Part 25

Ja nyt Edevartkin näytti saaneen takaisin rohkeutensa ja työnhalunsa. Hän oli varhain jalkeilla ja uurasti rakennuksellaan iltamyöhään. Edevart ei ollut suinkaan patapuukko, ja hänen Knoffin suuressa kauppapaikassa näkemänsä ja kokemansa tuli nyt hyvään tarpeeseen. Yhdessä Augustin ja Joakimin kanssa hän muurasi mukiinmenevän kellarin, johon mahtui paloöljytynnyri, pieni nassakka lehtitupakkaa, toinen samanlainen vihreää suopaa ja yhtä, toista muuta kellarissa säilytettävää tavaraa. August huomautti nytkin, että laitos tulee alun perin liian pieni, mutta Edevart tahtoi aloittaa varovasti.

Kun tilatut rakennustarpeet olivat saapuneet, ei kestänyt kauan, ennen kuin ruumisarkuntekijät olivat pistäneet rakennuksen pystyyn. Siitä tuli kauppakamari, joka rakennettiin tuparakennuksen päähän suoraan tämän jatkoksi, ristikkorakennus, joka oli laudoitettu ulkoa ja sisältä, ilman uunia ja ilman mitään joutavia koristuksia. Syksyyn mennessä Edevart sai lunastetuksi kauppakirjan ja alkoi myydä tavaroita kiinteästä myymälästä. Kauppa kävi hyvin, vanha ofotilainen oli saanut kalansa kuivatuksi ja maksanut kuivaajille palkat, niin että ihmisillä oli taas millä ostaa.

Mutta August, mitäs hän? Nyt hän oli taas vapaa ja joutilas ja alkoi käydä levottomammaksi kuin konsanaan, lopulta suorastaan ärtyisäksi ja kiukkuiseksi, niin ettei hänen kanssaan tahtonut tulla toimeen. Mikä sinua vaivaa? ihmetteli Edevart. Augustin täytyi päästä matkaan. Edevart ehdotti, että hän lähtisi pohjoiseen päin tavarasäkkeineen; hän saattaisi kävellä vaikka Tromssaan asti, Edevart toimittaisi hänelle uutta tavaraa sitä mukaa kuin entinen loppui. Mutta August pudisti päätään. Mitä hänellä sitten oli mielessään? Hänen piti päästä pois valjaista. Mitäh? Ei! häntä ei enää haluttanut maleksia tavarasäkki selässä... Edevart ei tahtonut päästää toveriaan menemään, pyysipä tätä liikekumppanikseenkin; kummallekin kuuluisi puolet niin kaupparakennuksesta kuin tavaroistakin. Mutta August ei suostunut siihenkään.

Ei. Augustin täytyi saada vaihtelua, ei häntä vaivannut mikään muu. Hän oli tottunut kuljeksimaan paikasta toiseen, nyt hän oli saanut Poldenista tarpeekseen, ja vanha epävakaisuus sai hänet jälleen valtoihinsa. Tämä olisi käynyt mukavasti, puheli Edevart, olisit mennyt Tromssaan ja palannut taas takaisin, sitten lähtenyt etelän puoleen, oleillut, missä olisi miellyttänyt ja tehnyt kauppoja, sikäli kuin olisit nähnyt mukavaksi! — Niin, ja kulkenut iät kaiket samoja teitä! murahti August siihen. — Miksikäs ei? — Ja tavannut aina uudelleen samat ihmiset ja syöttänyt heille samat jutut ja tallustellut iankaikkisissa seitsemänpenikulmansaappaissa! — Kerran sanoit pitäväsi siitä hommasta. — Sanoinkohan? Mutta nyt minun on päästävä näistä valjaista. — Mutta mitä sinä sitten oikein tahdot? — August ivastasi tavalliseen tapaansa: Älä huoli surra sitä!

Mutta mitään tulevaisuudensuunnitelmia ei hänellä lähtiessään varmastikaan ollut.

Aika kuluu, kuinkapa muutenkaan. Kaikki käy kulkuaan, kaikki käy, mutta yksi ja toinen seikka pyrkii menemään — päin mäntyyn. Asia ei voi olla toisinkaan.

Edevart kävi kauppaa Poldenissa. Hän oli rakentanut kauppansa lapsuutensa kodin päätyseinään kiinni päästäkseen kolmella seinällä, mutta vanha tuparakennus tuli siitä toista vertaa pitemmäksi, niin että se levittelihen jo melkein kuin kunnanvaltuuston puheenjohtajan Karoluksen mahtava rakennus. Edevartista ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä, että ihmiset tunsivat kunnioitusta hänen kauppaansa kohtaan. Hän maalautti koko rakennuksen valkoiseksi, niin että se oli kuin pappila, ja muutenkin hänen kotonaan oli nyt kaikki niin hienoa, että oikein pihakin lakaistiin puhtaaksi tavaroiden kääreistä karisseista oljenruupuista. Vanha isä lankesi auttamattomasti salaiseen ylpeyden syntiin, kun hänellä oli niin mainio poika. Hän virkkoi aina väliin: Olisipa äiti ollut näkemässä!

Talvella kaikki oli autiota ja kuollutta. Miehet olivat kaikki Lofooteilla eikä Poldenissa ollut rahaa. Edevart vietti laiskanpäiviä, sen kuin söi ja makasi. Kerrassaan ihana olotila, jota ei voinut pitää tarpeeksi suuressa arvossa. Täällä ei tapahtunut mitään kello yhdeksän jälkeen illalla, ei taloissa eikä ulkonakaan. Kaikki kömpivät silloin vuoteeseensa, ei kenenkään päähänkään pälkähtänyt maata valveilla salaa kuuntelemassa.

Edevart oli yhä edelleen sama hyvänahkainen mies kuin ennenkin. Ankarana talviaikana hän auttoi köyhiä antamalla näille velaksi leiviskän pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia, ja pikku Ragna, joka oli naimisissa Teodorin kanssa, sai vielä valkoista kekosokeria kahvinsa höysteeksi, eikä sitä sokeria mitattu eikä punnittu kovin tarkkaan.

Mutta sinun pitää tulla minun luokseni kahville! sanoi Ragna.

Edevart lupasi tulla vielä samana iltana.

Ei voinut käydä toisinkaan. Rumaa se oli ja pahaa, mutta Edevart kävi Ragnan luona, joka asui isoäidiltä perimässään tuvassa. Hän hiipi sinne pimeinä öinä viipyen perillä pitkät ajat. Kaikki sen tiesivät, koko kylä sen tiesi, mutta Edevartin ei tarvinnut puolustella itseään eikä pyydellä anteeksi keneltäkään, hänellähän oli rahaa ja tavaraa, hän oli rikas. Eikö ollut parempi käydä Edevartin kaupassa ja saada avuksi leiviskä, pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia! Ja Ragnalle itselleen tämä oli pikemminkin vain kunniaksi, että Edevart oli valinnut hänet eikä Beretiä tai Kleivan Josefineä. Niin asia oli.

Entä Edevart itse? Menettelihän se, kaikkihan käy, kun ei ajattele. Hän oli alkanut välittää yhä vähemmän siitä, tekikö hän oikein vai väärin ja mitä hän teki. Pikku Ragna ei ollut sama kuin Lovise Magrete, eihän kukaan ollut tämän veroinen eikä Edevart voinut koskaan unohtaa häntä, mutta terve menoa vain! kuten August olisi sanonut. Ragna oli tässä käden ulottuvilla, hänen suunsa oli kovin sievä hänen hymyillessään. Edevartin sielu oli mennyt rikkinäiseksi, hän ei tuntenut Ragnasta todellista iloa, mutta ei jättänyt tätä rauhaankaan. Lovise Magrete oli tuskin päivääkään poissa hänen ajatuksistaan, mutta tietenkin Edevart oli hänet jättänyt, sillä mitäpä muutakaan hän voi tehdä? Mutta mitä muutakaan hän osasi kuin muistella tuota mennyttä! Lovise Magrete oli tehnyt häneen syvän ja pysyvän vaikutuksen; siitä oli nyt kulunut vuosi, mutta heikoksi ja rikkinäiseksi Lovise Magrete oli jättänyt hänet silloin heidän viimeistä kertaa tavatessaan, jahti _Herminessä_, ja heikko ja rikkinäinen Edevart oli ollut siitä pitäen. Hän olisi etelän puolessa käydessään helposti voinut hankkia Lovise Magreten osoitteen, mutta se oli jäänyt pelkäksi aikomukseksi. Edevartilta puuttui rohkeutta ja yritteliäisyyttä. Nyt hän liikuskeli täällä kotitanhuoilla hautoen mielessään kirjeitä, jotka kaikki jäivät lähettämättä; ne eivät tulleet koskaan paperillekaan. Ilosta ja hauskuudesta hän ei tiennyt mitään, oli unohtanut hymyilemisen taidon, oli kumarahartiainen nuorukainen, jonka ruumis oli lihonut runsaasta ruoasta. August oli kerran sanonut Edevartille: No mutta, sinähän olet ihan kuin ruumis, hautaamista vailla!

Mutta ei Edevart sentään ollut aivan kuollut, ei kokonaan kuollut. Miesten tullessa keväällä kotiin Lofooteilta hän auttoi vanhaa Martinusta hommaamaan uuden lehmän takaamalla häntä. Mutta samaan aikaan Teodor oli suunniltaan ällistyksestä nähdessään, että Ragna oli tulemassa äidiksi.

Missä olet käynyt sen saamassa? hän kysyi synkästi.

Hahhaa! Mistäkö muka olen sen saanut? vastasi Ragna. Täällä kotona.

Kukas on ollut tekijänä?

Silloin Ragnaa nauratti vieläkin enemmän, ja hän toisti Teodorin omat sanat: Sen tekijänäkö! Minä kysyn, kenen se on?

Sinähän puhut kuin keitetystä lampaan päästä. Ikään kuin et olisi käväissyt pääsiäisenä kotona!

Niin kyllä, mutta siitähän on vasta kolme viikkoa. Ja minkänäköinen oletkaan nyt!

Äänettömyys.

Tahdon tietää sen! kiljaisi Teodor hypäten pystyyn.

Mutta Ragna oli ollut kovin näppärä ja sukkela koulussa, ja samanlainen hän oli ollut koko ajan sen jälkeenkin. Hän taisi päässälaskua ja osasi muutenkin pitää puoliaan: Niin no, siinä tapauksessa se on vanhempi. Sinä menit Lofooteille helmikuussa ja nyt on ristinpäivä. Niin että laske vaikka itse!

Ragna sai Teodorin petetyksi. Ragnalla oli kuin ketulla kaksi tietä luolastaan. Teodor ei tiennyt lopulta, mitä uskoa, ja istuutui taaskin. Ja myöhemminkin Ragna puheli asiasta Teodorille pilkaten säälimättä tämän synkkiä epäluuloja. Niin turvalliseksi pikku Ragna tunsi itsensä.

Elämä kulki tasaista latuaan. Kaiken täytyy jotenkin käydä. Ajan pitkään ei Teodorkaan voinut kantaa vihankaunaa mielessään. Kaikki muutkin olivat mielissään, kun Lofootien kalastus oli onnistunut hyvin. Kaikki olivat ansainneet runsaasti, niin että saattoivat jälleen käydä Edevartin kaupassa ja maksaa kaiken rahaisella rahalla. Käydessään maksamassa mitä vaimo oli ottanut kaupasta velaksi, Teodor iloiseksi hämmästyksekseen havaitsi tämän tehneen velkaa varsin vähän ja tulleen hyvin vähällä toimeen talven ajan. Ragna oli kuin olikin kelpo nainen, ei kenenkään pitänyt muuta sanoa!

Ja nyt oli taas muutaman viikon ajan Poldenissa rahaa. Edevart sai uusia tavaroita, ja kauppa kävi oikein hyvin. Hänen täytyi saada toimisto, ei suinkaan mahdottomia laitoksia, vain pieni toimistohuone, jonka kauppaan vievässä ovessa piti olla lasiruutu. Ja kun oikein ajatteli asiaa, hän tarvitsi oman makuuhuoneenkin, silloinhan hän ei vienyt tilaa vanhasta pirtistä, jossa ilmankin oli asumassa enemmän kuin tarpeeksi monta. Edevartin täytyi siis taaskin ryhtyä rakennuspuuhiin. Ja vanha isäukko sanoi toisenkin kerran: Olisipa äitisi ollut näkemässä!

Poldenissa vallitsi kerta kaikkiaan ennen tuntematon vireys ja liike. Koko seutu tuntui vähitellen heräävän ja ikään kuin oikovan jäseniään, yhdessä jos toisessakin päässä ajatukset alkoivat liikkua hiukan nopeammin kuin ennen. Ezra oli siitä hyvänä esimerkkinä. Tuo sukkela nuorukainen teki työtä kuin mies jatkaen suon kuivaamista, niinkuin August oli opettanut. Niin kauan kuin Lofootien matkan osuutta riitti, hän vuokrasi hevosen kivenvetoon. Häntä onnisti hyvin; pian hän jo saattoi latoa täytteen ensimmäisiin kivihautasalaojiin ja luoda mudan kivien peitteeksi. Hänellä oli jo suolla pienoinen kuivattu maatilkku; hän käänsi sen huolellisesti lapiolla, sai sen haratuksi ja lannoitetuksi, kylvi siihen ohraa ikään kuin oman uskonsa koetukseksi. Kolmen viikon perästä siinä oli vihanta laiho. Pohjattomassa suossa siis piili kuin piilikin ihme ja siunaus!

Suolla möyriessään Ezra hautoi päässään tuhansia ajatuksia. Hän käsitti kyllä, että suo vaatii enemmän lantaa kuin hän voi saada kerjätyksi kokoon kylästä. Siis hänellä täytyisi itsellään olla enemmän karjaa. Mutta jos mieli pitää karjaa, vaikka vain yksi ainoa lehmäkin, täytyi olla navetta. Niinpä tietenkin, mutta oliko kaikki sillä tehty? Kukas hoitaisi lehmää talvella hänen itsensä ollessa Lofooteilla kalassa ansaitsemassa killinkejä? Kukapa muu kuin hänen vaimonsa. Hänen vaimonsa, Ezran vaimo — — — Herra siunatkoon, hän itse ei ollut vielä kahtakymmentä! Mutta vaikka sorea Hosea sanoisikin tähän kaikkeen jaa ja amen, niin — missä hän voisi oleskella täällä uudispaikalla? Ei kai häntä navettaankaan lehmän toveriksi! Ezran oli siis aluksi saatava rakennetuksi pieni asuintupa, mutta siinä oli pelottava urakka — ja kaikki vain tuon pahuksen lannan takia! Väliin kaikki tuumat pyrkivät panemaan Ezran pään aivan pyörälle.

Helatorstaina hän harkitsi ja pohti kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja. Hän pani merkille, että Joakim oli viime päivinä keksinyt jotakin merkillistä. Tämä oli levittänyt niitylleen levää, merilevää, tavallista rakkolevää. Peijakkaan Joakim, hänellä mahtoi olla jotakin mielessään noin tehdessään. Hän sitten nuuski ja luki ja ahmi kaiken, mitä vain sai käsiinsä, venekunnan ollessa säänpidossa Lofooteilla. Hän kasasi yhä enemmän oppia ja viisautta päähänsä, eikö jo liene tiennyt enemmän kuin kirkkoherra, joka oli päästänyt hänet ripille. Mutta levitäpäs levää pelloille ja niityille...?

Ezra kysyi Joakimilta.

Niinpä niin. Ja olen haudannut rakkolevää jokikiseen kaurapellon vakoonkin; kylvin sitten siemenen sen päälle.

Onko se lannoitusainetta?

Niin sanovat. Mutta et sinä taida uskoa?

Mistä sinä tiedät tämänkin?

Luin siitä viime talvena. Sen pitäisi olla ikivanha keino, joka on ollut tunnettu tässä maassa jo parin tuhannen vuoden ajan. Tahdoin itsekin koettaa kerran.

Olipa hyvä saada tuokin asia tietoonsa, tuumi Ezra ja rupesi taas ankarasti vaivaamaan päätään. Jos Joakimin koe onnistuisi, silloin Ezran asiat muuttuisivat suuresti. Rakennussuunnitelmat saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes niihin olisi voimia ja varoja. Lehmä sai odottaa ja häät lykätä tuonnemmaksi. Mutta miksi Joakim oli pitänyt asian omina tietoinaan? Ezra kysyi: Kun kerran luit tästä jo talvella, niin miksi et puhunut etkä pukahtanut siitä ennemmin?

En tahtonut narrata sinua yrittämään. Tahdoin odottaa ensin itse nähdäkseni, miten se onnistuisi. Äläkä luulekaan, että pelkkä levä riittää sinun suohosi. Mutta se on hyvä olemassa jatkona.

Vai niin. Siis sillä tavalla. Tämä taas muutti Ezran suunnitelmia. Hän sanoi suoraan: Taisikin olla sitten joutavaa puhetta. Enkä saa mahtumaan päähäni, miten voit mennä levittelemään levää niityllesi. Heinänteossa saat kaiken töryn heinien mukana latoosi!

Ezra lähti tiehensä. Tuhannet ajatukset askarruttivat hänen mieltään. Hän ei ollut tullut hullua hurskaammaksi. Mutta lähiaikoina hän alkoi kaiken varalta rakentaa tupaa, ainoastaan tupaa. Hän sai kylästä miehen avukseen, ja molemmat uurastivat kuin muurahaiset. Rakennus oli saatava kattoon ennen lumen tuloa.

Nyt tapahtui jotakin. Pienoinen, vähäpätöinen seikka, josta oli suuret seuraukset. Edevart sai kirjeen Amerikasta. Kirkkomiehet toivat sen mukanaan postista. Siinä oli kellertävä kuori, lujaa nahan kaltaista paperia, ja siinä oli senkin seitsemät postileimat. Knoff oli käännyttänyt sen Fosenlandetista Poldeniin. Edevart luki kirjeen uudessa konttorissaan, ja saatuaan vihdoinkin tavailluksi sen alusta loppuun hän vei sen makuuhuoneeseensa päänaluksen alle.

Kirje oli jo vanha, se kun oli pitkät ajat maannut etelän puolessa. Edevart ei ollut niitä miehiä, jotka muistavat tai huomaavat antaa osoitteensa. Mutta kaikki kävi sentään, kaikkihan käy miten kuten. Tuossa tuli nyt kirje kaukaisesta Amerikan maasta ja oli kirjoitettu pienin varovaisin sanoin, jotka juuri olivat Lovise Magretelle tavattoman kuvaavia: hän ei ollut unohtanut Edevartia, mutta tahtoi ensin katsastaa, miten oikein rupeaa huristamaan; Amerikassa oli kovin toisenlaista kuin Norjassa, mutta kaikki he olivat terveinä, jotka olivat pysyneet yksissä Haakonin matkustettua länteen päin ja tykkänään lakattua kirjoittamasta. Poika ja tyttö olivat kasvaneet isoiksi, mutta eivät olleet käyneet ripillä, se kun ei ollut täällä tapana. Poika kävi työssä tehtaassa ja ansaitsi hyvästi rahaa, tyttö samoin, hän hoiteli kehruukonetta. Anteeksi jos näissä sanoissa on joukossa tuntemattomia, sillä koko kaupungissa puhutaan pelkkää englantia, eivätkä lapset sano enää norjan sanaakaan. Mutta nuorin, josta puhuin sinulle, on nyt pikku tyttö. Hänen nimensä on Haabjørg; Haakon tahtoi hänelle nimen, joka muistutti hänen omaansa. Itsestäni ei minulla ole paljonkaan kerrottavaa koko tältä pitkältä ajalta, joka nyt on kulunut, paitsi että en viihdy täällä. En ole viihtynyt täällä ollenkaan, mutta lähdin tänne toisen, mieheni, vuoksi, toivoen hänen muuttuvan toisenlaiseksi täällä vieraassa maassa. Kaipaan kovin sinua ja Doppenia, joka oli kotini. Ja nyt sinä asut siellä, kummallista ajatella sitä. Mutta lapset ovat kasvaneet suuriksi, ovat jo aikuisia eivätkä halua lähteä täältä minnekään, mutta pikku Haabjørgin tahtoisin ottaa mukaani tullessani katsomaan sinua ja Doppenia. Mitä ajattelet asiasta, että tiedän ryhtyä toimiin? Mutta ehkä sinulla jo on oma emäntä Doppenissa, siinä tapauksessa minä en tietenkään tule. Satuin vain muistamaan sinua tänä iltahetkenä, ja niin tulin kirjoittaneeksi. Rakkaat terveiset kaikilta, eniten minulta itseltäni.

Lovise Magrete Doppen.

Mitä Edevartin nyt oli tehtävä? Vastattava, vastattava heti paikalla! August olisi varmasti sähköttänyt, hän puhui aina Amerikkaan sähköttämisestä, kun nyt _Great Fastern_ oli vastikään laskenut kaapelin Atlantin poikki. Mutta Edevartille tämä oli merkkitapaus, hän ei voinut sähköttää. Häntä kun ujostutti pyytää Joakimia kirjoittamaan puolestaan, hän itse yritti kyhätä kirjettä kokoon; olihan hän pitänyt kalatiliä, ja itsehän hän teki merkinnät omiin kirjoihinsa! Mutta tämä oli merkillisen erilaista; hän tuhersi monta arkkia pilalle heittäen lopulta kaiken sikseen. Neuvottomuudessaan hän tuli ajatelleeksi pikkusisartaan, ei vanhempaa, vaan Paulinea, joka oli viimeksi koulunsa käynyt ja aika näppärä riipustamaan kirjaimia. Edevart päätti palkita tyttöä runsaasti tämän kirjeen kirjoittamisesta — sekä siitä, että tämä pitäisi kaiken omina tietomaan.

Veli ja sisar ujostelivat kovin toisiaan. Oli häpeällistä näyttää toiselle mielenliikutustaan, ennemmin olisi vajonnut vaikka maan alle. Edevart sai Paulinen suostutetuksi kirjoittamaan, mutta istui sitten koko ajan ylimielisen ja pilkallisen näköisenä antaen tavallaan ymmärtää, että tuo Amerikan maan Lovise Magrete oli hieman kuin hassahtanut, mutta että hän, Edevart, tahtoi kirjoittaa tälle mieliksi tuottaakseen raukalle iloa. Ei hän kuitenkaan tulisi kotiinsa Norjaan. Edevart itse saneli kirjeen, ilmoitti, missä hän asusti, että hän piti kauppaa kotikylässään, mutta ettei ollut käynyt Doppenissa kuin kerran, jolloin oli löytänyt Lovise Magreten sinne jättämän peitteen, josta hän kiitti. Olisi käynyt liian surulliseksi jäädä yksin elämään ja olemaan taloon, jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kosken kohinaa ja jossa ei nähnyt...

Lovise Magreteä, ehdotti Pauline.

Lovise Magreteä? Ei! Tai pistäpä vaikka niinkin, se ilahduttaa häntä.

Pauline kirjoitti. Pikku Pauline ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Hän istui ihan viattoman näköisenä, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hänellä oli tarkka vainu.

Oli hauska kuulla sinun tulevan takaisin, saneli Edevart edelleen. Käyn panemassa kaikki kuntoon siksi päiväksi, jolloin palaat vanhaan kotiisi takaisin.

Pauline: Etkö tahtoisi sanoa kaipaavasi häntä?

Ei! Ei! Oletko hullu? Näyttäisi siltä, että sinä olisit kirjoittanut sen piloillasi. Mutta olkoon menneeksi. Kirjoita pois niin! Tottahan hän sen verran ymmärtää leikkiä.

Pauline kirjoitti kysyen sitten: Ja sitten loppuun rakkaat terveiset?

Hjaa — niin no, kun kerran olet kirjoittanut kaiken muunkin! vastasi Edevart nakaten niskojaan. Mutta nyt hän — siitä olen varma — töytäilee ympäri kaupunkia näyttelemässä kirjettä. Semmoinen hupsu pyryharakka hän on.

Edevart antoi sisarelleen kirjoituspalkkaa kerrassaan 24 killingin hopealantin kehoittaen tätä olemaan kirjeestä vaiti kuin hauta.

Kesä meni menojaan. Joakimin pellot ja maat kasvoivat paremmin kuin koskaan ennen. Ezra huomasi kummakseen, ettei heinien sekaan tullutkaan levää. Taisit haravoida sen pois ennen niittoa? hän tuumi epäillen. Mutta Ezra erehtyi. Levä oli mädännyt paikoilleen, heinän sänki oli aivan ruskeana sen jätteistä. Luoko oli tietenkin haravoitava varovasti ja kevyellä haravalla. Ohrapelto puski sakeaa ja pitkää kortta. Tuota jo kelpaa katsella! tunnusti Ezra peittelemättä.

Ei Ezrallakaan ollut suinkaan ollut huono kesä. Hänen suohon raivaamansa pieni ohrapelto oli ytrepoldenilaisten kirkkomiesten vakituisena ja yhä vain suurempana ihmettelyn aiheena. Ja sitten se vasta olisi jonkin näköinen, kun suo olisi saatu kuokituksi! Ezra saattoi raivioidensa lisäksi näyttää rakennuksiaankin: totta tosiaan, tupa oli jo pystyssä, siinä oli ovi ja kolme ikkunaa, ja puolipäivän aikaan nousi piipusta savu Ezran keittäessä kahvia. Ja eikös vain sama Ezra ollut jonkinlaisessa mielettömän suuruudenhulluuden puuskassaan ruvennut yksin tein kyhäämään navettaakin! Poika raatoi kuin orja, oli laihtunut niin, ettei ollut kuin luu ja nahka jäljellä, mutta eipäs vain hellittänyt. Navettaan hän sai ainoastaan pari hirsikerrosta, sitten oli lopetettava. Koko laitos olikin kovin iso, ihan mahdottoman iso, se kun oli aiottu neljälle lehmälle sekä vielä hevoselle — hevoselle! — pikkukarjasta ollenkaan puhumattakaan. Tuo nyt jo oli selvää pöyhkeilyä ja tyhmänylpeyttä; eihän Karoluksellakaan, kunnanvaltuuston puheenjohtajalla, ollut enempää kuin neljä lehmää ja hevonen. Ja tuollaiseen navettarakennukseen menee hirsi poikineen. Sitä Ezra ei ollut tullut ottaneeksi huomioon, hän vain uurasti ja raatoi malttamatta kunnolleen harkita kaikkea. Vaikka itse navetan olisi vielä saanutkin tehdyksi, niin vielähän puuttui mitkä määrät tarveaineita, ennen kuin oli ylinen navetan päällä. Eikä navettaan ollut ajattelemistakaan kattoa ilman ylisiä. Oli siinä tietämistä kerrakseen!

Ezra pistäytyi kerran illalla vanhan Martinus keulamiehen pirttiin. Ukko oli oppimaton, mutta viisas mies, joka oli elänyt pitkän elämänsä tietämättä rahasta enempää kuin tavarastakaan. Hänen luokseen Ezra nyt meni alakuloisena valittamaan, ettei enää sinä vuonna saa uudispaikallaan mitään tehdyksi. Nyt oli jätettävä kaikki sillensä. — Niinpä niin, tuumi vanha Martinus harvakseen, mutta paljon sinä jo oletkin saanut toimeksi, vähässä ajassa. — Enpä niinkään lyhyessä ajassa, nyt on hyvästikin kaksi vuotta siitä kuin sain uudispaikkani ja panin siellä työt alulle. — Mutta sinähän olet vielä nuori poika. Muistan hyvin, kuinka kiipesit jahdin mastoon ja makasit mahallasi mastonnupin päällä; minusta tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Ja nyt olet täysi mies, jolla on oma tupa ja oma kontu ja kaikki. Onko se mielestäsi vähän? — Asia on sillä lailla, vastasi Ezra kuin lauhtuen, että minä olisin ehtinyt rakentaa vielä hyvän aikaa ennen Lofooteille lähtöä, jos vain olisi ollut tarpeita. — Martinus tuumi asiaa: Nyt sinun on ensinnäkin kiitettävä Jumalaa hyvästä terveydestä, kyllä sitten aina neuvo keksitään. Kun minulta meni lehmä, sain siitä hyvän nahan, ja nyt keväällä sain uuden lehmän. En ole vielä maksanut koko sen hintaa, se on totta, mutta jos Herra suo terveyttä, niin maksan loput Lofooteilta tultua. Mutta Edevart oli hyvä mies, kun suostui takuumieheksi; meitä on täällä kotona kolme, jotka kaikki siunaamme häntä siitä.

Niinpä niin, sanoja ja vain sanoja. Kaiken, mitä tuo vanha neropatti puhuu, Ezra olisi itsekin voinut sanoa itselleen. Mutta hän ei tehnyt niin, hänen suonissaan kuohui nuori veri, se ajoi häntä kiihkeästi eteenpäin. Kerran aamulla ani varhain hän lähti tuvastaan oikaisemaan suoraan metsän halki. Hän viipyi kauan poissa, ja viimein palatessaan hän pyyhkieli hikeä valuvaa naamaansa. Hän oli käynyt haastattamassa kauppias Gabrielseniä ja juossut koko matkan mennen tullen. Nuori veri pakotti hänet kiirehtimään. Kauppias Gabrielsen oli joutunut vararikkoon, hänen kaupparakennuksensa tulisivat myytäviksi tai purettaviksi, ja siinä oli monta hyvää ulkohuonerakennusta. Ezra aikoi ostaa niistä jonkin, purkaa sen ja kuljettaa hirret, lankut ja laudat vesitse kotiin Poldeniin uudispaikkansa navetaksi ja ylisiksi. Siinä hänen tuumansa. Mutta eikö Ezra ollut taas toiminut harkitsemattomasti? Ei sinne päinkään. Kyllä hän oli harkinnut asiaa. Hän antoi palttua joutavalle suunsoitolle, ja tuumittuaan ja pohdittuaan asiaa perinpohjin kokonaisen unettoman yön hän aamuvarhaisella hyppäsi vuoteestaan ja ryhtyi heti toimeen.

Kauppias Gabrielsen ei voinut myydä pesästä ainoaakaan rakennusta, vieläpä suuttui pahanpäiväiseksi, kun joku uskalsi tulla katselemaan hänen rakennuksiaan. Mene puhumaan nimismiehelle, niin kyllä saat iloisen lähdön! tiuskaisi arvon kauppamies lopuksi. Vai Poldenin pikioravat minun rakennuksiani nuuskimaan...!

Nimismieheltä Ezra sai kuulla, ettei häntä haluttanut myydä rakennuksia yksitellen paikalta pois vietäväksi, vaan koko kauppapaikka semmoisenaan, kaikkineen päivineen.