Part 8
»Se on rehellisen miehen puhetta! — Ja sano, luuletko koskaan tulevasi niin hyväksi, että voit kerskua uskovasi täydellisesti jumalaasi ja luottavasi hänen voimiinsa yksin etkä mihinkään muuhun maailmassa, et omaan itseesikään?»
»En.»
»Ja sano, kykeneekö kukaan elämässään täyttämään sen, mitä sinun oppisi neuvoo?»
»Ei.»
»Kerro, mihin saakka olet nyt päässyt Kiesuksen uskollasi vai etkö mihinkään?»
Vastausta ei kuulunut. Vasta pitkän ajan kuluttua Jorma avasi suunsa ja sanoi:
»Olin kerjäläinen silloin, kun läksin tästä talosta. Olen kärsinyt toistakymmentä vuotta uskoni takia. Ja kerjäläinen olen vielä nytkin, kun tulin takaisin.»
»Olisitkos kerjäläinen, jos et olisi jäänyt Kuhasaloon intoilemaan, vaan olisit pysynyt tässä talossa?»
»Tuskin!»
Ja siinä seisoi nyt kaksi rehellistä miestä, joista toinen oli jo vanha ja harmaantunut. Hän oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoille ja tyytynyt siihen turpeeseen, minkä oli saanut revittäväkseen. Häntä ei ollut hurmannut uusi maailma eivätkä uudet opit. Ja tuo toinen taas oli hänen mittaisensa nuori mies, jonka kohtalo oli ajanut maailmalle. Hän oli kärsinyt ja taistellut itsensä ja muiden kanssa ja oli luullut saaneensa valloitetuksi uusia, laajoja alueita. Mutta nyt, kun hän sattumalta oli tullut tänne lähtöpaikkaansa takaisin, huomasi, ettei hän ollut saanutkaan aikaan vielä mitään muuta kuin lyöntejä omille sormilleen.
Sinä iltana Jorma kiipesi sille suurelle, pihaveräjän takana olevalle kivelle, jolla hän muisti muinoin leikkineensä. Siellä hän istui pidellen toisessa kädessään hopeista ristiä ja toisessa vanhaa viisikantaa kuin punniten, kumpi niistä enemmän painaisi. Jos Jorma olisi heittänyt metsään viisikannan, olisi se ollut loukkaus esi-isiä kohtaan ja samaa kuin sukunsa hylkääminen, mikä tavallisesti rangaistaan kuolemalla. Olisihan tosiaankin saattanut käydä niinkuin isoisälle ja isällekin. Ja vaikkei viisikanta olisi turmiosta suojellutkaan, oli se kuitenkin rakas muisto ja vanhempien ainoa perintö. — Mutta ristiäkään hän ei voinut heittää pois, olihan hän vannonut sille valansa, ja valan rikkominen rangaistaan myöskin kuolemalla. Ja mihinkäpäs hän olisi voinut ristittä mennä, sillä silloinhan hänen olisi pitänyt jättää luostari, ainoa koti, jonka Ilja oli hänelle antanut. Täälläkään, entisessä kodissa, ei ollut enää tilaa valojensa rikkojalle.
Siinä kivellä Jorma koetti saada vastausta itselleen. Hän odotti sitä koko kesäisen yön, mutta kun aamu koitti, ei selvyyttä ollut vielä tullut. Ja vielä paluumatkallaankin, kulkiessaan metsien halki ja kahlatessaan purojen poikki, kysyi munkki itseltään:
»Mitä minun pitää tehdä?»
»Mene Kuhasaloon!» — oli hän joka kerta kuulevinaan vastauksen korvissaan.
»Kun minä tahdoin tulla munkiksi», ajatteli Jorma, »tein sen vain sen takia, että saisin kastaa koko Pohjois-Karjalan. Mutta nyt minulle on sanottu, että kaste ei ole tuonut tänne mitään muuta kuin pahaa. Olen siis viettänyt tämän ajan turhaan luostarissa. Nyt on minulla sanottu olevan monta jumalaa, joihin en usko yhteenkään. Minä tahdoin tulla suureksi, Iljan kaltaiseksi, mutta nyt sanotaan, että se on vain halua päästä muita mahtavammaksi, toisten polkijaksi ja sortajaksi. Ja sitä minä en todellakaan tahtoisi tehdä tämän maan miehille!»
Epätoivo ja raivo alkoivat jo pyrkiä mielessä valtaan, niin pahaan umpikujaan näytti nuori mies ajaneen itsensä. Mutta siitä oli mentävä läpi keinolla millä tahansa!
»Ja mistä minä saan nyt tyydytystä itselleni? Uskonnostako? Se vanha mies sanoi, että tosiuskovaisia ovat vain ne, jotka uskovat hiljaisuudessa ja pitävät kaikkein pienintä ääntä itsestään. Pitäisikö minunkin jättää kastaminen ja vaipua hiljaisuuteen niinkuin Nikitin aikoinaan teki? Ja voinko minä pysyä yksinäisyydessä, kun vereni on luotu näin levottomaksi? Ja jos voisinkin sen tehdä, niin mitä apua sellaisesta uskostani olisi karjalaisille? — Eihän heidän elämänsä kostu sillä, jos minä katoan vaikka kokonaan maailmasta pois ja käytän kaiken aikani rukoilemiseen!»
Selvyyttä vain ei tullut. Tai oikeastaan talon isäntä sen oli jo sanonut Jormalle, mutta tämä ei tahtonut itsekkyydessään tunnustaa sitä oikeaksi, vaikka hänen mielensä olisi tehnytkin noudattaa sitä jo heti paikalla. Hän oli jo nähnyt ympärillään niin paljon vapaata elämää, että se alkoi houkutella. Mutta yksi esti vielä, ja se oli munkkivala.
Jos joku olisi nyt vapauttanut Jorman valoistaan, olisi tämä jo ensimmäisenä hetkenä ollut valmis jättämään kaiken entisen ja aloittanut uuden elämän vapaana miehenä. Niin voimakkaan vaikutuksen olivat häneen tehneet vanhan miehen puheet Koitereellä. Mutta kun nuo munkinvelvollisuudet painoivat vielä hänen omallatunnollaan, ei hän totisesti voinut muuta kuin mennä Kuhasaloon ja odottaa siellä sokeasti aikaa, että jotakin tulisi tapahtumaan, joka toisi ratkaisun itsestään.
»Niin, mihinkäpäs minä munallekaan kuin Kuhasaloon?» — huokasi hän ja suuntasi sitten askelensa suoraan etelää kohti.
Matkan varrella teki mieli poiketa sinne vanhan vaimon ja hänen tyttärensä mökkiin, mutta peloitti, että siellä saattaisi tulla niin kova vapauden kaipuu, joka voittaisi vielä hänetkin, Jorman, ja hän raukkamaisesti luopuisi rististään.
»Mitähän, jos koettaisin etsiä äidin vielä käsiini ja kysellä häneltä neuvoa?»
Mutta mistäs sen tiesi, löytyisikö äiti enää koskaan.
»Tai jos kysyisin neuvoa siltä Kontiolahden vanhalta vaimolta, hän on kyllä niin viisas, että osaa sanoa kaiken. Mutta hän vihaa luostaria ja neuvoo tietysti aivan samaa kuin Koitereen mieskin: minun on heitettävä tämä novgorodilainen kaapu nurkkaan, mentävä raivaamaan itselleni omaa peltoa ja unohdettava ainiaaksi kaikki opit ja autuudet.»
Jorman teki mieli saada tuo neuvo kaikilta ihmisiltä, mutta toiselta puolen hän sitä taas pelkäsi.
»Ei, minun täytyy vain karistaa heidän sanansa pois ajatuksistani! Siinä on kaikki, mitä minun tarvitsee tehdä päästäkseni entiselleni», arveli munkki.
Mutta kun hän matkalla tapasi ihmisiä tai itse poikkesi taloihin, huomasi hän, etteivät nuo kaksi ihmistä olleetkaan enää ainoat toisin ajattelevat. Sillä kaikkialla, missä Jorma kävi sisällä, puuttui pyhäinkuva nurkasta, ja häntä itseään katseltiin ja puhuteltiin hyvin karsaasti. Ja vielä vuosi sitten, kun hän oli liikkunut samoissa taloissa, oli siellä palveltu samaa Jumalaa kuin hänkin. Siis menneen talven aikana, jonka Jorma oli istunut, rangaistuskopissa eikä ollut tiennyt ulkomaailman tapahtumista mitään, oli tämä suuri muutos kaikkialla tapahtunut.
»Kyllä minun täytyy jotakin tehdä, jottei karjalaisten tarvitse katsella Ontron poikaa noin julmasti; minä näytän heille vielä, että poika on samaa verta kuin isäkin», ajatteli munkki jo silloin, kun lähestyi luostaria.
Niin Jorma palasi monestakin syystä hyvin pahantuulisena Kuhasaloon. Mutta suurin suru johtui kuitenkin siitä, ettei hän ollut löytänyt äitiään. Sitä lisäsivät vielä ne monet kokemukset ja ristiriidat, joihin hän oli matkalla sotkeutunut.
»Miksen minä lähtenyt Koitereelle jo silloin, kun en ollut sitoutunut vielä mihinkään ja olisin voinut peräytyä? Tai miksen jättänyt koko tätä matkaa tekemättä, silloin olisin säästynyt näkemästä ja kuulemasta nöyryytyksiä? Vai kuuluneekohan sekin asiaan, että minun täytyy joutua oman heimon miesten pilkattavaksi kuin pahantekijä!»
Ja nyt Jorma puristi kätensä nyrkkiin, pudotti sen pöytään ja laski tulemaan toisten munkkien kuullen synnilliset sanansa:
»Vaikka kaikki kiroukset ja paholaiset tulisivat päälleni, niin minun täytyy päästä tästä kadotuksesta elämään, ja elämään vain sillä tavoin kuin minun arvoiselleni miehelle sopii! — Mutta te, jotka olette syntyneet koiriksi, voitte kyllä ottaa vastaan kaikki ne potkut, jotka koirille annetaan!»
Ja kiukkua lisäsivät vielä Stefanin sanat, kun tämä näki Jorman palanneen:
»No, eikö erakkoelämä miellyttänytkään, kun jo näin pian tulit takaisin?»
»Koska minä olen erakoksi aikonut? Ja jos en saa tulla tänne, niin menen jonnekin sinne, missä minulla on parempi vastaanotto kuin täällä!»
»Ja minne aiot mennä, veli Jegor? Pakanainko keskuuteen?»
»Vaikka sinne! En olekaan tehnyt heille vielä niin paljon pahaa, että minun tarvitsisi kulkea henkipattona niinkuin sinun!»
VII.
Ja Jorma läksi taas. Vasta hetki sitten hän oli tullut luostariin pitkältä ja voimia kysyvältä matkaltaan, ja nyt hänen täytyi jo lähteä takaisin kuin kulkurin. Mutta mieluummin yksi yö nälkäisenä ja väsyneenä taivasalla kuin armosta luostarin kattojen suojissa!
Kun noissa ajatuksissaan kulkeva munkki sattui katsomaan ympärilleen, huomasi hän päässeensä jo matkojen päähän Kuhasalosta. Hiki virtasi ja jalkoja väsytti.
»Mihin minulla on tällainen kiire?» — kysyi hän itseltään. — »Menenpähän rauhaan, kuljen vaikka elämäni loppuun saakka; sitä pikemminhän pääsen perille, kun kiirehdin!»
Suutuksissaan hän heitti märän ja painavan kaapunsa metsään ja jatkoi kulkuaan. Ja miten matka lie huomaamatta joutunutkaan, mutta hän huomasi tulleensa Kontiolahden pohjukkaan samalle paikalle, missä hän jokin aika sitten oli eksyneenä istunut kivellä lepäämässä. Ja pian hän astui yli tutun pihamaan ja mietti:
»Tännekös minä taas tulinkin. Mikähän minut tuo aina tänne silloin, kun olen väsynyt?»
Hän meni pimeään pirttiin ja sanoi siellä:
»Kun kerran olin väsynyt, niin täällä annettiin minun levätä. Mutta nyt minä olen vieläkin voimattomampi ja pyydän, ettette ajaisi minua ulos, vaikka olenkin kastettu.»
»Ei, meiltä ei nälkäistä ja väsynyttä ajeta, jos hän on oikea mies! Mutta mistä tulet?»
»Olen kierrellyt tuolla Pyhäselän tienoilla, mutta siellä ei minua näytty tarvittavan.»
»Vai ei. No, jää tänne sitten! Marjatta on hankkinut ruokaa; saat siis syötävääkin, vaikkei sitä viime kerralla ollutkaan.»
»En voi syödä teidän vähiä ruokianne, jos en itse kykene mitään hankkimaan.»
»Syö nyt kuitenkin rauhassa, voithan sitten tehdä jotakin, kun olet levännyt.»
»Jos teillä on työtä, niin antakaa sitä minulle.»
»Työtäkin saat, jos sitä tahdot. Mene huomenna Marjatan kanssa heinää tekemään.»
Marjatta? — Niin, Jorma luuli hämärästi muistavansa, että hän oli joskus toivonut juuri sitä, että he Marjatan kanssa yhdessä saisivat tehdä heinää. Hän niittäisi ja tyttö kulkisi haravoineen jäljessä ja levittäisi luokopäät kuivumaan auringonpaisteeseen. Tuntui siltä kuin hän olisi odottanut noita vaimon sanoja jo kauan, mutta ehken se oli vain unta. Joka tapauksessa viikate tulisi heilumaan huomenna kevyesti!
Nyt vaimo huomasi taas Jorman kaulassa ristin ja sanoi:
»Etkö sinä vieläkään ole nakannut järveen tuota ristiäsi?»
»En. Olen vieläkin kastettu.»
»Mutta miksi sitten olet? Sinä taidat olla viimeinen, joka kannatat tässä maassa vielä novgorodilaisten jumalaista.»
»Mutta samat novgorodilaiset pelastivat aikoinaan minun henkeni, ja siksi minä vielä kiitollisuudesta kuulun heidän kastamiinsa», koetti Jorma keksiä jonkinlaiseksi puolustukseksi.
»Kiitollisuudesta! Mies hylkää oman heimonsa kiitollisuudesta! Tosiaankin suurenmoista! — Ole kiitollinen vain sille, joka sinut on pelastanut, mutta älä myy itseäsi heidän uskolleen. Älä teeskentele kiitollisuuttasi venäläisille, vaan heitä se ristisi menemään, sillä itsekin tiedät olevasi liian hyvä sellaisia kantamaan!»
Tämä oli jo toinen ihminen, joka sanoi samaa. Mutta Jorman voimat olivat jo niin lopussa, ettei hän syötyään jaksanut ajatella enää mitään eikä tahtonutkaan, vaan puolitylsänä heittäytyi penkille pitkälleen ja nukahti.
Ja Jorma näki unta, että joku suuri mies, joka oli mahtavampi kuin Ilja-munkki ja Valamon igumeeni, korkeampi kuin Moskovan metropoliitta, suuriruhtinas ja kaikki maailman hallitsijat yhteensä, oli noussut Kolin korkeimmalle kukkulalle jakamaan apuaan, neuvojaan ja tuomioitaan Pohjois-Karjalan asujaimille. Sadat ja tuhannet ihmiset olivat kokoontuneet Kolin juurelle, rohkeimmat olivat uskaltaneet nousta sen rinteillekin pyytämään mikä mitäkin. Ja jokainen, joka oli saanut asiansa puhutuksi, palasi takaisin tyytyväisin kasvoin.
Tuossa suuressa odottavien joukossa seisoi Jormakin, vaikkei tiennytkään, mitä asiaa hänen piti Jumalalta kysyä. — Silloin hän näki Stefanin tunkeutuvan, toisia ihmisiä tyrkkien, aivan Kaikkivaltiaan kasvojen eteen, tekevän ristinmerkin ja sanovan:
»Isä, karjalaiset ovat vihaisia meille munkeille, jotka levitämme Sinun sanaasi, koetamme elää hurskaina kaikki käskysi täyttäen ja kastamme ihmisiä Sinun uskoosi. Lähetä rutto karjalaisten keskuuteen ja tapa ne, jotka vainoovat meitä. Sinun uskollisia palvelijoitasi!»
Silloin tuo mahtavimpienkin isien Isä kysyi kansalta:
»Onko totta, että vainootte tätä miestä?»
Ja sadat, tuhannet suut jyräyttivät Herralle vastauksensa:
»Totta, totta on!»
Ja Jumala kysyi:
»Tahdotteko, että minä lähetän ruton teidän keskuuteenne?»
Nyt ei Stefan voinut hillitä enää julmaa hymyään Korkeimman kasvojen edessäkään, sillä hän luuli jo voittaneensa. Ja kansa vastasi Jumalalle:
»Anna oikeamielinen tuomiosi! Jos olemme tehneet väärin, kun emme ole noudattaneet niiden mieltä, jotka ovat Sinun lähettejäsi täällä, niin anna tuomiosi langeta! Mutta nuo Sinunkaan miehesi eivät ole synnittömiä!»
»Minä tiedän kaiken. Minä tiedän karjalaisten ja munkkien synnit. Mutta teidän uskonne ei ole oleva se, mitä nämä munkit tahtovat, vaan se tulee teidän omienne luota ja valloittaa teidät vastarinnatta. Minä lähetän toisia kastajia teidän luoksenne. Mutta mitä te teette silloin tälle miehelle?»
Jorma näki, kuinka Stefan alkoi väristä pelosta, että karjalaiset kostaisivat hänelle, ja koetti pujahtaa pakoon, mutta silloin Jumala pidätti hänet.
Kansa vastasi:
»Jos tahdot, isä, niin me tapamme tai ajamme hänet pois täältä.»
»Karjalan kansa, te ette aja häntä pois, vaan Minä se olen, joka langetan hänen tuomionsa. Minä tulen lähettämään teille toiset kastajat lännestä, siirrän rajan kauaksi itään ja erotan teidät ainiaaksi näistä miehistä.»
Ja noin sanottuaan Jumala otti mahtavan miekkansa, piirsi sillä viivan metsien ja järvien halki merestä mereen. Ja siellä, missä miekka kulki, menivät kaikki metsät lakoon kuin ruispelto rankkasateessa. Ja Hän sanoi:
»Tässä kulkee se veriviiva, joka erottaa teidät, vihamiehet, toisistanne. Kun ette ole eläneet sovussa, niin minä asetan teidän välillenne ikuisen vainon. Tämän viivan molemmin puolin liikkuu kuolema, ja se, joka pyrkii menemään toiselle puolelle, joutuu armotta hänen käsiinsä. Nyt olette siis kuulleet tuomioni ja muistakaa nämä sanani! — Ja te, karjalaiset, menkää nyt rauhassa kotiinne ja tehkää töitä pelloillanne, mutta katsokaa samalla, ettei tämä viiva enää koskaan siirry takaisin sinne, missä se on tähän saakka ollut!»
Ja kansa läksi tyytyväisenä pois. Mutta Jorma jäi vielä neuvottomana paikoilleen seisomaan, sillä hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt jäädä karjalaisten puolelle vai mennäkö Stefanin mukana viivan yli ja jäädä sinne. Silloin Jumala huomasi Jorman ja sanoi:
»Nuori mies, ratkaise pian!»
Mutta Jorma ei voinut sitä ratkaista itse. Hän näki Iljan katseen, joka pyysi häntä viivan toiselle puolelle. Hän näki myöskin kotitalonsa isännän synkän ja odottavan katseen. Ja toisaalla seisoi vanha vaimo tyttärensä Marjatan kanssa, ja vaimo huusi Jormalle uhaten nyrkillään:
»Kastettu, lurjus! Heitä ristisi järveen ja mene huomenna niittämään!»
Ja Marjatta katsoi Jormaa niin rukoilevasti kuin vain lempeillä ja kauneilla silmillään voi ja kuiskasi sitten hiljaa:
»Älä mene, jää tänne!»
Ja silloin Jorma kääntyi Jumalan puoleen, suoristi vahvan vartalonsa täyteen pituuteensa, nosti päänsä pystyyn niinkuin Ontron pojan pitikin ja sanoi:
»Isä, minä jään! Jos se on väärin, niin rankaise minua!»
Mutta Jumala hymyilikin lempeästi ja sanoi:
»Kas niin, joko tiedät viisikannan paremmaksi kuin venäläisen ristinmerkin!»
Silloin Jorma koetteli kaulaansa aikoen heittää ristinsä menemään, mutta kumpainenkin merkki oli sieltä kadonnut. Jumala heitti hänen oman viisikantansa takaisin hänen käteensä, ja samalla kuului Ilja-munkin ääni jostakin hyvin kaukaa:
»Ole aina uskollinen itsellesi ja uskollinen kaikille niille, joita sinä rakastat!»
Jumala hymyili, kansa hymyili, ja kaukaa lännestä alkoi tulla outoja miehiä miekkoineen ja risteineen kastamaan ihmisiä. Mutta heidän ristinsä eivät olleet samanlaisia kuin ne, jotka riippuivat venäläisten munkkien kaulassa. — Jumala laskeutui alas istuimeltaan ja meni pois, ja Pielisen laineet läikkyivät Kolin juurella kirkkaampina ja puhtaampina kuin koskaan pyhä vihkivesi Stefanin astiassa.
Aamulla herättyään Jorma ei tuntenut enää ollenkaan sitä ahdistusta, jonka vallassa hän oli edellisenä iltana ollut. Ja vaikkeivät asiat olleet muuttuneetkaan entisestään, tuntui nyt kuitenkin maailman luonnollisimmalta seikalta, että hän meni aittaan, otti sieltä viikatteen, nitoi sen varteensa ja alkoi niittää mökin seinivieriä.
Pian oli pihan ympärys niitetty, ja niittäjä sai mennä alemmaksi rannan puolelle. Ja hänestä tuntui niin hyvältä, kun myöhemmin Marjattakin joutui mukaan alkaen levitellä heiniä. Ja Jorma puhui jo tälle kuin parhaimmalle ystävällensä:
»Marjatta, oletko miettinyt, millä tavoin tulette äitisi kanssa toimeen ensi talven yli?»
»En tiedä sitä ollenkaan», vastasi tyttö huoaten. »Viljaa on kylvetty liian vähän ja heinätkin loppuvat varmasti kesken. Jos olisin yksin, niin hankkisin toimeentuloni, menisin vaikka pajarille orjaksi. Mutta kun ei ole ketään toista, joka hoitaisi sairasta äitiä, niin en voi jättää häntä yksin.»
»Minä koetan auttaa sinua kaikissa kotitöissäsi ja hoitaa äitiäsikin niin paljon kuin kerkiän — jos vain sallit sen.»
»Kiitos lupauksestasi! Tiedäthän, että saat sen tehdä, jos tahdot. Äiti ei ole pitkiin aikoihin kyennyt mihinkään — siis minulla on liian paljon työtä.»
»Marjatta parka! Olet varmaankin raatanut paljon, kun kasvosikin ovat käyneet noin kalpeiksi.»
Ja Jorma katseli tyttöä niin rehellisesti silmiin, että tämä punastui ja painoi päänsä alas aivankuin häveten kalpeuttaan.
»Sen jälkeen, kun isä kuoli», jatkoi tyttö, »tuntui aivan mahdottomalta elää, vaikka äitikin oli silloin vielä terve. Mutta nyt emme monesti tiedä, miten päästä edes kuluvan päivän iltaan saakka.»
»Kuule, minä autan sinua kaikessa! Minulla ei ole kotia ja tahtoisin olla hetkisen edes toisten luona. Tosin pistäydyn joskus täältä poissa, mutta kerkiänkän tehdä työtä täälläkin.»
»Minne aiot mennä?»
Ja nyt tyttö parka tuli niin murheellisen näköiseksi, että Jorma muisti viimeöistä untaan, jossa Marjatta oli sanonut hänelle, niin rukoilevana: »Älä mene, jää tänne!» Nytkin oli tuo katse samanlainen, ja Jorman piti sanoa lohdutukseksi:
»Käyn melkein joka päivä täällä ja tuon tullessani jotakin hyvää teille molemmille.»
»Sinä olet niin hyvä! — Mutta sano, mikä mies sinä olet? Sinussa on jotakin salaperäistä!»
»Minä olen eräs rauhaton sielu, jota kaikkialla vihataan ja joka on niin paha, että ajetaan joka paikasta pois. Toisaalta ajetaan sen vuoksi, että olen karjalainen ja toisaalta taas sen takia, että olen kastettu.»
»Ethän sinä paha ole, vaikka oletkin kastettu! Äiti vain tahtoo epäillä kaikkia, joilla hän näkee ristin kuvan; eikä syyttä, sillä isäni kaatui novgorodilaisten kirveestä, ja veljeni sortui häpeälliseen kuolemaan tuon saman uskon vuoksi.»
»Millä tavoin?»
»En voi kertoa sitä. Äitikin tahtoo unohtaa hänet ja toivoo, ettei veljestäni puhuttaisi koskaan mitään.»
Niin kului aika. — Ja kun Jorma sen mennessä oli saanut päähänsä palata takaisin luostariin, tuntui hänestä ihmeelliseltä se, kun hän ei ollenkaan pelännyt mennä sinne eikä tuntenut jälkeäkään siitä ahdistuksesta, jonka vallassa hän oli ollut viimeksi sieltä lähtiessään. Tämä lyhyt aika Kontiolahden pohjukassa oli muuttanut koko miehen aivan uudeksi. Ja kaikkein merkillisintä munkista oli, kun ei minkäänlaista yhteenottoa sattunut nyt Stefanin ja hänen välillään, kun hän eräänä päivänä ilmestyi kuin vanhat vihat unohtaneena takaisin luostariin. Niin alkoi Jorma jo kuvitella, että kaikki syy oli edellisellä kerralla ollutkin hänessä itsessään.
Mutta vaikkei hän silti nähnyt pyhimyskehää Stefanin pään ympärillä, ei hän tuntenut erikoista tappelunhaluakaan. Jorma oli vain enimmäkseen yksin, mietti ja katseli ympäristöänsä, joka viime näkemästä näytti muuttuneen paljon kauniimmaksi ja paremmaksi. Itse luostarirakennuskaan ei tuntunut enää vankilalta, tie rantaan näytti paljon sileämmältä, kaikki puut humisivat aivan eri äänellä ja veneet rannassa olivat kuin sorsanpoikue. Sisälläkin oli nyt paljon tilaa, kun suurin osa veljiä oli mennyt kaukaisille ulkotiloille heinättämään ja jäljelle olivat jääneet vain vanhukset. Ja itse Stefankin saattoi kulkea Jorman sivuitse niin toisten ihmisten tavoin, ettei tämän mieli tehnyt yhtään härnäillä esimiestään.
»Mikähän tämän kaiken on muuttanut niin toisenlaiseksi?» — mietti Jorma. »Tai kenties se onkin vain tyyntä myrskyn edellä!»
Mutta jos joku syrjäinen olisi katsonut Jormaa itseään, olisi hän saattanut sanoa vuorostaan:
»Veli Jegor on niin erilainen kuin ennen. Mitähän hyvää hänelle lienee tapahtunut?»
Ja kenties itse Stefan saattoikin salaa katsella Jorman touhuamista ja ajatella:
»Kas, kun nuorin veljistä, Jegor, on tullut katumukseen ja koettaa mielistellä minua töillään! Niin, niin! Kyllä sinä olet jo saanut nähdä ja näet vielä vastakin, että sinun täytyy taipua Kuhasalon oikeaksi mieheksi eivätkä sinun laisesi kukkopojat saa leikitellä minun kanssani!»
Mutta Jorma ei huomannut mitään muutosta omassa itsessään, vaan ajatteli:
»Jos täällä olisi aina näin hyvä olla, niin mieleni ei tekisi koskaan pois!»
Niin, mutta Marjatan kotona hänen oli käytävä, sillä niittäminen oli vielä kesken. Ja sitten, kun heinät kuivuisivat, piti hänen pistää ne pielekselle, leikata syksyllä vähäinen ohrapelto ja korjata nauriit kuoppaan. Ja olihan hänen käytävä hyvän tavan vuoksi heinässä luostarinkin niityillä, vaikkei siellä yhtä miestä kaivattukaan.
Ja käytyään vanhan vaimon ja hänen tyttärensä luona ja tehtyään vuoroin siellä pari päivää töitä, vuoroin taas saman ajan luostarissa kuin parahin orja, luuli Jorma jo löytäneensä itsellensä tehtävän, joka ilman ristiriitoja antaisi tyydytystä hänelle itselleen, näkyvämpiä tuloksia aherruksesta ja hyötyä muille.
Ja mikä merkillisintä: Nykyjään hän ei joutanut ajattelemaan uskoa enää ollenkaan eikä muistanut vaivata päätään sillä, pitikö hänen kantaa ristiä vai viisikantaa. Nyt oli vain yksi ainoa ajatus: Työ! — ja se sai tekemään kaiken, mihin vain voimat riittivät. Ja paljonhan niitä riittikin.
Joka aamu, kun aurinko päästi valoaan tiheän metsän läpi luostarin pihaan, alkoi silloin jo munkin mielikin mennä yhtä matkaa katseen kanssa yli selän manteren puolelle. Ja kun päivä oli ehtinyt pidemmälle, latoi Jorma säkkinsä täyteen kaikenlaista tavaraa, etupäässä ruokaa, heitti pussin selkäänsä, astui alas rantaan, ja pian läksi sieltä liikkeelle vene suunnaten kokkansa joensuuta kohti. Ja silloin Jorma matkasi aina joko luostarin niityille tai vanhan vaimon mökille, palatakseen vasta illalla takaisin.
Ja usein öisin, kun uni ei tahtonut tulla kovalla vuoteella, nousi hän ylös ja meni rantaan, missä hänen tapansa oli seisoa silloin, kun liiat ajatukset alkoivat painaa. Siellä hän seisoi vanhaan, tuttavaan koivuun nojaten ja antoi katseensa harhailla jonnekin kauas kuin hakien sieltä hyvin pientä pistettä, jossa oli hänen elämänsä pää. Sitäkö hän lie etsinyt vai muutako ajatellut seisoessaan siinä, mutta kun hän jälleen heräsi, loistivat hänen kasvonsa tyytyväisyydestä, melkeinpä ilosta. Vasta silloin hän saattoi palata takaisin vuoteelleen ja nukahtaa kuin mies, joka on tehnyt kunnollisen päivätyön. Mutta vielä nukkuessakin saattoivat ajatukset harhailla yli laajan kankaan sinne, missä suuren joen ja kaunisrantaisen järven välillä on korkea harju, harjun juurella pieni lampi ja sen rannalla mökkipahanen, jonka lakeisesta kierii savu ylös korkeiden koivujen latvoihin ja sitten hajoaa tuulen mukana avaruuteen.
Ja joka kerran, kun Jorma aamulla ilmestyi sinne samaan mökkiin ja tyhjensi säkkinsä sen pöydälle, kysyi vaimo:
»Mistä sinä tuot nuo kaikki ruuat?»