Part 15

Mutta sitähän laivuri ei suinkaan halunnut, ei tahtonut sekoittaa kotipaikkakuntalaistaan koko juttuun. Hän ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, olisi voinut aivan hyvin sanoa Edevartille: Mutta, nuori mies, luuletko minun vain kauniisti katsovan valmista, kuinka revit minun suoleni pellolle? Mutta hän ei tohtinut enää ärsyttää tuota hurjimusta, joka saattoi panna toimeen vaikka minkälaisen metelin ja huutaa kaikki ihmiset kuuntelemaan tätä roskaista tilintekoa. Hän olisi myös voinut yhä vain väittää, ettei hän ole syyllinen, lieneekö vaikka ollut tuo mieletön poika itse, mutta joka tapauksessa oli ennenaikaista tulla vaatimaan häneltä mitään, ennen kuin hän edes oli nähnyt asian paperilla, mustaa valkoisella. Niinpä niin, kyllä hän olisi voinut esittää vastaväitteitä. Mutta eipä hän toisaalta taas olisi toivonut saavansa kotipitäjänsä nimismieheltä eräänlaista tiettyä paperia; silloin hän olisi myyty mies, asia joutuisi kaikkien hampaisiin, Herra nähköön, ja ehkä olisi kotona odottamassa sellainen tilinteko, ettei osaisi arvatakaan! Laivuri oli pahemmassa kuin pulassa, hän harkitsi parhaaksi taipua hyvällä maksamaan, pisti kätensä taskuun. Tarjoamalla sinistä viidentalarin seteliä hän sai riidan ja kinastelun loppumaan siihen paikkaan, ja Edevart tyytyi aluksi tähän summaan. Mutta sitten he puhuivat rahamäärästä vähän tarkemmin, ja lorun loppuna oli, että Edevartilla oli kotiin soutaessaan taskussaan kymmenen talarin seteli.

Reipas teko kerrassaan. Oikeastaan helkkarin röyhkeä teko. Varsinkin kun lapsi oli syntynyt kuolleena.

Tullessaan kuivauskallioille maanantaina Edevart kuuli naisilta, miten kaikki oli käynyt. Hän ei ollut mitään tietävinään. Vanhaan isoäitiin, joka oli tuonut hänelle sanan, hän saattoi luottaa, tämä ei sanonut montakaan sanaa, nyökytteli vain toisten lörpötyksille ja siunailuille jatkaen koko ajan työtään. Va-ai niin, vai syntyi lapsi kuolleena? Edevart oli ihmettelevinään. — Niin syntyi, ja parasta kai olikin niin, tuli vastaukseksi kuin yhdestä suusta.

Niin, Edevartin nahka oli parkkiutunut paksummaksi, hän piti yhä vähemmän lukua ajatuksistaan, sanoistaan ja töistään, veti Nordvaagenin laivuria nenästä oikein sydämensä halusta ja olisi tehnyt niin vastakin, jos olisi niikseen tullut, pikku Ragna ei saanut joutua yksinään vastaamaan sen teon seurauksista, jossa he molemmat olivat olleet osallisina. Kunpa tyttö nyt vain ymmärtäisi käyttää rahansa järkevästi eikä tuhlaisi niitä heti joutavaan! Kuului olevan jo jalkeilla, niin isoäiti kertoi, oli käynyt tänään kauppiaassakin.

Ragna tuli seuraavana päivänä kalankuivauspaikalle; kasvot olivat kyllä käyneet ikään kuin kaidemmiksi ja sinertäviksi, mutta muuten oli aika reipas ja tyytyväinen. Hän tuli vanhan muorin tilalle, Edevart piti häntä hiukan silmällä, Ragna näytti tavallaan olevan terve, mutta ei sentään mitenkään tarpeeksi voimissaan jaksaakseen seisoa selkä köykyssä ja käsitellä painavia kalarumiluksia. Varmaan oli myös uupunut pitkästä matkasta, kun oli käynyt kauppiaassa edellisenä päivänä. Edevart käski Ragnan mennä jahtiin keittämään päivällistä kahdelle, joku pikkupojista souti hänet sinne.

Ane Maria tuli aivan Edevartin lähelle ja kuiskasi korvaan: Tuohon työhön olisit voinut ottaa jonkun toisen. Hänhän ei ole terve.

Edevart säpsähti: Mitä kummia? No siksi juuri hän tahtoi antaakin tytölle kevyempää työtä ja lähettää tämän ruoanlaittoon.

Puhu sinä muille ruoanlaitosta! sähähti Ane Maria yhtäkkiä kuohahtaen. Et sinä ainakaan ruokaa ajatellut!

Edevart tuijotti Ane Mariaan suu ammollaan. Tämä oli kalpea kuin kuolema. Ei ole tainnut vielä täysin parantua sairaudestaan, Edevart mietti mielessään eikä tahtonut toista enää kiihdyttää. Vähän ajan perästä Ane Maria näkyi itkevän.

Täällä Poldenissa oli tapahtunut kirotun paljon mullistuksia, oli mielisairautta ja ties' mitä helkkaria lienee ollutkaan. Edevart olisi voinut paremmin sietää sellaista vieraalla paikkakunnalla, mutta täällä oli hänen kotinsa, hän oli ollut sieltä poissa, ja nyt se oli muuttunut oudoksi ja tuntemattomaksi. Tänne hän tuli oltuaan ulkona elämässä, Bergenissä ja vaikka missä, tuli jahteineen lasteineen, tuomaan työtä ja ansiota kaikille ihmisille, tuli suurena ja mahtavana, mutta kohtasi pelkkää härkäpäisyyttä ja kiittämättömyyttä. Kaiken piti käydä niinkuin _he_ tahtoivat eikä niinkuin hän olisi tahtonut, aina he mutisivat ja napisivat. Miten se oli oikein ymmärrettävissä, mitä he oikein tarkoittivat? Ane Maria, naapuritalon emäntä, pisti nenänsä hänen asioihinsa, olisi pitänyt lähettää koko narttu pois työstä, siihen hänellä ainakin oli valta. Mutta odottakoot! Sinä päivänä, jolloin kala on saatu kuivatuksi ja lasti ladotuksi jahtiin, heti samana päivänä hän purjehtii täältä sen pitkän tien. Mutta sattuisikohan sopiva tuuli? Hän ei jää tunniksikaan tuulta odottamaan, meren ulapalla tuuli aina, hän antaisi, maksoi mitä maksoi, varpata aluksensa Ytrepoldeniin asti, siellä on kyllä aina tuulta.

Ragna huutaa hoihkaisi jahdista, että päivällinen on valmis. Edevart heilautti kättään vastaukseksi. Hän ei pitänyt lähdöllään kiirettä, ei rynnännyt suotta oitis matkaan, ei, hän oli laivuri, hän tuli milloin katsoi sopivaksi. Ei sekään ollut oikein, että häntä tuolla tavalla huudettiin syömään, se ei käynyt päinsä; kun hänen kallis taskukellonsa näyttää tietyn tunnin ja minuutin, silloin hän lähtee. Minä nuo ihmiset häntä pitivätkään?

Kun Edevart lopultakin läksi soutamaan jahtiin, oli Ane Maria taas sanomassa, ettei Ragnalle pitänyt antaa lahjoja, se oli vaarallista.

Edevart jo suutahti ja kivahti: Pääsetkö siitä hupsuttelemasta!

Niin, minä tahdoin vain varoittaa sinua.

Sinullahan on tainnut jo olla niin monta pientä, että tuntenet ne asiat, siltä ainakin näyttää.

Ei toki! Ane Maria loi häneen kumman katseen. Ei minulla ole pieniä — enkä koskaan saakaan.

Oliko tuo tarkoitettu kuin merkiksi, kuin salaiseksi vihjaukseksi? Tarkoittiko Ane Maria tuolla, ettei hänen kanssaan tarvinnut pelätä seurauksia? Ane Marian posket paloivat, hän ei enää itkenyt, mutta oli kovin tungetteleva. Kuitenkin kaikitenkin taisi saada Edevartin päästään pyörälle, koska tämä sanoi: En ole aikonut antaa hänelle mitään, saa olla minun puolestani rauhassa.

Edevart tuli jahtiin äreällä tuulella. Ragna oli tehnyt voitavansa, mutta ei osannut olla mieliksi. Kävi selville, että tyttö oli edellisenä päivänä ostanut kauppiaasta kaikkea kamaa, hänellä oli oikein kaupungista tuotettu ostopaita, jossa oli kauluksessa kirjauksia. Mihin oli joutunut se, jossa oli ollut sarvinappi? Mene sitten vielä lähettämään häntä kauppiaaseen kymmenen talarin seteli taskussa!

Miksi et itsekin ota lautasta ja rupea syömään?

En minä — haukkasin jo odotellessani, kun sinä viivyit niin kauan.

Siitä Edevart ei tullut suinkaan lempeämmälle tuulelle. Tuo oli kunnioituksen puutetta ja kiittämättömyyttä. No niin, hänhän oli kotipaikoilla, ei häntä täällä teititelty, hän oli, kylän nuoren väen lapsuudentoveri, mutta ei hän silti suinkaan enää ollut heidän vertaisensa, muista se! hän tuumi itsekseen.

Edevart aterioi äänetönnä käyttäen kaikkia sellaisia hienouksia kuin veistä ja haarukkaa, joita oli oppinut käsittelemään Knoffin pöydässä. Saisi olla vettä pöydässä, hän huomautti.

Lähden paikalla hakemaan! Ja samassa Ragna jo pyörähti tiehensä.

Edevart olisi voinut hänet pysäyttää, eihän häntä ollenkaan janottanut, mutta hän antoi kuin antoikin tytön juosta. Tämä tuli samassa takaisin ojentaen sitä pitkää, kaitaa peltiastiaa, joka tavallisesti aina riippui nuorassa vesitynnyrin tapista. Edevart otti kyllä veden vastaan, se on totta, mutta ei malttanut olla toista vieläkin hiukan opettamatta; hän nousi ottamaan seinäkaapista juomalasin ja täytti sen, minkä jälkeen antoi ääneti peltiastian takaisin. Ragna käsitti kyllä, että hänen oli ripustettava se vanhalle paikalleen tynnyrintappiin, ja läksi tiehensä. Saman tien hän jäi kannelle.

Edevartin tullessa kannelle Ragna kysyi nöyrästi: Mihin työhön minä nyt...?

Ensin kai sinun on pestävä astiat. Ja sitten voit siivota minun kajuuttanikin.

Ragna aikoi lähteä, kun Edevart pysäytti hänet virkkaen: Tuo Ane Maria on koko otus naisekseen! Eikö hänen pitänyt olla taas terve?

Kyllä. Kuinka niin?... sanoi vain, ettet sinä ollut oikea ihminen tulemaan jahtiin ruoanlaittoon.

Vai niin sanoi, Ragna tuumi katkerasti. Tahtoiko sitten itse tulla?

Ei hän sitä sanonut.

Mutta ajatteli kuitenkin. Hän on käynyt semmoiseksi, että on ihan hulluna kaikkiin miehiin. En viitsi liata suutani semmoisilla sanoilla, mitä Karolus, hänen oma miehensä, sanoi hänestä ennen lähtöään.

Edevart souti rantaan.

Saatuaan iltapuolella työnsä valmiiksi, Ragna huutaa hoihkaisi taaskin, ja Edevart käski saman pikkupojan hakea hänet maihin. Ragna kertoi: Nyt olen siivonnut kajuutan ja pessyt portaat ja kansi-ikkunan; otin vuodevaatteetkin tuulettumaan ja piiskasin ne kannella.

Hyvä on, virkkoi Edevart.

Entä koettelitko niitä? ei Ane Maria malttanut olla sanoa pöläyttämättä.

Että koettelinko...? Mitä minun muka olisi pitänyt koetella?

Vuodevaatteita. Tokko koettelit niitä?

Senkin imisä! ärähti Ragna suuttuneena.

Sanasota oli heti valmis. Edevart koetti käyttää käskijänvaltaansa ja saada riitelijöitä rauhoittumaan, mutta siitä ei ollut apua, naiset haukkuivat toisiaan haukkumistaan hänestä vähääkään välittämättä, niin että myrkylliset sanat sinkoilivat; kalankuivaajaeukot heittivät työnsä sikseen kuunnellen nauraa hihittäen näiden toraa, ja paikalla olevat lapset oppivat vähässä ajassa moninaisia asioita. Kun Ane Maria ei voinut lakata toista ärsyttämästä, ei siitä tietenkään voinut hyvä seurata, ei ollut vältettävissä, että Ragna huutaa kirkui hampaitaan kiristellen samat sanat, jotka Karolus oli sanonut omasta vaimostaan ennen lähtöään: että tämä oli täyttymätön kuin vanha...! Ja kaikki eukot nyykäyttivät päätään Ragnan sanojen vahvistukseksi: ihan, ihan niin oli Karolus sanonut, siitä he voisivat mennä vaikka valalle! Mikä ei kuitenkaan estänyt eukkoja siirtymästä, kun pahin rähäkkä oli asettunut ja Ane Maria itki ääneensä, toista toisensa perästä tämän puolelle, sillä olihan hän sentään enemmän kuin tuo toinen, talonemäntä oli, eikä liikoja surkeillut lainatessaan heille muutaman kahvipavun kun oikein koreasti pyysi.

Edevartista ei kukaan ollut vähääkään välittänyt, ja hän jo ajatteli sanoa Ane Marialle illalla: Sinun ei tarvitse enää huomenna vaivautua työhön! Äh, kuinka hyvää olisi tehnytkään, kun olisi voinut sanoa niin, mutta Edevart ei uskaltanut lähettää ainoaakaan kättä pois työstä, hänen täytyi vain ajatella, miten saisi Poldenissa kaikki valmiiksi ja pääsisi purjehtimaan tiehensä. Mutta yhden asian hän päätti: ei Ragna eikä Ane Mariakaan astu sen päivän perästä jalallaankaan jahtiin, hän ottaa pienen poikaviikarin kokikseen, suoriutuu sitten ilman vaimoväen apua. Hän suoriutui hyvästikin, poika oli oikein sukkela, nokkela kahdentoista vanha miehen alku, oppi vähin joka lajia, hänen nimensä oli Ezra, köyhien ihmisten lapsia. Vilkas tenava sai nyt syödä vatsansa täyteen, mitä ei ollut saattanut tehdä kotona, lihoi pyöreäksi kuin papu, sitä paitsi hän oli toisten, kuivaustyössä puuhaavien poikien silmissä oikea amiraali seistessään mahtavana aluksen kannella syljeskellen miehekkäästi laidan yli mereen. He huutelivat hänelle, uskaltaako hän kiivetä mastonhuippuun kääntämään viiriä? Ei, sitä Ezra ei vielä osannut eikä jahdin mastossa viiriä ollutkaan; mutta hän harjoitteli salaa. Hän kun nukkui aluksessa, hän saattoi hiiviskellä öisin paljain jaloin harjoittelemassa, Ezra oli koko poika pelkkiä jäntereitä ja terästä.

Nyt seurasi rauhallinen kausi, kuivaustyö sujui hyvin ja kalasta näytti tulevan valkoista, kaunista tavaraa. Tuli tuohia kasojen peitteeksi ja rahoja palkkojen maksuun vielä muutamia kauniita päiviä, jolloin kalat olivat kuivamassa päivin, öin puristuksissa suurten kivien alla, pari päivää enää, hiukan onnea ja kaunista säätä — niin lasti oli valmiina alukseen ladottavaksi.

Joakim tuli kotiin nuottakuntineen. Onnenetsijät eivät nyt olleet saaneet ainoaakaan silliparvea kierrokseensa, olivat vain lojuneet Vesteraalenissa koko kesän, syöden eväitään ja haaskaten aikansa hukkaan. Mutta eivät he sitä surreet, olihan heillä vielä runsaasti rahaa, mutta eivät sentään enää kävelleet nenä aivan yhtä pystyssä kuin ennen lähtöään. Kukaan ei kuitenkaan osoittanut entistä suurempaa työnhalua. Ane Maria ei tahtonut päästää Karolusta luotaan eikä itsekään enää näyttäytynyt kuivauspaikalla. Ei, hän ei astuisi sinne jalallaankaan niin kauan kuin Ragna oli siellä! hän selitti tiukasti. Ja sitä paitsi Karoluksesta oli tullut kunnanvaltuuston puheenjohtaja, hänelle oli kasaantunut kaikenlaisia kirjoituksia ja laskutoimituksia ja muita tehtäviä, jotka oli saatava selviksi. Koskaan ei hän ollut vielä tähän asti ollut näin lujilla, tietenkin hän kutsui kunnanvaltuusmiehet koolle tupaansa, mutta kun hän ei ollut kynämies, hänen täytyi ottaa Joakim avukseen. Loppujen lopuksikin siitä koitui Edevartille monen työtätekevän käden hukka, eikä Karolus tahtonut edes lainata hänelle kahdeksanhankaansakaan, kun ei itse ollut mukana. Pelkkää vastahakoisuutta ja kiittämättömyyttä taaskin joka taholta. Ja kalat oli saatava alukseen.

Silloin Edevart lainasi muitta mutkitta Joakimin silliveneen, otti siihen miehistöksi Teodorin ja muutamia puolikasvuisia poikia, työ sujui mitenkuten, Beret ja Kleivan Josefina olivat latojina, Ezra kummankin apulaisena raataen kahden puolesta.

Sitä nyt vielä olisi puuttunut, ettei Edevart olisi uskaltanut lainata nuottavenettä!

Kerran keskipäivän aikaan, kun oli lepohetki ja kaikki istuivat ruokailemassa, syntyi kuivauspaikalla äkkiä hälinää, kaikki huusivat ja viittoilivat: Mitä Herran nimessä — katsokaa! Ezra se piti jahdissa peliään. Hän oli kiivennyt vaarallisen korkealle mastoon, ohi viimeisenkin köyden kiinnityspaikan, kapusi nyt itse latvatankoa ylös, kiipesi, kiipesi yhä korkeammalle puristaen mastoa jaloin ja käsin. Rannalla-olijat pidättivät henkeään, jotkut pikkutytöt heittäytyivät pitkäkseen maahan tarttuen käsin kiinni maankamaraan. Ezra oli kääntävinään viiriä, senkin vekara, mutta nousi vieläkin korkeammalle, mokoma hurjapää, saa vielä selkäänsä että naukuu! Poika kiipesi viirin ohi ja tultuaan tarpeeksi korkealle, laski toisen kätensä mastonnupin varaan, pitäen sitä siinä ja leväten. Kunpa olisi kunnialla kannella jälleen! Mutta Ezrapa ei aikonutkaan laskeutua alas, tuo jo oli Jumalan kiusaamista, tuon helkkarin tenavan sietää saada selkäänsä niin, että muistaa ylihuomennakin! Mitä nyt, aikoiko hän kiivetä saman tien taivaaseen asti? Älkää huutako, Herran tähden, älkää sanoko halkaistua sanaa! varoittelivat kuivauspaikalla kaikki toisiaan. Ezra hilautui ylöspäin tuuma tuumalta, hän riippui kuin apina ohuessa mastonhuipussa, joka taipui ja notkui hänen painostaan, puolet ruumiista oli huipun yläpuolella, hän aivan kuin seisoi ilmassa, yksi ja toinen ähkäisi kauhusta. Hiljaa, hiljaa! kuului joku sähähtävän hampaidensa välitse. Ezra oli päässyt määränsä päähän: hän taivutti ruumistaan hitaasti eteenpäin, asettaen vatsansa mastonnupin varaan. Siinä hän nyt makasi.

Edevart seisoi kalanlatojiensa kanssa jahdin kannella, yksikään ei hievahtanutkaan. Mitäpä he olisivat voineet tehdäkään, kun eivät kerran uskaltaneet huutaa? Edevart kiipesi neuvottomuudessaan vähän matkaa vantteja ylös ja sanoi rauhallisesti: Tule nyt alas, Ezra! Hänen äänensä värisi, hän puhui houkutellen kuin pienelle lapselle. Kyllä tulen! vastasi nallikka mastonhuipusta, — ja eikös tuo riiviö kurkoita alaspäin, kyllä oli rehellisesti ansainnut lihankipua, oikein roppakaupalla pohjoispäähänsä! Mutta vastasi vain: Hyvä! kohottaen samalla vatsansa mastonhuipun varasta. Eikä hän kauan viipynytkään laskeutuessaan mastosta, pahin paikka oli viirin kohta, mutta päästyään kunnolla köysistöön hän oli vilauksessa kannella.

Edevart läimäytti häntä korville kerran pari, se on kyllä totta, mutta teki sen hävyttömän kevyellä kädellä, aivan kuin pilan päiten. Ja samalla lupasi tuolle nuorelle hurjimukselle ottavansa hänet jahdin mukana etelään...

Lastauksen viimeisenä päivänä Karolus tuli aamulla tarjoamaan palvelustaan. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin, kun oli ollut pidettävä kunnanvaltuuston kokous ja ollut kaikenlaista muutakin tärkeää toimitettavaa. Hänen vanavedessään tuli Joakim. Edevart tunsi sisunsa kiehahtavan, mutta ei tohtinut hylätä herrojen tarjousta, hän näet tarvitsi vielä miehistä apua saadakseen jahdin hinatuksi merelle, jos sattuisi tulemaan tyyni. Joakimia hän ei ollut näkevinäänkään.

Molemmat miehet tekivät työtään laiskansitkeästi, koko kesän laiskottelu ja vetelehtiminen istui vielä lujasti kiinni ruumiissa, he ähkivät ja puhkuivat tavattomasti. Illalla Edevart ilmoitti, kuten August edellisenä kesänä oli tehnyt, maksavansa seuraavana aamuna kello yhdeksältä tilin kaikille.

Koko yön Edevart istui selvittelemässä laskujaan. Hän oli surkean huono kynämies, mutta päässälaskussa sitä ovelampi ja käsitteli loistavasti kahta eri kassaa, omaansa ja aluksen omistajan. Hei vain, hän suoriutuisi leikistä äveriäänä miehenä! Aamulla hän lähetti Ezran sähköttämään Knoffille, että hän nyt lähtee liikkeelle, sitä paitsi Ezran piti silmäillä säätiedotuksia.

Kuivaustyöntekijöiden saapuessa Edevart maksoi tilin kullekin vuorostaan. Beretille ja Kleivan Josefinalle hän antoi kaupanpäällisiksi sievoisen lisäkorvauksen, sillä he olivat semmoisen ansainneet, ja kummallekin pikkusiskolleen hän myös antoi talarin kaupanpäällisiksi — kaikki oli laskettu ja harkittu edeltäkäsin ja viety eri tileille.

Puolipäivään mennessä hän oli päässyt valmiiksi. Ezra tuli takaisin ja toi tiedon säätiedotuksista: Toiveet eivät olleet kovinkaan valoisat, merellä oli tihkusadetta ja sumua. Mutta vähät siitä, he eivät tarvinneetkaan selkeää ilmaa ensi yönä, suurella Länsivuonolla ei tarvinnut pelätä ajavansa karille. Tahdotteko nyt lähteä soutamaan minut merelle? Soutamaan sinut merelle? Yötä vasten? Karolus ja Joakim olivat ihmeissään. Yötä vasten! virkkoi Edevart äskeisten sanojensa vahvistukseksi.

Hän lappoi köyden alukseen ja meni sitten Teodorin ja Ezran kanssa nostamaan ankkuria. Nähdessään, että hänellä oli tosi mielessä, miehet tulivat apuun, yrittämättä enää vastaväitteitä.

Hinaaminen kävi helpommin kuin oli osattu odottaakaan, vähän matkaa Poldenista päästyä saatiin avuksi pienoinen vihuri, niin että voivat levittää keulapurjeen, se auttoi tuntuvasti, eikä aurinko ollut vielä painunut mailleen, kun he jo olivat avomerellä.

Tultuaan alukseen palkkansa saatuaan miehet auttoivat isonpurjeen levittämisessä. Joakim oli kai odottanut pestiä viime hetkeen saakka, tiedusteli, eikö Edevartilla ollut liian vähän miehiä mukanaan, ainoastaan Teodor ja Ezra? — Ei, Edevartilla oli väkeä tarpeeksi — no niin, eipä sillä eikä sen vuoksi että Joakimia olisi haluttanutkaan mukaan, sillä hän aikoi jälleen lähteä koettamaan onneaan nuotalla. Hän mainitsi rahoistaan. Edevart antoi muutaman talarin, mutta hänen tahtoessaan enemmän isoveli sanoi pitävänsä hänen rahansa takanaan.

IX

Kaikenlaista hankaluutta ja ennen kaikkea kosolti työtä, kun oli niin vähän miehiä mukana purjehdittaessa aavoilla meren ulapoilla, mutta muuten nopea ja onnekas matka. Jahtiin ei ollut saatu mitään erikoismääräyksiä aluksen omistajalta, ja miesten aikomuksena oli alun perin, Knoffin kauppapaikkaan tultua, selvittää alus siellä ja lähteä sitten tiehensä, mutta purjehdittaessa Fosenlandetin kohdalla kävikin ihmeellisesti: vaikka oli kirkas päivä ja mainio myötätuuli, erehdyttiin väylästä, niin että tuli purjehdituksi hyvän matkaa sen ohi. Teodoria alkoi epäilyttää: etteihän vain hänen laivurinsa ollut tehnyt tätä tahallaan!

Trondheimiin saavuttiin yöllä, ja Edevart sähkötti heti aamulla. Knoff vastasi ihmeissään, onnitteli hyvin onnistuneen matkan johdosta ja antoi määräyksensä kalalastista. Aivan suotta koko kirje! Kauppiaassa Edevart sai tietää, ettei kaljaasia ollut vielä kuulunut. Siinäpä oli tieto, joka kelpasi kuulla, nuoruus ja uhkarohkeus olivat vieneet vanhasta Noremista voiton. Edevart kuuli myös parkkilaiva _Solegladin_ tehneen paluumatkallaan Itämerellä haaksirikon, miehistö oli pelastunut veneisiin ja jo saapunut kotiin, mutta oli menettänyt kaikki.

Edevart lähti oitis etsimään Augustia. Tämä olikin helposti löydettävissä, istui ravintolassa puolihumalassa, köyhänä, vanhentuneena, kehnoissa vaatteissa. Edevartilla oli rahaa taskussa, hän oli laivuri, hän sai erikoisen huoneen itselleen ja toverilleen, ja August rupesi kertomaan onnettomuudestaan: Olen ollut haaksirikossa mukana ennenkin, ja oikein kunnollisessa, aavalla merellä, mutta tällä kertaa pitikin joutua haaksirikkoon Hanhilammikossa! Hän irvisti pilkallisesti Itämerelle. Hän puheli puhelemistaan, verraten hajanaisesti, kesken kaiken jotakin kuvaillessaan hän saattoi poiketa toiseen asiaan, mutta kaikki koski vain tätä tapaturmaa. Mikä nyt neuvoksi, pitääkö ihmisen joutua ihan puille paljaille? Arvaan sinun saaneen kirjeeni, niin että tiedät, miten minun on käynyt. Ei ole pienintäkään toivon tähteä näkyvissä, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan ollut päässyt niin hyvään alkuun kuin minä, muutamia päiviä vain, niin olisin istunut tällä samalla tuolilla rikkaana miehenä. Niin juuri. Ja mitäpä olisin välittänyt oikeasta rehellisestä haaksirikosta, en toki tuon vertaa, olen ollut mukana sellaisessa monesti ennenkin ja aina saanut pelastetuksi kullat ja hopeat, mutta tällä kertaa sain kiittää hyvää onneani, että edes henkiriepu säilyi.

Etkö saanut pelastetuksi mitään?

Mitäpä minä!... Oli viisi suurta laatikollista kaikenlaista tavaraa ja jalokiviä ja silkkiä, en kai voinut pistää niitä taskuun hypätessäni pois laivasta? August pudisti masentuneena päätään, hänen mielensä oli tyyten lamassa. Hän pyysi ruokaa ja syödä ahmaisi, kuten ainakin nälkiintynyt ihminen, kaiken mitä eteensä sai, ja ryyppäsi olutta päälle. Hänen suunsa jauhoi koko ajan kuin mylly: Voinenhan toki syödä vähän, vaikkei siitä olekaan mitään hyötyä. Että sainko mitä pelastetuksi? Kukaan ei saanut mitään pelastetuksi, kapteeni tuli maihin lakittomin päin, kaikki olimme yhtä puhtaita miehiä.

Etkö ehtinyt edes pistää rahoja taskuusi?

Mitä ihmeen rahoja? Ei minulla enää ollut rahoja, olin ostanut kaikella kultaa ja jalokiviä, kymmenen suurta laatikollista —

Äskenhän sanoit viisi.

Sanoinko viisi? Mutta oletko sitten unohtanut, että niitä oli vielä toiset viisi? Ja ne olivat oikein uhalla suuria, ne olivat vain toisessa paikassa laivassa. Ettäs tiedät! Ja yhteen laatikkooni olin kätkenyt kaiken hyvän lisäksi koko joukon seteleitä — ja kaikki meren hyviksi!

Edevart ei kylläkään osannut uskoa kaikkea kuulemaansa, mutta tahtoi osoittaa osanottoaan ja pudisti hänkin surullisena päätään.

Niin, oletko kuullut mokomaa! Mutta tietystikin luulet minun vakuuttaneen kaikki ja saaneen kymmenentuhatta talaria rahaa kouraani heti kun tulin kotiin? Jos sanoisin niin, istuisin tässä tuolilla valehtelemassa niin että korvat heiluvat. Olin pöllö, jätin kaikki vakuuttamatta, olin typerys ja lurjus omaa itseäni kohtaan! Hyi! Augustin täytyi aivan sylkäistä, niin hän halveksi ja haukkui itseään, oli aivan kuin hän olisi kääntynyt selin omaan itseensä ja mennyt tiehensä. — Entä jos olisin vakuuttanut tavarani? Silloin vaikka taivas olisi saanut ratketa päällemme, mutta kotiin tultuani olisi luettu rahat pöytään! Nyt luotin Jumalan onneen, minulla oli laatikoissani kunnollista tavaraa tuhansien arvosta, mutta hänpä lähettikin niskaamme myrskyt ja myllerrykset. Oliko hyvinkin ankara myrsky?