Part 9

Siihen Jorma, kun ei voinut sanoa tuovansa niitä luostarista, vastasi epämääräisesti:

»Käyn tekemässä töitä eräässä talossa kaukana täältä ja raadan siellä pitkät päivät, ettei minun tarvitse näitä varastaa, vaan otan ne palkkana töistäni.»

Väliin keveni säkki hyvin paljon jo matkan varrella muissa mökeissä, mutta aivan tyhjä se ei ollut koskaan tänne tullessa. Ja Jorma sanoikin:

»Antakaa minun kulkea täällä säkkineni, sillä se on parhain huvini. Jo lapsena opin auttamaan ihmisiä ja olen aivan onneton, ellen saa tehdä sitä vielä nytkin. Ja jos en saa tehdä työtä, jää minulle liian paljon aikaa ajattelemiseen ja silloin olen tulemaisillani hulluksi.»

Ja eihän kukaan tahtonut estääkään häntä, sillä jokainen muukin huomasi, että saadessaan kulkea ja ahertaa mielin määrin Jorma oli tyytyväinen eikä antanut liian raskaiden ajatusten painaa itseään.

Ja kaiken tuon vaivan suurimpana palkkana oli se, kun aamulla hänen tullessaan Torkon mökkiin oli pihalla vastassa hymyilevä neito ja huusi:

»Johan sinä tulit viimeinkin, Jorma!»

»Olenkos sitten myöhästynyt?»

»Et, mutta olen odottanut sinua.»

Ja viimeinen, joka illalla näki Jorman poistuvan, oli sama tyttö, joka portailla seisten heilautti kättään rinnettä ylös kiipeävälle Jormalle:

»Jorma, koska sinä tulet takaisin?»

»Parin päivän kuluttua taas!»

Viimeiset jäähyväiset vielä huudettiin, ja sitten katosi nuorukainen koivujen sekaan.

Mutta lopulta, kun pitkät päivätkään eivät olleet tarpeeksi pitkiä yhdessä ololle, lähti Marjatta vielä saattamaankin Jormaa, varsinkin, kun tämä aikoi viipyä poissa useampia päiviä. Joka kerta piteni saattomatka yhä kauemmaksi Jaamankankaalle ja ulottui lopulta sinne saakka, missä Jorma oli kerran ajanut takaa metsänpiikoja ja eksynyt.

»Muistatkos tätä paikkaa, Jorma. Täällä sinä ajoit minua takaa.»

»Sinäkö se olit? Sinuako minä ajoin?»

»Niin, karkaankos nytkin?»

»Et!»

»Menenpäs, ota kiinni, jos saat!»

Ja niin lähti tyttö puikkelehtimaan puiden lomitse kotiansa kohti ja poika nuolena perässä niinkuin edelliselläkin kerralla. Mutta nyt Jormakin tiesi, kuka pakenija oli ja mihin hän meni. Siksipä hän saavuttikin vähitellen muutamia syliä edempänä juoksevaa Marjattaa, ja kun eteen tuli se ryteikkö myötämäessä, missä tyttö oli edellisellä kerralla eksyttänyt takaa-ajajansa, saavutti Jorma tämän, koppasi vyötäisiltä kiinni ja piteli aivankuin olisi pelännyt tytön karkaavan vieläkin.

»Päästähän nyt sentään, en karkaa enää», koetti Marjatta vakuuttaa, kooten samalla hajalle mennyttä tukkaansa. Mutta Jorma ei päästänyt, sillä nyt hän tiesi, mitä varten maailma oli tuntunut niin hyvältä. Nyt vasta vaikeni hänelle itselleenkin, miksi kaikki tämä pitkäaikainen työ ja monien kymmenien virstojen pituiset taipalet olivat tuntuneet niin helpoilta ja hauskoilta. Vasta nyt hän tiesi senkin, miksi he Marjatan kanssa olivat ikävöineet toisiaan ollessaan erossa ja miksi he olivat viihtyneet niin hyvin pitkät päivät työn ääressä. Ja tiesipä Jorma jo senkin, miksi hän oli aloittanut tappelun perevaaralla pajarin veronkantajia vastaan.

Ja kun he vasta pitkän ajan kuluttua erosivat, läksi tyttö posket punaisena kirmaisemaan koivikon halki kotiansa kohti. Ja hän, Jorma, nousi mäelle, pysähtyi siellä ja jäi katsomaan Marjatan jälkeen. Kun askelten ääni viimein katosi, läksi Jormakin harppimaan luostaria kohti kuin päästään sekaisin. Nyt ei mikään tuntunut häntä painavan. Kun matkakaan ei joutunut tarpeeksi pian, pisti hän välillä juoksuksi ja väliin taas levähti, päästäen kuuluville sellaisen laulunhoilotuksen, että metsät raikuivat.

Ja kaikki olisi taas ollut hyvin, elleivät aavistamattomat velvollisuudet olisi toisin määränneet. Sillä kun hän kiipesi mäkeä ylös luostarin pihaan, kuuli hän laulua ja ihmetteli, mitä se merkitsi tähän aikaan, jolloin mitään hartaudenharjoituksia ei pitänyt olla. Nopeasti hän juoksi sisään, veti kirkkokaavun työvaatteittensa päälle, sitoi sen kiinni ja hiljaa hiipien koetti huomaamatta päästä messuun. Oli Neitsyt Marian kuolinpäivä, sen Jorma muisti vasta nyt ja tiesi tehneensä anteeksi antamattoman rikoksen, kun ei ollut muistanut koko juhlapäivää, vaan oli viettänyt sen työssä ja kaiken lisäksi myöhästyi messusta.

»Sisälle kirkkoon ehdolla millä tahansa, ennenkuin Stefan huomaa poissa oloni!» — käski hän itseään. — Kun Jorma avasi hiljaa oven, olivat kaikki veljet vaipuneet rukoukseen. Jotkut siellä täällä kohottivat kasvonsa Jumalan äidin kuvaan päin, tekivät ristinmerkin ja painuivat jälleen alas. Hymy karehti Jorman huulilla, sillä hän tiesi tulleensa nyt parhaimpaan aikaan. Hän katsoi ovenraosta, huomasi Stefanin olevan poispäin itsestään, pujahti nopeasti sisään ja oli silmänräpäyksessä polvillaan lattialla rukoilemassa hartaamman näköisenä kuin kukaan muu. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut vilkuilla minnekään, mutta kun kohotti viimein kasvonsa tehdäkseen ristinmerkin tai oikeammin vain katsoakseen, oliko kukaan huomannut hänen tuloaan, leimusivat ikonostaasin edestä jo vastaan Stefanin sysimustat silmät. Vain tuokion kohtasivat nämä kaksi silmäparia toisensa, mutta siinäkin ajassa ehti Jorma jo lukea vihamiehensä katseesta:

»Odotahan, Jegor, jumaliste!»

Stefan oli siis sittenkin huomannut! Yht'aikaa molemmat käänsivät poispäin päänsä ja ainoastaan nämä kaksi tiesivät, että tässä messussa oli tapahtunut jotakin erikoista. Vielä tehtiin viimeiset ristinmerkit, viimeinen kerta suudeltiin pyhäinkuvaa ja hitaasti alkoi munkkijono solua kirkosta ulos. Kun Jorma tuli surkeaan koppiinsa, avasi hän vyöltään nyörit, heitti kaavun pois päältään ja viskasi sen nurkkaan sellaisella liikkeellä, että ainakin siitä oli poissa liika hurskaus.

»Menköön tuokin, tässä taitaakin tulla jo tappelu», ajatteli hän, heittäytyen lavitsalleen niin rentona, että se parahti huonouttaan kuin aikoen särkyä. Mutta vaikka Jorma odotti, ei Stefanin kutsua vain kuulunut, ja ilta alkoi jo muuttua yöksi. Siksi hän saikin rauhansa ja pääsi ajatuksissaan taas Marjattaan ja siihen, mitä hän Marjatasta erotessa oli äsken tuntenut. Hän oli juuri uneen vaipumassa, kun joku veljistä katsoi ovesta sisään ja sanoi:

»Igumeeni odottaa sinua!»

Jorma ei vastannut mitään, nousi vain ja ajatteli itsekseen:

»Minä olen odottanut häntä jo kauan. Mutta tulkoonpa mitä tahansa, kaikki kestetään, onhan minulla nyt Marjatta!»

Jorma astui sisään siihen pyhimpään, mistä Stefan hallitsi koko taloa. Se oli sama, jossa Ilja oli aikoinaan sairastanut, ja nurkassa oli vielä sama pyhäinkuvakin, jonka alle Ilja ja Jorma olivat toisistaan erotessaan polvistuneet. Paljon olivat ajat siitä lähtien Kuhasalossa muuttuneet.

»Missä olet ollut?» — olivat Stefanin ensimmäiset sanat.

»Kontiolahdella», vastasi toinen yhtä varmana.

»Mitä varten?»

»Olen tehnyt siellä heinäpieleksen.»

»Olet siis ollut työssä Pyhän Neitsyen kuolinpäivänä. Etkö tiennyt, ettei tänään saa tehdä mitään?»

»Tiesin sen, mutta en muistanut päivää eikä niistä näy täällä kukaan etukäteen ilmoittavan. Ja läksin aamulla jo niin varhain, että koko luostari vielä nukkui.»

»Olet siis tehnyt suuren rikoksen.»

»Niin olen.»

Tuli lyhyt hiljaisuus, sen aikana huoneessa ei kuulunut muuta kuin Jorman tukahdutettu, raskas huokaus.

»Ja sitten toinen asia», jatkoi Stefan, »sinä olet kantanut makuulavitsallesi sammalia pehmikkeeksi, vaikka se on kielletty. Silloin, kun kerran olet meidän luostariveljiämme, täytyy sinun totella määräyksiä, jos ei muuten, niin pakolla.»

»Niin, mutta minä teen päivisin työtä enemmän kuin muut. Siis levonkin täytyy olla sitä parempi.»

»Se ei kuulu siihen. Sinä olet veljistä kaikkein nuorin, mutta myöskin pahin. Säännöistä sinä et välitä mitään. Mutta jos et ala oppia niitä muuten, niin tulee pakko opettamaan nekin vielä sinulle.»

Sana »pakko» nosti jo verta Jorman päähän, mutta kuitenkin hän hillitsi itsensä koettaen kestää kaiken. Ja kun hän ei sanonut mitään, jatkoi Stefan:

»Viime syksynä osasit itse valita rangaistuksen synnistäsi. Toivottavasti teet sen nytkin, kun olet loukannut Pyhää Neitsyttä. Mutta tästä vuodeasiasta määrään minä rangaistuksen.»

Nyt selvisi Jormalle, että häneltä aiottiin riistää pitkiksi ajoiksi vapaus nähdä Marjattaa, mahdollisesti puoleksi vuodeksi, kenties vuodeksikin. Ei, siihen hän ei alistuisi millään!

»Onko sitten varmaa, että minä olen ainoa, joka olen rikkonut määräyksiä siinä, etten ole nukkunut kovalla lavitsalla?»

»On, sillä minä olen tarkastanut ne kaikki.»

Mutta nyt nousi Jorman huulille pilkallinen hymy, ja hänen kätensä kohosi osoittaen seinävierellä olevaa vuodetta, joka oli itsensä igumeenin oma. Stefanin pää kääntyi Jorman osoittamaan suuntaan ja kasvoille ilmestyivät kaikki raivon merkit, silmät kiiluivat, hampaat välähtivät, otsa tuli punaiseksi ja kaikki suonet kohosivat siinä näkyville.

»Sikiö!» — sähähti hän Jormalle. »Mitä se sinuun kuuluu!»

»Ei kuulukaan. En minä aio rangaista isää, vaikkei hänen vuoteensa olekaan sellainen kuin pitäisi olla», vastasi Jorma.

Jorma näki, kuinka toisen sormet jo puristuivat nyrkkiin, ja luuli jo Stefanin karkaavan päällensä. — Ja juuri tällä hetkellä hän tunsi taas sen kaiken hyvyyden ja kauneuden olevan poissa, mitä hän oli vähän aikaa nähnyt kaikkialla. Nyt Jorma näki tässä huoneessa novgorodilaisen pirun ja kuuluisan miehen sisukkaan pojan vastakkain. — Ja tuolta edessään seisovalta mieheltä hän oli saanut niin paljon moitetta ja saanut tuntea hänen raippaansa, että tunsi halua maksaa nyt kaikki kaksinverroin takaisin. Niin avasi jo Jorma rehellisen suunsa ja sanoi:

»Koko roska näytte olevan samanlaisia syntisiä kuin minäkin!»

»Sanoitko minua roskaksi?»

»Samanlaisia tekopyhiä roistoja olette kuin veli Jegorkin. Eikä teissä ole hurskautta ollutkaan, vaan kun huonon elämänne takia olette menettäneet mahdollisuutenne muualla, niin olette tulleet luostariin pakoon ihmisten kostoa. Ja täällä te nyt palvelette kiiltäviä kuvia, yltäkylläisyyttä ja laiskuutta. Täällä te vetelehditte niin kauan kuin ruokaa riittää. Kun se on lopussa, menette sitä varastelemaan köyhiltä ihmisiltä — — —»

»Ole hiljaa taikka —» kerkisi Stefan sanoa väliin.

»En ole. Sillä kun kerran olen aloittanut, niin en jätä kesken! — Muutamat kyllä ovat tulleet tänne lujana uskossaan, mutta te toiset konnat olette tehneet heistäkin itsenne kaltaisia. Ja sellainen kai minustakin olisi tullut, jos olisin juossut sinun palkkalaisenasi kyliä pitkin vakoilemassa ja rosvoilemassa. Luuletko sinä, Stefan, etten minä tiedä, kuinka monta karjalaista sinä olet tapattanut tässäkin saaressa! Ja uskotko sinä oman pääsi vastaavan todella heidän elämänsä? Minä varoitin sinua jo kerran, että anna ihmisten olla rauhassa, muutoin riiput ensimmäisessä oksassa, joka sinut kantaa — — —»

»Minä kuristan sinut!» — sihisi Stefan.

»Kurista, jos kyntesi kestävät kurkussani! Mutta voi sinua viheliäistä, jos ne eivät siinä kestäkään! — Sanoin äsken, etten ole ruvennut sinun vainukoiraksesi niinkuin toiset veljet. Juuri sentähden vainoot sinä minua, jotta saisit minut kiinni edes jostakin pahasta, vaikka kaikki muut saavatkin olla rauhassa. Mutta nyt minä kerta kaikkiaan sanon sinulle, »isä» Stefan: Jos vielä kerran etsit syytöksiä minua kohtaan etkä kuitenkaan rankaise toisia, niin muista, että minä olen sen miehen poika, joka aikoinaan tappoi niputtain teikäläisiä! Ja sinullekin voi käydä huonosti, vaikka oletkin nyt sattumalta esimieheni!»

Lopetettuaan Jorma pyörähti ympäri, läksi pois ja löi oven kiinni, jotta seinät tärisivät. Silloin huusi Stefan toisille munkeille:

»Veljet, veljet, tulkaa tänne pian! Veli Jegor on häväissyt luostaria ja uhkaillut meitä kaikkia! Se pakanallinen kansa on hänet riivannut!»

Ja kuin raatoa vainuava korppiparvi lehahti joka suunnalta päämiehensä ympärille joukko niitä mustia otuksia, joita Jorma tähän saakka oli luullut ihmisiksi. Jorma itse meni suureen tupaan koettaen rauhoittua, jottei palaisi enää takaisin panemaan sanojaan täytäntöön. Hän veti esille ne kaksi kaulassaan riippuvaa taikakalua, tuntien, että ratkaisu niiden välillä oli tehtävä juuri tällä hetkellä. Kauan aikaa hän katseli niitä molempia, punniten taas kädessään, kumpi niistä olisi kelvollisempi riippumaan hänen kaulassaan. Hän nojasi päätään seinään ja sulki silmänsä, koettaen olla ajattelematta, mutta siitä havahdutti hänet Stefanin huuto pihalta:

»Ottakaa kiinni! Ottakaa Jegor kiinni ennenkuin ehtii karkaamaan saaresta! Piru on riivannut Jegorin, ottakaa kiinni!»

Jorma säpsähti, kuunteli hetkisen, ja kun huudot tarkoittivat todella häntä, pisti hän kiireissään viisikannan ja ristin seinänrakoon, koppasi seinältä parhaimman jousen käsiinsä, samoin viinen ja kirosi:

»Juuri te itse olette niitä piruja, jotka olette minut riivanneet! Mutta ottakaa vain kiinni, jos voimanne siihen riittävät!»

Hän karkasi ulos samalla hetkellä, kun toiset olivat tulossa sisälle, painoi parilla iskulla munkkien joukon kahtia, juoksi alas valkamaan, työnsi veneensä vesille ja alkoi kaikin voimin soutaa ulos rannasta.

»Ampukaa», huusi Stefan takaa-ajajille, »ampukaa ennenkuin ehtii karkaamaan!»

Samassa kerkisi munkkilauma alas rantaan ja veneen sivuitse suhahti pari, kolme vihaista nuolta pärskäyttäen kauempana vettä korkealle. Jormakin otti oman jousensa, viritti ja laukaisi, mutta nuoli hurahtikin juuri Stefanin pään ylitse lepikkoon. Toista kertaa hän ei joutanut ampumaan, vaan katsoi terveellisemmäksi soutaa nuolenkantomatkan ulkopuolelle. Munkeille hän huusi vielä:

»Tulkaa vielä tännekin, mutta tulkaa yksitellen! Ja näkemiin, Stefan! Jos me kaksi vielä kerran tapaamme toisemme, niin minä lyön pääsi halki!»

Stefan huitoi vielä rannalla, koettaen saada laumaansa ajamaan Jormaa veneillä takaa, mutta kellään ei näyttänyt olevan siihen enää halua.

Samaa tietä, mitä hän vasta äskettäin oli kulkenut iloisin mielin kohti Kuhasaloa, meni hän nyt takaisin Kontiolahdelle. Mutta väsyneesti ja verkkaan liikkuivat jalat nyt. Ja yö oli jo sivu puolesta, kun hän viimein jyskytti lahoavaa ovea. Marjatta avasi sen hätääntyneenä tiedustellen syytä, miksi Jorma palasi jo työhönsä näin aikaisin.

»En voinut viipyä enää», vastasi toinen vältellen.

Ja kun hän huoaten lysähti penkille, kysyi vaimo: »Mikä sinua vaivaa? Oletko sairas?»

Ja Jorma murisi vastaukseksi sanat, joita toiset eivät käsittäneet;

»Se ratkaisu tuli nyt, itsestään.»

»Mitä sinä puhut? Oletko riivattu vai oletko tehnyt murhan?»

»Riivatuksi ne kyllä äskenkin sanoivat. Mutta murhaa en ole tehnyt, vaikkei se kaukana ollutkaan. Tapasin vain tuolla metsässä muutaman munkin ja jouduin selvittämään asioita hänen kanssaan. Ihmettelen, etten tappanut häntä.»

»Kuka munkki se oli?»

»En tiedä, hän — hän kai oli se Stefan, se munkki.»

»Stefan! Olisit tappanut sen epäkelvon!»

»Äiti, mitä sinä — — —» koetti Marjatta rauhoittaa äitiään puristaen salaa Jormaa kädestä.

»Niin, niin, olisit vain tappanut, sillä se juuri vainoo ihmisiä kaikkialla. Sittenpähän hän ei kiertelisi täälläkään.»

»Nyt hän ei kyllä tule niin kauan kuin minä olen täällä», vakuutti Jorma.

»Sanopa minulle», kysyi vaimo, »pelkäätkö sinä?»

»Minäkö? Ja ketä?»

»Arvelin vain, että jos sinä pelkäät, niin silloin sinun on mentävä parempaan piiloon, mutta jos et pelkää, niin mene ja polta koko se venäläisten pesä, jotta käärmeet siellä tukehtuvat savuun.»

Ja nyt Jorma muisti, että hänen viisikantansa oli jäänyt luostarin työpirtin seinänrakoon.

»Äiti», sanoi Marjatta, »miksi kehoitat Jormaa menemään sinne, vaikka hän on juuri pelastunut heidän käsistään. Ja miksi sinä usutat Jormaa heitä vastaan? Tulevat pian tänne ja kostavat sitten!»

»Tyttö, sinä et tiedä asioita niin paljon kuin minä, vaikken ole niistä puhunutkaan sinulle.»

»Sano, maamo, mitä tiedät!»

»Olen aikonut olla sinulle siitä puhumatta. Mutta voisihan sattua, että minä kuolisin ja silloin et sinä saisi varoitusta ja tuho saattaisi tulla.»

»Eihän se vain ole pahaa?»

»Sinä, Marjatta, et siis ole huomannut, mitä varten Stefan kuljeskelee täällä?»

»En.»

»Mutta tiedätkös nyt, jos sanon, että hän katselee sinua hyvin luihuilla silmillä.»

»Samalla tavoinhan hän katselee kaikkia.»

»Ei katsele. Sinua hän katselee aivan eri tavalla.»

Jorma hyppäsi pystyyn kuin salamaniskusta ja huusi:

»Onko se totta?»

»Totta on! Ja pidä sinä, Jorma, huoli siitä, ettei Stefan tule tänne. Jos minä olisin mies, niin kuristaisin sen lurjuksen heti!»

»Jos tuo on totta, niin sen voin minäkin tehdä! Ja pahoittelen, etten jo kuristanutkin! Mutta enhän tiennyt, että hän vainoo Marjattaa sillä tavoin. Mutta ensi kerralla teen sen kyllä!»

Marjatta nyyhkytti:

»Miksi sanoit Jorman kuullen tuollaista, äiti? Nyt hän raivostuu ja menee surmauttamaan itsensä!»

»Se on huono mies, joka antaa venäläisten tappaa itsensä», sanoi vaimo kylmästi.

Ja Jorma itse vakuutti:

»Minkäs minä raivostumiselleni voin, kun ihmiselle on annettu näin kuuma veri? Ja kuka voisi olla raivostumatta sinun puolestasi nyt? Minä olen varma, ettei koko Novgorodissa ole sellaista miestä, joka kykenisi minut tappamaan silloin, kun puolustan sinua, uskotko?»

Tyttö katsoi rakastettuunsa eikä voinut muuta kuin sanoa:

»Uskon.»

Tästä päivästä lähtien Jorma vietti kaiket päivät työssä kuin tahtoen näyttää, että hän olikin omien sanojensa veroinen. Hän leikkasi Marjatan kylvämän ohran eikä huolinut toista avukseen, vaan sanoi:

»Kun sinä olet tämän kerran kylvänyt, niin pitäähän minun saada se leikatuksi.»

Kun se työ oli lopussa, alkoi hän kutoa verkkoa valittaen, että hänen veneensä oli jäänyt Pielisjoen suuhun.

»Sen minä käyn soutamassa virtaa ylös ja vetämässä kankaan poikki Höytiäiseen, sillä täytyyhän talossa olla venekin, jotta saamme kalastella.»

Mutta Marjatta aavisteli, että tuo kaikki oli vain tekosyy, jolla Jorma tahtoi pujahtaa uudelle tilinteolle Stefanin kanssa. Sentähden hän käänsi tämän ajatuksia toisaalle. Ja Marjatta oli hyvillään, kun sai lykätyksi noita aikeita päivästä päivään. Mutta samaan aikaan koetti taas äiti tehdä venäläisvihansa takia kaikkensa saadakseen Jorman surmaamaan Stefanin ja polttamaan koko luostarin. Ja aina silloin, kun äiti otti puheeksi sen, luuli Marjatta menettävänsä oman asiansa.

»Joko viimeinkin olet viisastunut niin paljon, että alat jättää kasteesi?» — kysyi vaimo. »Joko nyt, kun tapasit sen suurimman roiston, alat uskoa, että jumalaiset ovat hulluja houreita?»

»Kuka on sanonut, että olen jättänyt kasteeni?» kysäisi Jorma nopeasti.

»Näenhän sen sinusta itsestäsi.»

»No niin, olkoonpa kuinka tahansa, mutta uskoa en ole vielä muuttanut. Enkä luule, että usko, vaan sen miehet ovat täällä vääriä.» Ja itsekseen hän ajatteli: »Taikakalun haen luostarista pois, vaikka koko Novgorod ja Moskova olisivat minua vastassa!»

Ajan oloon alkoi Jorma kotiutua mökkiin. Hän raatoi päivät päästään näyttäen, ettei vaimo turhaan pitänyt vierasta miestä kattonsa alla. Munkinvelvollisuudet näyttivät jo unohtuneen, ja tilalle oli tullut vanhojen raivaajien työhalu. Marjatta oli epäilemättä tuosta muutoksesta hyvin mielissään. Hän katsoi, kuinka Jorma laittoi uudet ovet, korjasi lattiaa, kantoi uusia turpeita ja tuohia katolle ja touhusi kuin omassa kodissaan.

Mutta vaikka Jorma olikin aina reipas, puhelias ja avomielinen kaikessa, huomasi tarkkasilmäinen Marjatta jonkin seikan painavan häntä. Ja kerran, noiden kahden laskiessa verkkoja Kontioniemen kupeelle, katseli Marjatta ensin ääneti Jorman puuhailemista veneen perässä ja kysyi sitten:

»Sanopa, mikä asia sinusta ei ole niinkuin pitäisi olla? Oletko kyllästynyt äitiin?»

»Minäkö kyllästynyt? Ja miksi juuri häneen, joka on antanut suojan pääni päälle?»

»Luulin, että olisit, kun äiti on niin kummallisen ankara siinä kasteasiassa. Mutta syy on siinä, että hän on niin vanha ja sairas. Hän vihaa venäläisiä aivan sydämensä pohjasta.»

»Äitisi on kunnon ihminen.»

»No, sano sitten, mikä sinua painaa!»

»Minä olen vain levoton itseni tähden, sillä olenhan liikaa teidän luonanne. Mutta en tiedä muutakaan paikkaa, minne voisin mennä.»

»Jorma!»

»Niin, katsos, minähän asun teillä kuin kotonani.»

»Niinhän sinun pitääkin tehdä!»

»Mutta minusta tuntuu kuin en osaisi olla tarpeeksi paljon avuksi teille. Sen takia olen koettanut tehdä paljon uutta ja hyödyllistä. — Sano, Marjatta, eikö ole parhainta, että minä menen?»

»Ei, sinä et saa mennä, eihän äitikään sitä tarkoita!»

»Mutta sitten on eräs toinenkin asia, jota sinä kenties et ole tullut ajatelleeksi», alkoi Jorma vähitellen lähestyä sitä oikeata seikkaa, mikä häntä painoi.

»Ja se on?»

»Se, että me kaksi rakastamme toisiamme, teemme yhdessä kaikki työt, asumme yhdessä ja olemme aikoneet mennä yhteenkin. — Mutta kuitenkin siinä on vielä hyvin paha este.»

»Etkö sinä tahdokaan minua sitten?»

»Voi, Marjatta, sinähän tiedät, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta etkö ole huomannut, ettemme voi mennä yhteen, kun sinä olet kastamaton ja minä kastettu.» Ja mielessään Jorma lisäsi: »Kun minä olen munkki!»

»Jorma, vieläkö sinä ajattelet sitä? Minä jo luulin, että sinä jätit sen asian ainiaaksi mielestäsi. Hylkää koko se kirottu uskosi! Me asumme sitten yhdessä täällä ja rakennamme vaikka hovin. Äiti kuolee pian, ja silloin minä jäisin aivan yksin tänne metsään, jos sinäkin menisit pois.»

Tässä Marjatta hyrähti itkuun, mutta kyynelensä kuivuttuaan jatkoi:

»Etkö todellakaan rakasta minua niin paljon, että voisit jäädä luokseni?»

»Marjatta, minä lupaan, etten koskaan jätä sinua yksin! Minä koetan etsiä tietäjän, joka pesee minusta pois kasteveden, ja sitten otan minä sinut omakseni.»

»Tee se! Tee se minun tähteni, muutoin tulisin liian onnettomaksi!»

Niin jäi Jorman huoleksi järjestää parhaimpansa mukaan kahden ihmisen tulevaisuus. Hän sai vastuuntunnotta kahden ihmisen onnesta, mutta sepäs antoikin voimia kahta vertaa enemmän toimia niin, ettei Marjatan tarvitsisi pettyä toiveissaan. Helppohan Jorman olisi ollut kadota maailmasta vaikka minne, jos hän olisi ollut yksin, mutta nythän heitä olikin jo kaksi kulkemassa samaa tietä.

Ja päivät päästään hän koetti miettiä, miten päästä irti munkkivalastaan ja saada Marjatta omakseen. Ja vaikkei ollut vielä mitään ratkaisua ilmaantunutkaan, oli hän kuitenkin varma, ettei hän koskaan jättäisi tyttöä. Ja kaikki tuntui siltä kuin jokin hyvä keino olisi ollut tulossa. Mutta jos sellaista ei olisi tullut, olisi hänen täytynyt tehdä itselleen se häpeä, että rikkoisi rohkeasti valansa, ottaisi Marjatan vaimokseen ja olisi puhumatta sanaakaan siitä, että hän oli munkki.

Äiti oli viime aikoina tullut entistään huonommaksi, muttei silti antanut toisten hoitaa itseään.

Kun Marjatta tiedusteli, tahtoiko hän jotakin, saattoi vaimo vain vastata:

»En tahdo mitään. Tee sinä vain omia töitäsi. Minä joutaisinkin kuolemaan jo, sillä johan te Jorman kanssa näytte osaavan tulla toimeen ja pitää huolta itsestänne. Olen iloinen, että olet löytänyt hänet itsellesi. Jorma on hyvä mies, vaikken vielä tiedäkään, kuka ja mistä hän on. Luulen, että hänellä on takanaan jotakin surullisia tarinoita, joita hän ei tahdo meillekään kertoa. Mutta hän kyllä pitää sinustakin huolen. Koeta sinä vain saada kitketyksi viimeisetkin kasteen vaikutukset hänestä, niin silloin on kaikki hyvin!»

Ja iltaisin taas, kun kaikki kolme olivat yhdessä, puhui äiti nuorille aivan kuin tahtoen jättää heille viimeiset neuvonsa ennen pois lähtöään. Ja viimeiset sanat olivat joka kerta:

»Älkää luottako koskaan liian paljon muihin kuin toisiinne ja itseenne, sillä ihmiset pettävät teitä helposti, mutta toisillenne ja itsellenne olette te kumpainenkin uskollisia.»

Ja eräänä syksyisenä päivänä, kun Jorma oli aamusta iltaan saakka ollut metsässä, ei tyttö malttanut enää odottaa, vaan meni hakemaan häntä kotiin. Etsitty löytyi kaukana kankaalla istumassa kaatamansa hirsikasan päällä pää käsien varaan vaipuneena. Pitkän matkan päästä toinen heilutti kättään ja huusi Jormalle:

»Hei, poika!»

»Oletpas sinä lähtenyt tänään kauas liikkeelle.»

Marjatta tuli Jorman vierelle silittäen tämän päätä ja sanoi: