Part 14

Ei. Polden ja lähiseudut eivät olleet enää samat kuin ennen, sinne oli tullut uusi, outo henki. Joakimilla itsellään oli ollut aivan liian paljon onnea eikä hän pystynyt kunnolla sitä kestämään. Edevart tarjosi hänelle merimiehen paikan jahdissaan, hän oli lähettänyt kummatkin fosenilaiset kotiinsa, joten hän siis tarvitsi miehen. Hän sanoi: Saat samanlaisen paikan kuin minulla oli Augustin matkassa _Lokissa_. Ei kiitos, Joakim kiitti kunniasta, poika oli päässyt makeanleivän päivien makuun ja tottunut olemaan nuottakunnan päällysmiehenä ja pyydystämään silliparvia, ja nyt kesällä hän aikoi suunnata matkansa Vesteraaleniin samassa tarkoituksessa, oli hankkinut oman nuottaveneen ja varustanut sen täyteen kuntoon. Edevartia tämä veli pyrki väkisinkin kiukuttamaan, mokomakin pikkuvanha villivarsa, joka yritti olla aikamiestä. Paljonko sinulla on rahoja jäljellä? — Joakim sanoi sen. — Sitten on parasta, että minä otan ne omaan talteeni. — Niinpä kyllä, Joakim luovutti hänelle kaiken, mikä suinkin liikeni, vaikka mieluimmin olisi pitänyt ne omaa taskuaan pullistamassa, Herra nähköön! Mutta Edevart oli kuitenkin kaikitenkin isoveli, joka oli käynyt Bergenissä ja vaikka missä asti, ja nuottakin oli häneltä saatu.

Kalalastin perkaaminen kävi hitaasti ja vaivalloisesti, ja Edevart olisi odottanut kotikyläläisiltä enemmän hyvää tahtoa. Nyt hän oli suostunut heidän vaatimuksiinsa ja korottanut heidän palkkojaan, mitä siis vielä puuttui? He tulivat myöhään aamulla työhön lopettaakseen sen sitä aikaisemmin illalla, tulivat ja menivät kuin omat herransa konsanaan. Tietenkin heidän ansionsa oli sen mukaista, he saivat määrätyn summan, eikä enempää, tietystä pääluvusta, mutta Edevartille ei ollut suinkaan eduksi, että työ pitkistyi pitkistymistään, saattoi myöhä tavata, jota paitsi siitä koitui mieskohtaistakin vahinkoa.

Hän moitti kyläläisiä vetelyydestä. Miehet vastasivat, että rehkiminen pikisuolaisen kalan kimpussa oli törkyistä työtä, siinä kädet turposivat ja vaatteet ryvettyivät. Edevart huomautti, ettei työ liene sentään sen pahempaa kuin edellisenä vuonna; mutta olipas vain, kyllä oli muuttunut pahemmaksi ja raskaammaksi, ensiksikin oi tullut toiset ajat, toiseksi kalat olivat tänä vuonna suurempia ja kovemmassa suolassa. Niin kyllä, Edevart myönteli, nyökäyttäen vakavasti kuin täysikasvuinen mies ainakin, mutta vielä saattaa Poldeniin tulla seitsemän laihaakin vuotta. Siitä toiset loukkaantuivat, ja muistellessaan, että Edevartin oli täytynyt käydä rippikoulu kahteen kertaan he kysyivät myrkyllisesti, taisiko hän tosiaan vanhana niin hyvin sen mitä oli nuorena oppinut, hahhahhaa! Edevart puraisi huultaan vastaamatta mitään, mutta hänestä alkoi tuntua olo täällä tukalalta; ehkäpä Fosenlandetissa, outojen ihmisten parissa oli sittenkin parempi kuin täällä kotona Poldenissa. Varmasti siellä oli parempi, siellä hän oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja saanut syödä rikkaan miehen pöydässä.

Olisi edes August ollut täällä! Se mies varmasti olisi pannut hihat heilumaan vähän vilkkaammin, pahimmassa tapauksessa vaikka revolverilla uhaten, hänelle eivät olisi uskaltaneet tällä tavalla pullikoida. Augustista ei kukaan ollut päässyt oikein perille, se mies oli ollut monessa liemessä, lienee vaikka ollut Wittenbergin koulussakin.

Kalansiivouksen olisi tainnut käydä vähän niin ja näin, jollei Beret olisi tullut avuksi. Peijakkaan Beret, hän ei ollut sentään hullumpi, nuori ja nopsa naisihminen, naimisissa pienen, harvapuheisen miehen kanssa. Hän sai mukaansa Kleivan Josefinan, nuoren lesken, nämä tarttuivat työhön kaksin kourin kuin miehet konsanaan, seisoivat vedessä polviaan myöten huuhtoessaan kalaa. He käärivät kovasti rahaa kokoon, se oli varma asia, ja Edevart jakeli heille ryyppyjä ja rinkilöitä runsain käsin, mutta he raatoivatkin kuin orjat aivan saattaen miehet häpeään. Kävi selville, että nuo kaksi nuorta naisihmistä, jotka eivät olleet kovinkaan hyvässä huudossa ja mene tiedä olivatkin vähän kevytkenkäistä lajia, olivat totisesti työssään kaikkia muita uutterampia ja sukkelampia. Mahtoivatkohan he noin raataa miellyttääkseen Edevart laivuria, kahdeksantoistavuotiasta nuorta miestä? Tai siksi, jotta heidät valittaisiin kesällä kaloja latomaan, kun ne oli kuivattu, päästäkseen mahdollisesti laivurin kajuuttaan kokemaan yhtä jos toistakin? Oli miten oli, ahkerasti he huuhtoivat kalaa ja saivatkin kaiken valmiiksi, ja _Hermine_ huosittiin ja pestiin puhtaaksi.

Nyt siis alkoi yleinen kalankuivaus, ja miesväkeä näkyi kallioilla yhä vähemmän, työ jäi naisten ja lasten huoleksi; Edevartinkin pikku siskot olivat mukana. Hän oli aikonut raaputtaa jahdin puhtaaksi ja maalata sen uudelleen, mutta siitä tuumasta oli luovuttava, tärkeämpää oli saada kalat kuivatuksi; aina hän saisi jonkun laittamaan ruokaa, mutta mitäpä siitäkään, kyllä hän eli kuivalla ruoalla ja kahvilla eikä huolinut valitella. Tietysti siinä hiukan laihtui, eikä hän hymyillyt usein, vain silloin kun ei voinut olla muutenkaan, mutta hänelle ei ollut suinkaan vahingoksi, että koetti pysytellä vakavana miehenä. Hänen hartioillaan lepäsi suuri vastuu, hänellä oli lasti hoideltavana, koko hänen tietonsa kalankuivauksesta olivat peräisin menneeltä kesältä, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä Augustin kanssa, sen enempää kokemusta hänellä ei ollut, mutta siinäkin oli joka tapauksessa hyvä perustus, eikä hän säästänyt itseään opetellessaan lisää. Monet yön hetket Edevart makasi valveilla, mutta kuitenkin hän oli sunnuntaisinkin maissa katsomassa, ettei kaloille päässyt tapahtumaan mitään.

Nuottakunta oli lähtenyt matkaan umpimähkään, kun ei ollut kuulunut mitään tietoja silliparvista. Niin, Karolus saattoi huoleti jättää vaimonsa yksin kotiin, tämä oli voittanut sairautensa, söi ja nukkui hyvin; oli tullut kevät, valoisat päivät, rahaa oli virrannut taloon, Ane Maria oli jälleen nuori ja kukkea, niin, oli jo käynyt kauppiaassakin ostamassa koreita vaatteita. Häntä veti kuivauskallioille, ei siksi että hänen olisi tarvinnut tulla sinne, mutta vain sen vuoksi, että olisi saanut olla ihmisten ilmoilla, hän ei halunnut pysytellä muista erillään. Ja hän oli käynyt taas viime viikkoina oikein kauniiksi ja oli aina suu messingillä ja ystävällinen, hymyili vain sävyisästi ja ymmärtävästi, kun toiset tulivat laskeneeksi hieman karkeaa pilaa. Hän oli kai jälleen aivan terve.

Nyt tapahtui jotakin. Ei mitään merkillistä, vain sellaista pientä.

Kuivauskallioille ilmestyi vanha eukko, Ragnan isoäiti, oli jo vanha mummo ja hänellä oli kumman pienet kasvot ja pienet kädet Ragna oli kasvanut ja varttunut hänen kodissaan. Vanhasta isoäidistä ei juuri ollut enää työhön ei hän ollut edellisenäkään kesänä ollut mukana, mutta tänä vuonna, jolloin siis oli yhäkin vanhempi, hän kerran aamulla köpitti kallioille, ja siellä hän seisoi virkkamatta halkaistua sanaa. Niin, hän sai kyllä työtä, Edevart varasi hänelle kaikkein helpointa ja keveintä hommaa.

Kerran Edevart kysyi mummolta:

Miksi ei Ragna tule tänne?

Ei Ragna tule; muuta ei vanhus vastannut.

Onko hän sairaana? Eikö hän ole kotona?

Kyllä hän oli kotona.

Kun ei saanut sen parempaa vastausta, Edevart virkkoi: Niin, minä vain ajattelin, että olisihan hän voinut olla täällä missä muutkin.

Ei. Mummo pudisti päätään.

Ragnan asiat eivät varmaankaan olleet oikein, Herra nähköön. Mutta Edevartilla oli itsellään liiaksikin vakavaa ajattelemista, joten hän ei tullut tiedustaneeksi sen enempää.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Edevart oli, kuten tavallista, soutanut maihin katsomaan kalojaan. Häntä vastaan näytti tulevan Poldenin ympäri kylästä yksinäinen naisihminen, oli kävellyt, tehnyt pitkän kierroksen. Minusta näyttää ihan kuin tuo olisi Ragna? Edevart tuumi mielessään, varmasti se on Ragna! Edevart oli ollut häneen rakastunut, Ragna oli aikoinaan koko koulun sievin tyttö, ja tuossa hän nyt oli tulossa. Edevart oli katselevinaan kaloja, jottei näyttäisi siltä kuin hän seisoisi siinä kurkistelemassa, mutta kun nainen oli tullut kohdalle, hän sanoi: No, mutta — sinäkö siinä olet?

Oi nuoruus! — Kummatkin lehahtivat polttavan punaisiksi.

Ragna piti kasvonsa enimmäkseen poispäin käännettyinä, mutta Edevart huomasi tämän tietävän, että hän oli kysellyt häntä eilen. Kun molemmatkin tunsivat itsensä noin hämillisiksi, Edevart yhtäkkiä pyysi tulijaa, laivurien tapaan kerskaten, pistäytymään hänen laivassaan: Voit vaikka keittää kahvia meille molemmille! Ragna kielteli: Ei, hän oli vain huvikseen pistäytynyt hiukan verryttelemässä jalkojaan, koska kerran oli sunnuntai, hän ei ollut kunnollisissa pukimissakaan. Edevart tuijotti tyttöön hölmistyneenä: Oliko Ragna tullut hulluksi, eikö hän muka ollut kunnollisissa pukimissa? — Ei, Ragna vastasi. — Edevart huomasi varmaan, minkä vuoksi toinen kieltäytyi, ja virkkoi hiljaa, että hänellä oli jahdissa kovin huono olo, kahvin tippaakaan hän ei ollut vielä saanut suuhunsa, vaikka oli sunnuntaipäivä. — Se vaikutti, Ragnan näytti käyvän häntä sääli, niin että hän virkkoi: Voi raukkaa — no niin, jospa sitten —

Edevart souti Ragnan kanssa jahtiin. Tämä kiipesi puoleen ja toiseen heiluvia nuoraportaita hieman kömpelösti, mutta pääsi sentään lopulta kannelle ja odotti, kunnes Edevart oli sitonut veneen kiinni. Tämä näytti vieraalleen koko aluksen ja rupesi sitten tekemään tulta. Ei, minunhan se oli määrä tehdä! huomautti Ragna yrittäen laskea leikkiä, mutta istuutui sitten puulaatikon reunalle antaen Edevartin hoitaa sen asian.

Kyllä Edevart huomasi Ragnassa tapahtuneen muutoksen, sen syystä oli mahdoton erehtyä. Surullisinta oli kuitenkin, että tytön pienet, sievät kasvot olivat käyneet kovin vieraiksi, karkeiksi, tuho oli tehnyt niissä hävitystyötään.

Ei, nyt sinun on jauhettava kahvia! Edevart virkkoi antaen kahvimyllyn Ragnalle. Siinä minä olen ihan typerä.

Silloin Ragna hymyili. Ajatella, että hän osasi vielä hymyillä! Edevart katsoi häneen: totta tosiaan noissa hymyilevissä silmissä oli jotakin, joka hiukan muistutti entisiä aikoja. Edevart tahtoi auttaa enemmänkin, jottei hänen käyntinsä aluksessa olisi jäänyt turhaksi, ja virkkoi: Asia on niinkuin minä sanon, kahvia jauhaessani saan enemmän kuin puolet syliini.

Ragna hymyili taas hiukan ja näytti, miten piti painaa polvea laatikkoa vasten, ettei se päässyt ruiskahtamaan auki, ja Edevart oli kovin kiitollinen opetuksesta ja lupasi painaa sen visusti mieleensä. Ragna kysyi, oliko Edevartilla kermaa; sitä ei ollut kylläkään, mutta siirappia oli, jos Ragna tahtoisi. Kiitos, kyllä!

He joivat kahvit aluksen kannella, haukaten rinkilää voin kera. Kuinka hyvältä se maistuikaan, virkkoi Ragna kiitollisena. Mutta ryypystä hän ei huolinut.

Kahvi virkisti heitä kumpaakin, he kävivät puheliaammiksi. He eivät kylläkään olleet niinkuin ennen, kaukana siitä, kumpikin oli suuresti muuttunut, he olivat olleet mukana elämässä. Edevart oli rakastanut Ragnaa koulussa ja sitten myöhemminkin, mutta se ei kai tainnut olla vakavampaa, tuollaista lapsellista kiintymystä vain, nyt he istuivat täällä yhdessä, mitäpä Edevartiin kuului, mitä vaiheita Ragnalla oli ollut, hän tahtoi vain säästää tyttöä eikä johtaa puhetta niihin asioihin.

Etkö tahdo käydä sisään?

Kyllä, kyllä Ragna tuli mukaan. Hänelle ei siinä ollut pienintäkään vaaraa enempää kuin Edevartillekaan. Nykyisessä tilassaan Ragna ei voinut houkuttaa ketään.

Ragna istahti piskuisen kajuutan penkille. Tuossa oli vuode, tuossa pöytä, tuossa uuni, tuossa seinäkaappi — muutapa siellä ei ollutkaan.

Nyt minä otan ryypyn, otitpa sinä tai olit ottamatta! virkkoi Edevart ollen olevinaan kovin roimaa miestä ja ottaen esiin pullon ja lasin. Ragnakin maistoi tilkkasen mietoa viinaa, eikä se näyttänyt maistuvan hänestä ollenkaan hullummalta. He puhelivat sitten hetkisen, eivät kuitenkaan mistään erikoisista asioista. Mitenhän kaikki on oikein käynytkään? Edevart tuumi itsekseen. Ragna kysyi, mitä kello oli, ja Edevart vastasi. Mutta nyt hän voisi viipyä hetkisen, että laittaisi päivällistä, ehdotti laivuri Edevart. Tyttö hymyili, pudisti päätään moiselle ahneudelle ja kysyi oliko hänen taas nälkä. — Ei juuri nälkäkään, mutta keittäminen veisi aikaa. — Mitä pitäisi päivälliseksi olla? — Tavallista merimiehen ruokaa, herneitä, lihaa ja silavaa.

Yhtäkkiä Ragnan voimat näyttivät pettävän, hän ei jaksanut enää salata asiaansa, vaan aivan parahti: Kuule, sano, mitä minun on tehtävä?

Kuinka niin?

Näethän sinä, miten asiani ovat, ja saan yksin kantaa häpeäni.

Edevart huomasi nyt toisen vihdoinkin päässeen asiaansa, mutta ei halunnut kuulla enempää, vaan vastasi kömpelösti: Mitä sinä oikein puhut? Etkö maininnut jotakin Drammenista?

Ragnan oli siis pakko jatkaa: Hän ei tahdo tietää minusta mitään, nauraa vain koko jutulle.

Kun Edevart huomasi, ettei tässä enää voinut kierrellä, hän kysyi suoraan: Kuka se mies on?

Se laivuri, tiedäthän.

Laivuri?! Ei, en minä tiedä.

Se menneenkesäinen laivuri. Silloin, kun yllätit meidät pensaikosta.

Edevart virkkoi mietteissään: Ei, ei se voi olla hän.

Kuinka niin ei voi? Kyllä se on hän.

Mutta ethän sinä tahtonut? Sinähän työnsit häntä luotasi kun minä satuin tulemaan siihen?

Hän se kuitenkin on joka tapauksessa, väitti Ragna itsepintaisesti.

Nyt minä en ymmärrä.

No mutta hyvä ystävä, kun se ei _voi_ olla kukaan muu

Niinpä niin, Edevart myönteli lopuksi. Sanoitko, että hän nauraa koko asialle?

Hän ei usko sitä. Hän luulee, kuten sinäkin, ettei ole hän.

Missä olet tavannut hänet sittemmin?

Olin käymässä hänen puheillaan. Hän on nyt kuivaamassa kalaa Nordvaagenissa.

Ja hän vain nauraa koko jutulle? Niin, en minäkään mene sanomaan...

Miten niin? Se _on_ hän!

Että voitkin puhua noin! Sinähän työnsit hänet pois

Ragna oli itkuun purskahtamaisillaan: Niin, kyllä työnsin silloin, kun hän yritti uuden kerran.

Edevart oli hyvän aikaa vaiti. Vai niin! No sitten..

Siis silläkin kertaa hän oli tullut liian myöhään suotta hän siis oli nähnyt sellaisen vaivan! Hänen mieleensä muistui edellisen kesän tapaukset: Karoluksen riihi oli syttynyt tuleen, hän, Edevart oli juossut hake maan _Lokin_ vesisankoja. Tultuaan rannasta takaisin hän oli kaivannut Ragnaa ja mennyt tätä etsimään. Hän löysi tytön pensaikosta. Vaikka tämä oli vielä aivan nuori! Niin, niin, sinä lyhyenä aikana, joka ehti kulua hänen juostessaan rannassa, se oli tapahtunut — tyttö ei kai ollut vastustellutkaan. Miksi Edevart oli häntä niin rakastanut? Ragna ei ollut hetkeäkään ajatellut Edevartia, vaan oitis antautunut tuolle toiselle. Hän muisti kouluajoiltakin, ettei Ragna ollut suurestikaan hänestä välittänyt, hän kun oli huonolukuinen ja istui melkein aina kuin päästään paleltunut, ei osannut mitään ulkoa, toiset nauroivat hänelle, tyttö nauroi muiden mukana. Edevart ajatteli nyt kaikkea tuota, kiukuissaan kun oli kerran myöhemminkin typeryydessään ruvennut narriksi ja yrittänyt muka pelastaa tytön: se tapahtui silloin, kun laivuri Skaaro oli tahtonut viedä Ragnan kajuuttaansa — senkö täytistä hänen piti silloinkin ruveta mokomaan urakkaan! August olisi sanonut: Terve menoa vain, lähde pois Skaaron mukaan!

Tämä kai oli loukattua turhamaisuutta, entä sitten? Hän oli ollut monet vuodet rakastunut tähän tyttöön, oli hellinyt häntä nuoressa sydämessään, siitä ei ollut pitkiäkään aikoja, vasta muutamia kuukausia — ja nyt, kun tytön oli käynyt hullusti, tämä tuli hänen luokseen. Mutta tällä kertaa hän ei enää rupeaisi narriksi. Ajatteletko sinä sitä? Ragna kysäisi arasti.

Niin mitä? Ei, en minä sitä ajatellut, virkkoi Edevart torjuen, ei minulla ole siinä asiassa mitään tekemistä.

Niin, eipä tietenkään, myönsi Ragna surullisesti, tohtimatta jatkaa.

Mutta samassa jo Edevartin mieli muuttui. Oliko hän itse hitustakaan parempi? Entäpä jos hän kertoisi tuolle toiselle omasta lemmenhurmastaan? Pahempi hän oli eikä parempi. Hänen suuttumuksensa haihtui kohta ja hän virkkoi: Niin, en oikein tiedä, mitä sinun nyt on tehtävä.

Ragnassa heräsi jälleen toivo, hänen silmistään loisti luottamus Edevartiin: Ei, et kylläkään tiedä, mutta minä ajattelin, että jos sinä tahtoisit puhua muutaman hyvän sanan minun puolestani.

Hyvän sanan, niinkö sanoit? Enpä oikein tiedä, onko tässä _hyvistä_ sanoista apua. Edevart tunsi äkkiä sisunsa kiehahtavan: kaikesta huolimatta asia oli niin, ettei tämä lapsiraukka ollut voinut vastustaa sitä suurta konnaa ja roistoa, niin asia oli. Edevart oli äkkipikainen nyt kuten aina muulloinkin, hän alkoi uhallakin miettiä jotakin keinoa, ja sanoi: En minä jouda lähtemään tästä mihinkään kesken kaiken, kun täällä on kaikki kesken...

Etpä tietenkään jouda, ehätti Ragna myöntämään.

Mutta jos tahdot odottaa ensi lauantai-iltaan, niin pistäydyn Nordvaagenissa.

Jumala siunatkoon sinua! Ragna ojensi häntä kohti kummatkin kätensä. Se oli auttamaton tosiasia, hänkin pysähtyi äkkiä puolimatkassa, Edevart tunsi samassa mielensä järkkyvän, hänen leukansa tärähti.

Enpä usko sitä miestä naurattavan, kun olen vähän puhunut hänen kanssaan!

Edevartin ääni kuulosti kovalta ja uhkaavalta.

Ei toki, eipä varmaankaan.

Siinä hän istui. Hän oli Ragna, pikku Ragna, koulumatkojen, leikkien ja vuohipaimenessa kuluneiden päivien pikku Ragna, hän oli ollut kovin sievä, hänen pikku suunsa hymyili niin herttaisesti. Edevart muisti, kuinka hän siihen aikaan aina tunsi kuin piston rinnassaan sattuessaan tulemaan tyttöä lähelle.

Tuossa hän istui, hame oli kulunut, se oli alkuaan ollut vihreän- ja ruskeanruudukkainen, mutta nyt värit olivat haalistuneet, hän ei ollut voinut olla mukana sillinpyynnissä ansaitsemassa rahaa niinkuin kaikki muut. Paidankauluksesta pisti esiin pieni nurkkaus kaulan kohdalta. Edevart huomasi, että kauluksessa oli vanha, musta sarvinappi, se oli ommeltu kiinni valkoisella langalla. Se saattoi olla huolimattomuuttakin, mutta ei sentään, hänellä ei kai ollut parempaa nappia. Jalassa oli sellaiset tohvelit, joita käytettiin Poldenissa ja joissa oli puuanturat.

Edevartin mielen valtasi sääli hänen katsellessaan tuota kovaonnista lasta. Hän otti penkin alta lippaansa. Hän oli ajatellut sitä koko ajan. Niin, hän oli heti ajatellut Ragnaa kun oli kuullut äitinsä kuolleen. Hän ojensi Ragnalle villaröijyn ja hameen. Kas tuossa, hän sanoa tokaisi jurosti, ota nuo vaaterievut.

Tuo oli karkeasti ja tylysti sanottu, Ragna ei voinut ymmärtää; hän vavahti, katsoi vuoroin vaatteisiin, vuoroin Edevartiin. Tämä pisti vaatteet päällekkäin tytön syliin selittäen lyhyesti ostaneensa ne äidilleen, mutta tämähän oli kuollut eikä siis enää ollut niitä käyttämässä. Siskot olivat liian pieniä...

Mutta Ragna alkoi ymmärtää... _hän_ sai nuo vaatekappaleet, hän kuuli ja näki sen, purskahti itkuun ja peittääkseen itkuaan hymyili typerää hymyä, niin että kasvot menivät aivan oudon näköisiksi. Kiittäessään Edevartia kädestä pitäen hän ei saanut sanaa suustaan, huulilta pusertui vain hiljaista vaikerrusta, käsi oli iso ja turvoksissa, mutta voimaton, hervoton. Ragnan mielenliikutus kävi melkein liian peittelemättömäksi, kovin alastomaksi, hän ei huomannut kuivata vuotavaa nenäänsä, päästi toisen vaatekappaleen putoamaan permannolle katsellessaan toista.

Sovita niitä päällesi! kehoitteli Edevart, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen mieleensä jysähti, ettei Ragna voinut saada hametta päälleen nykyisessä tilassaan, sen vuoksi hän ilman muuta kohotti tämän penkiltä seisoalleen ja kietoi villaröijyn hänen vartalolleen.

Voi mainiota villaröijyä! Juuri tällaista Ragna oli toivomalla toivonut koko viime kuluneen puolen vuoden ajan. Hän seisoi paikallaan röijy yllään, katseli sitä, kuinka komea se oli, se ei olisi voinut olla enää parempi, liepeessä oli oikein silkkinauhat! Se teki hänen vartalonsa luonnollisemman näköiseksi, se ei näyttänyt enää yhtä muodottomalta, ikään kuin hän jo olisi läpäissyt kiirastulensa. Olisipa joku sanonut tämän minulle aamulla! hän toisteli kerran toisensa perästä, olisipa joku sanonut tämän minulle aamulla! Sitten hän lysähti jälleen istumaan penkille, röijy yllään.

Edevart: Hm! Siis ensi lauantai-iltana. Lähden matkaan yötä vasten, niin että tapaan miehen sunnuntaina päivällä. Sitten olen hyvissä ajoin maanantaina täällä takaisin.

Voi, voi, tuo on aivan liikaa! mutisi Ragna hiljaa. Mutta kuulosti siltä, ettei hänestä ollutkaan enää niin tärkeää, mitä Edevart teki seuraavana lauantai-iltana. Röijy oli hänelle kaikki kaikessa, hän oli taas täysi lapsi.

Niin tosiaankin, mitenkäs päivällisen laita on? muisti Edevart kesken kaiken.

Mutta heidän kiivettyään kannelle Ragna kävi äkkiä äänettömäksi, hänen täytyi käydä pari kertaa sylkemässä aluksen laidan yli mereen, hän yritti olla kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Edevart ymmärsi hänen toivovan maihin. Hän siis souti vieraansa kiireesti rantaan venetalaiden kohdalle.

Elämä ei voinut muuttua sen paremmaksi, Edevart uurasti kalojen kimpussa syöden kuivaa ruokaa ja ryypäten kahvia päälle. Torstaiaamuna Ragnan vanha isoäiti tuli kertomaan sellaista, mikä sai Edevartin hyvin miettiväiseksi, ja aika ajoin jo näytti siltä kuin hän olisi aikonut heittää koko suunnittelemansa Nordvaagenissa käynnin sikseen. Heittääkö sen sikseen? Oliko se tarpeetonta? Hän ajatteli ja aprikoi asiaa, tuli siihen päätökseen, että jättää koko matkan sikseen! Päivät menivät menoaan. Mutta kun lauantai-ilta oli käsissä, hän hyppäsi kuin hyppäsikin veneeseen ja alkoi soutaa Nordvaageniin erittäin tärkeässä asiassa. Hän saapui perille yöllä.

Sunnuntaiaamuna hän meni tavoittamaan laivuria, eikä siinä syntynyt käsirysyä, molemmin puolin oltiin siksi pidättyviä. Laivuri kalpeni kiukusta, kun tuo pojannulikka uskalsi olla noin röyhkeä: mitä tuo penikka oikein tarkoitti? — Edevart: En ole tullut kertomaan tyhjiä juoruja, lapsi on jo syntynyt. — Laivuri hymyili niin että koko hammastarha paljastui: Lapsiko syntynyt Mutta kylläpä se ihminen osasikin, menköön suolle, senkin...! Vai lapsi syntynyt! — Edevart: Tulen hakemaa teiltä ensi apua äidille. — Suoriudu äkkiä maihin! laivuri kiljaisi. Mutta siitä ei ollut paljonkaan apua, sillä poikahan ei lähtenyt. Laivuri riuhtaisi paidankauluksensa auki, niin että nappi repeytyi irti, hänen täyty haukkoa ilmaa, mutta muuten ei tapahtunut mitään Hänellä oli aluksessaan toinenkin mies, jonka ei pitänyt saada kuulla mitään tästä jutusta, laivuri ei tohtinut edes puhua ääneensä, jottei olisi houkutellut miestä paikalle mutta sähähti hampaidensa välistä: Omaa syytäsi koko juttu, jonka nyt aiot sysätä minun niskoilleni! — Edevart sinkautti häneen katseen, se oli kova ja terävä kuin isku, aivan kuin olisi lähtenyt hänen nyrkistään eikä silmistään. Nyt ei ole leikinteon aika! hän sanoi, ja sen saattoi huomata, ettei hän jaksaisi enää kauankaan hillitä itseään; hän kalpeni hiukan ja puri hammasta. Laivuri: Mikä käskijä sinä luulet olevasi, kun tulet tänne komentelemaan? Varoitan sinua vielä viimeisen kerran, lähde maihin hyvän sään aikaan. Minulla on toinenkin mies laivassani. — Teen teille sen palveluksen, että revin kerralla suolenne pellolle! karjaisi Edevart, hypähtäen tasajalkaa paikallaan. En lähde täältä minnekään, ennen kuin olen saanut apua Ragnalle, eikö korvaläpenne kuule? — Hiljaa! älä huuda niin, että koko kylä kuulee! mutisi laivuri peloissaan. — Edevart sanoi, vavisten kiireestä kantapäähän: Käskekää se miehenne vain tänne! Antaa hänen tulla!