Part 13

Edevart näytti kaikki lahjat, jotka hänen oli ollut aikomus tuoda mukanaan kotiin keväällä, hän antoi Joakimille kirkkauttaan kiiltävän tuppipuukon ja otti pojan mukaansa lastiruumaan, näyttäen tälle sillinuotan. Saat ottaa tuon nuotan!

Joakim ei aluksi ymmärtänyt: Mitä? Tuon nuotanko? hän ihmetteli käyden kourimaan nuottaa ja kopeloimaan, se lojui siinä valtavan suurena ja ruskeana, kohosi kuin vuori aluksen pohjalta. Se oli oikea, aito sillinuotta. Mitä ihmettä — ettäkö tämä nuotta minulle?

Niin, sinä saat sen, virkkoi Edevart mahtavasti.

Joakim tunsi aivan mielensä järkkyvän. No mutta Herran nimessä, mitä sinä oikein...!

He hymyilivät molemmat vesissä silmin, heidän mielensä oli järkkynyt pohjiaan myöten. Joakim pojan silmissä häivähti ihmeellinen kuva: hän on nuotanomistaja, seisoo miesten joukossa ja komentaa kunkin paikalleen, hän saattaa potkea nuotan salmen poikki ja kiertää apajaan suuret rikkaudet, puolet apajasta kuuluu nuotan omistajalle. Veljekset puhuivat nuotasta, miten pitkä se oli, mistä se oli tuotu, mitä se oli maksanut. Joakimin olisi pitänyt saada se heti mukaansa, mutta sillinuotta ei ole suinkaan nenäliina, se on kokonainen veneenlasti, ja he sopivat niin, että Karolus hakee nuotan kahdeksanhangallaan. Sille vuokrataan rannalta oma talas.

Päivät kuluivat, kalansaalis oli niukkaa, sitä paitsi säät kävivät epävakaisiksi. Edevartilla oli kaikki kunnossa, kalansiivousvehkeet ja maksatynnyrit valmiina, suolat varalla niinikään, toinen hänen miehistään, joka oli kalansiivooja, teroitti joka päivä suuria, raskaita veitsiään. Mutta saalis pysyi yhä edelleen huonona, Edevart osti kaiken minkä sai, mutta tuskin laivan emäpuukaan tuli niistä peittoon.

Laivuri Norem tuli hänen luokseen kertoen saaneensa lännen puolesta tietoja, ettei saalis ollut sen parempi sielläkään, mutta siellä ei ollut liioin ainoaakaan ostajaa, joten hänen mielestään oli paras toisen heistä purjehtia länteenpäin, ja varmaankin oli silloin kaljaasin lähdettävä. Hän antoi Edevartille rahaa, puhellen isällisesti ja ystävällisesti. Ja nyt hänellä oli jotakin erikoista sanottavana Edevartille, nuorelle ystävälleen. Heidän piti sopia muutamasta asiasta, ei se ollut koko maailman asia, ei toki. Hän oli ollut kauan Knoffin palveluksessa, oli ostanut kalaa kahtenatoista vuonna ja kaikki oli aina käynyt hyvin, nyt heidän ei pitänyt olla muita laivureita huonompia, ei pitänyt itse pilata omia asioitaan, toinen alus saattoi maksaa killingin enemmän, toinen killingin vähemmän, eikä laivanisäntä voinut seurata hintojen vaihtelua päivä päivältä, se oli sula mahdottomuus, Knoffilla oli kyllä muutakin puuhaa ja hommaa...

Lorun loppuna oli, että laivuri Norem halusi tunnustella maaperää, noin vähän kerrallaan varovasti tiedustaa Edevartilta, eivätkö he voisi sopia niin, että he huiputtavat Knoffia kalanostossa hiukan, noin vain aivan vähän ja varovasti; mitä hänen hyvä nuori ystävänsä ajatteli siitä?

Ensi aluksi Edevart jäi vastauksen velkaa.

Asia oli sillä tavalla, että jos he saavat kalat parisen killinkiä huokeammalla, he voivat pistää nuo killingit omaan taskuunsa, eikös niin?

Kyllä niinkin, Edevart myönteli. Mutta milloin kala on kahta killinkiä huokeampaa? Ei milloinkaan. Se on aina päivän hinnassa.

Niin kyllä, sanoi Norem vastaukseksi noin suureen kokemattomuuteen. Mutta mehän oikeastaan olemme ne, jotka määräävät päivän hinnan, ja me määräämme sen kahta killinkiä korkeammaksi, jotta jää hiukkasen itsellemmekin.

Ka, mikäs siinä, olkoon niin! Edevart muisti, mitä August oli kertonut, millä tavalla kalakaupassa saattoi pitää omaakin puoltaan, menestymisen ehto oli siis tunnettu, August tiesi sen, August tiesi kaikki sentapaiset asiat.

Sinä siis suostut, jatkoi Norem hellittämättä. Ei Knoff kysele eikä tutkaile toisista laivoista, paljonko ne ovat maksaneet viime talvena tänä tai tuona päivänä, ja vaikka kysyisikin, saisi todennäköisesti kaikilta saman vastauksen, sillä toiset laivurit tekevät samoin kuin mekin, heiltähän minä tämän taidon olen oppinutkin.

No kaipa se sitten käy sillä tavalla! tuumi Edevart lopuksi eikä kieltäytynyt.

Se kävi niin oikein mainion mukavasti, tuumi Norem, tuo vanha, arvossa pidetty ukko, talonomistaja, vauras mies. Heidän täytyi vain sopia siitä, ettei toinen kirjoita kirjoihin toista, ja toinen toista. Nyt olisi varmasti hyödyksi, että alukset eroaisivat toisistaan ja kaljaasi purjehtisi länteen, mutta täytyi pitää varansa, ettei kalanhintojen ero saanut nousta eri paikoissa liian suureksi.

Pois lähtiessään laivuri Norem ojensi kätensä nuorelle, kovin hyvälle ystävälleen, ja Edevart tarttui siihen kuin vannoakseen yksimielisyyttä. Mitäpä hän saattoi muutakaan? Jos hän olisi ilmaissut tämän suunnitelman laivanisännälle, ei häntä olisi varmastikaan uskottu, sillä Norem oli vanha palvelija; ja miksi Edevartin olisi pitänyt olla niin paljon parempi kaikkia muita, miksi hän itse turmelisi oman onnensa? Mutta oli miten oli, Norem oli ovela juoniniekka, joka oli käyttänyt ystävyyttä ja omassa kodissaan kokonaisen vuorokauden ajan osoittamaansa vieraanvaraisuutta hyväkseen saadakseen toisenkin houkutelluksi yhteen juoneen.

Sellaisia ihmiset olivat.

Mutta sitten kalaa alkoi tulla oikein toden teolla ja tätä jatkui hyvän aikaa, ja Edevart osti ostamistaan, ja siunatut kaksikillinkiset menestyivät ja lisääntyivät salaisessa pöytälaatikossa, kunnes maaliskuun keskivaiheilla nousi ankara myrsky saattaen kaiken pysähdyksiin. Myrskyvaroitusmerkki oli nostettuna mastoon kolme päivää yhteen menoon.

Se myrsky pysyi ihmisten mielessä kauan aikaa, se oli tuollainen päiväntasausmyräkkä, joka raastoi maata ja saattoi sielut pelon valtaan. Aluksi oli luonnottoman tyyntä: kaikki oli kuin kuollutta, vesilinnutkin ääneti, koko maailma kuin pysähtynyt kulussaan. Tuo raskas, painostava äänettömyys ja liikkumattomuus oli melkein pahinta kaikesta, ei ollut olemassa muuta kuin se olotila, jossa ihmiset eivät voineet nähdä mitään tarkoitusta. Kaksitoista tuntia maailma oli liikkumattomana sekasorrossa, vähemmästäkin jo voi lamaantua — sitten rupeaa vaivainen heinänkorsi häilähtelemään turvekatolla, sitten tuntuu tuulenpuuska, hiljaisuus on rikkoutunut, meri alkaa uudelleen elää, kaukana, kaukana tuntuu olevan tulossa jotakin, kuin kaukainen pauhu, se lähestyy lähestymistään, nyt se viheltää kuin pillillä, nyt sillä on jo useita pillejä, nyt tulevat mukaan pasuunat ja urut, sitten on vain mylvinää ja ärjyntää. Meri on parissa tunnissa muuttunut yhdeksi ainoaksi valkeana kuohuvaksi mielettömyydeksi.

Ihmisten ei käynyt kovinkaan huonosti, olihan heillä ollut kaksitoista tuntia aikaa korjata kimssunsa ja kamssunsa katon alle, ja muutamien talojen ja vajojen katot köytettiin lujasti köysillä kiinni. Kolmantena päivänä pahin oli ohi, meri vain meurusi ja myllersi väsymättömänä raivossaan, puolikuun pistäytyessä tuijottavan silmän lailla esiin pilvenriekaleiden lomasta. Myrskyvaroitusmerkki laskettiin mastosta.

Kului viikko, ennen kuin kalanpyynti pääsi uudelleen vauhtiin, mutta se oli osittain kalastajien oma syy. He näet etsivät kalaa vanhoilta paikoilta, mutta siellä ei ollut mitään; he etsivät kauempaa ei sielläkään mitään. Sitten he palasivat jälleen rannemmaksi, ja silloin he tavoittivat kalaparvet, kävi selville, että ne olivat painautuneet rannemmas rajumyrskyä pakoon. Parin viikon ajan oli sitten taas saalis mitä runsain, ja Edevart osti ostamistaan, kaksikillinkiset kasvoivat seteleiksi, ja seteleitä karttui hyvä alku lompakon täydeksi.

Pääsiäiseksi Karolus lähti venekuntineen kotiin; hän tahtoi käydä katsomassa, oliko hänen vaimonsa tullut paremmaksi. Joakim päätti käyttää oivallista tilaisuutta hyväkseen saadakseen sillinuottansa kotiin Länsivuono yli suuressa kahdeksanhangassa, ja Edevart lähetti hänen mukanaan isälle parin talarin verran kahdenkillingin rahoja. Voi sitä isää, joka ei juuri milloinkaan puhunut sanaakaan, mutta pudisti liikuttuneena päätään pienimmästäkin avustuksesta!

Mutta pääsiäinen meni menojaan, eikä Karolusta kuulunut takaisin eikä hänen venekuntaansakaan. Kalan pyynti oli alkanut uudelleen heti pyhien perästä, ja Edevart osti jälleen kalaa, mutta seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä Karolusta ei vieläkään näkynyt Skrovenissa Mitähän oli mahtanut tapahtua? Edevart sähkötti, mutta vastaus tuli vasta kymmenentenä päivänä pääsiäisestä, se oli Joakimilta, joka ilmoitti, että hän oli saanut apajaa silliparven Hommelvikenissä Poldenissa, oikein kauniit kaloja; parvi oli sangen suuri, pari ostajaa oli jo osunut paikalle, suoloja ja tynnyreitä oli tullut niin ikään, venekunta ei aikonut palata Skroveniin koko talvena. Ystävällinen tervehdys —

Samaisesta silliapajasta puhuttiin ja kirjoitetta kauempanakin, se oli kaitselmuksen tahto, se oli taivaan lahja ja merkkitapaus.

Se peijakkaan Joakim osasi totta tosiaan pitää silmänsä auki, nyt hän ei ajatellut mitään muuta kuin nuottaansa. Venekunnan kulkiessa kotimatkalla Hommelvikenin suun kohdalla hän näki lintuja ja pari valaan vesisuihkua tulossa maata kohti. Joakim oli ollut edellisenä vuonna sillinuotalla ja siis tunsi merkit, hän huusi Karolukselle, että nyt on pysähdyttävä. Karolus ei ollut aluksi halukas tottelemaan, hänellä oli kiire kotiin Ane Marian luo, mutta linnut ja valaat ovat sentään kovin lähellä jokaisen nordlandilaisen sydäntä. Karolus myöntyi. Neuvoteltiin siinä hetkinen, tässä oli nyt liikuttava liukkaasti. Miten he saivat käsiinsä Yterpoldenista nelihangan, miten kiinnitetyksi nuotan toisen köyden pään maalle kallionlohkareeseen sekä miten olivat juuri sopivassa hetkessä valmiina ottamaan parvea vastaan — sitä he itsekin ihmettelivät perästäpäin. Valaat ja linnut tulivat kovaa vauhtia maata kohti — etteivät vain menisi nuottaan! Joakim, nuotan omistaja ja nuottakunnan päällysmies, odotti ratkaisevaa hetkeä. Hän aikoi halkaista parven kahtia laajassa kaaressa ja vetää nuotan rannasta rantaan. Linnut olivat jo pään päällä, he olivat nyt silliparven keskellä. Soutakaa! komensi Joakim, ja kaikki miehet nykäisivät yht'aikaa airoillaan. Vesi oli sillejä sakeanaan, miehet soutivat melkein kuin kuivalla, vene uhkasi kaatua. Karoluksen mielestä oli tehty liian pieni mutka, hän olisi tahtonut vielä suuremman osan parvesta apajaan, mutta Joakim, nuottakunnan päällysmies, huusi ja viittoili: Rantaan päin taas, noin — suoraan eteenpäin — en minä huoli valaita apajaani! Oli todella ihme, kuinka kaikki sujui hyvin, parvi jakaantui sitä mukaa kuin nuotta halkaisi sen keskeltä kahtia, ja valaat seurasivat sitä haaraa, joka kampesi rannasta takaisin merelle. Kun nuotan toinen pää saatiin lahden toiseen rantaan kiinni, siinä oli varaa enää parin sylen verran.

Silliparvi oli siis saatu kierretyksi apajaan, mutta miehet uurastivat kuitenkin iltamyöhään asti varmistaakseen sitä kaikin tavoin. He tiesivät, että Hommelvikenissä oli sileä ja valkoinen pohja; pari paikkaa, mihin he pelkäsivät syntyneen aukon, he tarkastivat huolellisesti ja köyttivät nuotan köydet monin kerroin kiinni maalle, jottei parven raskas paino saisi sitä liikutetuksi paikoiltaan. Kun nyt nuotta vain kestäisi!

Apaja oli potkettu, venekuntaa oli kohdannut onnellinen sattuma, oikea onnenpotkaus. Sikäli kuin Karolus ja muut kokeneet miehet saattoivat päätellä, lienee tässäkin ollut sama siunattu pyörremyrsky vaikuttamassa, se kai juuri oli ajanut valaat ja sillit rantaan. Poldenissa ihmiset tiesivät kertoa myrskypäiviltä synkkiä, pelottavia tapauksia: taivaasta oli kuulunut sellaista pauhua ja heidän oli pitänyt kestää sellainen mylläkkä, ettei kukaan muistanut mokomaa: naisen ja hevosen, jotka olivat halkometsässä, myrsky oli paiskannut kumoon, tuolla oli katto, täällä kokonainen rakennus lentänyt mereen — ihmekö siis, että ihmiset itkien pysyttelivät kiinni toisissaan ja rukoilivat Jumalaa. Siitä ollenkaan puhumattakaan, että Ane Maria, joka jo ennestäänkin oli kuin löylyn lyömä, oli aivan menehtynyt ja painautunut vuoteeseen, side suullaan, ikään kuin olisi tahtonut estää itseään huutamasta.

Mutta tuskin hirmumyrsky oli ohi, ennen kuin ihmiset jo purivat luontonsa, tunsivatpa itsensä totisesti puolittain noloiksikin, kun olivat sillä tavalla itkeneet ja rukoilleet. Mutta ei siinä vielä kyllin: kun Karoluksen venekunnan miehet saapuivat kotiin vaatteet sillinsuomujen ryvettäminä ja kertoivat saaneensa suuren silliparven apajaan aivan Poldenin lähellä ja ansaitsevansa nyt suuret rahat — silloin koko köyhässä kylässä kaikkien mielet kirkastuivat, itse Ane Mariakin nousi vuoteesta, otti siteen pois suultaan ja oli jonkin aikaa melkein yhtä reipas ja virkeä kuin kaikki muutkin.

VIII

Silliapajaa uhkasi suuri vaara, kun talvi oli jo pitkälle kulunut, täytyi pitää kiirettä, ennen kuin silleihin tulisi eläviä, jota paitsi kalat eivät eläisi pitkääkään aikaa Hommelvikenissä tyhjästä.

Joakim juoksi yötä myöten kauppiaaseen — tämän piti sähköttää ja levittää tietoa tapahtumasta ja tilata suoloja ja astioita. Kauppias Gabrielsen oli äkeissään siitä, että hänet oli sivuutettu puheenjohtajan vaalissa, joten hän sanoa tokaisi: Mahdoit mennä uuden puheenjohtajan puheille? Mutta sitten he kumpikin naurahtivat mokomalle ajatukselle, ja lorun loppuna oli kuin olikin, että Gabrielsen otti huolekseen kaiken järjestämisen; oli kyllä yö, mutta sähkösanomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Jo toisena pääsiäispäivänä Hommelvikenissä oli pieni lastihöyry lastaamassa silliä, ja kolmantena päivänä tuli kaksi purjealusta.

Poldenilaisten pääsiäisenvietosta ei kannattanut puhua, ei joudettu kuorsaamaan eikä vetelehtimään eikä käymään kirkossa kuten tavallisesti, silliä perattiin ja suolattiin ja pantiin suolaveteen aamunsarastuksesta iltapimeään. Tuli useita laivoja peräkanaa, syntyi sellainen vilske ja vilinä, että se houkutteli paikalle väkeä naapurikylistäkin. Entä rahaa? Sitä tuli kuin satamalla, sitä tuli laivojen mukana, tuli sähkömääräyksinä ja postissa, Hommelvikenistä tuli kuuluisa paikka, jossa sillinperkaajia nukkui tuvat ja heinäladot täynnä, tuloja tipahteli kuin taivaasta, talonemäntä otti kaksi killinkiä yösijasta ja talon tytär oli melkein kihloissa kahden sillinperkaajan kanssa yhtaikaa, vaikka oli vasta kuudentoista.

Eikä kauppias Gabrielsen halunnut jättää käyttämättä moista paikkakunnan tavatonta nousua hyväkseen. Hän tuotti tavaroita laivanlastin toisensa perästä, mutta mikään ei tahtonut riittää, kaikki oli aina lopussa, ennen kuin seuraava laiva saapui, lopuksi hän lähetti vaimonsa Trondheimiin ja ostatti tällä oikein röykkiöittäin kankaita ja lasitavaroita ja makeisia, lattiamattoja, pitkiä piippuja ja silkkihuiveja; vieläpä viuluja ja posetiivejakin vaimo osti ja toi mukanaan kotiin. Ja tietenkin Gabrielsenin pikku kaupparakennus kävi aivan liian ahtaaksi, hänen täytyi rakentaa, etelästä tuli lankkuja ja lautoja ja puuseppiä, nämä tekivät työtä viikkokaupalla, pystyttivät rakennuksen, jollaisen omistamisesta Gabrielsen itse ei ollut osannut uneksiakaan. Siten jokainen edistysaskel toi aina mukanaan uuden. Kansa sai varoja ostaa kalliita kapineita ja pukeutua ulkomaisiin kankaisiin, joita Gabrielsen piti kaupan. Hänen palvelijattarensa Olga, jolla ennen oli ollut helmivyö, sai nyt kerrassaan pönkkähameen ja ostosukat; jäljitellystä astrakaaninnahasta tehdyt takit ja kanavalankaiset kirkkolapaset olivat viimeistä muotia, tøndeläinen hedelmäviini ei enää kelvannut, etelästä tuli viinejä laatikoissa, pullojen kupeissa komeilivat kullanväriset ja monenkirjavat nimiliput. Ennen vanhaan häät olivat olleet ainoat mainittavat juhlat, nyt ruvettiin viettämään myös ristiäisiä, lasten ripillepääsyä sekä peijaisia. Kauppias Gabrielsen seisoi mahtavana uudessa kaupassaan myyden noihin pitoihin auliisti ranskalaista Rochefort-juustoa ja tanskalaisia munia, muuttaen siten elintavat ylellisemmiksi laajalti koko ympäristössä.

Viikot kuluivat kuin siivillä, ja Joakim, nuotanomistaja ja nuottakunnan päällysmies, soi itselleen ainoastaan kaikkein välttämättömimmän levon, muuten hän oli aina rehkimässä sillien kimpussa. Hän oli kuin luotu siihen hommaan, hän ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, ja niin aika pääsi kulumaan kymmenenteen päivään pääsiäisestä, ennen kuin hän sai vastatuksi Edevartille. Hän oli niin nuori ja touhukas, sitä paitsi aivan kuin päästään pyörällä uudesta arvostaan. Tytöt alkoivat jo katsella häntä, vaikka hän olikin vasta viidentoista ja hänellä oli pisamainen naama, ei auttanut isien ja vanhojen miestenkään muu kuin totella hänen määräyksiään. Hän oli saanut hartioilleen aikuisen miehen takin se oli liian suuri verrattuna pienenpojan housuihin, joiden lahkeet olivat kovin lyhyet — mutta moisista pikku seikoista viisi! Hän myi sillejään — pysytellen joka hetki valppaana ja varuillaan. Lopulta hänen täytyi kyllä hiukan helpottaa hintaa, se on totta, mutta hän oli koko mestari luvunlaskussa ja kirjoittamisessa, eikä juuri kukaan pystynyt sanottavasti vetämään häntä nenästä Omituista! Oliko tuo sama Joakim, joka vielä vuosi sitten juoksenteli pahaisena räkänokkana pudotellen yhtä myötäänsä hampaitaan! Jumalan avulla hänestä oli paisunut koko seudun ihmeidentekijä, joka talosta oli joka henki hänen palveluksessaan, hänen omatkin pikkusiskonsa perkasivat ja suolasivat sillejä ansaiten rahaa vaikkei heidän nenänsä kunnolleen ylettänyt sillitynnyrin reunaan asti. Joakim poika oli Jumalan avulla luonut kaikille suuren ajan, oikein kultakauden — ikävä vain, että hänen äitinsä virui yhä tautivuoteellaan tuskissaan, kuoleman aina vain odotuttaessa itseään.

Viimeisiin silleihin — niitä ei ollutkaan enää paljon jäljellä — tuli eläviä. Muuta ei voinut odottaakaan, kevätaurinko paahtoi kuumasti ja lumi suli, oli huhtikuun viimeinen päivä. Joakim myi nyt silliä öljyksi, antoi poldenilaisten käyttää silliä karjanrehuksi, se oli oikea taivaan lahja pahimman rehunpuutteen aikana. Elukat seisoivat silleissä korviaan myöten, maito maistui sillille, sianliha maistui sillille, kauppias Gabrielsenilla oli kanoja, ja niiden munatkin maistuivat sillille. Lopuksi nuotta puhdistettiin viimeisistä siihen tarttuneista kaloista, jotka käytettiin lannoitusaineeksi pelloille.

Kaiken kaikkiaan komeaa aikaa, kulta-aikaa. Hommelviken oli jälleen tyhjä ja autio, mutta ei haittaa, sillä nyt Edevart tuli jahteineen ja heitti ankkurin Poldenin rantaan.

Edevart tuli liian myöhään, hänen ei ollut suotu ilahuttaa äitiään hienolla villaröijyllä ja hameella; jos hän olisi tullut kahta päivää aikaisemmin, äiti olisi vielä jaksanut katsella hänen lahjojaan kuin jostakin kaukaa ja hymyillä, hymyillä äärettömän lempeästi pojalleen viimeisen kerran. Siinä Edevart nyt seisoi lahjoineen, aivan kuin tyhjin käsin, hän tunsi sydäntään kouristavan ajatellessaan, kun oli viivytellyt niin kauan. Muutamilla lämpimillä vaatekappaleilla hänen olisi kukaties onnistunut pelastaa äidin henki, mutta hänhän oli tuhlannut Bergenistä ostetut lahjat Fosenlandetissa lemmenhurmassaan. Olisi edes korjannut sen Trondheimissa lähettämällä kotiin suuren vaatemytyn tai pikemminkin laatikon — olihan asia aina silloin tällöin muistunut hänen mieleensä, mutta lopuksi kuitenkin unohtunut.

Edevart antoi pikkutytöille kengät ja muut ostamansa pikkuesineet, kyllähän ne olivat kovin koreat ja ilahuttivat heitä, mutta sittenkin — sittenkin hän tuli siinäkin liian myöhään. Nythän pikkutytöt olivat itse ansainneet rahaa, niin että saattoivat ostaa kengät ja muuta pientä kauppias Gabrielseniltä, ja niin he olivat todella tehneetkin. He eivät juoksennelleet enää kaula paljaana, ei, heillä oli pieni huivi kaulassa, totta tosiaan pienoinen sininen silkkiliina — mitäpä he siis Edevart veljen sinisellä silkkiliinalla? Olisi edes ollut punainen! Niin, mutta minunpa on ostettu kaupungista! koetti Edevart selittää. Ja epätoivoissaan, vimmoissaan hän sanoa sinkautti: Odottakaahan, on minulla vielä muutakin! Hänen mieleensä johtui pieni kultamedaljonki, senkin hän oli tahtonut tuhlata, sekään ei olisi jäänyt hänelle, mutta Lovise Magrete ei ollut uskaltanut ottaa sitä vastaan. Tämä on sinulle! hän sanoi siskoksista vanhemmalle. Nyt tytön silmät alkoivat loistaa ja suupielet värähtivät. Oih! Toinenkin sisar oli siinä saapuvilla, puhui hänkin iloisia sanoja, mutta suupielet eivät värähdelleet. Edevart otti sormestaan käärmesormuksen ja pisti sen nuoremman käteen: Tuo on sinulle! Pikku ihmisenalku joutui päästään pyörälle: kolminkertainen sormus, jossa oli käärmeenpää ja joka oli kultaa! Mutta mihin hän voisi sitä käyttää? Voit pitää sitä nauhassa rinnallasi, neuvoi veli ja lisäsi, niinkuin olisi arvellut Augustin samanlaisessa tapauksessa lisäävän: Venäjänmaalla on sellainen tapa. Oh! ihastelivat sisaret. Edevart huomasi, että jotakin oli sentään hiukan vinossa, minkä vuoksi hän lisäsi: Mutta jos kuitenkin mieluummin pitäisit sitä sormessasi, ei tarvitse muuta kuin painaa sitä hiukan kokoon, noin, niin silloin siitä tulee kaiken kukkuraksi neljä sormusta! Sisaret katsoivat jännittyneinä, kuinka hän puristi sormusta kokoon, koettivat sitä, nii-in, siitä tuli todellakin melkein neljä sormusta ja se peitti hentoisen sorminivelen melkein kokonaan, mutta sormus oli yhäkin liian väljä. Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että teidän on vaihdettava, hän sanoi siskoksille. Ja nämä tekivät kuten veli sanoi.

Mutta hänen lahjansa olivat kuitenkin tavallaan epäonnistuneet; ainoa, mikä lankesi todella hyvään maahan oli pari uutta talaria isälle entisten lisäksi. Ne tulivat kuin tilauksesta, hautajaiset tulivat maksamaan, pappi otti talarin siitä hyvästä, että tuli ruumista vastaan kirkkomaan portille saakka ja saattoi sen hautaan, lisäksi talarin ruumispuheesta. Joakim muuten pyysi saada maksaa kaiken.

Lorun loppuna oli kuitenkin, että Edevart oli tullut takaisin kotiin, mutta hänet oli ikään kuin torjuttu luota Hän ei tavannut enää entistä sydämellisyyttä, kodikkuus oli tiessään, viattomuus ja yksinkertaisuus käyneet harvinaisemmiksi, koko ajatustapa muuttunut. Kyllähän pikku tytöt olivat loppujen lopuksi sydämestään iloissaan kultakoruistaan, sitä nyt vielä olisi puuttunut! Mutta he olivat kiittäneet ojentamatta hänelle kättään. Niin he tekivät aina ennen, ojensivat hänelle pikku kätösensä, niin että vesi pyrki silmiin, mutta nyt vain kiittivät. Mutta isä kiitti talareistaan kädestä pitäen, hän oli vanha ja turmeltumaton, hän ei kylläkään saanut mitään, mutta oli liikuttunut, kiitti kädestä pitäen. Ei, jotakin oli vinossa. Edevart sanoi Joakimille: Minusta näyttää siltä kuin olisit turmellut koko kylän sillä sillinsaaliillasi! Asia oli näet siten, ettei kukaan koko kylässä tuntunut enää välittävän kalankuivuusta saatavasta ansiosta. Ei, täällä oli totuttu parempaan, silleistä oli ansaittu toista vertaa enemmän.

Kun Edevart halusi saada kalalastinsa peratuksi, vaativat Karolus ja muutkin korkeampaa palkkaa. Mutta palkoistahan sovittiin jo Skrovenissa, huomautti Edevart siihen. — Niin kyllä, mutta nytpä olikin tullut toinen aika, miehet vastasivat mahtavasti. He vaativat sitä paitsi suurempaa vuokraa kalankuivauskallioista, koska kerran oli tullut toiset ajat. Edevart uhkasi purjehtia jahteineen tiehensä. Niin minne sitten? ihmiset kysyivät, he näet tiesivät kaikkien lähiseudun kuivauskallioiden olevan jo muiden hallussa. Etelään päin. — Kuten tahdot! Poldenilaiset olivat käyneet merkillisen suurellisiksi ja mahtaviksi. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan että saisivat lepäillä kesäkauden koskematta kädelläänkään mihinkään, varsinkaan ei Joakim eivätkä hänen nuottakuntansa miehet tuntuneet välittävän kalankuivuusta vähääkään. Edevartin täytyi siis sähköttää laivanvarustajalleen, pitikö hänen lähteä etelämmäs, mutta Knoff vastasi, että etelässä oli kaikki kuivauskalliot jo vuokrattu, mutta jätti asian muuten Edevartin ratkaistavaksi. Lorun lopuksi _Herminen_ täytyi kuin täytyikin maksaa Poldenissa vähän enemmän sekä päiväpalkkaa että kallioiden vuokraa, muuten Edevart olisi ehkä jäänyt kuljeksimaan jahteineen ja kaloineen pääsemättä lastiaan kuivaamaan.