Part 18

Lovise Magrete mainitsi kuukauden ja päivän, mutta ei tehnyt siitä mitään numeroa, ei käyttänyt sitä aseena Edevartia vastaan. Jahdissa käynyt ihminen sen sijaan piti häntä vieläkin levottomuuden vallassa, joten hän kysäisi:

Saitko sen naisen lähtemään pois?

Sain kyllä — sen naisen pois.

Olin niin peloissani, kuiskasi Lovise Magrete, että aioin jo mennä piiloon vuoteeseesi. Mitä, hänkö siis käy täällä luonasi?

Oikein ajateltu, sanoi Edevart siihen. Mene vain vuoteeseen!

Lovise Magrete ei sitä kuullut, kyseli vain neitsyt Ellingsenistä: Oliko hänen tapana käydä täällä öisin? Äänessä ei ollut vähintäkään katkeruutta, hän istui vain mietteissään, pää riipuksissa. Edevart vastasi vältellen, neitsyellä oli tänä iltana ollut asiaa, muuten hän ei koskaan käynyt täällä. Mutta Lovise Magrete, ole sinä nyt niinkuin silloin kerran, riisu yltäsi! Katso tätä kaunista valkoista tyynynpäällistä!

Lovise Magrete istui yhä ajatuksiinsa vaipuneena, kertaakaan edes katsahtamatta Edevartiin.

Tämä kivahti lopulta kärsimättömästi: Sano suoraan, että tahdot vain päästä pois minun lähettyviltäni.

Minäkö? Ei, tahdon olla koko elämäni ajan sinun kanssasi. Voi hyvä Jumala, etkö sinä ymmärrä —

Edevart tunsi itsensä säälittäväksi omissa silmissään, ja nyt, taipuessaan ja luvatessaan auttaa Lovise Magreten maasta pois, hän ei tuntenut omaa ääntään. Hän oli kyllä ajatellut asiaa, se merkitsi hänelle suurta onnettomuutta, tavatonta vahinkoa, mutta hän ei välittänyt siitä. Olkoon sitten vaikka niinkin, vaikka hukka periköön, hän auttaa rakastettuaan, antaa hänelle kaikki rahansa, onko hän sitten tyytyväinen?

Oih! Lovise Magrete heittäytyi voihkaisten Edevartin kaulaan. Mies tunsi hänen povensa aaltoavan, tunsi hänen suudelmiensa polttavan kuumempina kuin koskaan ennen. Hän soperteli kiitoksia, puhutellen häntä hyväilynimillä: Oma pojuseni, oma rakkaani, Jumala sinua siunatkoon!

Edevart yritti tällä huumauksen hetkellä jälleen avata Lovise Magreten vaatteita, mutta tämä ei halunnut sitä vaan purskahti itkuun. Hämmästyneenä ja suuttuneena Edevart sysäsi hänet luotaan ja sanoi töykeästi: Hyvä! Tee kuten tahdot.

Voi kyllä minä tahdon! Kunhan vain autat meidät pois täältä!

Siis sen vuoksi vain. Edevart tokaisi jurosti: Olenhan luvannut auttaa sinua. Kas tässä, saat kaikki minun rahani! Hän repäisi lompakkonsa auki ja paiskasi setelinipun pöytään: Voit itse laskea ne!

Ei — kuinka paljon siinä on?

Laske itse, etkö kuule kun sanon?

Ei! Ei! Edevart, miten paljon siinä on?

Tämä mainitsi summan.

Ei maailmassa! huudahti Lovise Magrete käyttäen vanhaa tunnettua huudahdustaan, olen sinulle kiitollinen elämäni loppuun asti. Siinä on enemmän kuin olimme uskaltaneet toivoakaan saavamme Doppenista. Voitko antaa pois kaikki rahasi? Ei, kuule, sinun pitää ottaa osa takaisin!

Ota rahat, kuuletko! komensi Edevart tylysti.

Odottiko hän nyt naisen silmänräpäyksessä antautuvan? Hän odotti kauan, mutta mitään sellaista ei kuulunut. Lovise Magrete ojensi hänelle paperin luettavaksi, hän heitti sen pöydälle. Lovise Magrete lupasi tuoda aamulla varhain oikean paperin.

En välitä siitä, vastasi Edevart yhä odottaen. Lovise Magrete ymmärsi kyllä, mitä toinen odotti, purskahti taas itkuun ja rupesi availemaan pukuaan.

Edevart: Miksi itket? Muistan kerran, jolloin et itkenyt ollenkaan.

En, enhän minä itke! puheli Lovise Magrete hädissään. Näethän itsekin, etten minä itke... riisun heti paikalla... Hän itki yhä rajummin, suuret vesikarpalot tippuivat silmistä mutta hän koetti olla olevinaan touhuissaan, ikään kuin itsekin olisi tätä halunnut.

Edevart ponnahti pystyyn sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, kietaisi rajusti vaatteet toisen ylle, tarttui hänen käsivarteensa ja tiuskaisi: Ota rahat ja lähde rauhassa! En tahdo tehdä sinulle pahaa.

Lovise Magrete koetti lepytellä häntä, vaikeroida helliä sanoja, mutta Edevart kiipesi kiivaasti edellä portaita ylös. He tulivat yön pimeyteen. Lovise Magrete selitti rukoillen: Kuule Edevart, minä en voinut.

Etkö voinut?

En, en tänä iltana. Kadun sitä niin. Vai et voinut? Olit siis asettanut kaikki siten edeltäpäin?

Ei, en minä tahtonut, mutta Haakon tahtoi, että tekisin niin. Mutta kadun sitä.

Äänettömyys. Lopuksi Edevart sai sanoneeksi: Mutta miksi et sanonut sitä oitis tuolla alhaalla?

En voinut sanoa. Sillä siellä — siellä oli niin valoisaa.

X

Kesä alkoi kallistua syksyyn, Edevart oli saanut jahdin kuntoon ja oli jälleen auttamassa kaupassa. Kauppa kävi hyvin jonkin aikaa, mutta sitä mukaa kuin hyllyt ja laatikot tyhjenivät eikä uusia tavaroita tullut entisten tilalle, kaikki huomasivat Knoffin olevan nurin menossa. Satamalaituri oli kylläkin saatu valmiiksi työväki ja hevosmiehet olivat kaikki lähteneet pois, mutta se sai paikan tuntumaan yhäkin tyhjemmältä eikä suinkaan vaikuttanut mieliä virkistävästi. Vanhin myyjä Lorensen oli sanoutunut irti Knoffin palveluksesta ja varustautui kaikin voimin Amerikan matkaan päästäkseen lähtemään ennen talven tuloa. Kaksi muuta kauppa-apulaista lähti hänen mukaansa. Myös maaseudulla varustautuivat monet nuorukaiset seuraamaan heidän matkassaan Amerikkaan, heitä kertyi iso joukko, oikea siirtokunta, doppenilaistenkin oli määrä lähteä samassa joukossa.

Vallitsi oikea Amerikan kuume.

Knoff piti mokomaa kulkutautia pilkkanaan, sanoi sen olevan aivan aiheetonta ja väitti maastalähtijöiden vielä aikoinaan katuvan sitä katkerasti. Mutta kukaan ei enää kallistanut korviaan Knoffin puheille, hän oli menettänyt kaiken ennen nauttimansa kunnioituksen ja vaikutusvallan, itse vanha laivuri Noremkin pudisteli kotiin tultuaan päätään isäntänsä huonoille asioille: Hän hävitti itsensä tuolla laiturinrakennuksellaan, ei liene enää apua siitäkään, että minä päästin kaljaasin joutumaan haaksirikkoon.

Koko suuri, vilkasliikenteinen kauppapaikka oli kuin hajaannuksen ja häviön partaalla, vain sen isäntä itse enää käveli pää pystyssä. Satamalaiturin rakentaminen oli vienyt häneltä kaiken, mutta hän ei vain hellittänyt. Konttoripäällikkö oli saanut eron, leipuri aikoi lähteä pois ennen joulua, taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin oli tultava toimeen yhtä palvelijatarta vähemmällä.

Edevart tunsi olonsa ikäväksi ja halusi pois. Hän tunsi olevansa rahaton mies, lompakko oli aivan laihana, hän ei ollut antanut pois ainoastaan kaikkia omia rahojaan vaan vieraatkin; Joakim veli karhusi häntä ennen pitkää. Tosin kyllä Edevart oli saanut rahojensa vakuudeksi Doppenin, hänellä oli kuitattu kauppakirja taskussaan, mutta Joakim ei kuuna päivänä ymmärtäisi mokomaa kauppaa, tuskin Edevart itsekään sitä ymmärsi. Mitä ihmettä hän Doppenilla? Niin, ennen aikaan kyllä, mutta nyt -?

Tuli päivä, jolloin Amerikkaan menijöiden oli määrä lähteä. He kokoontuivat kaikki laiturille, mistä iso vene vei heidät laiva-asemalle. Kaikilla siirtolaisilla oli mukanaan tavaroita, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, Haakon Doppenilla oli niitä varsin runsaasti, sitäpaitsi vaimo ja kolme lasta, mutta erikoisen hyvää huolta hän piti muutamista säkeistä, joiden päälle ei millään muotoa saanut istua. Niissä oli hänen tekemiään läkkiastioita, jotka hän yritti saada myydyksi Trondheimissa. Retkeläisiä oli neljätoista miestä ja viisi naista, sitä paitsi iso joukko lapsia, vene tuli täyteen lastiin.

Edevart pysytteli tahallaan hyvästijätön hetkellä poissa rannalta, seisoi vain panimon tiellä odottamassa. Vasta nähtyään veneen ehtineen vähän matkan päähän rannasta hän asteli hitaasti laiturille. Veneessä näkyi joku naishenkilö kohottautuvan seisoalleen ja huiskuttavan kättään hyvästiksi, Edevart vastasi huiskutukseen. Hän oli kuin lamautunut, häneen ei koskenut kovinkaan kipeästi, vaikka tuo toinen lähtikin pois.

Knoff ja laivuri Norem seisoivat laiturilla. Edevartia ihmetytti kun näki isännän siellä, tämä ei nähtävästi aikonut piilotella, ei toki sinnepäinkään! Pyörähtäessään ympäri kannoillaan hän virkkoi kuin ohimennen: Pitää hommata tänne pari suurta lyhtyä, jotta laivat näkevät paremmin purkaa lastia pimeässä!

Norem katsoi pitkään hänen jälkeensä pudistaen päätään. He puhelivat hetken aikaa Knoffista. Norem pelkäsi tämän menneen vähän kuin sekaisin: Kuulitko, mitä hän sanoi? Että hän muka aikoo hankkia tänne laiturille pari suurta lyhtyä! Niin, kyllähän häneltä voi syntyä sekin hullutus. Mutta rahaa sekin kysyy. Ja juuri hetkistä ennen oli pyytänyt nimeäni vekseliin.

Ohoh! Ei kai sentään?

Niin, mitäs sinä siitä ajattelet? Laivanisäntä pyytämässä laivurinsa nimeä vekseliin!

No annoitko?

Laivuri Norem: Että annoinko nimeni? En minä toki niin hullu ole. Yhtä hyvin olisin voinut lähteä Amerikkaan menijöiden mukaan. Mutta minulla on sentään, Herran kiitos, sen verran omasta takaa, että elän kotonakin.

Nyt minä en enää osaa sanoa mitään, mutisi Edevart itsekseen. Norem kysäisi: Olet kai jo saanut palkkasi? En ole saanut. Ei ole vielä tehty tiliä. Entä sinä?

Minäkö? Totta kai! Ensi työkseni pelastin oman osani. En kuivannut kaloja kauempaa kuin rahat riittivät.

Edevart astui askelen taaksepäin: Sinun kalasiko siis eivät olleetkaan kuivatut silloin kun lähdit kotimatkalle?

Eivätkä olleet. Kaikkia vielä! Mutta mitäpä niitä kuivaamaan, kun niiden kerran oli määrä mennä meren pohjaan!

Edevart lausui melkein kuiskaten: _Pitikö_ niiden siis mennä meren pohjaan!

Norem: Niin minä sen ainakin ymmärsin. Sano minun sanoneeni!

Ei ollut lainkaan varmaa, että Norem oli esittänyt asian niin kuin se todella oli. Edevart erosi hänestä mieli katkerana. Tuo vanha kettu oli varmaan tässäkin tapauksessa pelastanut ennen muuta oman nahkansa antaessaan huomata, että oli päästänyt kaljaasin kivelle toisen käskystä. Edevartista tuntui ensi kerran siltä, että Noremissa oli jotakin ilkeää ja pahaa, tämän harmaa, villava niska oli liian paksu, sen päällä lepäsi liian monien syntien paino; mies oli kovin varma itsestään ja häpeämätön, puheli peittelemättä konnankoukuistaan, kehuskelikin niillä. Toivoisinpa hartaasti, että koko ukko jo olisi kuollut ja kuopattu, tuumi Edevart itsekseen, hänhän se minut opetti pimittämään talvella kaksikillinkisiä, ja mitä hyötyä minulla nyt on varastamastani?

Mutta Knoffista Edevart ajatteli kaikesta huolimatta toisin: tämäkin oli ollut mahtavuutensa päivinä kelmi ja ovela veijari, nyt hän oli sotkeutunut kiusallisiin vaikeuksiin, mutta vielä tänäkin päivänä hänen turhamaisuutensa rehotti yhtä suurena ja kukoistavana kuin ennenkin kohoten korkealle yli tämän matoisen maailman mataluuden. Edevart ei ollut itsekään selvillä siitä, miksi hän oikein rupesi tuntemaan sääliä Knoffia kohtaan, ehkä tunsi itsekin olevansa hieman syyllinen hänen tuhoonsa, sitä paitsi hänessä oli vielä jäljellä kansanihmisten kukistunutta suuruutta kohtaan tuntemaa sääliä ja armeliaisuutta. Hän muisti lapsuusvuosiltaan, kuinka kotipuolessa oli joku juopotteleva nimismies erotettu virastaan. Edevart oli itkenyt raukan kovaa kohtaloa ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan. Päättäen siitä, mitä hän oli kuullut eri tahoilta, Knoffin asiat tuntuivat tosiaan olevan aivan hullulla tolalla, rouva Knoff oli laihtunut ja vanhennut verrattuna siihen, mitä oli ennen ollut, sillä hänen täytyi auttaa neitsyt Ellingseniä taloudenpidossa. Knoffilla itsellään oli kyllä vielä kultakello taskussa ja kultavitjat rinnan päällä, mutta kohta hänellä kai ei enää olisi niitäkään.

Edevart alkoi käydä todella levottomaksi palkkansa puolesta, ei ollut ensinkään varmaa, pystyikö Knoff maksamaan sitä hänelle, ja mikäs sitten eteen? Hänellä oli kyllä hyvät vaatteet, taskukello ja uusi kultasormus, mutta muutapa hänellä ei ollutkaan. Niin no, olihan hänellä Doppen. Mutta mitä hän sillä? No niin, käyköön syteen tai saveen, Edevart saattoi palata takaisin Poldeniin ja lähteä Lofooteille kalaan niinkuin ennenkin, joka tapauksessa hän oli selvillä siitä, että hän tilinteossa olisi mukautuvainen ja ottaisi huomioon Knoffin tukalan aseman. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, sen hän oli isännälleen velkaa.

Sunnuntaina hän lainasi veneen soutaakseen katsomaan "kotiaan", Doppenia. Vihantarantainen lahti oli nyt väritön ja harmaa, tupa autio ja tyhjä, kaikki huonekalut ja muut tavarat poissa, kosken kohina ainoa asia, mikä oli ennallaan. Heinäladossa hän seisoi vain hetkisen haaveissaan muistellen siellä kokemaansa hurmaa; sitten hän painoi oven kiinni mennäkseen aittaan: sinne Lovise Magrete oli jälleen ripustanut häntä varten vuodepeitteen. Herranen aika — ikään kuin hänellä ei olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista muutenkin! Edevart kääri peitteen varovasti kokoon ottaen sen mukaansa; halkovajassa oli hänen rautakankensa, sen hän antoi olla alallaan; kivet olivat yhä paikoillaan heinäniityssä.

Täällä oli kerran ollut koti, aikuiset vanhemmat ja lapset olivat eläneet täällä aikojaan, surren surujaan, iloiten iloistaan, nyt koti oli kylmillään. Mistään ei kuulunut risahdustakaan, ainoastaan kosken kohina metsän takaa. Maankiertäjät veivät katkaistut juurensa mukanaan, mihin ikinä he menivätkin, mutta se ei kuulunut tähän...

Kun kauppa maanantaiaamuna avattiin, Edevart seisoi hetkisen kaupassa, ketään ei kuulunut tulevaksi. Toinen kauppa-apulainen, Magnus, rupesi ottamaan hyllyiltä muutamia vaivaisia kankaiden tähteitä ja asettelemaan niitä uuteen järjestykseen takaisin hyllyille, siinä ei ollut työtä useammalle kuin yhdelle miehelle, ei kunnolla sitäkään.

Edevart koputti konttorin oveen: Lienee parasta että lähden nyt — ei kai teillä ole mitään sitä vastaan?

Kyllä minulla on paljonkin sitä vastaan, vastasi Knoff. Pitääkö minun jäädä tänne ypö yksin? Mikä nyt on kaikkiin ihmisiin mennyt? Kohtahan joulukiireetkin alkavat! Mutta kuitenkin kaikitenkin Knoff käytti heti tilaisuutta hyväkseen, nyökäyttäen myöntävästi: Vai niin, vai aiot lähteä? Hyvä, tehdäänpä sitten tili! Ensiksikin se sillinuotta, mutta aloitetaan lopusta: kuinka kauan olet ollut kaupassa, ja kauanko aikaa sinulta meni jahdin puhdistukseen ja maalaamiseen? Knoff otti lyijykynän käteensä, istui siinä taisteluun valmiina, hän kyllä osaisi pitää puolensa.

Niistä kummastakaan en tahdo maksua, sanoi Edevart asian aluksi. Ja kun Knoff kohotti kummissaan katseensa hän lisäsi: se ei ollut työtä eikä mitään.

Knoff näytti ikään kuin pehmenevän, hän ei saanut tilaisuutta osoittaa taistelunhaluaan. Hän hymyili melkein alakuloisesti sanoessaan: Ensi kerran sattuu nyt minulle, että joku palveluksessani oleva vapaaehtoisesti tinkii palkoistaan, päinvastoin, minun väkeni on aina väittänyt saaneensa liian vähän, aina liian vähän.

Edevart olisi sinä hetkenä antanut paljon, jos olisi voinut seistä täysin rehellisenä ja syyttömänä isäntänsä edessä. Ei epäilystäkään, oma väki oli Knoffia pettänyt ja puijannut, kukin tavallaan, käyttämällä hyväkseen hänen turhamaisuuttaan. Ihmekö siis, että tämänkin täytyi puolestaan olla varuillaan ja käyttää näiden omia juonia ja metkuja! Edevart tunsi mielenliikutuksen tapaista, hän ei ainakaan syyttänyt Knoffia. Siitä ei ollut kulunut kovinkaan pitkää aikaa, kun saman Edevartin mielestä oli ollut miehekästä olla kovaa poikaa ja mahtavaa miestä puolestaan, mutta nyt hän tunsi itsensä nöyräksi ja masentuneeksi. Mikä häntä oikein vaivasi, oliko hän päästään vialla? Tuon suuren herran ja työnantajan oli täytynyt supistaa toimintaansa supistamistaan, hän oli melkein puilla paljailla, viime vuosi oli vanhentanut häntä, hän ei ollut enää kovinkaan mahtava katseltava, parransänkikin ajamatta, ja Edevart tuli panneeksi merkille, että ohimoille oli ilmestynyt muutamia harmaita hiuksia. Surkuteltava isäntä ja valtias! Mutta tämä ei aikonut hellittää, äkkiä näytti siltä kuin Knoff ei enää haluaisi hymyillä alakuloista hymyään, yks kaks hän sai taaskin kasvoilleen entisen touhukkaan ilmeensä; otti kultakellon taskustaan, katsoi sitä, pisti sen taskuun takaisin ja virkkoi: Siis kuuden, puolenseitsemättä kuukauden palkka. Älä häiritse minua! Hän laski laskemistaan ja kirjoitti muistiin. Vielä kirjoittaessaan hän sanoi: Niin, se nuotta — en tiedä oikein — konttoripäällikkö ei saanut selkoa siitä, mitä se oli aikoinaan maksanut minulle. Paljonko olet aikonut siitä antaa?

Edevart vastasi vältellen.

Knoff: Sanotaanko 10 talaria nuotasta?

Edevart: Kiitoksia vain. Jos voitte antaa sillä...

Edevart sai mainion tilin. Knoff sanoi hyvästiksi: Mieleni on paha, kun lähdet! Sitten hän lisäsi lyhyesti ja ankarasti: Voit tulla takaisin luokseni, jahka olot paranevat.

Edevart kuuli kotoa paljonkin uutisia, mutta yksi niistä oli ihan tavaton, pelottava; koko Polden ympäristöineen oli aivan ylösalaisin tuon kauhean tapahtuman johdosta.

Kuka olisi uskonut moista kaikin puolin kunniallisesta ihmisestä! Että hänellä saattoikin olla omallatunnollaan mitä hirvein rikos, joka oli kuin suoranainen murha. Ihmisten henkeä tuntui salpaavan, he eivät olleet tottuneet tällaiseen. He olivat vuosikausia laulaneet arkkiveisua hirmuisesta Strassburgin kaupungissa tapahtuneesta murhasta, kylmien väreiden karmiessa selkäpiitä laulun kaikkein julmimmissa kohdissa, he muistivat Andreas Mensan, joka mestattiin Lofooteilla kymmenen kirkkopitäjän takana, he eivät olleet unohtaneet kovaonnista Ellen tyttöä, joka kuristi lapsensa, mutta sekin oli tapahtunut naapurikunnassa, ei heidän omassa pitäjässään. Kukaan ei ollut kuullut kaukaisinta taruakaan, että tässä köyhässä ja rauhallisessa maan kolkassa olisi ollut ihmispetoja ja tapahtunut tihutöitä — mutta nyt oli tullut Poldenin vuoro.

Ane Maria oli vangittu ja viety pois!

Edevart sai joka taholta kuulla kertomuksia tämän vaivatusta omastatunnosta ja hänen tunnustuksestaan. Valoisan kesän ajan hän oli jaksanut olla miten kuten, mutta syyspimeiden tullessa hänen sielunsa murtui. Hän aloitti tunnustuksentekonsa kerran yösydännä, herätti naapurit sitä kuulemaan, ja kun oli tullut paljon väkeä koolle ja sytytetty tuli lamppuun, hän nousi vuoteestaan, jäi seisomaan paitasillaan Karoluksen, oman miehensä, ja muiden eteen, ja otti puolitoista vuotta sitten suohon vajonneen laivuri Skaaron kuoleman omaksi syykseen.

Ennenkuulumatonta! Varmastikin Ane Maria oli nähnyt pahaa unta. Kaikki ihmiset arvelivat hänen sairastuneen vanhaan menneentalviseen tautiinsa; silloinkin hän oli vain liikkunut yksikseen mutisten käsittämättömiä sanoja ja ollut kuin päästään paleltunut, mutta hän ilmoitti niin monia tosia, tarkkoja ja täydentäviä yksityiskohtia, ettei hänen syyllisyyttään enää käynyt epäileminen. Sitten hän toisti tunnustuksensa papille ja nimismiehelle, hän ei pelännyt eikä vapissut, vaan pyysi laillista rangaistusta ja tuomiota. Vielä silloinkin Ane Mariassa oli jotakin itsevarmaa ja lujaa ja taipumatonta, hän ei ollut suinkaan vaivainen syntinen, itki kyllä kuin piiskattava, mutta ei valitellut eikä vaikeroinut. Kun poliisiviranomaiset kysyivät, oliko hänellä ollut jotakin Skaaro laivuria vastaan, hän vastasi: Ei, päinvastoin. Ja kun tiedusteltiin, miksi hän sitten oli houkutellut tämän kuolemaan, hän vastasi kaunistelematta: Siksi, että hän tahtoi tulla mukaani, mutta ei pyydellyt minua tarpeeksi, vaan antoi minun olla omissa oloissani! Siinä kohden Ane Maria osoitti kerta kaikkiaan tavatonta häpeämättömyyttä, mikä sai viranomaiset pudistamaan päätään. Kleivan Josefina, joka oli leski, sekä nuori vaimo Beret, jotka kumpikin olivat hieman huonossa huudossa siitä, että muka olivat kovin miehiin meneviä, hätkähtivät Ane Marian suorasukaisuutta. Jollei asia olisi ollut niin kammottava, he olisivat varmasti vieneet käden suulleen ja nauraa hihittäneet.

Eivät viranomaiset itsekään olleet oikein selvillä siitä, miten heidän oli Ane Marian suhteen meneteltävä. Tämä oli onneton olento, joka oli jäänyt lapsettomaksi ja jonka intohimot olivat hillittömän voimakkaat, nautinnonhimoinen, mutta reipas ja voimakas ihminen. Hän oli saanut kerta kaikkiaan päähänsä että hänen oli rangaistava Skaaro laivuria, ja hän oli kylmäverisesti katsellut syrjästä kuinka onneton mies oli vajonnut yhä syvemmälle pohjattomaan rimpeen. Toisaalta oli näytetty toteen, että hän oli lopuksi juossut hakemaan väkeä apuun, oli juossut kuin henkensä hädässä, mutta apu oli tullut liian myöhään, siis hän oli viivytellyt liian kauan, ennen kuin lähti apua noutamaan. Että hän ylimalkaan arveli itsellään olevan syytä kostaa laivurille, se kai oli pantava hänen tasapainostaan järkkyneen aistielämänsä tilille; joka tapauksessa hänen vapaaehtoinen, avoin tunnustuksensa painoi vaa'assa hänen hyväkseen. Oikeus menetteli sangen hellävaroen, Ane Maria joutui vankilaan, joka samalla oli tavallaan kuin turvakoti.

Mutta Polden ei suinkaan vielä sillä rauhoittunut. Kun niin hirvittävä teko oli tapahtunut aivan kotinurkilla, ei ollut ihmekään, että aikuisetkin varoivat liikkumasta myöhään ulkona ja etteivät lapset pimeän tultua uskaltaneet käydä puita hakemassa. Kuinka helposti suosta olisikaan voinut kuulua huutoa!

Entä Karolus, miten hän...? Hän itse oli muuttumassa arvoitukseksi. Totta puhuen Edevartille oli tavallaan hyötyä kylässä vallitsevasta mieltenkuohusta, kukaan ihminen ei välittänyt hänestä vähääkään, Joakim velikin oli muiden mukana vartioimassa Karolusta yötä päivää, hän ei siis heti tullut karhuamaan rahojaan. Edevart ehti hieman hengähtää.

Karolukseen koski hänen vaimonsa kohtalo hirveän kovasti, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän ei syönyt eikä juonut, vaan meni tuntureille, elellen siellä kivikossa ja vesaikossa, maaten maassa ja puhellen itsekseen. Herra varjelkoon ketään joutumasta niin ankaraan kiusaukseen tehdä lopun elämästään kuin Karolus oli joutunut!

Miehen ollessa vielä jossakin määrin järjissään naapurit kävivät pyytämässä, että hän sentään tulisi kotiin. Mutta hän vain mutisi vastaukseksi ettei tahdo tulla. Toiset koettivat narrata hänet lähtemään kotiinsa selittämällä, ettei toki veneenomistajan ja kunnanvaltuuston puheenjohtajan sopinut maata tuntureilla. Mutta siitä ei ollut apua. Mutta vielä he yrittivät houkutella: sinullahan on täällä kurja olo, et saa suuhusi kuivaa et märkää, kuolet vielä nälkään ja viluun! Karoluksesta oli hyvä, että hänen elämästään tulisi kerrassaan loppu, eihän hänellä kuitenkaan ollut pelastuksen toivoa! Lopuksi he selittivät, että oli Jumalan kiusaamista jäädä tänne koko yöksi, kun milloin tahansa saattoi kuulua huutoa suosta. Hänen täytyi uskaltaa, hän oli Herran huomassa! Hänen suhteensa ei päästy puuhun ei pitkään, hänen täytyi antaa olla omassa olossaan.