Part 23
Koko perhe oli koolla tuvassa. Huhu oli kulkenut tulijoiden edellä ja houkutellut kaikki koolle. Oli tullut useita naapureitakin, Ezra, tuo sukkela merkillinen villikissa, pari naapurin eukkoa, Karolus itse ja taisi olla vielä joitakuita muitakin. Avatessaan oven ja yrittäessään tupaan säkkeineen August huomasi oitis sen käyvän mahdottomaksi, tupa oli niin pakaten täynnä väkeä. Toverukset laskivat kantamukset selästään maahan ovenpieleen ja astuivat sitten tupaan.
Neljä henkeä nousi heti istumasta tehdäkseen heille tilaa.
Älkää huoliko — älkää huoliko! he huusivat kiellellen näyttääkseen oikein vaatimattomilta ja ystävällisiltä.
He pääsivät istumaan, kun Joakim ja Ezra istuutuivat pöydälle.
Hieman nololta tuntuva hiljaisuus.
Vihdoin Joakim, joka istuu pöydällä heilutellen koipiaan pisamaisena irvihampaana niin kuin ennenkin, avaa suunsa: Aioitteko tuoda kuormat mukananne tupaan?
Joku muukin vetää arkaillen suutaan nauruun. Vanha isä virkkaa hämillään ja neuvotonna: — kovin isot kuormat!
Joakimilla oli koulussa saatua viisautta yhä vielä pää täynnä. Hän kuiskasi Ezralle, niin että kaikki kuulivat: Jaottakaamme maahan huoneemme ja rakentakaamme ne avarammiksi!
Karolus, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, huomautti arvokkaasti: Ei tarvitse: Minun tuvassani luulisi riittävän tilaa.
Muutkin olivat samaa mieltä ja ehättivät puhumaan puheenjohtajan mieliksi: Sinun tuvassasi, niin — kyllä siinä tilaa riittää!
Puhe pääsi vähitellen vauhtiin. Karolus tiedusteli, olivatko miehet tulleet meritse vai maitse ja sai vastauksen kysymykseensä. Mistä merellä tuuli? Koillisesta. Augustin täytyi avata takkinsa tuvan saunanlämmössä, jolloin hänen eteläamerikkalainen vyönsäkin tuli näkyviin.
Mutta tällaista kotiintulo oli aina. Ei ollut ensinkään tapana mennä tulijoita vastaan portaille, ei liioin osoittaa pienintäkään ilon ja hyvänmielen merkkiä tai toivottaa tervetulleeksi. Se olisi ollut joutavaa teeskentelyä ja narrimaisuutta. Kuinka helposti sellainen olisikaan voinut muuttua mielenliikutukseksi ja nöyrämielisyydeksi, ties vaikka kyynel olisi kihonnut silmännurkkaan — mikä oli häpeällisintä kaikesta! Edevart oli kyllä hieman pelännyt, että mielenliikutus voisi saada vanhan isäukon valtaansa ja ehkä tempaisi samalla hänet mukaansa — mutta kaikki sujui paremmin kuin olisi osannut toivoakaan, kun oli koolla näin paljon vierasta väkeä. Se sai jännityksen laukeamaan. Hän vilkaisi sisariin päin rupeamatta silti narriksi: kuinka pitkiksi tytöiksi olettekaan kasvaneet! En tahtonut ensin tuntea! Molemmat punastuivat ja alkoivat puuhata kahvivehkeitä tulelle.
Vasta pitkän ajan kuluttua alkoivat vieraat vähitellen lähteä tuvasta. He olivat viime hetkeen saakka toivoneet saavansa nähdä, mitä tulijoilla oli säkeissään, mutta kumpikaan ei näyttänyt aikovankaan tuoda niitä tupaan avattaviksi. Heille kyllä vihjailtiin sinnepäin, saapuvilla olijat ilmaisivat sen varsin selvin sanoin, Karoluskin virkkoi lähtiessään: Teillä taitaa säkeissä olla toista ja molempaa? — Onhan niissä! — Niin, tuota, pistäydytte kai pian katsomassa? — Saat olla huoleti!
Mutta paljon ihmiset silti olivat nähneetkin. He saattoivat nyt maleksia talosta taloon kertomassa, minkälaisia pomomiehiä Edevartista ja Augustista oli paisunut: Kummallakin oli taskukellot ja kultasormukset, hienot mustat verkavaatteet ja hattu toisella korvalla.
Päivät menivät menojaan. Ne olivat iloisia päiviä tuossa pienessä kodissa, oikeaa juhla-aikaa. Kleivan Josefina sai heti ruveta neulomaan vaatteita Edevartin kummallekin sisarelle, vanha isä sai uuden takin ja vielä muutamia setelirahoja sen taskuun, ja Joakim sai loput saatavansa. Edevart ei ollut enää hänelle äyriäkään velkaa. Ja Edevart omisti yksinään Doppenin.
Veljesten kesken tilinteko ei tietystikään sujunut ilman näykkimistä ja kinastelua. Kummatkin kiivastuivat, eikä kummankaan auttanut olla puolustamatta kunniaansa, kun vielä sattui niin, että Kleivan Josefine oli kuuntelemassa ja sanoi sanansa joukkoon. Miksi ison veljen pitikin ruveta tekemään selvitystä kolmannen kuullen? Kai vain siksi, että muutkin kuulisivat. Mutta Joakim piti varansa. Saamamies Joakim istui tuossa pisamaisena ja surkean laihana ja velttona eikä voinut ymmärtää mokomaa häpeällistä tarjousta, että veli yritti tyrkyttää hänelle muutamia seteleitä.
Mitä sinä tarkoitat?
Olen tämän verran velkaa sinulle.
Pöllö! sanoi Joakim yksinkertaisesti.
Ota rahat. Siinä on loput siitä, mitä lainasin sinulta.
Etpähän lainannut mitään. Sain nuotan sinulta. Ja lähetithän minulle Fosenista rahakirjeen.
Edevart sysäsi setelit luotaan: En minä aio ruveta istumaan tässä kaiken päivää kuin apina ja repimään leukojani sinun kanssasi!
Ja vihdoinkin viimein Joakim otti rahat, mutta näytti olevan aivan oksentamaisillaan. Ei hän aikonut hellittää noin vain, vaan hautoi jotakin mielessään. Äkkiä hän sanoa pamautti purevasti ja häikäilemättä: Tervetuloa Amerikasta!
Se sattui. Kleivan Josefine kumartui työnsä puoleen vetäen suutaan hymyyn.
Koko kylän väki oli kuullut Edevartin aikoneen lähteä pitkälle matkalle — mutta siitä ei ollut tullutkaan mitään, kaikki oli ollut pelkkää pöyhkeilyä ja suurentelua, vai mitä? Josefine kohotti päätään työstään kuullakseen paremmin.
Edevart näytti hetken ikään kuin nieleskelevän, vaikkei hänellä ollutkaan mitään suussaan: Sika söi eväät.
Joakim: Niinpä niin, sika söi eväät. Taisi ruveta jänistämään.
Vai jänistämään? Ole huoleti, kyllä olisin uskaltanut. Mutta uskonpa tehneeni viisaammin näin.
Miten niin? Joakim ei ollut ymmärtävinään.
Itsehän olet nähnyt, mitä minulla on säkeissäni. Ja veneessä on vielä enemmän.
Kleivan Josefinestakin tuntui kai siltä, että hänen oli ruvettava välittämään, joten hän virkkoi: Sinulla on kai pirtojakin?
On minulla veneessä pirtoja, harvempia ja tiheämpiä, mitä numeroa vain tahdot.
Mutta sinähän, Edevart, olet oikein pomomies! Oli siunattu asia, että tulit. Sillä sen perästä kun Gabrielsen löi rukkaset pöytään ei ole tahtonut saada yhtään mitään.
Minulla on nelihanka lastissa ääripuuta myöten, virkkoi Edevart. Pitäisi siitä joksikin aikaa riittää tavaroita poldenilaisille.
Mistä olet saanut ne? tutkaili Joakim.
Mistäkö saanut? Tavaratko?
Niin, sillä ethän ole vain varastanut niitä jostakin?
En viitsi kuulla sinua!
Sillä silloin joudut tiilenpäitä lukemaan! jatkoi Joakim. Ja kun sinulla sitten on kädessä ruunun hansikkaat, niin jopa tulikin kaunis mies kotiin!
Kleivan Josefine hymyili jälleen sovitellen. Mutta ei kai sinulla ole siivilöitä?
Vai ei ole! Tule katsomaan veneestä!
Sinä olet merkillinen mies! Olen ollut pahemmassa kuin pulassa, lehmä poiki tässä tuonnoin, eikä minulla ollut siivilää... Ja nyt Josefine tahtoi auttaa Joakimiakin, joka oli joutunut huonommalle puolelle ja näytti olevan harmista pakahtumaisillaan: Niin, niin, mutta Joakim on myös tehnyt jotakin.
Edevart: Kai maannut mädänneine nuottineen Vesteraalenissa.
Ei. Hän on lohkaissut paaden toisensa perästä kalliosta ja tehnyt niistä kiviportaat. Se on hänen uusin työnsä.
Vai niin! Ilmankos onkin käynyt niin pyöreäposkiseksi! virkkoi Edevart äärettömän ivallisesti. Hyvää ansiota!
Josefine ei hellittänyt: Ja kunhan ennättää kulua tämä talven häntä ja nurmi alkaa vihoittaa, niin saat nähdä, mitä kaikkea Joakim on tehnyt: Väänsi kaikki kivet niitystänne ja käänsi turpeet nurin ja teki koko alan pelloksi.
Ja kylvi suoloja vakoihin? lisäsi Edevart.
Älä viitsi välittää hänestä! neuvoi Joakim Josefinea. Mutta Josefine ei ollut suinkaan typerä ihminen, ei sinnepäinkään. Työteliäänä ja rivakkana naisena hän oli tullut kahden vuoden aikana panneeksi merkille, kuinka tarmokkaasti Joakim oli raatanut uudisviljelyksellään. Hän ylisti tätä siitä pilviin saakka: Joakim oli raivannut lisää yhden lehmän heinämaat heidän pienelle maatilkulleen. Enkä edes ymmärrä, miten tulit siihen ryhtyneeksi, hän loppujen lopuksi sanoi Joakimille.
Joakim: Luin siitä Lofooteilla lehdistä.
Niin, sinähän luet lehtiä ja kirjoja ja tongit ja tutkistelet niitä, myönsi Josefine. Siinä nyt kuulit, Edevart.
Edevart vastasi yliolkaisesti, ettei hän tuhlaa aikaansa mokomaan. Hänellä on parempaakin tekemistä. Ja Joakim sanoi lopuksi tuvasta lähtiessään: Että viitsitkin haastaa mokomalle! Hänhän ei erota kunnolla iitä ässästä!
Tupaan jääneet alkoivat puhella kylän oloista. Josefine tunsi joka ihmisen ja tiesi jokaisesta kertoa jotakin. Mitä, kysyikö Edevart Ragnasta? Eikö hän siis ollut kuullut...? Kyllä, kyllä Ragna oli naimisissa Teodorin kanssa, ja heillä oli kaksi lasta. Eipä heidän oloaan ja elantoaan käynyt kehuminen; heillä ei ollut kuin pieni tupapahasensa, ei pientäkään maapalaa sen ympärillä eikä elukoita, ei edes vuohiakaan. Mutta jotenkuten olivat elää nyhjänneet päivästä toiseen. — Vanhalle Martinukselle kuului kyllä hyvää, heitä oli enää kolme henkeä. Hullu juttu tosin, että lehmä jäi mahoksi, mutta se oli lihava ja hyvässä ruokossa, niin että hän saa sillä vaihdetuksi hyvän lypsylehmän pappilasta. — Sinä kyselet niinkuin kaikki muutkin ja tahdot varmaan kuulla jotakin Ane Mariasta. Muuta emme ole kuulleet kuin että hän voi hyvin ja on tullut herätykseen. Ei kirjoita kovinkaan usein kotiinsa, mutta ihmiset kertovat pastorin tuontuostakin saavan kirjeitä vankilansaarnaajalta ja että Ane Maria on tullut tavattoman jumaliseksi ja lukee Raamattua ja veisaa koko virsikirjan kannesta kanteen. Mitäkö Karolus siitä sanoo? Siitä voit kysyä Joakimilta, veljeltäsi, sillä hänhän se lukee ja kirjoittaa koko kylän puolesta, niin melkein voi sanoa. Mutta kyllä asia on niin, että Ane Maria tahtoo miestään luokseen, kuuluu kovin ikävöivän, ainakin kirjoittaa niin ja sanoo, että miehen ja vaimon on oltava yhtä. Mutta eihän, Herra nähköön, Karolusta voi pistää vankilaan, eihän hän ole ottanut ketään ihmistä hengiltä!
Edevart: Mitä luulet Ane Marian tahtovan miehestään?
Mitäkö tahtovan miehestään?! Vai vielä siinä irvistelemään...! Ja Josefine itsekin hymyili. Mitäpä muuta kuin tahtoisi ukkonsakin kääntymykseen! Mutta kerronpa sinulle jotakin, mille saat nauraa! Tiedätkö että Hosea, siskosi, tahtoo Ezran miehekseen? No niin, sitäkään et tiedä. He ovat ihan julkikihloissa. Ja kai minä saan ommella häähameen ja sinä saat antaa siihen kankaan!
Niinpä niin, tuumi Edevart, olisi Hosea voinut saada huonommankin miehen kuin Ezra.
No varmasti! Ja poika kun ostaa paukautti Karolukselta peltopalstan ja takamaata. Varmaan aikoo rakentaa sinne. Kunpa sitten olisi onnea!
Ja Josefine nyökkäsi syvämietteisesti.
Mitä sinä tarkoitat?
Ei, en minä sano sen enempää. Mutta asiassa on se mutka, että samaan maapalaan kuuluu se pohjaton rimpikin, johon laivuri Skaaro upposi.
Edevart: Hullu mies, se Ezra, kun menee ostamaan...
Josefine: Ei hän olisi tahtonutkaan ostaa sitä, mutta Karolus ei myynyt peltoa erikseen, vaan suon piti seurata kauppaa. Karolus tahtoi päästä suostaan eroon pelillä millä tahansa, eikä ihmekään, kun se oli johtanut hänen vaimonsa onnettomuuteen.
Tiedätkö, paljonko Ezra maksoi?
En tiedä. Mutta sanovat Karoluksen antaneen sen huokealla.
Olisi voinut yhtä hyvin ostaa minulta. On minullakin tila, Trondheimin puolessa.
Josefine pyöritti päätään: No ei tässä maailmassa! Onko sinulla ihan oma talo?
Edevart pöyhistihen. Eikä olekaan ihan kaikkein pienimpiä, vaikka itse sanon.
Talven mittaan toverukset kuljeskelivat verkalleen tavaroineen koko kotipitäjän ja muutamia naapuripitäjiäkin ristiin rastiin. He myivät yhtä ja toista; ostohalu oli kyllä ihmisillä hyvä, mutta rahat vähissä, ja heille täytyi antaa aika paljon velaksi siihen saakka, kunnes miehet tulisivat kotiin Lofooteilta. Jonkin aikaa ihmiset kävivät ahkerasti Ytrepoldenissa, mutta kun kevät alkoi tehdä tuloaan ja jäät lähtivät, toverukset soutivat uivan kauppansa Indrepoldeniin aivan venetalaisiin kiinni ja köyttivät sen rantaan mahdottoman lujaan ankkurilla ja vielä kahdella, kolmella köydellä. Kalastajien palatessa Lofooteilta ei Teodor malttanut olla sanoa sutkauttamatta, kun vene oli noin lujasti köytetty kiinni: Katsokaapas Edevartin kaljaasia, taitaa odottaa myrskyä täällä meidän Atlantilla!
Ja nyt kauppamiehet lähtivät ympäri kyliä karhuamaan saataviaan. He saivatkin niistä perityksi suurimman osan, joten saattoivat sitten taas kävellä mahtavina miehinä takin povi pullollaan, paksu lompakko povitaskussa. Se tuntui Edevartista hyvältä, hän ei valitellutkaan, vaan lähetti etelään rahakirjeen ja tilasi uusia tavaroita entisten tilalle. Häneen näytti menneen erinomainen toimeliaisuuden ja ripeyden henki; mutta saatuaan kaksi suurta laatikollista Trondheimista häntä jo alkoi ihan huolestuttaa, miten selviäisi paljoista tavaroistaan.
Rakenna itsellesi oma kauppa tänne näin ja myy tavarasi siinä! neuvoi August, joka aina keksi uusia ajatuksia.
Älä hupsuttele!
Mitä hupsuttele? Etkö sinä voi yhtä hyvin pitää kauppaa Poldenissa kuin Gabrielsen, joka piti liikettään sellaisen mutkan takana ja meni nurin? Se sinun juuri pitää tehdäkin! Pistä sinä vain kauppa pystyyn!
Edevart vastasi, ettei hän aio ryhtyä mokomaan uhkayritykseen.
Hänen kotinsa alkoi muuttua väen kokoontumispaikaksi. Poldenilaisilla ei ollut liikoja iloja eikä ajanvietteitä valittavana, ainoa oli ollut vanha ofotilainen, joka kuivaili kalalastiaan Vaagenissa, mutta hänkin oli tullut joka vuosi aina uudestaan eikä siis ollut enää uutuus eikä mikään. Muuten päivät menivät tasaista menoaan, mitään merkittävää ei tapahtunut. Joakim muokkasi ja kylvi maataan, Ezra raatoi kuin orja uudispaikallaan ja alkoi laskea kivijalan perustuksia sekä suunnitella talonpaikkaa. Silloin oli mukavampi pistäytyä kauppamiesten puheilla. Olihan Edevartin vanha isä jumalinen ja kovin hiljainen mies, mutta muuten sopuisa ukko, ei näyttänyt panevan pahakseen, vaikka hänen kodissaan oli vieraita. Varsinkin tuli väkeä pyhäpäivisin kirkonmenojen päätyttyä. Silloin monikin naapuri löysi tupaan pohtiakseen kirkonmäellä kuulemiaan uutisia. Kaikki tahtoivat tietää, mitä nämä kauppamiehet tuumivat asioista; nämä olivat toki miehiä, joilta saattoi kysellä uudesta tähdestä, joka hiljakkoin oli löydetty taivaalta, tai Saksan ja Ranskan sodasta. Olihan Edevartilla omaisuutta, rahaa ja tavaraa, hän oli ollut jahdin laivurinakin ja "pantuna paljon päälle". August puolestaan oli matkustanut maailman ympäri. He olivat kumpikin koko miehiä mielestään, August varsinkin. Kun Teodor — sama mies, jolla oli kohju ja joka muuten ei ollut yhtään mitään — yritti ruveta virnistelemään jollekin Augustin jutulle, hänen suunsa tukittiin oitis. Edevart puolusti toveriaan, kehui tätä, kysyi neuvoa kaikkien kuullen herättäen kaikissa kunnioitusta tätä kohtaan. Teodorin oli viisainta pitää suunsa kiinni, suutari pysyköön lestissään!
Edevart salli toverinsa kertoilla elämästään, rohkaisi häntä tekemällä väliin innostuneen kysymyksen ja nyökäten hyväksyvästi, keskeyttämättä edes silloinkaan, kun tämä valehteli niin, että suuret korvat heiluivat. Augustilla riitti kertomista pyhäilloiksi koko kesän ajaksi, maksoi todellakin vaivan olla kuulemassa! Se vain jäi hämäräksi, missä August oli oppinut soittamaan hanuria, eikä hän suinkaan pyrkinyt hajottamaan olemustaan ympäröivää salaperäisyyden sädekehää. Hän kertoi puista, joiden lehdet olivat silkkaa hopeaa, sekä kuinka mannaa satoi taivaasta kuin vettä; laivoista, joissa oli kaksitoista mastoa, sekä ihmisistä, joilla oli vihreä naama ja jotka elivät neljänsadan vuoden vanhoiksi.
Oletko itse nähnyt sellaisia? kysäisi Teodor.
Olenko muka nähnyt — August oli toki nähnyt kummempiakin! Puhuttiinpa mistä maailman maasta tai kuningaskunnasta tahansa, varmasti August ne tiesi ja tunsi. Edevart itse oli pidellyt käsissään avainrengasta, jossa oli kahdeksan avainta, mitkä olivat peräisin Intiasta. Eikö asia ollut niin?
Edevart nyökkäsi.
Niin, ja sinä olet nähnyt minut ihan köyhänä, kun olin ollut haaksirikossa ja menettänyt kaikki, mutta ei kestänyt montakaan päivää, ennen kuin vein kokonaisen varaston helmiä ja jalokiviä Levangerin markkinoille, ja papit ja tuomarit vain kumartelivat. Senhän tiedät, Edevart?
Edevart nyökkäsi.
Teodor: Sitä minä en vain ymmärrä, mistä sinä sait kaikki nuo tavarat!
August pysytteli vaiti salaperäisen näköisenä, mutta joku toinen kuulija ehätti sanomaan: Niin, tietysti sinun pitäisi saada urkituksi se tietoosi, mutta eivätpä tulleet ne kalat! Ja August oli kuin Herran kukkarossa. Hän ei suinkaan suistanut kultaista suutaan, vaan päästi mielikuvituksensa hillitönnä laukkaamaan. Herra nähköön, sitä vasta kelpasi kuulla! Ja Edevart salli ystävänsä viettää riemuvoittojaan.
Mikä sen Intian kuninkaan nimi taas olikaan? kysäisi Edevart. Hän kysyi vain siksi, että poldenilaiset saisivat kuulla eriskummaisen intialaisen nimen.
Mutta August muisteli mielessään: Oliko se Ahab? En oikein muista. Kuinka voisin muistaa kaiken maailman kuninkaat ja kansat, jotka olen nähnyt? Se ei mahdu yhden miehen pääkoppaan. Mutta johdatitpa mieleeni jotakin, mitä tapahtui kirkkaana kuutamoyönä siellä missä Pretoria ja Columbia yhtyvät —
Niin mitkä yhtyvät? kysyi Teodor.
Etkö osaa pitää suutasi supummassa! tiuskaisi joku harmistunut kuuntelija Teodorille.
Kysyin vain, mitkä ne yhtyivät.
Pretoria ja Columbia. Kaksi suurta jokea. Ne ovat kumpikin laajoja kuin oikea meri ja syöksyvät vastakkain kuin olisivat kiukuissaan puskusilla. Pauhu kuuluu penikulmakaupalla sisämaahan, ja ilma on vaahtoa ja kuohua niin sakeana, että sillä paikalla on ikuinen auringonpimennys. Nyt Teodor voisi kysyä, mistä ihmiset siellä saavat valoa. Ja tavallasi oletkin oikeassa. Mutta heillä on ainoastaan kuunpaistetta. Mutta sellaista kuunpaistetta, että se on ihan toisenlaista kuin meidän, niitä ei voi verratakaan keskenään sillä se on kirkasta kuin meillä kirkkain auringonpaiste. — Siellä minä jouduin kävelemään kullassa.
Kullassa? huudahti Edevart itsekin innostuneena.
Niin, hyvä ystävä, ihan puhtaassa kullassa! En aluksi ymmärtänyt sitä, mutta kun tulin katsoneeksi maahan, niin eivätkös saappaani olleet yltyleensä kuin kullatut! Koetin ravistella ja iskeä kantapäätä tantereeseen, mutta kultaus ei vain lähtenyt. Silloin ymmärsin, mitä oli tehtävä. Lähdin niiltä jalkojeni sijoilta kahlaamaan joen yli laivaan, ja heti kun olin laivaan päässyt, ilmoitin asian kapteenille. Mutta kukaan ei olisi uskonut sanojani, jolleivät olisi nähneet minun saappaitani.
August lopetti. Kuulijat odottivat henkeään pidätellen jatkoa. Mutta miten sitten kävi?
Mitenkö kävi? Eipä juuri mitenkään, kapteeni ei, kuten toisetkaan, halunnut lähteä yön selkään mukaani. Seuraavana päivänä lähdimme sinne viivana, mutta silloin kulta oli hävinnyt.
No mutta jopas oli kova onni! tokaisi Teodor härnäillen. Et siis hyötynyt tuon vertaa koko jutusta?
August katsoi jäykästi Teodoriin ja virkkoi: Vai niin sinä luulet!
Niin, mitäs meidän pitäisi luulla? ihmetteli toinen antaen toisen omahyväisen varmuuden vetää itseään nenästä.
Ei nähkääs, en minä sentään ole niin suuri tomppeli kuin te luulette. Kun ei herrojen kelvannut oitis lähteä mukaani, ajattelin asiaa koko yön, ja aamulla neuvoin heidät kaikkiin mahdollisiin muihin paikkoihin, mutta en sinne, missä kultaa todella oli.
Ethän suinkaan! kuului sieltä täältä kuulijoiden parvesta.
Vai en minä muka...? Kulta oli minun, niin että mitäpä hänestä jakamaan kaikkien kanssa. Suurkiitosta vain! Puhukoot muille nuoremmille.
Joku joukosta myönsi Augustin tehneen oikein, he itsekin olisivat tehneet samoin. Mutta väsymätön Teodor ei voinut olla huomauttamatta: Miksi sitten ilmoitit kapteenille asiasta?
August vastasi hyvin vakavasti: Se oli minun velvollisuuteni.
Pitkä äänettömyys. Jokainen oli vaipunut ajatuksiinsa. Sieltä siis August varmaankin aina sai varoja pahimpaan hätäänsä, siinä oli kyllin selitystä siihen, että haaksirikkoutunut merimies saattoi saada timanttivaraston Levangerin markkinoille vietäväksi! Peijakkaan August! Hänellä oli siis tuo varma paikkansa, jossa hän oli astunut kultaläjään; se oli totinen tosi, hän oli tullut ilmaisseeksi salaisuutensa!
Mutta löysitkö itse sen paikan vielä uudelleen?
Ole huoleti!
Niin, niin! Tuhannen tulimmaista tuota Augustia, kyllä hänellä oli päässään muutakin kuin täitä! Mutta kuitenkaan kaikitenkaan hänen kertomuksensa eivät tuntuneet ehdottoman luotettavilta. Olisipa hänellä ollut ne saappaat! Entä mihin ne sinun saappaasi joutuivat? kysäisi joku kuulijoista.
Saappaatko? Ne minä annoin kapteenille. Annapas minulle nuo saappaat, August! hän sanoi minulle englanniksi.
Terveenä pitääksenne! minä vastasin samoin englannin kielellä. Mutta sen päivän perästä minun ei tarvinnut sormellanikaan koskea mihinkään työhön, ja söin joka kerran kapteenin pöydässä.
Jälleen pitkä äänettömyys. August itse oli vaipunut ajatuksiinsa ja istui kädet ristissä. Äkkiä hän ravisti päätään ikään kuin omien muistojensa valtaamana ja virkkoi: Kapteeni myi sitten saappaat Sacramentossa ja sai kokonaisen veneellisen rahaa siitä kullasta, joka oli niissä tallukoissa. Siinä vasta oli saappaat! Kaikki kaupungin kultasepät lyöttäytyivät yhteen ostaakseen ne.
Missä ihmeessä maailman kolkassa tämä tapahtui?
August katsoa muljautti kuulijakuntaansa alta kulmien ja vastasi viekkaasti: Tekisikö mielenne tietää?
Eihän toki, kuka olisi voinut odottaakaan, että hän ilmaisisi salaisuutensa heille. Silloinhan kuka tahansa saattaisi mennä paikalle kaivelemaan hänen kultakasaansa; ainakin Teodor voisi rahanhimossaan lähteä suinpäin matkaan, mokomakin ahmatti!
Mutta oletko käynyt siellä useamminkin vai sen ainoan kerran vain?
August: Kävin minä siellä kerran senkin perästä ja lähden taas, kun tulee pakko. Mutta ottakaa toki huomioon, ettei siihen paikkaan noin vain milloin hyvänsä... Ei sinnepäinkään. Siinä maassa ei asukaan oikeita siivoja kristittyjä, vaan metsät ovat murhamiehiä ja villipetoja sakeanaan, niin että aina on oltava sydän kintaanpeukalossa. Ei tahdo kieli kääntyä kertomaan sitä surkeutta, mutta sellainen on niiden koirankuonolaisten tapa, että iskevät kuin haukka kristityn ihmisen niskaan ja nitistävät hengiltä. Siinä koko temppu! Ja sitten syövät makeihin suihinsa.
Syövät — mitä? Miehenkö?
Ei kuin pataan kiehumaan vain — ja sitten pistävät poskeensa.
Oletko itse ollut näkemässä? kysyi Teodor nousten kävelemään. Hän ei tuntunut enää jaksavan pysytellä paikoillaan.
August: Kun kerran kysyt, niin vastaan, että olenpa niinkin. Mentiin kaverin kanssa laivasta maihin, silloin oltiin parhaillaan helmiä lastaamassa. Palmuja ja viikunoita ja kaiken maailman hedelmiä oli joka puolella ympärillä. Mutta eikös silloin lähätä siihen villejä — heitä oli vähintään kymmenen miestä — ja kaikki tarrasivat kaveriini kiinni. Minuun eivät tohtineet kajota, sillä minulla oli revolveri kädessä. — Mitäs te oikein tahdotte? kysyi kaverini. — Ou-aa! Ou-aa! vastasivat villit, mikä merkitsi sitä paljon että henki pois. — Taidattekin olla roistoja ja ryöväreitä! ärjäisi kaverini, sillä ei hän pelännyt, ja iski lähintä villiä nenään, niin ettei jäänyt kuin reikä jäljelle. Sen näin omin silmin. Mutta minkäpä ylivoimalle mahtoi; ne pakanat rupesivat takomaan häntä kurikoillaan päähän, eikä siitä ollut hitustakaan apua, että hän selitti heidän olevan maantierosvoja ja sikoja. Silloin minä ammuin yhden joukosta. Mutta siitä toiset vähät välittivät, sillä heitä oli niin monta. Kaveri huusi, että lyövät kovasti, hän huusi, että koskee vietävästi. Silloin ammuin toisen villin, mutta nyt he saivat hänet sakilla maahan alleen, enkä uskaltanut enää ampua, sillä olisin voinut satuttaa kaveriin. Hetken perästä hän oli kuollut. Silloinkos ne villit paholaiset hyppimään ja loikkimaan iloissaan, enkä minäkään olisi selvinnyt hengissä, jollen olisi koko ajan kävellyt takaperin revolverinpiippu heihin päin, kunnes pääsin takaisin laivaan. Mutta sitten lähdettiin laivasta mies kuin mies aseet kädessä, kiukkuisina kuin paholaiset ja hyökättiin villien leiriin. Mutta tultiin liian myöhään. Kaveri oli jo lihoina padassa kiehumassa.
Kuulijoita puistatti, ja vanha isä kysyi levottomana: Mutta ammuitko sinä heitä, August? Et suinkaan sinä ampunut heitä kuoliaaksi?