä lapionsyvyyttä pohjattomaan silmäkkeeseen asti tapaamatta vieläkään muuta kuin liejua. Vesi juosta solisee iloisesti pitkin suurta ojaa.
Aamunkoitteessa uusi yritys. Silloin tapahtui jotakin.
Jonon etumainen mies huudahti ja hyppäsi ojan pohjasta sen reunalle. Oliko hän tavannut jotakin? — Oli kyllä, jotakin sitkeää, ikään kuin vaatetta. — Teodor, joka oli seuraavana, irvisti ivallisesti, tarjoutuen itse rupeamaan etumaiseksi, hän tahtoi näyttää, mimmoinen mies hän on! Teodor pisti lapiolla pari kertaa, ja näkyviin ilmestyi pyöreähkö esine. Eihän tuo ole sen kummempi kuin puunjuuri! hän sanoi tarttuen siihen kiinni heittääkseen sen pois ojasta. Mutta sepä ei lähtenytkään, ja Teodorin käsi luiskahti siitä irti. Samassa hän tuli pyyhkäisseeksi liejun siitä pois — mutta näkemänsä sai hänet kauhistuneena perääntymään, sillä hän huomasi pidelleensä kourassaan vainajan kättä.
Niin, Teodorin kävi hullusti, hän rupesi voimaan hirveän pahoin, tyhjensi itsensä typö tyhjäksi kumpaakin tietä. Oli koko mies aivan menehtynyt. August tuli paikalle hänen ohitseen.
August oli ainoa koko miesjoukosta, joka uskalsi luoda lapiollaan liejun pois ruumiin ympäriltä, jotta se olisi saatu ilmoille. Augustissa oli miestä katsomaan vaikka ruumista silmästä silmään.
Ihmeen hyvin laivuri vainaja olikin säilynyt. Lieju oli estänyt häntä mätänemästä, ruumiista ei tuntunut uhoavan muuta kuin mudan hajua. Vaatteet olivat pysyneet vahingoittumattomina, kultasormus oli sormessa. Käsivarret, jotka olivat levällään, täytyi varovasti painaa yhteen. Toinen saapas oli poissa jalasta. Ruumis lepäsi pohjakalliolla vain kolme syltä maanpinnasta jonkinlaisessa hiidenkirnussa. Hiidenkirnun halkeamasta kumpuili vettä, siinä oli siis lähde.
Miehet saivat hilatuksi ruumiin kovalle maalle, huuhtoivat sen puhtaaksi mudasta ja peittivät sen vaatteella. August valitsi joukosta pari miestä, jotka lähetti kotiin tekemään arkkua.
Nyt siis oli pahin jännitys lauennut, ja muutamat miehet puhelivat siihen suuntaan, että työ olisi lopetettava. Ezra intosi, että sitä on vielä jatkettava, mihin hänellä olikin erikoiset syynsä; hän meni valittamaan hätäänsä Augustille. Mitä kummia? ihmetteli August, työkö lopetettava? Ei puhettakaan, tuo pohjaton silmäke oli kerta kaikkiaan laskettava kuiviin, ettei ainoakaan elävä olento enää voi hukkua siihen!
He siis uurastivat toisenkin päivän iltamyöhään saakka. Silloin heillä oli kaivettuna tavattoman laaja ja syvä viemäri poikki koko suon. Vesi virtasi koskenaan sen pohjalla; melkein koko matkan oli siloista pohjakalliota, ainoastaan hiidenkirnu oli yhä edelleen täynnä vettä ja liejua. Vanhan Martinuksen lehmää ei löytynyt, mutta Skaaron toinen saapas löytyi.
Miesten päättäessä työnsä illalla tuli kysymys siitä, kuka rupeaa yöksi ruumiin vartijaksi. Kukaan ei tahtonut ryhtyä moiseen vaaralliseen hommaan — tai jollei juuri vaaralliseenkaan niin muuten pöyristyttävältä tuntuvaan urakkaan. Ezra lupasi ruveta valvomaan, jos vain saa jonkun toverikseen, ja Teodor, joka oli jälleen kovin miestä mielestään, lupautui valvomaan hänen kanssaan. Teodor varmaan halusi korjata tämänpäiväisen heikkoutensa; hän oli ehtinyt käydä rannassakin perinpohjin peseytymässä ja siistiytymässä.
Oli kesä ja valoisa pohjolan yö. Molemmat valvojat kävelivät edestakaisin yksinäisellä vartiopaikallaan. Ei heitä suinkaan pelottanut, johan nyt! Hyvän hyvyyttään he olivat ryhtyneet koko hommaan, siinä ei ollut mitään synnillistä. Ainoa seikka, josta heitä olisi voinut syyttää, oli kai se, että Ezra oli sisimmässään kovin hyvillään kun näin sai mainion suonsa kuivatuksi — voisiko sitä ehkä sanoa iloiseksi jumalanpeloksi.
He istuivat torkkuen paikoillaan. Aurinko painui harjun taakse, varjot kävivät viileiksi, he napittivat nuttunsa. Viimeinen asia, josta he puhelivat, koski sitä, ettei heillä kummallakaan ollut minkäänlaisia selvittämättömiä asioita laivuri Skaaron kanssa; mitäpä pahaa tämä siis heille...? Ei suinkaan mitään. Mutta ruumis on sentään ruumis eikä laivuri. Niin kyllä, mutta...
Teodor heräsi säpsähtäen. Hän oli kai nähnyt unta?
Mitä nyt? Ezra oli oitis pystyssä.
Ei mitään. Mutta etkö näe, miten se elää?
Mikä muka elää?
Skaaron peitevaate. Täytyy mennä katsomaan.
Niin juuri! vastasi Ezra, mutta viivytteli lähtöään.
Puoliyö oli jo ohi, oli aika sakea hämärä. He tuijottivat henkeään pidätellen. Siellä on jotakin punaista, se on jokin eläin, sanoi Teodor.
Ezra: Saatpa nähdä että se on kettu!
Niin, myönsi Teodorkin. Voi hyvinkin olla kettu, mutta...
Mennään katsomaan! kuiskasi Ezra.
Niin, mennään vain. Mutta... Tuota, jos se on... se itse... itse pah...!
Mitä sinä puhut? Ezra kuiskasi hätäisesti, kylmän väristyksen karmiessa selkäpiitä. Et suinkaan sinä usko, että se itse...?
En osaa mennä mitään vannomaan, vastasi Teodor. Mutta itsekin tiedät, että se, se vanha kehno näet, käy ympäri milloin missäkin hahmossa, etsiskellen, kenet saisi niellä. Mikäpä häntä silloin estäisi rupeamasta vaikka ketuksikin? Olen kuullut siitä ennenkin kerrottavan.
Ezra tuntui empivän: Siitä on jo monta vuotta kun Skaaro upposi suohon, ja koko ajan hänen sielunsa on ollut autuaana — mitäpä asiaa sielunvihollisella olisi juuri nyt hänen kimppuunsa?
Teodor ei vastannut siihen sanaakaan.
Vai mitä sinä ajattelet? tiukkasi Ezra.
Teodor: Mitäkö minä ajattelen! — Mutta ei tuo ole oikea elukka. Ei Skaarokaan ollut suinkaan suoraan katkismuksesta leikattu mies, älä toki luule! Teki se mies toki synnin jos toisenkin elämänsä päivinä, sen minä kyllä tiedän.
Mutta Ezra oli kerta kaikkiaan hurjapää. Hän tavoitti kumpaankin käteensä sopivan kiven ja alkoi hiipiä ruumista kohti.
Menetkö sinä? kuiskasi Teodor, lähtien varovasti, hitaasti hiipimään toisen kintereillä.
Samassa lähti ruumiin äärestä jokin eläin aika kyytiä juoksemaan. Punainen kettu ampui nuolena pimeyteen. Ezra heitti. Pakeneva otus vingahti, mahdollisesti vain säikähti, mutta vingahti sentään, mikä Ezrasta tuntui suurelta helpotukselta.
He menivät ruumiin luo. Vastaan lemahti kauhea mädänneen löyhkä, niin että heidän täytyi pidellä nenäänsä. Teodor oli rohkaissut luontonsa: hän oli nyt varma asiasta. Ruumiinryöstäjä oli ollut vain pahainen maallinen kettu repolainen; jos itse paholainen olisi ollut pelissä, se mies ei olisi lähtenyt pakoon vaan olisi paikalla hävinnyt näkymättömiin tai sitten muuttautunut muurahaiseksi.
Katsopas sitä porsasta, minkälaista siivoa on tehnyt!
Kettu oli repinyt Skaaron takin riekaleiksi päästäkseen ruumiin kimppuun. Kasvoihin ei ollut kajonnut, mutta oli kynsin hampain repinyt ja raastanut vaatteita, niin että napit olivat irtautuneet ja napinreiät ratkenneet, ja taskunkin oli repäissyt rikki. Millainen peto kettu voikaan olla! Toverukset kohensivat kaikessa kiireessä kuolleen pukua ja heittivät peitteen takaisin hänen päälleen. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, etteivät enää anna unelle valtaa.
Olipa sentään koko onnenpotku, että satuinkin heräämään, ennen kuin oli ehtinyt tapahtua enemmänkin vahinkoa.
Teodorin mielestä kuului koko kunnia ruumiin pelastamisesta yksinomaan hänelle.
Seuraavana aamuna tuli vielä muutamia miehiä kaivamistyötä jatkamaan. Toiset jäivät tulematta; olivat kai saaneet tarpeekseen siitä urakasta. He olivat tyytyväisiä, kun oli saatu ruumis pois suosta ja siten estetyksi nuo kovanonnen huudot kuulumasta, sen enempää he eivät enää aikoneet tehdä. Mutta Martinuksen lehmä? kysyi August, eikös sekin olisi hyvä löytää, jotta saisi nylkeä siitä arvokkaan nahan? Ja voisihan vieläkin joku ihminen tai elukka hukkua suohon. — Hän meni ruumiin ääreen ja kohotti peitettä, mutta sen alta löyhähti vastaan niin inhottava löyhkä, että hänen täytyi oitis vetäytyä takaisin. Se oli ruumiinvalvojille vain onneksi. August ei huomannut ruumiissa mitään. Hän lähti suolle, viittoili hiidenkirnusta kaksi väliviemäriä suoraan harjun laitaan, osoitteli, viittoi ja komenteli. Vasemmasta väliviemäristä löytyi Kaunikki, Martinuksen lehmä. Se oli aivan vahingoittumaton; miehet huuhtoivat sen puhtaaksi mudasta ja kävivät nylkemään. Aamupuolella oli ruumisarkku valmis, niin että Skaaro saatiin siihen, ja jo oli aikakin; ruumis ei kestänyt enää nostaakaan, vain vaatteet pitivät sitä enää koossa...
August oli ollut tavattoman touhuisa ja puuhakas. Mutta Edevart, hänen toverinsa, ei viitsinyt vaivautua juuri mihinkään, oleili vain aikojaan, laiskistui päivä päivältä ja hiukan liehitteli hameväkeä. Niinkuin esimerkiksi suon kuivaamiseen ei ollut lainkaan puuttunut. Se oli hyvätyö koko kylälle, mutta ei, hän ei koskenutkaan lapioon, sanoen syyksi ettei hänellä muka ollut työtamineita. Eikä hän liioin — niinkuin itse antoi ymmärtää — suuria välittänyt koko kylän asioista. Mitäpä ne häntä liikuttivat? Tämä oli kyllä kotikylä, sen hän oli valmis myöntämään, mutta nyt tämä ei enää ollut hänen kotipaikkansa, tai ei ainakaan yksin tämä paikka ollut kotipaikka, hänellä oli kotinsa kaikkialla. Jos hänen mieli kuivaamaan soita, niin ensiksi hänen kai oli ruvettava siihen omalla tilallaan Fosenlandetissa. Siellä ei tarvinnut kaivaa raatoja suosta.
August oli antanut Ezran suon kuivaukselle niin voimakkaan alkusysäyksen, että nyt saattoi sanoa jo puolet tuosta tärkeästä työstä olevan tehtynä, kun oli saatu aikaan valtava kuivatusviemärioja sekä kummatkin väliviemärit. Suon pinta jo alkoi hiljalleen laskeutua ja kuivaa. Mutta täytekivien veto salaojiin oli vielä jäljellä, kuukausien, vuosien raadanta edessä.
Mutta alku oli tehty, ja Ezra oli päässyt suon kuivaamisen makuun. August auttoi ja tuki häntä sekä sanoin että teoin. Ezra ja Joakim olivat vuoroin toistensa töissä, kummassakin oli piintyneen maanmöyrijän verta. Tarvitessaan apua vääntämään isoa kiveä lähetti Joakim heti sanan Ezralle, ja Joakim puolestaan teki silloin tällöin päivän verran työtä Ezran suolla. Hitaasti se kyllä kävi, mutta siunaus odotti tulevaisuudessa. Pojat tulivat hyvin toimeen keskenään, kuten sopi odottaakin. Ei ollut enää salaisuus, että heistä piti tulla langokset. Joakimin sisarella Hosealla oli jo kultasormus sormessa, jottei kauppa vain pääsisi purkautumaan.
Mutta nyt August oli ilman työtä, hän rupesi katselemaan ympärilleen ja vainuamaan uutta toimialaa. Hän kehoitteli taaskin Edevartia rakentamaan Poldeniin kaupan — nelihanka oli vieläkin täydessä lastissa venetalaan kyljessä, eikä sitä voinut jättää siihen talveksi jäätymään. Tällä kertaa Edevart myöntyi, hän itsekin oli ehtinyt aprikoida asiaa. Mutta sitten sinun on laitettava se oitis, ennen kuin talvi ehtii tulla; mitä ihmettä sinä oikein vielä odotat? — Hm, tuumi Edevart siihen, ensiksikin pitäisi saada rakennustarpeita. — Siispä tänä päivänä ja tällä hetkellä kirje matkaan, ilmoitat siinä, montako hirttä, lankkua ja lautaa ja mitä mittoja — — —
Kirjeen kirjoitti Joakim.