Part 10

»En voinut olla enää sisällä, kun aloin jo olla levoton sinusta. Eihän luostari ole kaukana täältä ja sieltä saattaa tulla kaikenlaista pahaa. En tiedä, mutta minusta tuntuu kuin jokin olisi alituiseen ja kaikkialla vainoomassa sinua.»

»Jos sinä pelkäät sitä, niin en jätä sinua yksin koskaan.»

»Silloin sinä olet hyvä.»

»Mutta minullapa on sinulle uutinen, Marjatta!»

»No?»

»Tänä aamuna tapasin matka miehiä, jotka olivat menossa jonnekin hyvin kauas etelään. Kysyin heidän matkansa määrää, ja he kertoivat menevänsä jonkin linnan lähistölle, mistä ruotsit kuuluvat antavan maata viljeltäväksi kaikille niille, jotka sitä haluavat. He kuuluvat tahtovan asuttaa sen linnansa aution ympäristön. Miehet kertoivat minulle, että paljon ihmisiä on jo mennyt Karjalastakin sinne. Myöskin itäänpäin kuuluu muuttaneen paljon kastamattomia, mutta siellä Ruotsin puolella kuuluu olevan paljon paremmat olot. Ei siellä ole pajareita, ja verotkin ovat pienet. Ja kuuluu siellä olevan uusi ja hyvä uskokin, johon kaikki ihmiset ovat antaneet kastaa itsensä. Ajattelin, että mekin menisimme sinne, ottaisimme maata, kääntyisimme heidän kasteeseensa, ja silloin minäkin pääsisin tästä kirotusta uskostasi irti ja me kaksi saisimme toisemme.»

Marjatta innostui heti:

»Menemmekö sinne?»

»Mennään vain! Mutta kuitenkaan emme voi lähteä täältä vielä aivan heti, sillä matka kysyy paljon valmistuksia. Ja sitäpaitsi siinä on vielä yksi paha este, nimittäin sinun äitisi.»

»Se on totta! Häntä emme voi nyt sairaana ollessa lähteä kuljettamaan minnekään. Mikä neuvoksi?»

»Odottakaamme, se on parhain keino. Ehkenpä äitisi paranee ja sitten voimme saada houkutelluksi hänet mukaamme.»

»Jorma, sinne me lähdemme, mutta koska?»

»Heti, kun vain saamme kaiken valmiiksi. Minä otan tarkan selon kaikista asioista, jottei pettymyksiä tulisi.»

»Jorma, meille tulee ihana elämä!» — huusi tyttö, lentäen toisen kaulaan ja jääden riippumaan ilmassa. »Mennään nyt kertomaan äidille uudesta suunnitelmastamme!»

»Kumpi meistä puhuu siitä ensiksi?»

»Puhu sinä, Jorma.»

Näin kuiskutellen seisoivat he jo portailla, ja vasta kun Marjatta suostui puhumaan asiasta äidilleen, astuivat he sisään. Mutta kun he tulivat vuoteen viereen, ei äiti enää kuullutkaan heitä, vaan nukkui liikkumattomana lavitsalla, silmät suljettuina ja huulilla hymy, joka kertoi, että äiti oli jo lähtenyt ennen nuoria pois vanhasta kodistaan etsimään onnellisempia oloja. Nyt hän oli lähtenyt aivankuin tahtoen siirtyä pois tieltä, ettei olisi ollut estämässä nuorten onnea ja heidän matkaansa uusiin maihin.

Kun nämä huomasivat vanhuksen kuolleen, seisoivat he hetkisen hämmästyneinä, sillä kaikki oli tullut niin odottamatta ja aavistamatta. Ja sitten, kun Marjatta alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut, voihkaisi hän: »Äiti!» — ja itkuun hyrskähtäen vaipui lavitsan viereen polvilleen. Siinä nyyhkytti tuo onneton eikä kuullut Jorman lohdutusta.

»Marjatta, älä itke, näethän, kuinka äitisi hymyilee. Hän varmaan aavisti meidän puheemme ja mielessään suostui meidän suunnitelmiimme.»

»Jorma», sanoi tyttö, »nyt minä olen yhtä yksin kuin sinäkin silloin, kun tulit ensimmäisen kerran meille. Nyt minulla ei ole minkäänlaista turvaa, — pidä siis sinä huoli minusta!»

»Älä ole levoton! Tiedäthän, että olen luonasi.»

Orpo suojeli toista orpoa ja koditon auttoi sitä, jolla ei itselläänkään ollut kattoa päänsä päällä. Koko yön he istuivat ruumiin ääressä, sillä Marjatta ei tahtonut mennä lepäämään ja Jorma ei jättänyt häntä. Väliin katkaisi hiljaisuuden tytön rinnasta lähtevä nyyhkytys tai huokaus. Jorma istuutui rahille, antaen päänsä vaipua käsien varaan. Oliko hän siinä hetkisen nukahtanut tai eikö, mutta kun hän nosti päänsä jälleen ylös, pilkisti aurinko jo ikkunaluukusta sisälle, tehden lattialle kirkkaan valojuovan. Marjatta oli nukahtanut, päätään lavitsan reunaan nojaten. Mutta kauan hän ei ollut nukkunut, koskapa silmäripsissä loisti vielä pieni, kirkas kyynel.

Jorma nousi ja hiipi hiljaa ulos, missä kaste loisti samanlaisina pieninä kyynelinä. Mutta pianhan oli aurinko haihduttava kastehelmet kukkien lehdiltä ja pian oli kuivuva kyynel Marjalankin silmästä. Ja juuri silloin, kun kastehelmet alkoivat kieriä maahan, heräsi nukkuja ensimmäiseen orpoutensa päivään.

Ja kun paria päivää myöhemmin pidettiin hautajaiset, ei saattajina ollut muita kuin Marjatta, Jorma ja pari kolme lähintä naapuria, samat Lehmon ja Kontiolahden miehet, jotka olivat aikoinaan olleet veronkantopaikalla yht'aikaa Jorman kanssa. Munkkia he eivät kuitenkaan enää tunteneet.

Kun ilta saapui, niin Marjatta ja Jorma istuivat vieretysten pirtin porras kivellä. Aurinko oli jo painumassa Höytiäisen taa, Kontioniemessä kuului hovin lehmäkarjan kellokas helisyttävän kelloaan ja lahdella souti vene täynnä nuorta, ilakoivaa väkeä.

»Nythän, Jorma, me voisimme lähteä matkalle sinne Ruotsin puolelle.»

»Niin, me kaksi voisimme lähteä vaikka heti. Etsisimme itsellemme työtä talveksi, ehkäpä minä pääsisin linnan varusväkeen. Ja siinä sivussa voisimme katsella talonpaikkaa ja keväällä aloittaa kovat työt.»

»Tämä mökki jääköön tänne, sehän on pajarin ja hän saa sen vaikka polttaa, jos huvittaa. — Mutta mikä se paikka on, jonne meidän pitää mennä?»

»En muista varmaan, mutta taisivat sanoa sitä Olavinlinnaksi. Itse raja kuuluu menneen niin peittoon, etteivät suuret herratkaan kuulu tietävän, mistä se kulkee, joten sen yli karkaaminen on helppoa. Ja ruotsalaiset kuuluvat olevan hyvin mielissään siitä, että täältä Novgorodin Karjalasta muuttaa sinne ihmisiä.»

»Ja milloin lähdemme?»

»Vaikka heti, kun vain saamme asiat kuntoon!»

»Joko ylihuomenna, Jorma?»

»Jo!»

Mutta enempää he eivät joutaneet keskustelemaan, sillä pirtissä istui vieraita odottaen, että Marjatta hyvänä emäntänä laittaisi heille eteen talon antimia. Ja pöydän ääressä istuessa ja oluttuoppia kierrätellessä miehet alkoivat kertoa kuulleensa, että lähiaikoina saattaisi jo luostarikin hävitä maan tasalle. Oli jo koottu partiojoukkokin hävittämään viimeinkin koko sen hirmupaikan, jota oli niin kauan kärsitty alituisena vaarana ja jonne niin moni karjalaismies oli nyt Stefanin aikana kadonnut, tulematta koskaan takaisin.

Ja Jorma jo kysyikin:

»Milloin on aikomus mennä sinne tappamaan?»

»Eihän aikaa ole vielä niin tarkoin määrätty, mutta joka tapauksessa menemme heti, kun vain saamme tarpeeksi paljon miehiä kokoon.»

Ja toinen sanoi Jormalle:

»Olen kuullut, että sinulla on jotakin pahaa kaunaa luostaria vastaan. Etköhän lähtisi mukaan?»

Jorma ei kerinnyt vielä vastata, kun Marjatta jo sanoi:

»Jorma, älä mene sinne! Muista meidän yhteistä matkaamme!»

Hän tunsi, että oli raukkamaista kieltäytyä lähtemästä. Ja sisällä taisteli hetkisen voitosta kolme tekijää: Ontron poika, Kuhasalon munkki ja rakkaus Marjattaan. Mutta viimeinen taisi sittenkin voittaa, koskapa Jorma ei vastannut myöntävästi, jos ei kieltävästikään:

»En luule siinä talossa löytyvän niin suurta vastusta, että siihen tarvittaisiin suuria joukkoja.»

Eihän Jorma erikoisemmin tahtonutkaan olla siinä yrityksessä mukana, sillä olihan luostari kaikesta huonoudestaan huolimatta ollut hänen kotinsa yli kymmenen vuotta.

Ja nyt, kun Jorma muisti luostarin ja matkan Olavinlinnaan, muistui mieleen taikakalukin.

»Sen minä haen sieltä ennenkuin lähdemme täältä Marjatan kanssa pois!»— ajatteli hän itsekseen, mutta jatkoi ääneen vierailleen: »Eihän sellaisten kuin Stefanin ja muidenkin nujertaminen tuota kovin paljon vaivaa yhdellekään miehelle.»

»Ei, mutta kun on mukana useampia miehiä, niin siinähän menee samalla koko luostarikin yhdellä kerralla. Kun kerran aikoo mennä sinne, niin tekeepähän siitä niin puhtaan, ettei tarvitse enää uudelleen lähteä! Millainen mies se pääpeto Stefan muuten on?»

»Onpahan mies musta ja ilkeä kuin piru, röyhkeämpi kuin pahinkaan pajari, pelkurimpi kuin yksikään muu munkki ja kavalampi kuin veljensä paholainen itse.»

Ja eräs nainen, jonka puheesta saattoi vielä huomata Pyhän Iljan kasteveden vaikutusta, sanoi:

»Älkää hyvät miehet tappako ketään, se on synti taivasta vastaan!» Ja hänen oma miehensä vastasi siihen:

»Kunhan ensin saisimme järjestykseen kaiken tämän maan päällä olevan, niin voisimme sitten ajatella taivaallisiakin asioita.»

Mutta Jormaa vain ei saatu mukaan. Hän istui mietiskelevänä, ja Marjatta oli tyytyväinen.

VIII.

Seuraavana päivänä Jorma ei saanut rauhaa ajatukseltaan, että taikakalu saattaisi jäädä luostariin ennenkuin he lähtisivät matkalle. Hänhän tiesi jo isiensä kohtalon ja äidin varoitukset ja hän tunsi sen muutenkin liian rakkaaksi, voidakseen jättää sen luostariin, jossa se kenties piankin palaisi yhdessä seinien kanssa. Ja ehkäpä se hänen kaulassaan riippuessa saattaisi tuottaa onnea hänelle ja Marjatalle heidän matkatessaan Ruotsin rajan toiselle puolen. Nyt oli lähdön aatto, siis tänään oli viimeinen tilaisuus hakea se. Salaa hän hiipisi työpirttiin, Stefanin ja munkkien tietämättä, ottaisi omansa ja yhtä salaa tulisi luostarista takaisinkin. — Niinpä sanoikin Jorma pihalla mennessään Marjatalle:

»Minä käyn tuolla Lehmon puolella ja viivyn siellä vähän aikaa. Älä ole levoton, eihän sinua täällä mikään uhkaa.»

»Mutta tulethan pian takaisin? Minä tulen sinua vastaan Jaamankankaalle. Mihin aikaan joudut?»

»Tule silloin, kun aurinko ehtii tuonne Sikosaaren ja Joutsenisen välille. Silloin joudun takaisin.»

Marjatta saattoi Jormaa vähän matkaa ylös rinnettä. Koivikossa he pysähtyivät katselemaan kaunista maisemaa Höytiäiselle. Näytti olevan viimeinen kesäinen päivä ennen pitkää, pimeätä ja sateista syksyä. Tuuli oli jo asettunut, ja koivujen oksat liikkuivat vain sen verran, että viimeiset niissä kiinni olevat keltaiset lehdet varisivat Jorman ja Marjatan päälle heidän siinä käsi kädessä seisoessaan. Se oli vanhojen, tuttujen koivujen viimeistä, ystävällistä tervehdystä niille, jotka olivat monet kesäiset illat istuneet niiden juurella ja ottaneet monet päivällisunensa niiden varjoissa. Ja nyt nuo kaksi lähtisivät pois, siksi kai lehdetkin satoivat. Pianko he lähtisivät? — Niin, pikemmin kuin he aavistivatkaan.

»Tiedäthän, Jorma, että minä pelkään täällä, älä viivy kauan!»

»En viivy. Tulen luoksesi vaikka seinienkin lävitse. Ja kun tulen, niin silloin meille pian valkenee uusi päivä. Se tuo meille uuden, pitkän matkan, ja sen takana on taas uusi, suuri työ.»

Vielä viimeinen syleily koko kuumalla rakkaudella, ja Jorma kääntyi ylös mäkeä, Marjatta takaisin tupaan. Mutta kun he molemmat kääntyivät, ei kumpainenkaan huomannut niitä mustia varjoja, jotka vilahtivat puiden lomitse ylhäältä mäeltä ja pakenivat pitkin kangasta. Ja kun Jorma tuli huohottaen mäelle, olivat nuo varjot silloin jo kaukana metsien suojassa. Nuorukainen ei tällä kertaa olisi voinutkaan nähdä muuta kuin kirkkaan silmäparin, joka odotti häntä palaavaksi.

Ja kaukana Jorman edellä meni munkki Stefan kahden parhaimman sutensa kanssa luostaria kohti, kiristeli hampaitaan ja sanoi:

»Kyllä minä tiedän, mitä hauskaa järjestän sille karkurille! Tule sinä, Jegor, vain luostarin lähistölle nyt, niin saat nähdä pienen yllätyksen!»

Ja samaan aikaan ajatteli jäljempänä kulkeva Jorma:

»On ihana sentään olla vapaa! Luostarikaan ei kyennyt taivuttamaan minua orjaksi. Ja kaksin verroin parempi on vielä elää, kun tietää, että on olemassa eräs, joka odottaa!»

Matka joutui, vasemmalle taakse jäi jo koski ja Pielisjoen suu, ja edessä aukeni Pyhäselkä rasvatyynenä. Ei yhtään venettä näkynyt sen pinnalla. Ja tuolla kuvastui veteen koko Kuhasalon saari ja luostarin katot. Kaikki oli niin merkillisen hiljaista. Sieltä täältä metsiköstä kuului vain pikkulinnun lyhyt viserrys. Aina ennen, kun Jorma oli seisonut tällä samalla paikalla, oli ainakin luostarista kuulunut hälinää, mutta nyt tuntui kaikki vaikenevan sielläkin. — Mutta siinä katsellessa puhkesikin sieltä nyt kuulumaan laulua yli veden, se tuli messusta, jota veljet tuntuivat parhaillaan pitävän. — Veljetkö? — Ei, veljiä he eivät enää olleet Jormalle, vaan vihollisia! — Mutta vaikka tuo laulu olikin niiden laulua, joiden elämä oli pelkkää konnuutta, niin tuntui sentään omituiselta kuulla sitä. Olihan hän, Jorma, ollut satoja kertoja itsekin mukana siellä, ja kaunistahan se oli ollut silloinkin. Ja nyt alkoi Jorma kuvitella, millaista olisi kirkossa parhaillaan:

Veljet siellä seisovat hartaina, tehden joskus ristinmerkkejä kuville. Kuoro laulaa, ja jokaisen tauon aikana saattaa kuulla raskaan, huokauksen munkkijoukosta. Aurinko heittää valoaan himmeiden lasien läpi ja saattaa ikonostaasin kullatut särmät kimallelemaan. Ja ikonostaasin edessä seisoo koreassa kaapussaan igumeeni Stefan — — —. Ei, nyt ei ollut aikaa kuvitteluihin! Nyt oli toimittava!

Stefanin muistaminen herätti Jorman nykyisyyteen. — Nyt oli hyvä tilaisuus mennä luostariin. Sillä kun kaikki olivat kirkossa, olisi hänen niin hyvä mennä huomaamatta käytävään, työpirttiin ja paeta taas takaisin. Eikä yksikään munkki tietäisi mitään, että syntinen veli Jegor oli käynyt saaressa. Ehken hän sentään jättäisi jonkin merkin käynnistään, jos ei muuta, niin löisi puukkonsa kirkon oveen ja jättäisi siihen!

Jorma riisui kenkänsä ja päällimmäiset vaatteensa, aikoen uimalla mennä saareen, sillä veneitä ei ollut. Nyt hän heittäytyi veteen, se tuntuikin käyneen jo kylmäksi näin loppukesällä. Rajusti hän veti itseään eteenpäin, vaikka vaatteet tekivätkin suurta haittaa.

»Mitähän, jos nyt kangistus tulisi ja minä hukkuisin?» — ajatteli hän.

Eihän mitä! Olihan hän uinut tämän matkan niin monta kertaa ennenkin. — Jo viimein koskettivatkin jalat pohjaan. Jorma kahlasi rantaan, taivutti pajun oksia syrjään ja vetäytyi keskelle pensaikkoa voidakseen sieltä vielä vakoilla luostaria. Hän koetti levähtää, puristi vettä pois vaatteistaan ja aikoi lähteä hiipimään mäelle, kun läheisten kivien ja pensaiden takaa syöksyi esiin munkki, toinen, kolmas ja neljäs häntä kohden. Jorma ei ehtinyt edes hypähtää syrjään, kun jo ensimmäinen roikkui hänen niskassaan. Tiukka pyörähdys, isku, ja niin oli jo yksi maassa, mutta samalla tarttui monta muuta käsiparia Jormaan kiinni. Väistämään tai lyömään tämä ei kerinnyt, kun jo käsien ja vartalon ympäri pujotettiin nuora. Munkit rähisivät ympärillä kuin äkäinen koiralauma, niin että veri tahtoi jo väkistenkin ruveta virtaamaan, vaikka vesi olikin kylmettänyt jäsenet ja äkillinen päällekarkaaminen oli vienyt ajatukset.

»Kuka hiipii salaa luostariin?» — virnisteli joku munkeista, »ah, sehän on vain veli Jegor, karjalaispakana, joka karkasi täältä!»

»Ei mikään veli, vaan lurjus, joka asui täällä, meni sitten perevaaralle tappelemaan ja löysi sieltä karjalaisorjan ja piian, joka teki miehestä pakanan», härnäsi se, joka oli ollut Jorman mukana veroja kantamassa.

Jorma huomasi nyt kaikesta, että hänen oli aivan turhaa rukoilla armoa, eikä hän sitä olisi tehnytkään. Ainoastaan paha sisu ja nyrkit saattoivat pelastaa miehen, muttei mikään muu! Nyt kohahti jo veri päähän, ja hän käsitti, että tuima tappelu oli tulossa, tappelu, jossa menisi joko hän tai kymmenen muuta.

»Milloin veljet ovat saaneet luvan kantaa aseita?» — kiljaisi Jorma lähimmälle ja sysäsi tätä olkapäällään kasvoihin niin, että mies kieri kirveineen nurin kivikolle. — »Ja jos minä olenkin pakana, niin saivatpa täällä Iljan aikana olla pakanatkin messua kuulemassa, mutta te tulette silmille kuin ampiaiset. Korjatkaa nyt luunne tai pieksän teidät jokaisen!»

»Ah, sinut pieksetään, kun karkasit pois ja ammuit isä Stefania!»

»Koeta pieksää, niin näet, kumpi meistä on pehmeämpi! Ja päästäkää minut irti tai vastatkaa jokainen itsestänne!»

»Hahhahhaa!» — raikui kuoro Jorman ympärillä, »viedään Jegor ylös luostariin, Stefan tahtoo nähdä hänet!»

Niin tarttuivat miehet Jormaan kiinni aikoen taluttaa hänet ylös, mutta tällä olikin vielä kaksi nuorista vapaata jalkaa, jotka tekivät jälkeään munkkiparvessa.

»Kas, kas, veli Jegor potkii vielä, viekäämme hänet kantamalla!»

Ylhäältä tuli munkkeja lisää, Jormaan tartuttiin uudestaan kiinni ja lähdettiin retuuttamaan kuin ruumista ylös mäelle. Mutta ennenkuin oltiin luostarin pihassa, oli jo puolet munkeista saanut potkuja kasvoihinsa.

»Minä potkin teidän päänne entistään pehmeämmiksi niin kauan kuin jalkani liikkuvat!» — huusi Jorma vielä portaita ylös mentäessä. Nyt vasta hän oli oma itsensä, kun tiesi saavansa käyttää mielin määrin luontoaan ja voimiaan. Oikein mieluista tilaisuutta ei ollut vielä tätä ennen sattunutkaan, mutta nyt oli jo sentään yksi, vieläpä luostarissa ja sellaisessa mielentilassa — voi peijakkaat! Jorma tunsi aivan riemua sisällään, vaikka olikin nuorissa. Mutta tuo riemu johtui siitä, kun hän tiesi, etteivät nuorat kestäisi häntä. Ja mielessä vilahti karjalaisten aikomus tulla hävittämään luostari.

»Näyttää siltä kuin minun pitäisi se sittenkin tehdä yksin», ajatteli hän.

Mutta kun ovi oli kapea ja häntä retuutettiin jalat edellä, levitti hän ne kiinni pihtipieliin ja potkaisi niin, että kantajajoukko meni polvilleen portaille.

»Et sinä potki enää, kun viemme sinut Stefanin luo», sanoi joku.

»Sinnehän minä juuri tahdonkin!» — vastasi Jorma.

Niin kannettiin Jorma Stefanin eteen, samaan paikkaan, missä hän edelliselläkin kerralla oli ollut tilinteossa. Jormaa harmitti nyt, ettei ollut jo silloin tehnyt loppua kaikesta. Silloinhan hän oli ollut vapaa, mutta nyt kannettiin nuorissa sisälle ja pantiin pitkälleen lattialle. Mutta kun jalat olivat vapaat, nousi hän omin voimin pystyyn ja astui pari askelta pyhäinkuvan edessä rukoilevaa Stefania kohti pilkallinen hymy huulillaan.

Stefan oli nyt laatinut koko näytelmän niin valmiiksi kuin oli osannut, päättäen uskoon ja Jumalaan vetoamalla saada Jorman taipumaan ja talttumaan, sillä tiesihän Stefankin sen, että kaikki pakkokeinot olivat Jormalle vain ärsytyksenä. Sentähden veljet olivatkin parasta aikaa muka pitämässä messua Jorman kadotetun sielun puolesta. Ja sentähden hän itsekin oli parhaillaan rukoilemassa pelastusta toiselle.

Stefan nousi ylös polviltaan teeskennellen niin rauhallisen ja hartaan näköistä kuin vain osasi pahimman vihamiehensä edessä.

»Laskeudu polvillesi ja kadu», sanoi hän hiljaa, mutta varmana Jormalle.

Ja Stefan, se mies parka, oli luullut toisen todellisen miehen sisua niin heikoksi, että se taipuisi heti hänen ensimmäisten sanojensa jälkeen. Mutta niinpä ei käynytkään, vaan Jorma vastasi niin, että kajahti:

»Jos tahdot saada jonkun polvistumaan, niin tee se itse, minä ainakaan en sitä tee!»

Tämä oli ensimmäinen yhteenotto tällä kertaa. Mutta Jorma tiesi sen, että viimeinenkin oli tuleva, kun vain asiat oli ensin puhuttu selviksi. Ei hän ajatellut enää vain niitä omia kärsimyksiään, ristiriitojaan ja selkäsaunojaan, joita hän oli saanut kokea tuon miehen takia lapsena ja nuorukaisena, vaan hän tunsi nyt olevansa velvollinen kostamaan Stefanille koko seudun puolesta.

»Veljet saavat mennä», sanoi Stefan toisille munkeille, jotka seisoivat oven suussa jännittyneinä näkemään Jorman nöyrtymistä. Nämä poistuivat. Vankia ihmetytti se makea esiintyminen, joka nyt teki Stefanin niin hurskaan näköiseksi. Ja oli varmasti ensimmäinen kerta, kun hän puhui noin lempeästi.

»Veli Jegor», aloitti munkki taas toisten mentyä, »sinä olet tehnyt paljon syntiä — — —»

»Ja sinä et ollenkaan, niinkö?»

»Olet tehnyt syntiä. Olet karannut luostarista, olet häväissyt kirkkoa ja meitä kaikkia. Sentähden sinut tullaan julistamaan kiroukseen ja — — —»

»Ja mitä sitten?»

»— — — ja sinua tullaan rankaisemaan ankarasti.»

»Ei tulla!»

»Älä käyttäydy pakanan tavoin äläkä vastustele, vaan anna minun puhua!»

Tässä Stefan hetkeksi vaikeni. Jorma odotti, ja toinen jatkoikin:

»Olet tehnyt sellaisia rikoksia, joista Jumala tulee rankaisemaan sinua suurilla kärsimyksillä.»

»Ja sinäkö kuvittelet olevasi se jumala?»

Iva ei näyttänyt pystyvän Stefaniin ollenkaan, tämä jatkoi vain:

»Olet tehnyt Jumalan äidin surulliseksi rikoksillasi: Olet karannut, olet rikkonut valasi, olet hylännyt Jumalan, olet aikonut surmata omia veljiäsi täällä, olet mennyt pakanain keskuuteen ja antautunut siellä maallisen rakkauden valtaan; vieläpä rakkauden, joka ei ole sallittua kenellekään muullekaan ihmiselle, kaikkein vähimmän luostariveljelle. Tiedätkö sinä ollenkaan, mitä kaikkea olet tehnyt?»

»Minä en vastaa teoistani sinulle!»

»Älä ole röyhkeä, Jegor, sillä kun minä sanon sinulle vielä erään asian, niin sinä kyllä taivut ja kadut katkerasti syntejäsi.»

»Sano sitten, mutta pian!»

»Sinä rakastat sen suuren hirtehisen Torkon tyttöä Kontiolahdelta ja olet asunut hänen luonaan. Älä kielläkään sitä!»

»En kielläkään! Mutta mitä se sinuun kuuluu?»

»Mutta nyt tulee sinun tuhosi, veli parka! Minä saan sinusta sisun pois!»

»Mutta pane vahvemmat nuorat käsieni ympärille ennenkuin kokeilet tuhollasi, sillä nämä eivät totisesti minua kestä!»

»Ole hiljaa, Jegor, ja ota isku vastaan! Minä sanon sinulle: Torkon tyttö, jota sinä rakastat, on sinun oma — sisaresi!»

Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Stefan odotti uhrinsa lannistumista. Mutta hetken kuluttua tämä suoristi itsensä ja huusi:

»Se on vale! Olisivathan he tunteneet minut!»

»He eivät tunteneet sinua sen takia, kun jo viisi tai kuusi vuotta sitten kerroin äidillesi, että sinä olit varastanut kirkon kaikki hopeat, sitten paennut ja takaa ajaessaan veljet tappoivat sinut, kun yritit puolustautua.»

»Mistä tiesit, että tyttö oli sisareni?»

»Siitä, kun hän äitisi kanssa kerran kävi täällä sinua kysymässä. Silloin juuri sanoin tuon, kun tiesin, että he olivat muuttuneet pakanoiksi jälleen.»

Nyt tuli taas hiljaisuus. Jorma muisti, että Marjatta oli aikoinaan puhunut veljensä häpeällisestä kuolemasta. Hän muisti vaimonkin halveksineen poikaansa eikä tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hän muisti nimen Marjatta — oman sisarensa. Siis sittenkin hänen sisarensa!

Oli kuin salama olisi iskenyt yht'äkkiä Jormaan: vartalo lysähti kasaan, pää painui alas ja kasvoille tuli mitä suurimman tuskan ilme. Siinä hän seisoi nyt lyötynä aseella, jota hän ei voinut väistää. Ei mitään kuulunut huoneesta pitkään aikaan, mutta jos siellä olisi ollut joku kolmas henkilö, niin hän olisi sillä hetkellä nähnyt Stefanin kasvoilla mitä pirullisimman hymyn. Silmät hehkuivat kuin hiilet ja mustan parran alta näkyi kaksi riviä hampaita kuin valmiina puremaan sen uhrin kurkkua, joka seisoi hänen edessään. Nyt oli Stefan voittaja, sillä hän oli iskenyt suoraan Jorman arkaan sydämeen.

Jorma seisoi siinä kauan, ja kun hän viimein kohotti päänsä, olivat kasvot melkein tuhkanharmaat ja vartalo värisi kuin viluisen. Hiljaa, hyvin hiljaa ja lempeästi sanoi silloin Stefan:

»Laskeudu polvillesi ja kadu!»

Mutta taaskin oli sanoilla toisenlainen vaikutus kuin mitä hän oli luullut. Stefanin äänen kuuleminen sai Jorman taas heräämään, hän aivan hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

»Olen iloinen, että näin kauan etsittyäni sain vihdoinkin omaiseni käsiini. Olen iloinen, että juuri omassa kodissani sain turvan silloin, kun rosvot ja murhamiehet eivät antaneet minun olla rauhassa täällä. Olen rakastanut sisartani puhtaasti niinkuin hänkin minua. En ole tehnyt hänen kanssaan mitään luvatonta, vaikken tiennytkään hänen olevan sisareni. Sen puhtaammin ei voi rakastaa enää veli ja sisarkaan kuin me Marjatan kanssa.»

Stefan oli liian aikaisin riemuinnut voitostaan, sillä nyt näytti uhri virkoavan jälleen. Hän ei voinut sanoa enää mitään, siksipä hetkisen kuluttua jatkoi Jorma:

»Kun minä rakastan, en tee sitä sillä tavoin kuin sinä!»

Tämä oli Jorman ensimmäinen vastaisku Stefanille, saaden aikaan sen, että munkkipirun koko näytteleminen loppui siihen. Lempeä ja tekopyhä ilme katosi kasvoilta silmänräpäyksessä ja kädet puristuivat nyrkkiin. Ja nyt Jorma, huomattuaan satuttaneensa vuorostaan, jatkoi:

»Mitä sinä, musta roikale, olet itse kierrellyt minun äitini ja sisareni kotona? Luuletko, etten tiedä, että juuri sinä olet himoinnut Marjattaa omaksesi ja vieläpä sillä tavoin kuin vain sinunlaisesi konnat osaavat! Vastaa, jos sinulla on vastattavaa, mutta tee se nyt pian!»

»Minä kuristan sinut!»