Part 19

Mutta miten olikaan, kerran sitten myrskyisenä, pimeänä yönä Karolus itsekin lienee tuntenut saaneensa tarpeekseen mokomasta, olostaan ainoastaan Herran huomassa, mene tiedä lienee kuullut jotakin suostakin, ainakin hän hiipi pilkkopimeässä kotiinsa ja istui seinävieressä, mutta aamun alkaessa sarastaa hän sieppasi aitasta leipäkannikan ja hiukan ruokaa ja juoksi sitten taas tiehensä. Joku oli hänet nähnyt ja huutanut nimeltä, muuta hän ei ollut vastannut. Voi, Karoluksen asiat olivat huonosti, oleksi, miesparka, vain tuntureilla paljaan taivaan alla, eikä siitä tahtonut tulla ollenkaan loppua. Ihmiset kävivät joka päivä puhumassa hänelle hyvää kaunista, mutta kerran sitten tapasivat hänet aivan hulluna. Hän makasi maassa mahallaan, ei edes kyljelläänkään, vaan aivan nenä maassa kiinni, välittämättä tulijoista vähääkään, puhumatta, pukahtamatta. Sitä paitsi hän oli maannut uuden uutukaisen keltaisen öljyhattunsa päällä, niin että se oli rutistunut kasaan, ja kun he käänsivät hänet selälleen, hän jäi makaamaan käppyrässä kuin lankakerä, niin että oli oikein ilkeä sitä nähdä. He yrittivät puhutella häntä, mutta hän ei enää vastannut halkaistua sanaa. Hän oli varmasti epämukavassa, rasittavassa asennossa kyhjöttäessään siinä polvet koukussa ja pää jalkojen välissä, ja ihmiset mutisivat, että hän oli saanut kouristuskohtauksen, mutta yhtäkkiä Karolus kääntyi omia aikojaan vatsalleen ja alkoi nelin kontin kiertää kehää oman päänsä ympäri. Kierrettyään siten hetkisen hän laskeutui pitkäkseen maahan, kyynärpäät edellä, aivan kuin makuulle laskeutuva lehmä notkistaen ensin etujalat. Sitä oli surkea nähdä. Äkkiä hän otti kukkarostaan talarin setelin ja repäisi sen keskeltä kahtia, ja se oli sentään hänen viimeisensä. No silloin kaikki ymmärsivät, että nyt oli tosi kysymyksessä, nyt hänet oli saatava kotiinsa vaikka väkisinkin. Joku juoksi hakemaan köyttä siltä varalta, että hän yrittäisi vastarintaa ja odottaessaan köydenhakijaa toiset tuumivat, että heidän oli vuoron perään oltava vartiossa. Oli siinä surua ja murhetta kerrakseen, kun ihmisen piti tulla noin hulluksi!

Mutta ei Karolusta tarvinnutkaan panna köysiin, he saivat hänet jaloilleen, ja hän seisoi kenenkään pakottamattakin. Mihin palaset joutuivat? hän kysäisi. Mitkä palaset? — Ka, talarin setelin palaset. — Teodor oli pannut ne korjuun, hän saa ne kyllä takaisin! Niin sitten puolitajuton Karolus vietiin kotiinsa, Teodor talutti toisesta, Joakim toisesta kainalosta. Hän näytti alistuvan siihen, tuntui kulkevan ollenkaan vastustelematta. Ehkäpä Karolus itse oli jonakin valoisampana hetkenään tullut ajatelleeksi, että oli sentään koiranelämää maata paljaan taivaan alla ja olla hulluna, ehkäpä hän oli myös tuuminut surreensa jo tarpeeksi. Ane Marian kohtalo koski kyllä hirveän kipeästi, se oli totinen tosi, mutta — Herra suokoon syntini anteeksi — olipa tämä ollut aina kintereillä, häneltä ei ollut saanut siunaaman rauhaa.

Nyt oli kaikki taas järjestyksessä, mutta ei mielenvikainen mies sentään niin vain tullut entiselleen, kaukana siitä, sitä ei kukaan voinut uskoakaan, eikä vartiointia käynyt lopettaminen. Eikö Karolus ollut hulluudessaan pyrkinyt käsiksi itse kunnanvaltuuston arkistoon! Siitä vasta olisi syntynyt kaunis juttu; mies, joka repäisi kahtia setelin, ei olisi varmaankaan säästänyt edes kaikkein tärkeimpiä amtmannin ja hallituksen kirjoituksiakaan, olisi voinut repiä koko jutun asiakirjatkin suuresta pöytäkirjasta! Joakim tuli nyt vuoden ajan kirjoittaneeksi kunnanvaltuuston pöytäkirjoja eikä hänellä ollut pienintäkään halua nähdä omien kättensä työtä revittynä ja rikki raastettuna. Se ei saa tapahtua! sanoi Joakim istuen uskollisesti vartiossa. Kun aika tuli, hän tahtoi merkittäväksi pöytäkirjaan haluavansa maksua vartionpidostaan. Pojan taskurahat alkoivat olla vähissä.

Sitten hänen jo täytyi kysäistä veljeltään, voisiko saada tältä vähän rahaa. Kyllä, Edevart antoi pari seteliä. Se taisi olla Joakimista hieman liian vähän, mutta Edevart selitti, ettei hänellä sattunut olemaan enempää mukana. Edevart oli elellyt Poldenissa päivästä toiseen, tietenkään häntä ei kunnioitettu niin kuin muutama kuukausi sitten, eihän hänellä nyt ollut mukanaan jahtia saati lastia tai muuta merkillistä, mutta ei häntä kohdeltu yliolkaisestikaan. Kun oli syytä pelätä, ettei Karoluksesta olisi tulevana talvena kahdeksanhangan päällysmieheksi, pyysi joku Edevartia rupeamaan Karoluksen tilalle. He huomauttivat, että tuntui vähän arveluttavalta uskoa henkeään mielenvikaisen miehen käsiin. Edevart lupasi ajatella asiaa, hänellä ei ollut kylläkään Lofootien kalastukseen tarvittavia tamineita ja vehkeitä, mutta jo se seikka, että häntä oli ajateltu päällysmieheksi, sai hänet hieman rauhallisemmaksi tulevaisuuden suhteen, kyllä kai aina jokin neuvo keksittäisiin. Sekin kohotti hänen arvoaan toisten silmissä, että hän muutamakseen pisti kotona vuoteeseensa uuden peitteen, oikein komean vehkeen, jossa oli niin kauniit värit ja ripsut, ettei Poldenissa ollut kuunaan nähty sen vertaista. Kaikki nyykäyttelivät kummissaan päätään ajatellen: Niin niin! Eivät Edevartin asiat ole niinkään hullusti! Mutta totta puhuen ne olivat kyllä aika hullusti, hän oli tullut pistäneeksi kaikki rahansa Fossenlandetissa talonkauppaan. Hänen kävi melkein eniten sääli pikkusiskoja, joille hänellä ei ollut tällä kertaa mitään tuomisia suuresta maailmasta. Toisella oli kyllä medaljonkinsa ja toisella käärmesormus nauhassa kaulassaan, mutta pyhähameet olivat käyneet pieniksi, niin että olisi ollut saatava Kleivan Josefina ompelemaan uudet. Edevart näki pikkusiskojen hädän ja hänen sydäntään kouristi, ymmärsihän hän heidän kalankuivuussa ansaitsemiensa rahojen menneen yhteiseen pesään.

Varustautuessaan kerran lähtemään kauppiaaseen hän huomasi selvästi sisartensa jäävän iloisen odotuksen valtaan. Raukat näyttivät ajattelevan: Mitäpä pari kaunista hamekangasta on semmoiselle miehelle kuin isoveli! Mutta ne merkitsivät isolle veljelle liikaakin, hän oli levoton asiansa onnistumisen puolesta.

Gabrielsenin uusi suuri kauppa oli lukossa, yksinkertaisesti kiinni. Edevart meni keittiöön, tapasi siellä palvelijatar Olgan, saman, jolla ali ollut helmivyö, ja sai hänen avullaan Gabrielsenin ilmestymään päivänvaloon.

Mitä tahdot? tämä tokaisi äkeän näköisenä. Vai kauppaan? No mennään vain. Hänen suunsa alkoi jauhaa kaiken aikaa kuin mylly: Mitäpä hän seisomaan kaiket päivät tiskin takana, ketään ei kuitenkaan käynyt, ja jos joku joskus ihmeeksi eksyikin — pyysi aina velaksi. Hän ei välittänyt mokomista ostajista. Mitä minun pitikään sanoa: onpa meillä Poldenissa hauska kunnanvaltuuston puheenjohtaja! Hänen piti olla muka paljon minua parempi, ja sitten hänen eukkonsa onkin murhaaja ja hän itse ryömii nelinkontin kuin sieluton elukka, kuulemma. Terveydeksenne olkoon! Niin, mitäs sinulle piti olla? hän lopuksi kysäisi ja oli heti valmiina mittaamaan ja punnitsemaan.

Niin, Edevart kierteli ja kaarteli kuin kissa kuumaa puurokuppia, mutta lopulta sai sentään sanotuksi, että hänen olisi saatava Lofootien matkalla tarvittavat vehkeet, mutta ettei hänellä ollut maksaa ennen kuin keväällä retkeltä palatessaan.

Juokse suolle!

Tuo nyt ei voinut olla juuri sen kummempaa kuin suora kielto, mutta Edevart ei hellittänyt vaan otti taskustaan Doppenin kauppakirjan ja näytti sitä kauppiaalle.

Mitä minä sillä? Ei se ole sadan talarin seteli. Vai vakuuksia! Täällä on käynyt pari, kolmekymmentä kaistapäätä pyytämässä talvitamineita ja tarjoamassa taloaan pantiksi. Koko kylä on polvillaan, yhdelläkään miehellä ei ole talarinseteliä taskussaan. Vai panttia? En minä voi käyttää panttia, rahaa ainoastaan, ja jollei sinulla ole rahaa, voit lähteä saman tien.

Edevart mutisi jotakin siihen suuntaan, että kyllä hänellä oli omaisuutta vaikka sadoiksikin talvitamineiksi, hän oli vain juuri sillä hetkellä pulassa —

Gabrielsen: Itsekin olen pulassa. Tulin rakennuttaneeksi tämän kirotun paavinlinnan kaupakseen, ja siinä löin kynteni poroon, keikahdan koreasti nurin päivänä tai toisena, odotan vain, milloin on töppöset vasten taivasta. Pitäisikö minun olla Isä Jumala kaikille, jotka ovat kiipelissä? En ole kuullut mokomaa. Painu kotiisi, kuta pikemmin sitä parempi. Hornan tuuttiinko olet syytänyt kaikki ansaitsemasi killingit? Etkös ollut täällä viime kesänä oikein jahdin kapteenina, sinulla oli alukset ja lastit ja kaikki! Vai talvitamineet? Koetahan ajatella: Itse saan tavarat kuukauden tunnustetta vastaan, sinun pitäisi saada ne velaksi neljäksi, viideksi kuukaudeksi. Niin. Ja ehkä et palaa elävänä koko Lofootein matkaltakaan.

Edevart: Siinä tapauksessa teillä on kokonainen pikkutila panttina.

Pantti sinne tai pantti tänne! Missä se tilasi sitten on?

Fosenissa.

Siis samaa kuin kuussa. En tahdo taloja mistään päin, en voi maksaa tunnusteitani taloilla. Ei, painu paikalla kotiisi, mitä täällä enää norkoilet?

Näin teillä olevan kankaita hyllyillä.

Kankaitako? Onhan niitä. Mutta etkö aio vieläkään lähteä tiehesi?

Voitte antaa minulle muutaman kyynärän hamekangasta sormuksestani.

Vai voin antaa sormuksestasi? Gabrielsen virkkoi hieman kuin kahden vaiheilla. En voi käyttää sormuksiakaan.

Edevart: Tämä on sentään kultaa. Ja yhtä hyvinhän voitte pitää sormusta myymättä kuin kankaita hyllyllä.

Onko se kultaa? Annas kun katson! Gabrielsen punnitsi sormusta kädessään, tutki leimoja, kilisytti sitä myymäläpöytää vasten ja sanoi vihdoin: Voithan sentään saada siitä muutaman kyynärän kangasta. Minkälaista kangasta tahdot?

Hamekangasta siskoille. Villakangasta. Tiedän kyllä, millaista tahdon, lisäsi Edevart pujahtaen tiskin taakse. Olen itsekin seisonut tiskin takana.

Sovittiin kaupoista, Gabrielsen lienee loppujen lopuksi havainnut kullan edullisemmaksi säilyttää kuin kankaat, jopa melkein rahan veroiseksi maksuvälineeksi. Hän muuttui hieman sävyisämmäksi alkaen taas toimittaa: Kuulehan, se Joakim, se veljesi, olisi hirtettävä! Sanon sen ihan suoraan. Hän sai täällä viime talvena sen silliapajansa ja teki kaikki ihmiset hulluiksi. Saimme turmeluksen ruumiiseemme mies kuin mies, itse en ollut hitustakaan toisia parempi. Herra varjelkoon, millaista aikaa, kaikki kallistui, päiväpalkat kohosivat niin, ettei sillä ollut enää mitään määrää, meistä tuli ykskaks rikkaita, ja silloin ostettiin mitä vain silmiin osui, syydettiin rahaa kaksin kourin. Sitä ihanuutta kesti muutaman kuukauden ajan, mutta sitten oltiin taas köyhiä, asiat huonommin kuin ennen, sillä turmelus istui yhä ruumiissamme. Minulle jäi vähän jotakin hienoa ulkomaan juustoa — mitäs sillä? Mutta mitä luulet minun tehneen? Pistin sen poskeeni! Niin juuri, viimeistä nokaretta myöten. Sitä se turmelus tekee. Vai tuumitko, että se olisi muuten homehtunut? Eikö mitä, olisinhan voinut lähettää sen pappilaan, olisin kuitannut sillä papinmaksuja. Mutta syötiin se eukon kanssa makeihin suihin. Ja luuletko sinä minun silti elävän sen kauemmin? Pikemminkin päinvastoin, sillä siinä juustossa oli mato poikineen. Ei, ei kukaan elä hienoilla ja hileillä ruoilla kauemmin kuin yksinkertaisilla! Mutta sen voit sanoa veljellesi, että jos joskus vasta saa silliapajan nuottaansa, hänellä ei ole asiaa pyytämään minua sähköttämään hänelle ostajia, siihen en rupea, sen verran ainakin olen oppinut.

Edevartin hankkiutuessa lähtemään Gabrielsen pidätti häntä vielä hetkisen jatkaen puhetulvaansa: Ihan minua naurattaa se uusi kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tie — eikö meidän olisi muka rakennettava tänne tietä, että päästään ihmisten ilmoille? Se meidän olisi pitänyt tehdä silloin, kun meillä oli rahaa, ja jos minä olisin ollut puheenjohtajana, se olisi tehtykin. Pidättekö siellä Poldenissa Karolusta todella hulluna? Ei hän ole yhtään sen hullumpi kuin sinä tai minä! Hahhah! Kyllä hän osaakin, kaikki on pelkkää silmänlumetta, on eri tavalla mielissään, kun pääsi eroon eukostaan, joka ei antanut hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Mutta syöttipä teille siellä Poldenissa vaikka pajuköyttä, kaiken otatte täydestä. Karolus kunnanvaltuuston puheenjohtajana! Mutta tee niinkuin minä sanon, kaada miehelle sangollinen kylmää vettä niskaan, niin on ihan viisas taas. Eipä silti, eihän hänestä viisasta saa tekemälläkään, sellainen ei hän ole kuunaan ollut eikä hänestä sellaista koskaan tulekaan. Voit sanoa sen vaikka toisillekin!

Edevart lähti. Olga oli pujahtanut salaa pihalle tahtoen jutella hetkisen. Hän oli ollut odottamassa, oli tyttöjen tavalliseen tapaan jättänyt työnsä sikseen ja tullut pihalle. Edevart oli toki nuori poika, Olga tunsi hänet, kauppapaikassa ei saanut enää nähdä nuoria miehiä joka päivä. Olga oli peseytynyt ja koristautunut tähän tilaisuuteen, mutta hänellä ei ollut enää helmivyötä eikä kureliiviä, ei liioin tupsuja kengissä; kaikki hienoudet olivat menneet, tässä oli enää pelkkä tummasilmäinen tyttölapsi, joka toivoi pientä hauskaa hetkeä. Tanssittaisiinko Poldenissa ensi jouluna? Silloin Edevartin piti muistaa kutsua hänet sinne. Tulivatko vieraat laivurit taas keväällä? Reiluja miehiä, kokonaisen talarin antoivat pelimannille, ikään kuin se ei olisi raha eikä mikään. Ragnalle kävi kyllä hullusti kun hankki itselleen lapsen, mutta Ragna oli niin typerä, oli liian nuori, ei osannut pitää varaansa. Oli sentään Jumalan onni, että lapsi pääsi pois täältä pahasta maailmasta. Sanovat isoäidin kuristaneen sen kuoliaaksi.

Mitä sinä puhut?

Niin olen kuullut kerrottavan. Vanha isoäitikin varmaankin arveli, ettei hänellä ollut varaa elättää molempia, sekä lasta että äitiä, siksi teki tekosensa. Etkö ole kuullut siitä? Se on totta, sinähän olet ollut poissa koko ajan, mutta kaikki sitä puhuvat. Mitä minun pitikään sanoa, minne sinä sitten menit jahteinesi kun lähdit täältä? Vai Trondheimiin. Minäkin olen yrittänyt Trondheimiin, mutta se ei näytä olevan niinkään helppoa, saa sitten nähdä. Etkö luulisi jonkun laivurin ottavan minua matkaansa, jos he tulevat tänne takaisin? Niin, sinä kai purjehdit taaskin omalla jahdillasi, mutta et huoli minusta mukaasi, eikä ihmekään, sillä sinulla on tietenkin mielitiettysi jossakin etelän puolessa, niin että otat hänet mukaasi, älä yritäkään kielellä...

Kotiin tullessaan Edevartilla ei ollut kultasormusta sormessaan, mutta hän tunsi itsensä rikkaammaksi ja onnellisemmaksi kuin lähtiessään, hänellähän oli tuomisina kaksi hamekangasta, eikä Kleivan Josefina osannut muuta kuin pyörittää päätään niin mainiolle kankaalle. Pikkutytöt olivat tietysti koko ajan tienneet, että kun Edevart milloin kävi ostamassa jotakin, se oli aina kaikkein parhainta lajia.

Sovittiin niin, että Edevart lähtee Lofooteille kalaan Karoluksen kahdeksan hangalla ja hänen tamineissaan. Karolus suostui siihen, hän oli jo muuttunut sen verran viisaammaksi, että ymmärsi kaiken puhutun sanan, jopa vähän enemmänkin: niinpä hän varmasti huomasi miesten epäilevän häntä, sen vuoksi hän oli olevinaan kuin ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, että sai jäädä kauniisti kotiin veneensä ja varuksiensa ollessa ansiomatkalla, niin, hänestä tuli lopulta oikein helkkarin viisas mies, hän selitti, ettei kunnan asioilta jäänyt aikaakaan kalastusmatkalle lähtöön. Siitä hetkestä hän istui uskollisesti tavailemassa arkistoa ja asiakirjoja, osoittamatta millään tavoin aikovansa repiä ainoaakaan paperia palasiksi.

Edevart ei ollut tyytyväinen asioiden menoon, ei sinnepäinkään, hänestä ei tullut, kun oli lähdettävä toisen miehen veneessä ja varuksissa, juuri tavallista palkkalaista kummempi, se vain oli erona, että hän oli päällysmies, mutta mitäpä se merkitsi miehelle, joka jo oli ollut laivurina? Mutta eipä ollut valinnan varaa. Jos kalastus onnistui hyvin, hän ansaitsisi hyvät rahat tälläkin tavoin, ja hänhän tarvitsi välttämättä rahaa, oli ruvennut hautomaan omaa suunnitelmaansa.

Ei hänen suunnitelmansa ollut suuri eikä merkillinen, mutta hänen oli päästävä pois Poldenista. Johonkin parempaanko? Niin, Herra tiesi, ehkä johonkin parempaan. Täällä ei voinut enää olla.

Hän ei olisi voinut luulla kotipaikan muuttuvan niin vastenmieliseksi ja pahaksi kuin Poldenin oli käynyt; murha, mielipuolisuus ja turmelus olivat vallalla, synkkä toivottomuus painoi ihmisten mielet lamaan, köyhyys ja hätä oli huutava, lapsillekaan ei riittänyt ruokaa, Ytrepoldenissa oli kerran yöllä varastettu kuivattua Ruijan seitiä, ja lumessa oli ollut lapsenjalan jälkiä. Kuivaa Ruijan seitiä, jossa ei ole ravintoarvoa ja joka on niin kovaakin kuin pureskelisi puunsälöjä! Viimetalvinen sillisaalis oli vienyt ihmisiltä järjen ja ymmärryksen ja syössyt heidät lopulta kurjuuteen, Polden oli joutunut suureen hätään, kuka siellä voisi olla? Edevart söi kotonaan kuluttaen niitä muutamia kolikoita, jotka isä ansaitsi lennätinlaitoksesta. Hän ei tiennyt, miten saada evästä Lofootein matkalle.

Pikku Ezra oli ainoa, joka vielä osasi hymyillä ja olla iloinen. Hän riippui myöhään ja varhain Edevartin kintereillä kuten Edevart pari vuotta sitten Augustin liepeillä. Ezra halusi jälleen Edevartin palvelukseen, ja tämä otti hänet venekuntaansa puolella palkalla. Ezra oli riemusta suunniltaan, poika ei ollut vielä käynyt ripilläkään, mutta oli pyytänyt kirkkoherralta luvan matkalle, oli hankkinut itselleen öljytamineet ja kaikki vehkeet, ja vieläkin hänellä oli rahaa. — Voit lainata minulle hiukan, sanoi Edevart. — Voin kyllä, Ezra vastasi nauraen pitäen asiaa pilantekona. Edevartilla ei ollut muuta neuvoa, hänen täytyi lainata jahtinsa pikku kokilta — sillä hän oli etelän puolessa pannut kaikki omat rahansa maatilaan eikä voinut saada niitä irti juuri sillä hetkellä.

Siitä pulmasta oli siis päästy. Joakim oli vielä jäljellä. Joakimilla oli tarkka vainu, hän oli jo aikoja tuntenut palaneen käryä, ison veljen raha-asiat olivat hullusti, oli sattumalta nähnyt tämän laihan lompakon, ja kun iso veli toi silloin kerran kauppiaasta kaksi hamekangasta, ei tällä enää ollut kultasormusta sormessaan. Joakim ei ollut suinkaan pölkkypää, vaan ajatteleva nuori mies; tietysti Edevartin täytyi hankkia evästäkin matkalle. Ja kun tämä lopulta tuli puheille tunnustaen koko surkeuden, Joakimilla jo oli omasta puolestaan keino keksittynä. — Mikä sitten? yritti Edevart udella. — Sitä sinun ei tarvitse tietää.

Edevart oli kovin alakuloinen talonostonsa vuoksi. Koko salaisuuttaan hän ei voinut kertoa, mutta näytti veljelleen Doppenin kauppakirjan ja kuvaili itse paikkaa: hyvät rakennukset, kaunis tunturi takana, suuri, kirkasvetinen joki, koski, josta voi käydä noutamassa veden, hyvät maat, ainakin kahden lehmän laidun, kaikki vehmaan, kauniin lahden rannalla. Asukkaiden piti päästä Amerikkaan, siksi heidän täytyi antaa sen mennä aivan polusta. Edevart sai sen pilahinnasta. Paikan nimi oli Doppen, sellainen eriskummainen nimi —

Joakim istui kuunnellen korvat hörössä. Asiat eivät siis olleetkaan niin hullusti kuin hän jo oli pelännyt. Kuinka helposti rahat olisi voitukaan varastaa, tai Edevart olisi voinut ne menettää korttipelissä, kuljeksiessaan maailmalla paikasta toiseen, nyt hän oli kiinnittänyt ne maatilaan, olihan se toki aina jotakin. Mutta kuitenkin Joakimin täytyi hieman pudistaa päätään koko asialle, hänhän oli ollut nuottakunnan päällysmiehenä ja aavisti siis yhtä jos toistakin.

Edevart: Sinä pudistat päätäsi, mutta näkisitpä vain Doppenin!

Mitä sinä sillä teet? Aiotko asettua sinne asumaan?

Ei, sitä en tiedä, mutta sain sen joka tapauksessa ihan pilahinnasta. Etkö sinä haluaisi ottaa sitä huostaasi?

Enpä uskoisi haluavani, vastasi Joakim pikkuvanhaan tapaansa.

Äänettömyys. Edevart oli hyvillään, kun oli suoriutunut veljestään ja kaikki oli käynyt sovinnossa ja rauhallisesti. Hän virkkoi: Niin pian kuin rupeamme saamaan kalaa, saat rahasi takaisin, sen lupaan sinulle! Ja vaikka olikin iso veli hän rupesi puhelemaan pikku Joakimille kuin ainakin vertaiselleen osoittaakseen kunnioitusta tätä kohtaan: Niin, hänellä oli suunnitelma, hän aikoi pyrkiä pois koko Poldenista, matkustaa kauas, ehkä jäädä sille tielleen, Herra yksin sen tiennee, mutta pois hänen oli päästävä, täälläkään ei voinut olla.

Joakim: Mihin sitten aiot?

Niin, mihin todellakin aion? Minulle on ennustettu, että joudun Amerikkaan, mutta saa nyt nähdä —

Viikot vierivät, joulu oli mennyt menojaan, kolkko joulu vailla juhlantuntua, ei ollut nyt tanssin ja ilonpidon aika. Hätä ja puute vallitsi kaikkialla. Edevart ihmetteli itsekseen, että hänen mieleensä oli juolahtanut toivoa pääsevänsä pois Poldenista, mikä häntä oikein vaivasi? Olisiko se johtunut vain siitä, että hän oli liiaksi kuljeksinut paikasta toiseen ja saanut maankiertäjän veret suoniinsa? Toinen paikka oli alkanut tuntua yhtä hyvältä — tai yhtä huonolta — kuin jokin toinenkin... kotiseututunne oli häviämässä olemattomiin, hänen juurensa olivat vioittuneet. Mitäpä hän enää tutuista paikoista, tutuista mäenrinteistä, poluista, tuntureista, merestä, koko Poldenista, mitäpä hän enää lapsuudenaikaisista tuttavistakaan?

Kerran sunnuntaiaamuna tuli Ragna tavoittamaan Edevartia, pyysi häntä tulemaan isoäidin tuvalle. Hänen täytyi tulla, Ragna oli niin neuvoton ja päästään pyörällä —

Edevart ei välittänyt enää Ragnastakaan, tämä ei merkinnyt enää hänelle juuri yhtään mitään. Muistaessaan tytön lapsuusajan leikeistä ja kouluteiltä kaikki tuntui kuin unennäöltä, hän muisti kerrankin auttaneensa tyttöä etsimään kiiltävää nappia kinoksesta; se oli Ragnasta kaunis nappi, siinä oli oikein kruunukin.

Edevartin saapuessa perille vanha isoäiti istui pöydän ääressä seinää vasten nojallaan, mutta ei hievahtanutkaan paikaltaan. Edevart tuijotti hurjasti vanhukseen.

Hän on kuollut! kuiskasi Ragna. Kävin hakemassa puita, ja tullessani takaisin hän istui tuolla tavalla.

Isoäiti oli kovin vanha, hänen kasvonsa kalman kelmeät, toisessa korvassa näkyi olevan verta, mutta kasvojen ilme oli rauhallinen, melkein hymyilevä, aivan kuin hän ei itse olisi huomannut olevansa vainaja.

En uskaltanut olla täällä yksin. Auta nyt minua ojentamaan hänet laudalle, sillä muuten hän ehtii kangistua.

Edevart ei ollut vielä koskaan nähnyt kuollutta ja olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta se olisi ollut häpeällistä. Sitä paitsi hänet oli pyydetty tänne hyvässä uskossa, hänen täytyi pysyä miehenä, August ei olisi perääntynyt, ja olihan nyt kirkas aamu. Edevart nosti ruumiin käsivarsilleen ja kantoi sen vuoteeseen, hän oli vahva mies, isoäiti oli kovin pieni ja hentoinen, melkein kuin nukke, vielä nytkin kaunis, kasvot olivat kuin kirkastuneet.

Ragna hoivaili kuollutta hellin käsin, painoi tämän silmät umpeen ja sitoi leuan kiinni, jottei suu olisi jäänyt ammolleen. Lopuksi hän heitti kuolleen kasvoille huivin. Heidän lähtiessään tuvasta Ragna kaasi purtilon kumolleen oven eteen kuten vanha tapa vaati.

Niin siis Ragna oli koditon, hänen oli lähdettävä Edevartin mukaan tämän kotiin.

Heidän asuessaan saman katon alla ennen kuin isoäiti oli saatu hautaan ja ennen kuin Edevartin oli lähdettävä Lofooteille, Edevart puhutteli tyttöä muutaman kerran. Hän oli panevinaan merkille, että tämä loi silloin tällöin häneen silmäyksiä, mutta kun hänellä ei ollut mitään annettavaa, tyttö näytti aina suuttuvan, niin että lähti tiehensä. Ja sitten päivänä muutamana Ragna kertoi Teodorin pyytäneen häntä vaimokseen.

Mitä ihmettä? huudahti Edevart ällistyneenä.

Niin, Teodor oli puhunut siitä monta kertaa, ja nyt jouluna Ragna oli antanut myöntävän vastauksen.

Tunsiko Edevart mustasukkaisuuden tapaista? Vieläkö hänen lapsenrakkautensa oli hengissä? Teodor, jolla on kohju! hän virkkoi lopuksi.

Niin olen kuullut sanottavan, virkkoi tyttö. En tiedä, mitä se merkitsee.

Ei Edevartkaan tiennyt sitä tarkkaan, mutta jotakin hullua se varmasti oli.

Ei se tule kuuloon, virkkoi Ragna kärsivällisesti. Ei minulla ole ketään muutakaan, keneen turvautua.

Terve menoa! Niin August olisi sanonut, valmiina odottamaan seuraavaa seikkailua. Mutta Edevart sanoi: Tämä oli kaikkein pahinta mitä olen kuullut.

Kuinka niin?

Edevart ponnahti kiivaasti pystyyn kuin valmiina lähtemään, tiuskaten vastaukseksi: Ei, siitä minä vähät. Tee kuten tahdot!

En voi asua tuvassa yksin, lausui tyttö alakuloisesti..