Part 7

Hän meni saaren erottamaa oikeanpuoleista haaraa kohti ja koetti pitkin rantoja soutaen päästä ylös. Kova ponnistus ja pahin paikka oli ohi, kosken ryöpyt alkoivat jo jäädä taakse vasemmalle. Matka jatkui sitten vastavirtaan ilman määrää ohi petäjikön, jota karjalaiset olivat pitäneet karsikkonaan vainajiaan haudatessa. Pian tuli vene jo ylös Jaamankankaan kohdalle, missä vasemmalla puolen kohosi rantatörmä kuin korkea seinä ylös, ja törmän päällä sadat jouhipetäjät huojuivat tuulessa. Siellä vasta Jorma veti veneensä piiloon rantapajukkoon ja kiipesi itse ylös mäelle. Ja nyt vierivät alhaalla ohi ne vedet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, asumattomilta seuduilta, ja menivät kohti etelää. Jorma katseli kauan veden menoa ja tunsi suurta halua lähteä joko sen mukana etelään tai sitä pitkin pohjoista kohti.

Ja tapansa mukaan hän olisi taas unohtunut miettimään siihen siksi, kunnes yö olisi tullut, ellei hän olisi kuullut risahdusta vierestään metsästä. Hän kääntyi katsomaan, muttei nähnyt muuta kuin näreen oksien heilumisen ja kuuli kauempaa risujen katkeilemisen ja askelet kanervikossa jonkun juostessa häntä pakoon metsän sisään. Nopeasti pujahti Jormakin pensaikon läpi ja puhaltui karkurin jälkeen. Kangas tömisi kaksista askelista, ja kun edelliset katosivat mäen alle notkoon, ei Jorma tiennyt, minne hänen ajettavansa oli hävinnyt. Hän juoksi yhä, mutta eksyi jäljiltä ja joutui harhailemaan metsässä tietämättä enää, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt kulkea. Lopulta hän uskoi jo, ettei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, vaan oli erehtynyt.

»Tai kenties se olikin metsänpiika, joka säikäytti minua», lohdutti hän itseään hymyillen aaveilleen ja läksi takaisin veneensä luo. Mutta sinnekään hän ei enää osannut, vaan eksyi Kontioniemeen.

»Minut on nyt noiduttu metsään. Tapio on pimittänyt minut tänne, kun käännyin uuteen uskoon. — Mutta olkoonpa vene missä tahansa, minä menen jalkaisin luostariin takaisin!»

Mutta väsyttävän tuntui jo. Mäen päälle päästyään hän istahti kivelle, antaen pään painua käsien varaan. Ajatuksetkin kulkivat kuin unessa.

»Missähän äiti ja sisar Marjatta ovat nyt? — Kuolleet kenties!»

Niin muisti munkki sen ikävänsä, jonka vallassa hän oli ollut jäätyään maamostaan yksin. Miksi hän oli ollut niin muistamaton, ettei ollut käynyt Koitereella katsomassa entistä kotiaan? — Ja nyt sai kärsineen äidin kuva kuin pyhimyskehän päänsä ympärille, niinkuin Neitsyelläkin oli. Kasvoista tuntui vähän vähältä katoavan raskaan työn jättämät juovat ja koko kasvot saivat iloisemman hohteen. Kenties olikin äiti jo päässyt kärsimyksistään ainiaaksi? Ja kenties ne silmät katselivat parasta aikaa taivaasta alas omaa poikaa, joka istui siinä kivellä väsyneenä ja yksin, lähellä sitä paikkaa, jolta heidät kolmisin oli kerran korjattu pois. Kenties hän katseli poikaansa, tuota vierasta nuorukaista, eikä tuntenutkaan häntä enää.

»Suo, Jumala, että löytäisin kerran vielä heidätkin, äidin ja Marjatta-siskon!»

Jorma nousi kuin aikoen lähteä ja silmäili kiveä, jolla oli istunut. Se oli vain tavallinen kivi jyrkän harjanteen päällä, josta oli laaja näköala yli aukean Höytiäisen ja mäen alla olevan lammen. Mutta siitä kiven vierestä läksi kuin poluntapainen alas lammenrantaan. Siis jossakin lähistöllä täytyi olla asumus ja siinä ihmisiä.

Kuin virkistyneenä tuosta huomiostaan laskeutui hän polkua pitkin lammen rantaan, ja siellä juuri olikin pieni, aution näköinen mökki, jota hän oli lähtenyt etsimään. Jorma seisoi sen porraskivellä hetkisen, mutta kun mitään ei kuulunut, uskoi hän sen olevan yhden niitä monia, joista taudit ja nälkä olivat tappaneet asukkaat. Nyt hän muisti taas oman kotinsa, joka oli ollut melkein samanlainen kuin tämä. Ja tuo kodin muistaminen kadotti mielestä kaiken kammon tätä autiota majaa kohtaan, ja hän päätti astua sisään ja nukkua siellä yönsä. Mutta kun hän yritti avata ovea, putosi se pois saranoiltaan, niin oli raukka lahonnut.

»Olkoonpa kuinka huono tahansa», ajatteli Jorma, »parempi se on sittenkin kuin luostari!»

Ja niin astui karjalaispukuinen munkki sisään. Kesäyön hämärä muuttui siellä melkein pimeydeksi, ja vieras hätkähti, kun kuuli äänen sanovan pirtin peränurkasta:

»Pianpa jouduitkin, Marjatta.»

Jorma seisoi pimeässä kuin paikalleen naulittuna eikä hämmästykseltään voinut edes avata suutaan vastaukseksi, sillä hän oli ollut niin varma siitä, että mökki oli autio.

»Onko se Marjatta vai kuka siellä liikkuu?» — kysyi sama ääni taas. Ja Jorma vastasi vihdoinkin hiukan epäröivällä äänellä:

»En ole Marjatta, vaan vieras mies. Eksyin Jaamankankaalle ja olen nyt täällä. En pyydä mitään muuta kuin lupaa saada levähtää hetkisen. Luulin, että tämä pirtti oli autio, sentähden tulin sisään. Olisinhan voinut nukkua jossakin tuolla kanervikollakin.»

»Jos olet kunnon ihminen ja kuljet oikeilla asioilla, niin saat kyllä olla meillä. Mutta auta myöskin meitä onnettomia, sillä minä itse olen kuolemansairas ja tyttäreni meni hakemaan naapurista syötävää.»

»Millä voin auttaa?»

»Aitassa on pari kalaa, mene ja hae ne tänne. — Mutta mitäs minä sinulle itsellesi annan, kun muuta ei ole? Mutta ehken Marjatta tulee pian ja tuo jotakin tullessaan.»

Jorma aikoi mennä ja astui kynnykselle. Ulkoa tulevaa vähäistä valoa vasten hän seisoi siinä oviaukossa.

»Kastettu, lurjus!» huusi — vaimo yht'äkkiä, huomattuaan hopeisen ristin Jorman kaulassa. »Mitä sinä täältä haet?»

Ja vaimo nosti nyrkkinsä kuin lyödäkseen sillä vähintäin paholaista. Jorma kääntyi takaisin sisään ja selitti, että hän oli kyllä kastettu, mutta oli tullut kuitenkin vain rehellisessä tarkoituksessa. — Ja hän kiitti taivasta siitä, että oli heittänyt munkkiviittansa Kuhasaloon ja tullut tänne vain tavallisessa puvussa, sillä munkkina hänet olisi ajettu täältä armotta ulos.

»Ellet sinäkin vain ole noita venäläisten käännyttämiä roikaleita, jotka kulkevat täällä kaakattamassa uutta oppiaan? Ja jos et ole niin kunnollinen kuin sanot, niin saat kyllä tehdä vanhalle akalle mitä tahdot, mutta jumalaasi minä en palvele sittenkään!»

Tähän lopetti vaimo, mutta jatkoi sitten kuin lepyttääkseen Jormaa:

»No, haehan nyt ne kalat ja katso, joko Marjattaa näkyy tulevaksi.»

Jorma nouti kalat, sytytti tulen lieteen ja paistoi ne teroitetun puutikun nenässä. Molemmat kalat olivat niin pieniä, ettei paistaja saattanut ottaa niistä toista vaimon kehoituksestakaan, vaikka mieli tekikin.

Tämä oli ensimmäinen ilta kokonaiseen vuoteen, kun hän oli karjalaisessa pirtissä. Ja nyt hän unohti kaiken ympärillään, valansa yksinäisyydelle, menneisyyden ja tulevaisuuden. Jorma oli tyytyväinen uuteen löytöönsä ja sai sinä iltana kaksi oikeata ystävää, vanhan vaimon ja hänen tyttärensä. Ja tuo tytär oli se sama, jonka takia Jorma oli oikeastaan aloittanut tappelun veronkantajia vastaan Mönnissä. Sillä heti Marjatan tultua kotiin munkki tunsi hänet samaksi vaaleaksi, uneksivakatseiseksi ja punaposkiseksi neidoksi, jonka verosäkki oli tehnyt tuhoisaa jälkeä munkin kädessä. Ja Jorma oli tyytyväinen myöskin siihen, ettei tyttö tuntenut häntä Kuhasalon munkiksi, muuten hänen vierailunsa olisi loppunut lyhyeen.

Ja tästä lahomökistä, jonka liesi oli hajoamassa, ovi poissa paikoiltaan ja kaikki seinänraot irvisteleviä, sai Jorma ensimmäisen kodintunteen, ainoan, minkä hän voi saada. Olihan sielläkin oma kotisirkkansa, joka mustan lieden takaa viritti virtensä. Ja ne, jotka olivat sisällä, ymmärsivät sen nyt paremmin kuin muut, ymmärsivät niin hyvin, ettei kuulunut mitään ääntä pimeästä pirtistä. Ainoastaan kerran kohosi ja laski munkin käsi, liekö onneton pyyhkäissyt kyyneltä pois silmästään, — Ja kun soitto viimein lakkasi, ei vielä sen jälkeenkään kuulunut mitään, sillä kaikki nuo huolten painamat ihmiset olivat nukahtaneet, voidakseen taas seuraavana päivänä kestää elämän runottomimmankin puolen.

Herättyään Jorma kysyi vaimolta;

»Milläs minä palkitsen teille tämän kaiken?»

»Millä sinä voit palkita, liekö mitään itselläsikään! Mutta yhtä pyydän sinulta: älä ainakaan puhu mitään uskostasi, sillä minua et käännytä siihen. Aikoinaan se Ilja kastoi meidätkin, mutta silloin tuli tuho ja sentähden olemmekin nyt köyhiä. Kun haltioita muistamme, niin nekin muistavat meitä, mutta ne uudet jumalat tuovat tullessaan vain onnettomuutta. Miehen ja pojan ne ovat jo minultakin vieneet. — Munkit ovat käyneet joskus täällä kurkuilemassa ja puhumassa kauniisti, mutta vieläkin pahempi tarkoitus heillä näkyy olevan kuin opettaminen.»

»Mikä sitten?»

»En sano. Roistoja näkyvät olevan kaikki ne venäläiset, varsinkin se mustapartainen ja kiiluvasilmäinen pääpiru.»

Jorma ei udellut enempää, sillä se olisi ollut turhaa ja pelkäsi samalla paljastavan vielä itsensä. Häntä ihmetytti kuitenkin, mitä munkit olivat käyneet täällä köyhässä mökissä, jossa ei ollut mitään ryöstettävääkään, ja varsinkin Stefan, johon vaimo viittasi.

Jorma hyvästeli ja läksi. Matkalla hän tunsi entistä suurempaa koti-ikävää. Se vaivasi häntä jo enemmän kuin mitkään muut kärsimykset tähän saakka. Nyt kuluneena yönä hän oli sen tuntenut kaikessa kovuudessaan. Ja koko levoton mieli oli nyt entistä levottomampi. Mutta kun mies oli päättäväinen, meni hän suoraan Kuhasaloon, astui Stefanin eteen ja sanoi tälle:

»Minä aion mennä vielä tänään Ilomantsiin.»

»Mitä sinne?»

»Menen etsimään äitiäni ja sisartani, jotka kenties vielä elävät Koitereen rannoilla.»

»No mitäpä sinä heistä?»

»Toivon voivani jollakin tavoin auttaa heitä. On jo kulunut toistakymmentä vuotta siitä, kun näin heidät viimeksi, en ole siis liian usein juossut siellä.»

»Mutta jos sinä rupeat asumaan kotonasi, niin ethän silloin ole mikään munkki.»

»Niin, mutta kun minua ei voida pakottaa eristäytymään tänne luostariin, niin minä menen. Kun kaikki muutkin veljet näkyvät olevan täällä aivan vapaina, niin miksen minäkin? Jos tahdon lähteä kastamaan kansaa tai mennä erakoksi, niin mitkään säännöt eivät minua estä!»

»Aiotko siirtyä erakkomajaan?»

»En, mutta sanoin tuon vain sentähden, ettet sinä voi vangita minua luostariin, jos tahdon mennä muualle. Kun sinä ja muut veljet kuljette kastamassa ja opettamassa ihmisiä Kontiolahdella leskien mökeissä, niin saan kai minäkin käydä Ilomantsissa?» Jorma sanoi nuo viimeiset sanansa jo selvästi suuttuen, mutta hän tahtoi myöskin nähdä Stefanin naaman niiden jälkeen. Tämän kasvot synkkenivätkin huomattavasti ja hän kivahti:

»Mistä sen tiedät?»

»Olen vain kuullut!»

»Mene sitten ja rakenna skiittojasi vaikka joka vaaralle, koskapa olet noin viisas, varsinkin vakoilemaan!»

Jorma oli taas ajanut esimiehensä umpikujaan ja pääsi menemään. Olisihan hän kyllä mennyt muutenkin, mutta hän tahtoi näin vihkimisensä jälkeen olla edes hiukkasen kuuliainen, vaikkei se kuuliaisuus ollut taaskaan voittanut.

Matka oli pitkä, mutta saadakseen kymmenenkin vuoden kuluttua nähdä oman pirtin, ei mikään matka tunnu voittamattomalta. Kenties käyminen vanhan vaimon mökissä oli nostanut hänessä vastustamattoman halun käydä omassakin kodissa?

Ja vihdoin, kun Jorman jalkojen alla olivat Lapiovaaran kalliot ja kaukana siinsi Koitereen selkä, tuntui siltä kuin takana olisi ollut vain pitkä ja ikävä pyhiinvaellusmatka ja edessä se luvattu maa, jossa hän kaikkien vaivojen jälkeen löytäisi vihdoinkin rauhan siitä, että oli jaksanut ponnistella näin pitkälle eikä ollut uupunut kesken.

Mutta missä oli se paikka, jota Jorma etsi? Munkki muisti vielä hämärästi vanhan pihamaan, mökin ja aittarakennukset, ja jos hän olisi nähnyt ne edessään, olisi hän tuntenut ne heti. Mutta nyt hän ei voinut sanoa, mistä hän ne löytäisi, sillä silloin, kun hän poikasena oli lähtenyt sieltä pois, ei hänen maailmantuntemuksensa ulottunut sen pitemmälle kuin lähimpään metsään ja rantaan saakka.

Jorma meni nyt lähimpään kylään ja koetti siellä kysellä entistä kotiaan ja äitiään, mutta kukaan ei voinut neuvoa häntä. Oli siis mentävä eteenpäin. Toisessa kylässä sanoi joku:

»Ei täällä ole sellaisia, mutta mene eteenpäin, niin ehken löydät.»

Jorma meni kolmanteen, ja siellä kertoi taas muuan:

»Kyllä he ovat aikoinaan asuneet jossakin täällä, mutta ovat muuttaneet pois.»

Ja toinen tiesi kertoa:

»Paljon he kärsivät puutetta ja menivät sitten jonnekin etelään, mutta en tiedä minne.»

Ja kolmas, vanha haltioiden palvelija pakisi:

»Se nainen oli uhrannut oman poikansakin Ristin Kiesukselle. Tappaneen kuului, ja ruumiin oli vienyt Kuhasaloon munkkien nähtäväksi. Ja tuho tuli siitä, haltiat hylkäsivät akan, ja pois piti hänen, kehnon, mennä!»

Nyt raivostui taas Jorma;

»Pidä suusi kiinni, senkin noita! Tässä on sen akan poika ja hengittää vielä yhtä varmasti kuin sinäkin!»

— Kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, hän päätti äidin todella menneen jonnekin etelään. Hän koetti kuitenkin etsiä kotinsa ja löysikin sen. Mutta eipä ollutkaan piha enää sellainen, miksi hän sen muisti. Ei ollut enää aittaa pirtin nurkan takana, ja itse pirttikin oli jo uusi ja paljon suurempi. Huonohan se oli aikoinaan ollutkin. Eipä ollut uusille ihmisille kelvannut se entinen, vaan pois oli pitänyt purkaa ja saada uusi. Ja nyt, kun hän meni sisälle, eivät häntä ottaneetkaan vastaan äiti ja Marjatta, niinkuin hän oli koko tulomatkansa kuvitellut. Vieraita olivat ihmiset ja karsaasti katsoivat munkkiin.

»Kuhasalostako tullaan ja kastamaanko vai kerjäämäänkö lähdettiin?» — kysyttiin heti.

Jorma ei nähnyt pyhäinkuvaa nurkassa, jossa se varmasti olisi ollut, jos äiti olisi asunut talossa.

»En ole kastamaan tullut, vielä vähemmän keneltäkään kerjäämään. Vanhaa kotitaloani vain katsomaan läksin.»

»Missä on sinun kotisi?»

»Tällä samalla paikalla se aikoinaan seisoi.»

»Vai niin. Kukas olet?»

»Jorma on nimeni täällä. Kuhasalossa se on Jegor.»

»Ja oletko Ontro-vainaan poika?»

»Se olen.»

»Vai sinä se olet!» — ihmetteli isäntä. »Olen kyllä kuullut puhuttavan, että sinusta on tullut mies mainio siellä, missä venäläiset rosvot asustelevat. — Mitähän Ontro sanoisi, kun tietäisi poikansa venäläisiä hännystelevän? Mutta mitenkäs tänne tulit?»

Tuossa oli jo sanottu sen verran, että se sai Jorman veret liikkeelle. Mutta hän hillitsi itsensä vielä ja vastasi vain rauhallisesti:

»Jalkaisin tulin.»

»Niin, niin, mutta tarkoitin, että kuinka sinä uskalsit tulla tänne?»

»Ketäs minä pelkäisin?»

»Täällä on tavallisesti annettu selkäsauna niille, jotka leikkivät liian paljon novgorodilaista tai saarnaavat heidän oppejaan. Sukkela lähtö on niille annettu, ja ovatpa taitaneet muutamia jo tappaakin. Eipä vain ole munkkeja täällä ennen kuljeskellut.»

»No, nythän ainakin näette yhden!

Jorman sisällä kaiveli, kaivelipa niin, että vesi yritti kiukusta kihota silmiin. Olihan hän luullut tapaavansa entisen kodin rakkaille asujaimineen, mutta nyt vihjailtiin samassa paikassa ulosajamisesta ja selkäsaunasta. Kaikkea muuta hän kyllä saattoi vielä kärsiä, muttei yhtään lyöntiä! Sisäisen surunsa hän saattoi vielä kestää ja peittää, muttei häväistystä! Jorma koetti hillitä vielä itseään ja omasta puolestaan kiertää kaikki pahat sanat, mutta puhe joutui sittenkin takaisin uskontoon. Ja hänelle kerrottiin:

»Viime talvena täällä oli paha yhteenotto. Kun Ristin Kiesuksen uskoon kastetut eivät antaneet meille toisille rauhaa enää missään, annettiin heille selkään miesjoukolla ja ajettiin pois koko näiltä seuduilta. Muutamia niistä taisi mennä itään, toisia Lieksaan ja Juukaankin pakoon. — Ja lopuksi ne kaikkein pahimmat, joiden sisu ei antanut myöten mennä pakoon, pääsivät hengestään.»

»Ikävää on sellainen.»

»Niin on, mutta kun alkoivat isännöidä joka paikassa kuin kotonaan! Mikäs siinä, uskokoot ihmiset mitä tahansa, mutta älkööt tulko toisten tupiin myökämään. Mitä lienevät pahaa henkeä palvelleet jumalanaan. Oletkos sinäkin sellainen, munkki?»

Jorma ei virkkanut enää mitään, sillä hän tiesi, ettei hän olisi osannut vastata tuohon enää muuten kuin härnäävästi.

»Huonoille teille olet sinäkin joutunut», jatkoi isäntä, »novgorodilaisten joukkoon olet ruvennut ja heidän oppejaan kannatat. Eikö meillä karjalaisilla ollut hyvä elää ja palvella omia haltioitamme ennenkuin pajarit, munkit ja muut koirat tulivat? Nyt ne säikyttelevät meidän haltiamme niin, etteivät kalatkaan elä vesissämme, riista metsissä, ja pellotkin menettävät kasvunsa. Eikä siinäkään ole vielä kylliksi, vaan omien kylien miehet alkavat jo vainota toisiaan kuin karhut lehmäkarjoja. — Heitä sinäkin ajoissa pois tuo kaapu ja rupea oikeaksi karjalaiseksi ennenkuin kaikki on myöhäistä! Olet niin hyvännäköinen mies, jotta on aivan sääli, kun olet joutunut väärälle puolelle.»

»En minä ole sen vääremmällä kuin— — —», yritti Jorma pistää väliin, mutta toinen keskeytti hänet:

»Olet, varmasti olet, sillä sinä olet juuri pajarien ja munkkien joukkoa! Mutta täytyyhän sinun itsekin ajatella niin paljon, että olet kavaltaja, jos menet vihollisen valtaherrain puolelle.»

Nyt ei Jorma enää sietänyt enempää, vaan hyppäsi pystyyn ja kivahti:

»Se on vale! Olihan Iljakin yhtä hyvä mies kuin muutkin, vaikka — — —»

»Älä suutu, nuorimies, vaan pysy rauhallisena tämän pirtin sisällä! Tuolla tavoinhan ne toisetkin alkoivat riehua täällä. -— Ilja oli kyllä hyvä mies, mutta hänkin palveli vääriä isäntiä. Ilja luuli tekevänsä hyvää tälle maalle, kun kastoi ihmiset novgorodilaisten oppiin. Mutta hän ei osannut aavistaa, mitä pahaa hänen uskontonsa oli jälkeenpäin saava aikaan. Ja sinusta tulee aivan samanlainen. Sinä olet vielä sokea etkä huomaa, että entiset rauhalliset ja onnelliset ajat ovat olleet ja menneet. Ja kuten jo sanoin, eivät ne ajat tule takaisin, ennenkuin meillä on taas Ontron kaltainen mies ja viimeinenkin novgorodilainen ajettu täältä pois. Usko pois minua, sillä minä olen vanhempi ja viisaampi! — Ja koskapa nuoresta polvesta ei näy olevan enää mihinkään, olen minä ajatellut koota itselleni joukkoja niin paljon, että voin tapella taas yhtä vahvasti kuin isäsi aikoihin.»

Jorma oli löytänyt tähänastisista vastustajistaan kaikkein pahimman. Tuo oli yksi niitä ruhtinaita, joita joskus tapaa perään antamattomana, säikkymättömänä ja varmaryhtisenä istumassa suomalaispirttien pöydän päässä. Tuollainen kai oli Jorman isäkin ollut tällä samalla paikalla? Miksei poika ollut pitänyt isän paikkaa omanaan ja hallinnut sitä?

Suuren tietäjän ja päällikön poika oli nyt jo löytänyt parempansa, ja tuntui kuin raskas käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja painanut hänet takaisin istualleen, kun isäntä oli lausunut viimeiset sanansa.

Sitten sanoi isäntä jo ystävällisemmin:

»Meidän talossamme saa kyllä itsekukin ajatella, mitä tahtoo, mutta riehumista ei sallita. Ja jos vieras on oikea mies, käsketään hänet vielä pöytäänkin, olipa hän kuka tahansa. — Siis tulehan tänne ja syö hyvänä vieraana entisen kotitalosi pöydässä!»

Jorma totteli käskyä, tuntien samaa kuin silloinkin, kun munkit olivat hänet kerran vieneet rannasta ylös luostariin piiskattavaksi sen öisen venematkan jälkeen. Hän koetti antaa nimen tuolle tunteelle, mutta ei löytänyt mitään sopivaa. Vasta kun hänet illalla pyydettiin saunaan sanoilla: »Sauna on sama kuin silloinkin, kun kylvit siellä karjalaispoikana; haluttaako lähteä sinne mukaan vielä venäläisenä munkkinakin?» — alkoi Jorma jo ymmärtää ja tunnustaa itselleenkin, että sen tunteen nimi oli — häpeä! Noissa sanoissa vedottiin jo johonkin, mutta hän ei ollut tietävinään mitään, vaan kiitti ainoastaan ja läksi mukaan.

»Mikä on tuo viisikanta, jota kannat kaulassasi?» kysyi saunassa isäntä Jormalta.

»Se on isieni vanha taikakalu.»

»Mistä tuo taikakalu sinua suojelee?»

»Se suojelee kantajaansa kaikista onnettomuuksista.»

»Ja mikä on tuo toinen, tuo hopeinen?»

»Se on tavallinen risti, joka riippuu melkein jokaisen kastetun ja munkin kaulassa.»

»No suojeleeko tuo vanha, pakanallinen viisikanta sinua silloinkin, kun sen vierellä riippuu kastetun miehen ristinmerkki?»

Jorma ei enää kyennyt vastaamaan. Nyt oli tullut sellainen isku, jota hän ei ollut itsekään aavistanut. Hän näki jo oman uskonsa ja itsensäkin sellaisessa asemassa, joka ei lisännyt enää voitonvarmuutta. Vielä tähän saakka hän oli toivonut löytävänsä jonkin puolustuskeinon tuota miestä vastaan, mutta nyt oli jo taivuttava lopullisesti. Hänen oman uskonsa horjuvaisuus oli näytetty toteen noilla kahdella pienellä kapineella. Olisihan jo risti yksinään suojellut kantajaansa, jos hän todella olisi luottanut ristiinsä. Mutta Jormapa ei ollut luottanutkaan siihen, vaan oli kantanut vielä pakanallista taikakalua, jonka voimaa hän ei ollut huomannut epäillä. Jorma oli siis heikompi kuin muut ihmiset, sillä hän oli uskonut yht'aikaa molempiin niihin. Hän oli samanlainen haltioiden palvelija kuin muutkin karjalaiset, mutta rukoili novgorodilaistenkin Jumalaa. Hän oli puhunut yhdestä ainoasta Jumalasta, muttei luottanut Häneen itsekään. Hän oli puhunut ja raivonnut pakanuutta ja haltioita vastaan, mutta siitä huolimatta kantoi kaulassaan noitien ja poppamiesten synnillistä taikakapinetta, jonka hän olisi ollut valmis repimään irti muiden kaulasta, omastaan ei. Niin, mistä tiesi, mitä pakanallisia menoja ja loihtuja liittyi tuohonkin rakkaaksi käyneeseen viisikantaan! — Nyt alkoi Jormalle selvitä, mitä oli oikea usko. Hän ajatteli:

»Mutta onko sitten ketään, joka uskoo eikä tee syntiä? Olikohan Ilja uskonut? — Ei. Iljassakin oli yksi vika: Hän oli opettanut, ettei saa tappaa lähimmäistään, ja Iljan joukot kuitenkin olivat tappaneet hänen isänsäkin. Senkin hän oli kuullut ensi kerran vasta tänä iltana. — Ja se, joka levittää Jumalan sanaa, levittäköön sitä ilman puukkoja ja kirveitä, muutoin hän on yhtä suuri syntinen kuin pakanatkin.»

Lopulta Jorma ei näyttänyt löytävän enää ketään, jossa ei olisi ollut jotakin vikaa.

»Onkohan ketään», ajatteli munkki taas, »joka uskoo aivan täydellisesti ja elää itsekin sen mukaan kuin opettaa ja arvostelee toisia?

Ja lopulta tuli vastaus tähänkin:

»Ei ole. Ihmisillä näkyy olevan halu edistää hyvää, mutta kuitenkin jokainen ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia enemmän kuin he sallivat niitä lähimmäisilleen.»

Ja nyt, kun Jorma huomasi, ettei hän ollutkaan ainoa, joka oli rikkonut omaa oppiaan vastaan, meni hän vanhan miehen luo ja kysyi:

»Miksi sitten ihmiset opettavat tuota uutta uskoa, miksi he kastavat ihmisiä ja miksi he puhuvat Jumalasta toisille, vaikkeivät usko Jumalaan itsekään? Miksi he saarnaavat, ettei pidä tappaa, vaikka ovat itse valmiit tekemään sen koska tahansa? Miksi he kieltävät varastamasta, vaikka heillä itsellään on vaikka kuinka paljon luvattomalla tavalla hankittua tavaraa?»

Ja tuo toinen vastasi hänelle silloin:

»Siksi, että he sokeasti pitävät kaikkea uutta parempana kuin vanhaa. He kastavat ihmisiä vain sen takia, että saisivat näyttää jollakin tavoin valtaansa ja voimaansa, tullakseen edes hiukkasen kuuluisiksi ja saadakseen nimensä kaikkien huulille. He puhuvat meille pakanoille Jumalasta vain näyttääkseen olevansa tiedoiltaan suurempia kuin me, vaikkeivät mitään tietäjiä olekaan. Huutamalla olevansa Jumalan sanansaattajia tahtovat he asettua meidän muiden ihmisten yläpuolelle, ja kuitenkaan ei Jumala ole lähettänyt heitä. He saarnaavat tappamista vastaan vain sentähden, ettemme ajatuksissammekaan tulisi loukanneiksi heitä itseään, sillä he ovat suuria pelkureita. He kieltävät varastamasta vain sentähden, ettemme osaisi epäillä, kuinka paljon he itse tekevät sitä, ja ettemme varastaisi heiltä enää takaisin. — Tuossa ovat syyt heidän suureen huutoonsa! Ja kastajat ja mahtajat huutavatkin äänensä käheiksi vain sentähden, että saisivat: huutaa enemmän kuin muut ihmiset. Helppoahan on jokaisen huutaa kansajoukoille uskoaan, mutta ei ole yhtä helppoa näyttää sitä toteen. — Vain se, joka hiljaisuudessa palvelee haltioitaan tai rukoilee Jumalaansa kerskumatta siitä toisille, saattaa uskoa todella itsekin siihen, mitä palvelee. — Ymmärrätkö nyt minua, poikani?»

»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»

»No niin, vastaa nyt minulle, oletko elänyt niinkuin sinun olisi pitänyt elää ollaksesi kelvollinen opettamaan toisia?»

»En.»