Part 17
Edevart tapasi taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin. Tuo ruskeasilmäinen, vilkas tyttö oli tavallaan kuin hänen mielitiettynsä, he olivat kerran, pari olleet hyviä ystäviä, ja nyt hän oli ainoa iloinen ja reipas ihminen koko paikalla, puheli ja hymyili ja ilmaisi lämpimin sanoin ihmetyksensä: että Edevart olikin pystynyt suoriutumaan kaikesta! Että hän oli palannut siltä matkalta hengissä! Ja Knoff itse oli kiittänyt häntä päivällispöydässä viime viikolla. Edevartista ei ollut lainkaan vastenmielistä kuulla moista, ja pistäytyessään vähää myöhemmin leipomossa, hän huusi ääneen vanhalle asuintoverilleen: Oikein, sillä tavalla, antaa huhkia, minä toin sinulle kaksisataa jauhosäkkiä!
Hm, eivät ne kauan kestä, vastasi leipuri synkästi. Miehen palkkaa oli alennettu ja hän pelkäsi jäävänsä kohta työttömäksi. Nyt hän aikoi viikon lopulla pistäytyä Trondheimissa tiedustelemassa uutta työpaikkaa, hitto tässä pysyttelemään hukkuvassa laivassa ja odottelemaan, kunnes se uppoaisi pohjaan!
Minne ikinä Edevart tulikaan, joka paikassa vallitsi sama mielten masennus, lapsetkin, jotka pyörivät hänen ympärillään ja tarrautuivat kiinni vaatteisiin, olivat käyneet ikään kuin hiljaisemmiksi, niin Romeo poikakin, vaikka kotiopettaja oli matkustanut pois eikä hänellä siis ollut läksyjä luettavanaan.
Edevart meni kauppaan. Olet tuonut uusia tavaroita, sanottiin hänelle siellä. Pojille se oli kuin rohkaisua, vaikka heidänkin palkkojaan oli alennettu. Onpa mukavaa, kun taas saa hyllyt ja laatikot täyteen. Mutta vanhin myyjä, Lorensen, joka pystyi näkemään pitemmälle kuin muut, pudisti vain päätään, hänkin oli tuuminut lähteä Amerikkaan, mikäpä muukaan tässä neuvoksi? Edevart kehotti häntä menemään mieluummin kotipuoleensa ja pistämään siellä itse pienen kaupan pystyyn, yrittämään omin nokkinsa, mutta mies ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa: hänellä ei ollut tarpeeksi käteistä, siihen tarvittiin käteistä rahaa!
Tuntui siltä kuin kaikki olisivat tottuneet elämään liian suurellisesti osaamatta nyt sopeutua alennettuihin palkkoihin ja niukempaan elintapaan. Toivoton tyytymättömyys oli saanut kaikki valtaansa, lempo tässä elämään pienemmällä palkalla — ikään kuin ei Amerikkaa olisi olemassa! Kaikki oli ihmisistä nurinpäin, he olivat ennen ansainneet hyvin eivätkä halunneet tyytyä vähempään, miksi ei noita hyviä aikoja voinut jatkua edelleenkin? Eihän toki yhden satamalaiturin rakentaminen voinut saattaa heitä maantielle? Kaupan vanhin myyjä Lorensen selitti tähän tapaan: Me lähdemme pois koko maasta, ei tässä muu auta. Olemme saaneet levottomuuden ruumiiseemme emmekä huoli panna vastaan, vaan lähdemme Amerikkaan mies kuin mies. Itsekin tulet vielä perästä! hän vakuutti Edevartille.
Ei. Kaikkein viimeiseksi Edevart aikoi ajatella sitä. Ei sinä ilmoisna ikänä!
Mitäs sitten aiot tehdä? Aiotko purjehtia jahteinesi Lofooteilla vielä toisena talvena? Ehkäpä se käy päinsä. Mikäli ei koko jahti ole siihen mennessä joutunut vasaran alle niinkuin kaikki muukin — sano minun sanoneeni!
Ehkäpä Lorensen oli hyvinkin oikeassa, hänhän tunsi talon ja taisi päätellä yhtä jos toistakin, mutta Edevartia hän ei tuntenut. Amerikkaanko? Ei ainakaan omasta vapaasta tahdostaan. Edevart ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi sitä eikä tahtonut ajatella nytkään.
Seuraavana aamuna Edevart heitti hyvästit miehilleen. Ezra ei ollut enää entinen reipas rasavilli, ojentaessaan pienen kätensä hän ei saanut kunnolla sanotuksi hyvästiä, sillä hänen huulensa vapisivat niin hävyttömästi. Hm, tuo kenkäpahus puristaa niin vietävästi! poika virkkoi painaen päänsä alas. Mutta hän oli saanut hyvän maksun, kauniit rahat taskuunsa, se sai viikarin pian unohtamaan surunsa. Onnea kotimatkalle! toivotteli Edevart, lisäten sitten: Itsekin ehkä tulen kohta perästä. Edevart meni toimistoon tileineen ja pienine, voi, niin pienine kassoineen kaikkineen. Mitenpä se olisi voinutkaan olla suurempi? Hän oli maksanut Lofooteilla kalat ja kotona Poldenissa kuivaustyöt, siihen vielä muonat, miesten palkat ja ylimääräiset maksut hinauksesta, ja Trondheimissa oli ollut pakko hankkia vähän lisää köysiä. Sitä paitsi erinäisiä yksityisluonteisia eriä, jotka oli taitavasti jaoteltu eri tileille tasaisesti yli koko kirjan ja jotka siis olivat jollakin tavoin hävinneet olemattomiin, mutta kuitenkin kaikitenkin rasittivat tilejä. Miten siis kassa olisi voinut olla sen suurempi?
Knoff irvisti hieman kärsimättömästi Edevartin kolkuttaessa oveen ja tullessa huoneeseen. Tuo saattoi olla hänen tavanomaista teeskentelyään, että näet hänellä muka oli paljon muuta ajattelemista eikä siis olisi ollut aikaa moisiin pikkuasioihin juuri sillä hetkellä. Mahdollisesti hän myös aavisti, että sekä selvitys että kassa olisivat liian köykäiset.
Ehkä tulen mieluummin hetken perästä?
Ei. Mutta konttoripäällikkö saa sitten tarkastaa laskut, voit jättää kassan tänne. Tuossako on koko kassa? hän kysäisi, kun Edevart laski pöydälle pienoisen setelinipun ja muutamia hopearahoja.
Tässä on kassa. Siinä on kaikki, mitä siitä on jäljellä.
Kaikista rahoista? Sekä niistä, jotka sait Noremilta kalojen ostoon että niistä tuhannesta talarista, jotka sait myöhemmin kuivaukseen?
Mutta Edevart oli oppinut selittelemisen ja koukkuilemisen taidon, oli oppinut sitä moneltakin, Augustilta, vanhalta Papstilta, laivuri Noremilta, kaikilta ihmisiltä, hän oli loukkaantuvinaan: Siinä on kaikki, mitä on jäljellä, voitte itse katsoa kirjasta.
Knoff oli hetkisen ääneti, selaili kirjaa, alusta loppuun ja lopusta alkuun, pysähtyi viimeisten erien kohdalle ja virkkoi: Siis kaikki palkat on joka tapauksessa jo maksettu?
Edevart: Niin. Kaikki paitsi minun omani.
Etkö ole ottanut omaa palkkaasi?
Kuinka olisin voinut sen ottaa? Enhän tiennyt, mitä aiotte minulle maksaa.
Mitäkö aion sinulle maksaa? Johan siitä sovittiin edeltäpäin: Tavallinen merimiehen palkka, niin minä sanoin.
Siksi minä vain, kun jouduin olemaan laivurina.
Laivurina! Knoff pudisti säälivästi päätään.
Tuo jo pistätti Edevartia, mutta hän sai sentään sanoneeksi: Olinhan sentään vastuussa kaikesta.
Niinpä kyllä, vastasi Knoff kärsivällisesti, voidaan niinkin sanoa. Mutta loppujen lopuksikin vastuu kai oli sentään minun.
Ja matka sujui kaikin puolin onnellisesti.
Knoff ei vastannut.
Edevart kysäisi äkkiä: Paljonko maksatte Noremille?
Kaljaasin laivurille, Noremilleko? Miksi sitä kyselet? Sehän on aivan toinen asia. Hän on minun palveluksessani päässyt kohoamaan ja saanut ajan mittaan yhä enemmän.
Niinpä niin! tuumi Edevart huulet tiukasti supussa.
Knoff sanoa tokaisi jyrkästi: Ei, se pysyy samana, josta sovittiin. Tavallinen merimiehen palkka. Sinulla on siis saatavana se kuudelta, alun seitsemänneltä kuukaudelta. Mutta sitten se sillinuotta!
Edevart katkerana toisen viekkaudesta: Mutta sehän oli vanha, aiotteko ottaa siitä jotakin?
Konttoripäällikköni saa katsoa, mitä se minulle aikoinani maksoi, saat tietää hinnan sitten myöhemmin. Vai vanha? Eikö se ole sama nuotta, jolla saatiin siellä pohjanpuolessa se suuri silliapaja, josta luin lehdistä?
Entä sitten? Minun käsiäni se ei ainakaan lämmittänyt, annoin näet sen pois.
Knoff selaili kirjaa sanoen äkkiä: Huomasin, ettei jahtia ole puhdistettu ja maalattu.
Minulla ei ollut siihen aikaa.
Mutta tästä kirjastahan näkyy, että olet maksanut kahden miehen palkan koko kesältä, mitä ihmettä ne molemmat miehet tekivät koko ajan, kun eivät edes saaneet jahtia puhdistetuksi eikä maalatuksi?
Edevart oli hetkisen vaiti. Niin, tässä oli nyt tilien heikoin kohta, sitä hän ei ollut salannut itseltäänkään. Eihän hänellä ollut jahdissa ollut kahta miestä koko kesän ajan, hän oli ollut ypö yksin, paitsi viime kuun ajan, jolloin hän otti Ezran kokiksi. Mutta hän oli laskenut täyden kesäkauden palkan kahdelle miehelle ja pistänyt rahat omaan taskuunsa. Edevart oli ajatellut tätä kepposta kerran jos toisenkin: Olisikohan se liian uskallettua? Olihan hän tehnyt pahempaakin. Eikö hän ollut elänyt koko kesän jahdissa kuivalla ruoalla säästääkseen kokin palkan omaan taskuunsa? Ja taas toisesta miehestä puhuen, kaikilla laivureillahan oli pohjan puolessa apulainen; että Edevart suoriutui yksin, se oli hänelle vain ansioksi. Ainoa hullu kohta oli tuo jahdin puhdistaminen ja maalaaminen, se oli tullut lyödyksi laimin, mutta se oli pikkuseikka, se ei merkinnyt yhtään mitään. Eikös _Hermine_ ollut ehtinyt takaisin pari, kolme viikkoa aikaisemmin kuin muut alukset säästäen siten suuret rahat? Asia on niin, alkoi Edevart selittää, että minun täytyi pitää aluksessa toinen mies — vai eikö minun olisi mielestänne pitänyt saada ruoan murua suuhuni? Hän keitti ruoan ja toimitti siivouksen ja oli aina vuorostaan vahdissa, niinkuin yleensä on tapana. Toisen miehen täytyi olla pitämässä silmällä kuivauspaikan toista puolta, kun itse olin toisella. Saimme kumpikin uurastaa ja rehkiä oikein kelpolailla, siellä ei saanut miehistä työvoimaa kuin aivan vähän tai ei juuri ollenkaan, pelkkiä naisia ja lapsia kuivaustöissä, niin että kummankin täytyi olla yhtä mittaa liikkeessä, ei ollut siunaaman rauhaa, sitten oli vuorokausikaupalla tavattoman korkea nousuvesi, niin että se nousi kaloihin asti ja oli huuhtoa kaiken mennessään — kuinka olisitte luullut minun silloin selviävän omin neuvoin? En kerta kaikkiaan uskaltautunut jättäytyä yksin.
Knoff vain istui ääneti. Edevart jatkoi päästyään kerran alkuun: Mutta koska pidätte sitä niin suurena asiana, ettei jahti ole puhdistettu ja maalattu, voin jättää pois puolen kuun palkan, koska teistä näyttää paremmalta niin. Ja jos teistä yhä tuntuu siltä, etten minä muka ole saanut aikaan mitään koko kesän aikana, niin — tehkää minulle miten tahdotte!
Huoneeseen tuotiin sähkösanoma: Knoff repäisi sen auki hypähtäen samassa pystyyn. Tämä oli kerrassaan vakava uutinen: kaljaasi oli tehnyt haaksirikon...
Edevart tuli sittemmin ajatelleeksi, ettei niin pahaa jottei jotakin hyvääkin. Mitä hän oli nähnyt isäntänsä kasvoissa sinä suurena tuokiona, jolloin tämä luki sähkösanoman kaljaasin haaksirikosta? Knoff päästeli huudahduksia: Nyt tuli onnettomuus, laiva ja lasti pohjaan käden käänteessä! Nyt tuli loppu! Mutta kasvot eivät suinkaan osoittaneet surua ja huolta, päinvastoin. Oli miten oli, joka tapauksessa Knoff rupesi juttelemaan Edevartin kanssa: Voitko kuvitella? Norem ajoi kaljaasin kivelle. Se joutui hylyksi ja meni pohjaan. Mies taitaa käydä vanhaksi, en ihmettelisi, vaikka pitäisitkin häntä hiukan tökerönä, tietenkin hän on vanha kunnon mies, mutta ei mikään ruudinkeksijä, hahhahhaa! Eikö niin? Ja minä kun olin ajatellut lähettää sen kaljaasin ensi kesänä suoraan Itämerelle. Noista trondheimilaisista välikäsistä on pelkkää kiusaa ja haittaa, tuppaavat ihan pistämään vihakseni, mokomatkin. Mutta siitä tuumasta ei tullut mitään, kaljaasi meni pohjaan kuin kivi. Missä se tapahtuikaan? Vähän matkaa Villan majakan pohjoispuolella, niin tässä sanotaan. Hyvä asia sentään, että kaikki pelastuivat, ainakaan ei vanhalla Noremilla ole ihmishenkiä omallatunnollaan. Mitä minun pitikään sanoa: otat toisen miehen mukaasi ja raaputatte jahdin puhtaaksi ja maalaatte sen sitten. En tahdo nähdä sitä uuden laivalaiturin kupeessa sen siivoisena. Ei puhettakaan —
Nyt Knoff jo olisi saanut lopettaa, tuumi Edevart itsekseen, mutta miespä alkoi käydä liiankin luottavaiseksi lisätessään vielä pari sanaa: ja mitä se merkitsi? Eikö haaksirikko vaikuttanut Knoffiin sen enempää, saattoiko hän heti kohta ruveta puhumaan muista asioista ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut? — Et kai poikennut laiva-asemalla eilen tullessasi? hän kysyi. Et siis tiedä, että ovat sinnekin saaneet suuren laiturin. Sinun pitäisi pistäytyä katsomassa sitä.
Voinhan kyllä käydä.
... pelkkä puulaituri, muuten, Knoff jatkoi. Kuuluvat naulanneen sen kokoon, olkoon se heille sallittu...
Tynnyrintekijän ja kaikkien muidenkin mielestä Knoffin tarkoituksena oli lyödä kovasti rahaa haaksirikosta. Riippui siitä, miten hyvässä vakuutuksessa kaljaasi ja lasti olivat, mutta jos he vähänkin tunsivat Knoffia, hän oli varmasti vakuuttanut ne ainakin kaksinkertaisesta arvostaan, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin pöyhkeilynhaluaan, jottei kukaan pääsisi sanomaan, että hänellä oli kehno laiva ja mitätön lasti. Hänen piintynyt turhamaisuutensa oli siis kerrankin ollut hyödyksi, hän ei nyt valitellut, ei pistänyt enää mitään töitä seisomaan, vaan maksoi lauantaina jokaiselle miehelle täyden palkan.
Ihmeellistä! Se, että Knoff näytti taas päässeen jaloilleen, että hänen laiturinsa oli täynnä jauhosäkkejä ja hänen myymälänsä hyllyt täyttyivät uusilla tavaroilla, vaikutti sekä taloon että koko ympäristöön. Ihmiset kävivät kuin vilkkaammiksi, uusi toivo näytti syttyneen mielessä. Edevart ei paljonkaan huomannut muutosta, kun uurasti päivät jahdin puhdistus- ja maalauspuuhissa nukkuen yönsäkin siellä. Mutta kerran lauantai-iltana hänen apulaisensa, nuori poika mainitsi sinä iltana taas tanssittavan suuressa tuvassa. Eikö Edevartkin aikonut lähteä maihin? Haakon Doppen oli tullut pelimanniksi.
Edevart ei uskaltanut ajatellakaan, tekikö hänen mielensä tanssiin vai oliko tekemättä, mutta hän oli vahingosta viisastunut eikä huolinut mennä syyhymättä saunaan. Ei, hän pysyisi visusti poissa sieltä, muuten tulisi kuitenkin taas tappelu. Hän huomasi pojan puheista, että hänen täytyi olla varuillaan, että hänellä epäiltiin olevan joitakin vehkeitä Doppenin emännän kanssa, mutta Haakonista hän saattoi puhua vapaasti: Vai niin, vai oli Haakon Doppen täällä? Ostaisi kai taaskin säkkiinsä tavaroita? Milloin hän tuli? Vai aamulla? Sitten mies tietystikin jo on humalassa? — Ei ole, vakuutti poika, hänellä ei nykyisin ole millä juoda. — Edevartin täytyi saada kysellä Lovise Magretesta, tietysti hänen täytyi kysellä, mutta käyttäen tästä toista nimeä, jottei tuntuisi olevan kysymys juuri hänestä, vaan pikemminkin jostakusta toisesta: Oliko Haakon yksin, vai oliko hänellä joku lapsista mukanaan? — Poika: Sitä en tiedä. Tarkoitin, että oliko hän sen viimevuotisen punatukkaisen tytön matkassa? Severine kai sen tytön nimi oli? — Eikö mitä! Hänellä on vaimonsa mukanaan, vastasi poika tuijottaen Edevartiin.
Edevart pysyi jahdissa. Hän oli puhunut tarpeeksi, ennen aikaan hän olisi varmasti pannut henkensä alttiiksi Lovise Magreten vuoksi, nyt hän vaati itseltään että käyttäytyy kuin aikamies — ymmärrätkö? Millainen narri hän olikaan ollut, oli kuvitellut mielettömiä, liehunut kuin rauhaton sielu Poldenin ja Fossenlandetin väliä. Tuo nainen ei merkinnyt hänelle enempää kuin pahainen pensas kotitanhuoilla. Hänellä oli kaksi lasta, mitäpä Edevart heistä? Ja hän oli sitä paitsi naimisissa...
Tunnit kuluivat, Edevart sytytti tulen lamppuun. Hän ei uskaltanut oleskella kannella, hänet olisi voitu nähdä sieltä, ja silloin ihmiset olisivat heti olleet valmiit selittämään, minkä vuoksi hän ei ollut mennyt maata. Mutta taas kului tunti tunnin perästä, yö venyi pitkäksi eikä hän voinut enää istua kajuutassaan kuin vankina, tietysti hän uskalsi oleskella kannellakin, sitä nyt tässä vielä puuttuisi! Tottahan hän uskalsi tallata aluksensa kantta, tämähän oli hänen oma jahtinsa. Mutta koskaan eivät tunnit olleet tuntuneet niin pitkiltä eikä hänen hyvä taskukellonsa käynyt niin hitaasti, vaikka hän käveli kannella kävelemistään. Entä jos hän menisi maihin ja piipahtaisi talossa? Ei, sanottu!
Hän huomasi joutuneensa takaisin kajuuttaan ja istuutui torkkumaan.
Askelia kannella. Edevart saattoi uskotella itselleen, ettei ollut odottanut niitä, olipa olevinaan hämmästynytkin. Kuka saattoi tulla näin myöhään? — Mutta kyllähän hän oli odottanut Lovise Magretea. Eikö tämä ollut käynyt kyselemässä häntä tynnyrintekijältä?
Edevartia ihmetytti vain, ettei tulijalla tuntunut olevan kiirettä laskeutuessaan portaita alas. Tämä tulija ei näyttänyt liikkuvan salaisilla teillä, ei, tervehti häntä kädestä pitäen pyydellen tuloaan anteeksi. Etkö ole vielä mennyt maata? hän sitten kysyi osaaottavasti.
Edevart oli olevinaan tavattomasti kummissaan käynnistä, ei se ihmetyttänytkään Lovise Magretea, niin tämä itse sanoi. Hän otti povestaan paperin, pidellen sitä kädessään.
Ensin Lovise Magrete puhui Edevartista, ylisteli häntä aikamieheksi, joka oli varmaan koko maan nuorin laivuri. Hän katseli ympärilleen, tuumi, että oli niin mukavaa ja kodikasta, kajuutta oli siisti ja soma, lampunlasikin oli puhdistettu.
Uskallatko tulla tänne? kysyi Edevart.
Uskallan kyllä.
Lovise Magrete oli ihmeen lempeä ja hiljainen, siitä oli kulunut vuosi kun Edevart oli asunut hänen luonaan, hän oli ehkä vielä viehättävämpi kuin silloin, suu oli hellempi, se värähteli hiukan. Mitä Edevartin piti sanoa? Kyselipähän lapsista, suudellen häntä vähän päästä. Oli ihanaa suudella Lovise Magretea niinkuin ennenkin, tämä otti rehellisesti vastaan hänen hyväilynsä. Lovise Magrete!
Lovise Magretella oli asiaa, niin tämä itse sanoi, eikä Edevart voinut torjua tulijaa luotaan. Tietystikin hän oli heti oivaltanut, mihin toinen tähtäsi, mutta oli väliin uneksinut hurjia unia aivan muusta: että Lovise Magrete tahtoi jättää koko Doppenin oman onnensa nojaan ja tulla hänen luokseen, olla hänen kanssaan, elääkseen ja kuollakseen hänen rinnallaan. Hurjia unelmia — nyt tämä nainen pyysi auttamaan itsensä ja perheensä Amerikkaan! Sanoi, kuten asia olikin: että se olisi suuri hyvä työ, he olivat turhaan pyytäneet apua Knoffilta ja kaikilta ihmisiltä, ei kukaan koko maailmassa ollut ollut niin hyvä kuin Edevart. He antaisivat pantin, kas tässä paperi, he kirjoittavat sen huomenna valmiiksi ja pistävät siihen nimensä alle kumpikin, sekä Haakon että hän, he tekevät vaikka mitä. Heidän elämänsä oli perin tukalaa, Haakon oli silloin kerran poissaollessaan opetellut levysepän ammatin ja osasi valmistaa mitä somimpia tavaroita, kuten siivilöitä ja peltisiä mittapuikkoja ja kauhoja, mutta niistä ei ollut muuhun kuin panna tuvan seinään riippumaan, sillä kukaan ei käynyt Doppenissa ostamassa mitään, se oli niin syrjässä. Niin että he olivat kovin tiukalla. Eikä kukaan koko maailmassa ollut Lovise Magretelle ollut niin hyvä kuin Edevart.
Nainen sanoi kaiken yhteen hengenvetoon, ikään kuin peläten saavansa oitis kieltävän vastauksen. Nyt Edevartin oli asia ratkaistava. Lovise Magrete tarttui hänen käteensä.
Edevartista tuntui kieltämättä hieman imartelevalta, kun tuo toinen luuli häntä niin rikkaaksi ja mahtavaksi, mutta hän ravisti päätään kuulemalleen.
Etkö siis voi?
En voi.
Lovise Magrete lysähti kasaan kuullessaan sen sanan: Ei, en minä sitä...
Edevart kysyi: Miksi ette voi olla kuten ennenkin, sinä kudot kankaita ja hän — niin no, hänhän ei ole koskaan pannut tikkua ristiin?
Asia on sillä tavalla, että täällä kaikki hänet tuntevat ja tietävät kaiken, hän ei voi tavata ainoaakaan ihmistä, joka ei sitä tietäisi. Ja kuitenkin hän teki kaiken minun tähteni, joutuen koko juttuun ilman omaa syytään, mutta kukaan ei ajattele sitä. Mutta hän arvelee, että olisi paljon parempi olla uudessa paikassa, missä kukaan ei häntä tuntisi, silloin hänestä tulisi aivan toinen mies. Sillä hän on kunnon mies.
Minulta jäi Doppeniin rautakanki, onko hän sitä käyttänyt ja vääntänyt loput kivet pois niitystäsi?
Äänettömyys.
Onko hän käyttänyt rautakankea, kuuletko kun minä kysyn?
Ei ole, sillä hänhän on oppinut uuden ammatin, ja jos hän vain pääsisi toiseen maahan —
Edevartin päähän pisti oiva tuuma: Niinpä anna hänen mennä yksin!
Mutta kaikessa avuttomuudessaankin Lovise Magretella oli sentään jonkin verran johdonmukaisuutta ajatustensa kulussa. Edevartin ehdotus oli mahdoton, hän puheli nöyrästi ja kiertelemättä: Asia on nyt niin, että Haakon tahtoo minut ja lapset mukaan, olemmehan naimisissa, niin että meidän on elettävä yhdessä. Niin asia on. Ja ilman meitä hänen olisi vaikea pysyä kunnollisena.
Edevart kaksimielisesti: Niin, ilman sinua voi muidenkin elämä käydä vaikeaksi. Mutta siitähän sinä välität viisi, kuten kuuluu ja näkyy.
Ei! Ei! Ei! Ja Lovise Magrete heittäytyi hänen rintaansa vasten. Minä olen onneton sinun tähtesi enkä voi ymmärtää, mitä meidän on tehtävä. Sano sinä!
Edevart toisti äskeiset sanansa: Niinpä anna hänen mennä yksin!
Pitkä äänettömyys. — Miten se voisi käydä päinsä? kuiskasi Lovise Magrete pudistaen päätään. Minun kävisi hullusti, emme voisi pitää sitä ihmisiltä salassa. Ei, sitä ei voi ajatella.
Edevart: Sinä siis pyydät minua auttamaan itsesi pois luotani?
Äänettömyys. — En ymmärrä! mutisi Lovise Magrete epätoivoissaan.
Edevart avasi napin hänen hameensa miehustasta. Lovise Magrete salli sen tapahtua, mutta Edevartin yrittäessä avata toista Lovise Magrete suuteli häntä hellästi ja istuutui takaisin penkille.
Etkö sinä ehkä ehdi!
En! En ehdi! Hän tietää, missä minä olen.
Edevart huudahti: Tietääkö hän sinun olevan minun luonani?
Tietää. Hän itse pyysi minua tulemaan sinun luoksesi. Voi, ei hän ole niin paha kuin luulet.
Minusta hän tuntuu pahemmalta kuin ensin osasin uskoakaan! mutisi Edevart ällistyksissään.
Lovise Magrete: Ei, hän on vain niin masennuksissaan, emme saa apua mistään, ja antaisimme koko Doppenin siitä hyvästä; tässä se on sanottuna, jos tahdot lukea. Hän käski minun tulla kysymään sinulta. Eikä hän ajatellut mitään — mitään muuta.
Sama, mitä hän ajattelee. Eikö niin?
En tiedä.
Taas kuuluu kannelta askelia, hapuilevia askelia. Lovise Magrete heristää korviaan pelästyneen näköisenä, Edevart ei välitä siitä tuon taivaallista, vaan jatkaa: Ei, sinä et välitä minusta hitustakaan.
Voi, kyllä minä — minä rakastan sinua. Tuolla kannella on joku.
Tahdot vain lähteä pois yhdessä hänen kanssaan. Sitä sinä tahdot etkä muuta.
Mitä minun pitää tehdä? Ei minunkaan ole helppoa, kolme lasta —
Joko niitä nyt on kolme?
Toinen vastaa, luoden silmänsä maahan: Jo on. Mutta viimeinen ei ole hänen.
Vaikka askelten kopina kannella käy yhä kovemmaksi saattaen ennustaa uhkaavaa vaaraa, Edevartin mielen valtaavat naisen viime sanat niin kokonaan, että hän vain kysyy aivan kylmästi ja järkevästi: Mistä tiedät, ettei se ole hänen?
Lovise Magrete hymyillen hämillään: Tiedän sen ihan varmasti!
Edevart sai hiukan ajattelemisen aihetta. Hänen kasvonsa kävivät harmistuneen näköisiksi, kun joku kuului samassa naputtavan kynnellään kajuutan kansi-ikkunaan häiriten häntä kesken kaiken; hän kivahtaa kiukustuneena: Tiehenne sieltä ylhäältä!
Kuka se on? kuiskaa Lovise Magrete.
Olipa kuka tahansa, sen naisen on lähdettävä tiehensä!
Naisen? Kuka nainen aikoo tulla tänne sinun luoksesi?
En tiedä. Varmaan neitsyt Ellingsen.
Vai niin, vai neitsyt Ellingsen.
Käyn katsomassa. Istu sinä hiljaa täällä paikallasi, ettei hän näe sinua.
Edevart harppasi kannelle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä silmätyksin Haakon Doppenin kanssa.
Haakon tervehti kuiskaten: Minä vain ajattelin... Onko hän vielä täällä? Anteeksi se menneenvuotinen, anteeksi... tässä käsi!
Edevart oli kovin ihmeissään miehessä tapahtuneen äkillisen muutoksen johdosta, tämä seisoi siinä kuin avunpyytäjä, kuin kurja raukka. Viinan löyhkä tuntui pitkän matkan päähän.
Mitä tahdot?
Mitäkö tahdon? Onko Lovise Magrete vielä tuolla? Tahdoin vain auttaa häntä pyytämään sinua, mutta älä Herran tähden kerro minun olleen täällä! En tahtonut antaa hänen olla yksin pyytämässä, se olisi käynyt hänelle liian raskaaksi, siksi minä tulin. Minä istun tuvassa soittamassa siihen asti, kunnes hän tulee. Olemme kovassa hädässä, auta meidät pois täältä, saat koko Doppenin kaikkineen päivineen. Oletko lukenut, miten me aiomme kirjoittaa kauppakirjan? Et varmastikaan kadu kauppojasi, hän tuo sen sinulle huomisaamuna varhain. Älä Jumalan nimessä kerro, että minä olen ollut täällä, sano, että se oli joku muu, ja nyt minä lähden heti tieheni, pistäydyin vain tänne lyhyeksi hetkeksi. Anteeksi se menneenvuotinen, tässä käsi!
Haakon Doppen huojui pian laiturilta maalle häviten pimeään.
Senkin humalainen porsas, tahtoi tietenkin tulla katsomaan olinko yöpukimissa, tuumi Edevart laskeutuessaan takaisin kajuuttaan. — Kolme lastako? hän sitten kysyi, sanoitko saaneesi kolmannen?
Kyllä.
Milloin sen sait?