Part 6

Siitä lähtien saapui Jorma aina sinne, missä munkit olivat parhaillaan ottamassa omavaltaisia veroja, karjalaisten voimatta sitä estää. Hän ilmestyi sinne sen näköisenä, että munkit, tuntien varsin hyvin nuoren noviisin tavat, katsoivat parhaaksi kadota mahdollisimman pian ja suorinta tietä.

Jorma tuli myöskin parahiksi sinne, missä kastetut hioivat puukkojaan toisten varalle. Siellä hän puhui järkeä miesten aivoihin, puhui Jeesuksesta, joka ei sallinut toisten tappamista. Silloin tulivat kiihkoilijat ajatelleeksi asiaa ja huomasivat aikeensa vääräksi, sillä kastetta ei pitänyt kirveillä levittää.

Jorma joutui aikanaan myöskin sinne, mistä asukkaat olivat juuri lähdössä pakoon pajarin asemiehiä, joita oli nähty liikkuvan lähistöillä. Siellä taas Jorma rauhoitti kaikki ja antoi oman sanansa takuuksi, ettei vaaraa ollut uhkaamassa. — Tulipa Jorma lopulta itse pajarien hoveihinkin, joissa nuo venäläiset läänitysherrat olivat panemassa toimeen pieksäjäisiä; Jorman saapuessa ne kuitenkin aina loppuivat alkuunsa.

Jorma itsekin ihmetteli, mistä hän oli saanut sen voiman, joka teki tyhjiksi niin monien ihmisten aikomukset. Nuo voimat tuntuivat vain kasvavan ja antoivat niiden omistajalle uutta intoa toimimaan. Lopulta hän ei suonut lepoakaan itselleen, vaan kiersi kaikkialla kuin haamu. Ja näytti jo siltä, että hän oli joka paikassa yhtä aikaa.

Ja niin syntyi taikauskoisen kansan keskuudessa se huhu, että Pyhä Ilja oli lähettänyt jonkun enkeleistään taivaasta Karjalaan. Se uutinen kulki paikasta toiseen Ilomantsin perukoilta Liperiin ja Pyhäselän ränneiltä Nurmekseen saakka. Heikoimmat alkoivat jo katua, että olivat pesseet itsestään Iljan kasteveden vaikutuksen pois. Ja pelossa, että tuo Iljan lähetti tulisi heitä siitä rankaisemaan, tuli kiire muuttaa uskontoa jälleen. — Muutamin paikoin kerrottiin taas, että Ilja itse oli tullut takaisin maan päälle. Se tekikin suurimman vaikutuksensa. Todistihan jo sekin, että kuollut mies tuli takaisin elämään, tarpeeksi selvästi, että Jumala taisi sittenkin olla olemassa.

Niinpä kaikkein herkkäuskoisimmat naiset jo lausuivatkin Jorman tervetulleeksi Iljana takaisin. Mutta miehet, jotka olivat kyllästyneet ihmeisiin ja epäilivät kaikkea sellaista, sanoivat:

»Eihän tuo ole Ilja. Pentuhan tuo on!»

Kohotettiinpa jossakin jo käsi lyöntiä varten, mutta silloin putosi Jormankin nyrkki, ja vahvakin koura hervahti alas.

»Ei tuo ole mikään Ilja, eihän Ilja lyönyt ketään.»

Mutta asianomainen iskun saanut vastasi siihen:

»Onhan se varmasti! Tunnenhan minä Iljankin kourat ja tiedän, ettei tuollaista täräystä anna muut kuin hän. Tunnenhan minä omassa päälaessani, kuka sitä on silitellyt.»

»Jos lie hyvinkin Ilja!» Ja sitten saattoi sama mies sanoa vaimolleen: »Menepäs etsimään se vanha kotijumalainen ja pane paikoilleen pirttiin ennenkuin se pentu-Ilja tulee meille.»

Jorma otti mielihyvin vastaan herkkäuskoisten eukkojen antaman kunnian ja käytti sitä hyväkseen. Ankarana, vielä Iljaakin ankarampana hän tuomitsi kaikki riidat siellä, missä ankaruus vaikutti, ja sovittavana järjesti asiat siellä, missä kovuus ei auttanut. Mutta itse kastamiseen ja luostarin ylistämiseen hän ei puuttunut, sillä ne eivät kuuluneet nyt hänelle.

Kun munkkien näpisteiyhankkeet raukesivat tyhjiin, saivat he sydämensä pohjasta kiroten palata takaisin saarelleen.

»Missä teidän saaliinne ovat?» — tervehti heitä Stefan.

»Iljan ottopoika on ruvennut heimonsa suojelusenkeliksi ja vartioipi nyt ihmisten ruoka-aittoja», vastattiin.

Silloin julmistui Stefan taas:

»Olemme tuota lurjusta täällä elättäneet ja koettaneet tehdä hänestä kunnollisen ihmisen, ja nyt hän kiitokseksi siitä tappaa meidät nälkään. Veljet, menkää ja vääntäkää häneltä niskat nurin!»

»Menköön se, joka uskaltaa!»

Niin sai Jorma kulkea edelleen vapaana ja pelkäämättä, että luostarissa olisi ollut ketään, joka olisi vapisematta uskaltanut tarrata häneen kiinni. Ja kun hän kevään tullessa huomasi tehneensä kaiken sen mitä voi, meni hän itseensä hyvin tyytyväisenä takaisin luostariin, astui suoraan »isä» Stefanin eteen ja sanoi:

»Pyysit minua kuljeskelemaan ympäri ja nuuskimaan, mitä kansa ajattelee sinusta. Nyt olen tehnyt sen, kun minulla oli muutakin tekemistä, ja annankin sinulle ja muille veljille sen neuvon, että pysytte kauniisti tällä saarella, muutoin voitte pian joutua riippumaan ensimmäisessä oksassa, kun manterelle ilmestytte.»

Tämä oli se kylmä totuus, jonka Jorma saattoi sanoa esimiehelleen. Mutta tämäpä olikin valmis syytämään omia syytöksiään:

»Sinä itse olet kiihoittanut kansaa meidän päällemme! Sano, missä olet ollut koko tämän talven?»

»Johan sen sanoin. Ja sanon vielä lisäksi senkin, että jos en olisi rauhoittanut heimoni miehiä, niin ei koko luostarista olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin tuhkaläjä. Ja jokainen täällä asuvista rosvoista olisi saanut roikkua omassa vyössään, muuta nuoraa heille ei olisi annettu.»

»Mistä olet oppinut tuollaisen puhetavan?»

»Sieltä, mistä tulen. Siellä osataan sanoa suoraankin, jos tarvitaan.»

»Saat mennä.»

»Niin teenkin!»

Ja Jorma meni. Kiertäessään karjalaiskyliä oli hän saanut sellaisen varmuuden, jonka nähtyään ei Stefaninkaan mieli tehnyt kääntää hänen niskojaan nurin. Mutta jos Jorman puvun sisällä olisi ollutkin nyt toinen mies, ei hänen olonsa olisi luostarissa ollut kovinkaan turvallista, jos hän olisi sinne asti koskaan päässytkään.

Ja Stefan ei myöskään olisi ollut viisas, ellei olisi osannut käyttää Jormaa hyväkseenkin. — Luostarin ja pajarin piti nimittäin kantaa yhdessä maavero torppareilta, ja se veronkanto tilaisuus ei Stefanista näyttänyt lupaavalta, varsinkaan niiden tietojen jälkeen, joita Jorma oli tuonut. Sentähden pitikin hän parhaimpana lähettää sinne puolestaan Jorman mukanaan pari munkkia. Niinpä kutsuikin Stefan tuon sisukkaan noviisin puheilleen ja selitti tälle lipevin sanoin, kuinka hän antaisi Jormalle kaikki oikeudet ja vallan kantaa luostarin verot ja kysyi, oliko noviisi halukas lähtemään.

Jorma hymyili ivallisesti miettien hetkisen. Kyllä, kyllä hän oli valmis lähtemään, sillä verot olivat aivan lailliset. Mutta hän lähtisi vain siinä tapauksessa, että määräämisvalta kaikessa annettaisiin siksi aikaa hänelle. Esimies Stefanilla ei ollut mitään sitäkään vastaan. Nyt Jorma huomasi kohtalon ivan, että igumeenin valta oli siirtynyt hetkiseksi hänen käsiinsä, ja hän tiesi myöskin, kuinka hän sitä nyt käyttäisi.

Asia oli siis molemmin puolin selvä. Jorma meni valitsemaan apulaisensa ja otti kaksi pahinta lurjusta. Toiset munkit levittivät siitä silmänsä suuriksi, asianomaiset itse olivat yhtä hämmästyneitä ja säikähtyneitäkin, mutta Jorma ajatteli vain:

»Antaapa roikaleiden kulkea minunkin käskystäni, niin oppivathan kulkemaan ihmisiksi!»

Mutta lähtiessään noviisi häpesi kuitenkin omaa seuruettaan niin, että meni itse jalkaisin maita myöten Mönniin ja antoi munkkien kiskoa raskasta venettä ylös Pielisjokea.

Perevaaraan oli kokoontunut ihmisiä laajalta alalta, ei yksin Monnin ympäristöstä, vaan Juuasta, jopa Pankajärveltäkin. Oliko tuolla suurella mieslaumalla joitakin erikoisia aikeita, sitä ei Jorma osannut vielä heti päätellä. Mutta jos sellaisia oli, niin hänen asiansa oli estää ne.

»Kukas se Kuhasalon tavarat ottaa?» — kysyttiin Jormalta.

»Minä ja pari munkkia, jotka tulevat jäljestä.»

Miesjoukossa vaihdettiin silmäyksiä, jotka Jorma kyllä huomasi ja sanoi:

»Vaikka onhan se luostari tainnut verottaa joskus silloinkin, kun veronkantoa ei ole ollutkaan.»

»On. On verottanut pahan kerran! Ja siitähän me kaikki tulimme tänne puhumaankin. — Vai ovat ne venäläiset jo saaneet sinutkin verojaan kantamaan? Taitaa niitä jo peloittaa yksin tullessa?»

»Läksinpähän minäkin järjestelemään asioita», vastasi Jorma yhtä rauhallisesti kuin oli kysyttykin.

Eihän siinä sen suurempaa puhetta syntynyt, mutta Jorma kuitenkin huomasi joutuneensa monien kuiskailemisten ja silmäysten esineeksi. Ja näytti siltä, että jos hänen paikallaan siinä kivellä olisi istunut joku muu Kuhasalon mies, niin silloin olisi karjalaisjoukko kyllä tiennyt, mitä varten se oli kokoontunut.

Pajarin miehet ja toiset munkit saapuivat vasta pitkän ajan kuluttua, ja veronkantamisen piti alkaa. Kun kaikki oli tätä varten valmista, nousi Jorma kivelle ja sanoi, että kaikki veronkanto-oikeudet ja valta oli tällä kerralla annettu hänelle, mikäli oli kysymyksessä luostarin saatavat. Siksi hän, tuon valtansa nojalla, ilmoitti kaikille maksajille, että luostari ei nyt ottaisi veroja, koskapa munkit olivat jo liiankin paljon varastelleet ihmisten viljoja.

Väkijoukossa syntyi kuhinaa, mutta Jorma käski kaikkien olla hiljaa ja jatkoi:

»Samoin kehoitan myöskin pajarin miehiä jättämään verot tällä kertaa kantamatta!»

»Niitä ei jätetä, vaan otetaan tarkempaan kuin koskaan ennen», tuli lyhyt vastaus Jorman sanoihin. Mutta tämä lisäsi harmista punastuen takaisin pajarin miehelle:

»Ka, vastatkaa sitten seurauksistakin!»

Toimitus alkoi. Veronkantajat huusivat vuorotellen nimiä, asianomainen tuli, jätti tavaransa ja meni.

»Gondiolahden gula!» — huusi pajarin venäläinen vouti.

»Moskovassako noin pehmeästi puhutaan?» — naljaili siihen joku karjalainen toisten virnistellessä. Vouti heitti vihaisen silmäyksen naurajiin. Hän oli yksi pajarin innokkaimpia verikoiria, siksipä karjalaiset tahtoivatkin hiukan koetella miestä.

»Flauri Dorgo!» — huusi pehmeäkielinen Ivan tai Vasili edelleen.

»Ei meillä ole sellaista!» — vastasi joku.

»Lauri Torkko!» — oikaisi toinen pajarin mies.

»Torkko ei ole täällä.»

»Missä hän on?»

»Kuollut!»

»No kuka sitten maksaa veron?»

Samassa astui väkijoukosta säkkiä kantava nuori tyttö ja meni miesten luo avaten pussinsa. Mutta kun veronkantaja näki sen sisällön, purskahti hän nauruun:

»Vanhoja, tyttö tuo meille vanhoja ja karvattomia oravannahkoja! Eivät nämä kelpaa! Katsohan, nämä ovat jo homehtuneita!

Tyttö seisoi miesten edessä kotvasen, katsoen neuvottomana maahan. Katsekin oli niin surullinen, että Jorma ajatteli vain hyvin raa'an miehen voivan nauraa tytön köyhyydelle. Ja Jorma yritti jo sekaantua puheeseen, mutta toinen kerkisikin sanomaan ennen häntä voudille:

»On sikamaista, että Torkon vaimon täytyy maksaa veroa noille venäläisille porhoille, vaikka juuri nehän tappoivat hänen miehensä. Vaimo itse on jo niin vanha, ettei kykene enää mihinkään, ja tuo tyttökään ei enempää jaksa!»

Se oli joku kontiolahtelainen, joka noin puhui.

»Niin on», myönsi tanakka Lehmon mies, seisten hajalla säärin ja ärsyttävän näköisenä voudin edessä.

Tyttö poistui punoittavana miesjoukkoon, jättäen säkkinsä paikoilleen.

»Eivät nämä kelpaa!» — huusi vouti vielä kerran pöydän takaa.

»Kyllä ne saavat kelvata, kun parempia ei ole!» sanoi lähimpänä seisova kontiolahtelainen.

»Pitäkää suunne kiinni!»

»Omallani puhun, jos puhunkin!»

Silloin suuttui pajarin mies, nousi uhkaavan näköisenä ja katsoi riidanhaastajaan. Jorma katseli silloin tyttöön, joka parhaillaan kihersi itkua, ja nuorukaisessa heräsi sääli tuota raukkaa kohtaan, joka oli koettanut maksaa parhaansa mukaan, minkä oli voinut.

»Istu alas vain!» — sanoi äskeinen tytön puolustaja voudille, »ethän sinä uskalla päälle kuitenkaan!»

Mutta mies ei istunutkaan, vaan koppasi maasta nahkasäkin, kiljaisi ja heitti sen tyttöä kohti:

»Viekää roskanne takaisin!»

Mutta säkki ei sattunutkaan tyttöön, vaan putosi suoraan ja täydellä vauhdilla sivuttain istuvan Jorman päähän, lennättäen hänet nurin. Suuri naurunrähäkkä nousi miesjoukosta; toiset viisastelivat heittäjälle, muutamat jo Jormallekin.

»Jo minä antaisin takaisin!»—huusi Lehmon mies Jormalle.

Silloin Jorma nousi ylös punaisena kiukusta, tietämättä, mistä isku oli tullut. Joku osoitti pöydän takana julmistelevaa moskovalaista ja sanoi:

»Jos olet nyt mies, niin anna mennä!»

Jorma tunsi jo veren kohisevan päässään, kun häntäkin oli uskallettu lyödä pitkästä aikaa. Mutta vieläkin enemmän kiukutti karjalaisten miesten nauru ja pilkkasanat. Kaikki tuntui sumenevan aivoissa. Hän koppasi säkin vierestään, astui pöydän luo ja humautti sillä heittäjäänsä korville oikein olan takaa. Ja siinä olikin jo tarpeeksi, mitä yhden tappelun aloittajaisiksi tarvittiin.

»Sepä vasta mainio tälli!» — kuului jonkun huuto joukosta.

Samassa roikkui jo pari pajarin miestä kiinni Jorman ranteissa, mutta tämä tunsi siitä voimiensa vain kasvavan ja järkensä sammuvan. Raju nykäys edestakaisin käsillä ja vartalolla, ja kiinni pitäjät irtosivat kumpikin taholleen vieden pöydänkin nurin.

Tämä kaikki tapahtui aholla, jonka alla parinkymmenen sylen päässä oli puro. Joku huusi Jormalle:

»Uita purossa!»

Silloin tulivat jo loput asemiehistä hyppimään huutajan eteen. Mutta sen enempää miettimättä tämä kahmaisi lähintä vyötäisiltä, kantoi tuon rimpuilevan miehen puron korkealle rantapenkerelle, pyörähti siinä kerran saadakseen vauhtia ja paiskasi miehen puroon. Joku toinen seurasi hänen hyvää esimerkkiään, ja pian ei viidestä veronkantajasta ollut yksikään kuivalla maalla.

»Uikaa nyt, venäläiset, jos osaatte!» — huudettiin vielä maalta.

»Työnnetään verotavarat jäljestä!»

»Ei, ei viskata hyvää viljaa ja nahkoja puroon! Emme ole moskovalaisia rosvojakaan, siis olkoot paikoillaan!»

»Mutta sen minä sanon, että pajari piru maksaa tämän huvin vielä koron kanssa takaisin!»

Siinä huudeltiin kaikenlaista ryssien pulikoidessa purossa. Ja niin kauan kuin miesjoukko seisoi rannalla, eivät ne uskaltaneet nousta kuivalle, vaan värjöttivät vedessä. Mutta eihän siinä joudettu katselemaan veronkantajia, vaan siirryttiin ylemmäksi pohtimaan kahakan kulkua.

»Kuuluvathan ne etelämpänäkin antaneen kyytiä pajareille ja uuden uskon saarnaajille, miksei täälläkin olisi heitä ryvetetty hiukan! Mutta se on vain varmaa, että nyt vasta tositappelut tulevatkin.»

»Tulkoon vain pajarikin Kontiolahdelle! Höytiäinen on paikka paikoin niin syvä, että sopii siinä hänenkin pulikoida.»

Kun kaikki toiset jäivät siihen neuvottelemaan puolustustoimenpiteistä pajarin koston varalle, oli Jorma jo omantunnon tuskissaan kadonnut ja lähtenyt jalkaisin patikoimaan takaisin Kuhasaloon muistamatta toisia munkkeja ollenkaan.

»Nyt olen tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden. Olen aloittanut julkisodan pajarin ja karjalaisten välillä. Olen antanut ensimmäisen lyönnin, josta on seurauksena se, että toiset jatkavat noita lyöntejä loppumattomiin. Olen nostanut karjalaisten niskoille pajarin verisen koston, ja olen siis velvoitettu jollakin tavoin kärsimään minäkin.

Olisinhan voinut antaa voudille anteeksi sen heiton, mutta kun toiset virnistelivät, niin kiukutti jo liiaksi. Ja sitäpaitsi se häijy kiusasi tyttöä aivan tarpeettomasti. Vouti ansaitsi kylpynsä, mutta minunkin on saatava sellainen rangaistus, jotta opin hillitsemään itseni. Merkillistä vain, miten se tytön katse kiusaa minua vieläkin.»

Ja katsomatta eteensä Jorma kulki syyttäen koko ajan itseään kuin suuremmastakin rikoksesta.

»Mihin minä nyt menen?»

»Kotiin, kotiin», takoi aivoissa vastaus joka askelella.

»Kotiin», hymähti hän, »missähän tällaisenkin koti lienee?» Ja Jorma olikin nyt todella kuin talosta ulos ajettu kerjäläispoika.

»Kotiin, kotiin», vaikuttivat askelet, ärsyttäen häntä. Se oli kuin rääkkäämistä, sillä milläpäs kodilla hän olisi lohduttanut itseään. Ei muulla kuin sillä, että luostariin mentyä odotti häntä ainakin puolen vuoden olo rangaistuskopissa. Ehkenpä maailma olisi sieltä vapautumisen jälkeen niin hyvä, ettei hänkään kaipaisi muuta kotia.

Jo jäi taakse Pielisjoki. Sen uoma välähteli kaukaa puiden lomitse. Jäivät Jakokosken ahot ja Pyytivaara, ja edessä näkyi jo peilikirkkaana Höytiäinen, jonka pintaan kuvastuivat Kontioniemen ja satojen saarten vanhat puut. Tuolla kaukana oli Joutseninenkin, jonka valkoinen rantahietikko piirsi kuin hopeavyön vihreiden koivujen reunustaksi!

Jorma pysähtyi. Hän seisoi Pyytivaaran viimeisellä kukkulalla, jonka alla lepäsi tummana Pitkälampi. Sen pinta oli samanlainen kuin nuoren miehen mielikin, musta, josta kuvastuivat kaikki jyrkät kalliorannat, hänen epätoivonsa. — Tuolla toisaalla kulki se tie, jolta Ilja-munkki oli löytänyt hänet kerran äidin ja siskon kanssa pakkastalvella paleltuneina. Jospa Ilja olisi antanutkin heidän olla siinä tiellä siksi, kunnes ensimmäinen lumituisku olisi luonut umpeen heidän yhteisen hautansa!

Mutta ei! Eläähän ihmisen piti, vaikka rauhaa ei löytyisikään! — Jorma nosti päänsä ylös ja katsoi sinne, missä valkoinen vyö hohti Joutsenisen ympärillä.

»Tuonne tahtoisin vielä kerran päästä!» — huusi hän ääneen.

Niin, sinne! Siellähän keinuivat nuo rantakoivut huolettomina tuulten tahdissa, siellä vaaralla pysyivät pystyssä ikivanhat hongat, ei maailma kyennyt niitä repimään.

»Tuolla ehken minäkin saisin rauhan! Siellä saisin elää omine päineni ja töineni!»

Jorma heräsi sen alakuloisuuden vallasta, johon luonto oli hänet taas saattanut. Hän heräsi kuin vahvistavasta unesta, katkeruuskin oli pian poissa ja sijalla suloinen hartaudentunne, sama, jonka ihminen tuntee herättyään aurinkoisen sunnuntaipäivän rauhaan, — Pitkiin aikoihin hän ei ollut ainaisessa jokapäiväisyydessä joutunut luonnon valtaan niinkuin nyt. Nyt oli hänet pakottanut siihen joku, mutta mikä, sitä hän ei tiennyt itsekään. Nyt virkistyttyään hän saattoi mennä jo horjumatta tilinteollekin. Niin läksi Jorma luostariin, ja tuntien syyllisyytensä meni kepein mielin kärsimään rangaistustansa, sillä hän tiesi nyt kestävänsä sen.

Jo veljien ensimmäisistä katseista Jorma saattoi ymmärtää, että Stefan oli aikonut järjestää jonkin huvin Jorman kustannuksella. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä heti tuli yksi munkeista ilmoittamaan, että igumeeni tahtoi puhutella Jormaa. Mutta mitään iloa ei Jorma aikonut nyt suoda Stefanille, vaan repäisi itse auki rangaistuskopin oven ja vastasi:

»Ei minulla ole hänelle mitään asiaa!»

Ja nähtyään vielä käytävässä ne kaksi apulaisinaan ollutta munkkia, jotka palattuaan olivat tietysti kertoneet koko veronkantamisen tarinan omalla tavallaan Stefanille, karjaisi hän niille:

»Olipas teilläkin kerran kiire pois veronkannosta, vaikka olettekin ennen rosvoilleet! Mutta minkäs sille voi, kun miehet ovat pelkureita!»

Nuo sanat sanottuaan meni Jorma rangaistuskoppiin, paukautti oven kiinni, salpasi sen sisäpuolelta ja sanoi itsekseen:

»Nyt olen täällä ensi kevääseen, vaikka itse Stefan ajaisi ulos!»

Pitkän kesän, syksyn ja vielä pitemmän talven Jorma sai viettää ahtaassa komerossaan keskustellen vain itsensä kanssa. Ei kukaan olisi saanut häntä sinne pakolla, mutta nytpä hän olikin mennyt vapaaehtoisesti vankeuteensa oppiakseen pitämään verensä kurissa. Sillä olihan hänkin jo huomannut sen, että oman luontonsa voitettuaan hän olisi voinut mennä koko maailmaa vastaan. — Hyvin pitkä oli aika, kun hän ei voinut nyt kunnolla liikahtaakaan, ja ainoa merkittävä hetki oli se, kun joku veljistä toi ruokaa luukusta. Muulla tavoin hän ei ollut tekemisissä kenenkään kanssa. Mutta tulipa sentään joskus Stefan oven taakse ja kysyi äänellä, joka Jormasta tuntui hyvin pilkalliselta:

»Kuinka kauan aiot vielä olla kopissa?»

»Siksi kunnes tulen täältä pois.»

»Mutta minä en laske sinua vielä sittenkään, vaan pidän niin kauan kuin itseäni huvittaa!»

»Sitä ennen saat laittaa lujemmat seinät. Minä tulen kyllä silloin, kun haluan.»

Siihen loppui miesten härnäily. Mutta vaikka se olikin käynyt tavalliseksi, suututti se Jormaa, ja hän tunsi vihansa kasvavan. Ja vaikka hän nyt rangaistuskopissa olollaan tavoitteli itsensä voittamista, ei hän kuitenkaan itse määräämänsä rangaistusajan lähetessä loppuaan huomannut saaneensa siitä mitään muuta kuin entistään pahemman sisun.

Kun talvi alkoi siirtyä pois kevään tieltä, luuli Jorma jo luonteensa kasvaneen ja otti työkseen ankarat hartaudenharjoitukset ja itsetutkistelun, ollakseen täysin kelvollinen vihkiytymään yksinäisyydelle ja hylätäkseen maailman, sillä pian oli edessä munkiksi vihkiminen. Ei hän olisi tahtonut jättää tuota vielä, sillä hän olisi tahtonut elää nuoruutensa aivan toisella tavalla, mutta kun perääntymistietä ei ollut, piti hänen pakottaa itsensä tunnustamaan, että hän hennoi jo jättää maailmankin, tuntematta mitään tuskaa.

Ja kun kevät tuli, läksi Jorma pois kopistaan vapaaehtoisesti, niinkuin oli sinne mennytkin, eikä kukaan estänytkään häntä siitä. Ja sitten, kun keväästä taas tuli mitä kaunein kesä, vihittiin luostarin kasvatti, noviisi Jorma Valamon luostarissa Johannes Kastajan syntymäpäivänä munkki Jegoriksi.

Suuri askel oli otettu, matka Valamosta Kuhasaloon takaisin oli kestetty, elämän juhlallisin hetki oli ainiaaksi ohi, edessä olivat vain harmaat työn ja kieltäytymisen päivät, jotta Iljan ja omat suuret suunnitelmat voisivat kerran toteutua; katuminen oli myöhäistä, sillä vapautta ei ollut tuleva enää mistään.

VI.

Rannalla, missä mäki laskeutui kaikkein jyrkimpänä alas ja missä riippakoivut seisoivat korkeimpina, oli nuori munkki puuhun nojaten muistelemassa menneitä aikoja. Kesäinen päivä oli jo ehtinyt kallistua ikäpuolelle, kun Jorma oli vihdoin päässyt siihen kohtaan, missä menneisyys loppui ja nykyisyys alkoi. Vuodet varhaisesta lapsuudesta miehuuteen olivat kulkeneet silmien ohi kuin parvi muuttolintuja: olivat näkyneet kaukana ensin, tulleet kohdalle ja kadonneet sitten kaukaisten vaarojen taa.

Sisällä tahtoi vieläkin raivota jokin munkkilupauksen kolmelle tärkeälle sanalle: Köyhyydelle, Puhtaudelle ja Kuuliaisuudelle. Mutta nythän oli valat jo vannottu ja edessä oli vain niiden toteuttaminen ja tinkimättömän tarkka munkkilupauksen noudattaminen, vaikka se joskus saattaisi tulla liiankin raskaaksi! Kun Ilja oli kerran antanut Jormalle elämän takaisin, niin saakoot toki tuon aikoja sitten kuolleen miehen toivomukset voiton hänen omista ajatuksistaan!

Munkki painoi polttavan päänsä koivunkylkeä vasten, ja kuin itsestään tulivat ajatukset:

»Olenko tyytyväinen kohtalooni nyt? — En! —

Jätin heimoni ja omaiseni enkä tiedä heistä enää mitään. Paljon parempi olisi ollut kuolla silloin toisten kanssa kuin elää yksin. Nyt on elämäni ainoa, minkä voin tarjota pelastajilleni, muuta minulla ei ole antaa. Menköön siis sekin, mutta velkaa en tahdo jäädä kenellekään!»

Yksinäisyys ja kaipaus maailmaan olivat johtaneet nuoren munkin askelet luostarista ulos metsään ja rannalle, missä hän hetkiseksi koetti unohtaa ikävän ympäristönsä. Vapaa luonto, koskemattomat Karjalan vaarat metsineen, kirkkaan sinisenä läikkyvä Pyhäselkä, Pielisjoen suu koskineen ja monet saaret olivat hänelle paljon mieluisemmat ja houkuttelivat luokseen enemmän kuin messut ja homeiset seinät, pyhäinkuvat ja ristinmerkit luostarikirkossa.

Jorma meni aivan rantaan, missä tuuli toi valkoisia laineita yli aukean selän. Ne olivat kuin myrskyn lennättämiä höyheniä matkalla johonkin, mutta minne? — Olikohan hän itsekin samanlainen, jota tapahtumat kuljettivat minne tahtoivat?

Täysin siemauksin ja laajentuvin rinnoin hän veti puhdasta ilmaa sisäänsä, tuntien itsensä voimakkaaksi voimakkaan luonnon keskellä, vaikkapa edessä olikin yhden elämän pituinen vankeus.

Munkki kuunteli ja katsoi, kuinka aalto toisensa jälkeen loiskahti rantakiviä vasten ja heitti vesihelmiä hänen päälleen. Nuorukaisen kasvojen ilme puhui tukahdutetusta vapaudenkaipuusta, halusta päästä riehtomaan ulos maailmaan, saadakseen siitä edes pienen palan itselleen.

Vielä kerran hän veti rintansa täyteen ilmaa, tunsi itsensä ikäänkuin kasvavan, hyppäsi vesikivelle, sieltä takaisin rannalle, heitti munkkikaapunsa pensaan oksalle ja lähti sitten tavallisen karjalaisen miehen vaatteissa harppimaan kohti venevalkamaa.

»Käyn vielä kerran katsomassa entisiä tuttuja seutuja, sillä tämän päivän jälkeen en kai pääse sinne enää pitkiin aikoihin», ajatteli hän.

Pian oli vene vesillä, keikkui aalloilla ja nytkähti jokaisella aironvedolla. Jorma soutikin kuin henkensä edestä saadakseen jotakin työtä liioille voimilleen. Tuuli puhalsi takaa, auttaen vielä vauhtia, ja airot notkuivat soutajan käsissä. Niin tuli vene suvantoon kosken alle.

»Tuosta koskesta ei kukaan liene vielä soutanut ylös, mutta minä sen nyt teen!»