Part 11

»Kurista, senhän olet aikonut ennenkin, mutta mittaa kuitenkin voimasi ennenkuin teet sen!»

Nyt olivat jo kaikki voiton toiveet kadonneet Stefanilta. Hänen Jormalle vasten naamaa sinkauttamansa tieto ei ollut kyennytkään nujertamaan tätä. Ja nyt, tuon uhkauksen kuultuaan, tunsi nuorukainen vain voimistuvansa. Nyt oli Stefanin häviö varma, siksipä tämä ei kyennytkään enää hillitsemään itseään, vaan huusi Jormalle:

»Ja jos minä rakastankin sinun Marjattaasi, niin minä myöskin otan hänet, sitä et estä sinäkään! Ja jos otan hänet omakseni, niin silloin en kysy mitään keinoja!»

»Minun sisareni — — —!» — parkaisi Jorma.

»Sinun sisaresi minä otan ja sinut itsesi minä tapan!»

Humaus kävi läpi Jorman aivojen ja silmät jo veristyivät. Samalla hetkellä Stefan näytti aikovan karata hänen päälleen.

»Nyt sinä olet mennyttä!» — huusi Jorma, taivutti vartalonsa koukkuun, jännitti lihaksensa ja nyhtäisi sitten voimiensa takaa itseään vapaaksi. Nuorat menivät kuin parahtaen poikki ranteiden ympäriltä. Siinä hän seisoi nyt nuorankappaleet käsissä ja kasvot melkein mustana raivosta. Stefan perääntyi pari askelta nurkkaa kohden, yrittäen huutaa apua, mutta kun hän avasi suunsa, oli Jorma siepannut lattialta jakkaran ja astunut munkin eteen. Nyt kohosi jo käsi, jossa jakkara oli, viivähti ylhäällä vain sen lyhyen hetken, että Stefan kerkisi huomata kuoleman saapuvan, sitten käsi laski huimassa kaaressa alas, ja ilkeästi parahtaen putosi jakkara ryssän paljaaseen päälakeen. Voihkaisten vaipui munkki lattialle pyhäinkuvan alle. Jorma seisoi siinä vieressä katsellen hetkisen, vieläkö Stefan nousisi, mutta kun toinen ei enää liikahtanutkaan, putosi jakkara hänen kädestään kolisten lattialle. Ja nuori mies näki nyt kuin sumun lävitse sen pyhäinkuvan, jonka alla hän oli kerran Iljan kanssa rukoillut. Hän näki nurkan, jossa kuollut munkki verissään makasi. Kuin tuulena syöksyi Jorma eteiseen, muisti taikakalunsa, meni työtupaan ja otti sen pois seinänraosta. Sitten hän juoksi venevalkamalle, työnsi haapioista parhaimman vesille ja jätti saaren, soutaen kuin oman haamunsa takaa ajamana.

Ja Jorma ei malttanut enää ruveta kiskomaan venettä koskesta ylös, vaan meni suvannon lännenpuoleiselle rannalle, nousi maihin ja potkaisi vielä haapion heikon virran vietäväksi. Koskikin soitti nyt toisella tavoin kuin ennen. Aikaisemmin hän oli usein pitkät ajat istunut rannalla kuunnellen sitä ja katsellen veden leikkimistä, ja kohina oli aina viihdyttänyt häntä. Mutta nyt se tuntui niin pahaa aavistavalta ja hermoja ärsyttävältä, aivankuin vedelläkin olisi ollut sama kiire kuin Jorman ajatuksilla. Se syöksyi kuin suuren hädän vallassa alas laajaan Pyhäselkään.

Niin Jorma pääsi ensimmäiselle mäelle, jolla edessä näkyivät tasaiset Lehmon maat, oikealla teki joki suuren mutkan itään päin, Lehmon takana kohosi Jaamankangas korkeine jouhipetäjineen taivasta vasten, ja jostakin kaukaa kankaan takaa kieri paksu savupatsas ylös ja muodosti tyynessä ilmassa leveän, harmaan pilvipeitteen koko seudun ylle. Se oli kuin harso maan ja taivaan välillä ja lähti ensimmäisen tuulenpuuskan mukana kulkemaan Höytiaiselle päin.

»Mitähän Marjatta ajattelee, kun saa tietää tämän odottamattoman uutisen?» hoki Jorma noustessaan kukkulan laelle. »Emme aavistaneet kumpainenkaan tällaista loppua kaikelle! Nyt saa pikku Marjatta itselleen veljen, mutta menettää samalla entisen Jormansa. Äiti vain meni hautaan eikä ehtinyt nähdä minua omana poikanaan.»

Vähitellen palasivat ajatukset taas luostariin, saaden miehen synkäksi. Oliko hän tehnyt murhan? — Oli! — Ja mieleen tuli kuva siitä nurkasta, josta munkit kenties juuri tällä hetkellä löytäisivät Stefanin ruumiin. Jorma katseli, olivatko hänen vaatteensa veressä. Eivät olleet eivätkä olisi saaneetkaan olla Marjatan luo mentäessä.

Näissä ajatuksissa oli Jorma. Syvään huoaten hän lähti laskeutumaan rinnettä. Eteenpäin piti nyt päästä, vaikka väsymys olikin jo takertunut jäseniin aikoja sitten ja mielikin oli niin musta kaiken äskeisen jälkeen. Murha-ajatukset pysyivät vain pakostakin mielessä, ne alkoivat jo tuntua aivan painajaiselta.

»Olkoon», ajatteli Jorma. »Kun eivät antaneet enää rauhaa minulle ja muille, niin menköön vaikka sata samanlaista! Menköön vaikka rauha minultakin, parempi on sekin kuin kärsiä Stefania!»

Ja ajatus, että kaikki Karjalan miehet tulisivat kyllä varmasti hyväksymään Jorman teon, tuntui nyt tuovan vähitellen rauhaa. Hän katseli jo ympärillään olevaa tasankoa ja mietti:

»Olisihan tässäkin hyvät pellonpaikat, ei olisi tarpeellista lähteä enää Ruotsin puolelta sellaisia etsimään. Mutta pajarinhan nämäkin maat ovat, ja se mies ei kyllä anna rauhaa enemmän kuin luostarikaan. Tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että tämäkin kaikki on yhtenä viljapeltona, ja ettei pajari ole tästä maasta veroa kantamassa?»

Jorma huomasi auringon kadonneen jo näkymättömiin.

»Nyt on Marjatta istunut jo kauan kankaalla ja odottanut minua. Olen myöhästynyt paljon.»

Ja yhä nopeammaksi kävi meno. Jorma tuli kankaalle, kulki sitä pitkin ja odotti Marjatan tulevan vastaan niinkuin tämä oli luvannutkin. Mutta tyttö oli kai ehtinyt jo väsyä, koskapa häntä ei näkynyt missään eikä kuulunut vastausta, vaikka Jorma huuteli toisinaan. Kolkosti kajahteli vain salo, kaikki tuntui niin autiolta, ja hämäräkin alkoi jo tulla. Sydämessä tuntui tyhjältä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut yhtä samaa kangasta, jota pitkin yksi ainoa ihminen, Jorma, kulki laidasta laitaan peikkojen ja haltioiden irvistellessä hänelle puiden ja pökkelöiden takaa. Tuntui melkein kaamealta tuo tyhjyys, ja korvissa kuului jokaisen askelen ääni samanlaisena rusahduksena kuin sekin, mikä oli kuulunut jakkaran pudotessa Stefanin päähän.

Jo Jorma tuli mäen päälle, jolta laskeuduttuaan hän astuisi aivan suoraan kotinsa kynnykselle. Korkea, läpinäkymätön koivikko esti itse mökkiä näkymästä, ja kipunoita kohosi ylös koivikon takaa.

»Marjatta keittää siellä kuumaa maitoa minua varten, koskapa kipunat sinkoilevat läheisestä.»

Juoksujalkaa hän kiirehti rinnettä alas, painui koivujen muodostamaan holviin, pääsi sen läpi. Mutta siinä hän äkkiä pysähtyi. Sillä paikalla, missä ennen oli seisonut mökki, oli nyt vain savuava kasa hirrenpätkiä ja niiden keskellä särkynyt kiuas. Jorma seisoi siinä katsellen paloa eikä käsittänyt mitään.

»Marjatta, Marjatta!» — huusi hän kaikin voimin syöksyen keskelle tulta ja savua, »Marjatta, missä sinä olet?»

Mutta vastaukseksi tuli vain hänen oman äänensä kaiku, joka kieri pitkin vaarojen rinteitä yhä kauemmaksi saloille. Vielä kerran kokosi Jorina voimansa ja huusi pitkään, melkein epätoivoisen avunhuudon, mutta vastaus oli taaskin se sama hätähuuto, joka kuului kaukaa, toistaen hänen sanansa:

»Marjatta!»

Kun kaiku taas oli vaiennut ja painostava hiljaisuus tullut, tunsi nuorukainen kaiken katoavan ajatuksista ja jotakin leijaili hänen silmiensä eteen. Jokin näkymätön seinä tuli edessä yhä tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi, ja Jorma tunsi vaipuvansa johonkin suloiseen ja pehmoiseen. Hänen tajuntansa alkoi jo sammua ja silmätkään eivät tahtoneet nähdä mitään. Mutta silloin tuntui joku lähestyvän häntä. Jorma ponnistautui takaisin tajuntaansa ja näkikin savuavan raunion keskeltä mustan haamun nousevan ilkeästi häneen katsoen.

»Stefan», tuli ähkäisy Jorman rinnasta.

Ja Stefan tuli vain lähemmäksi hymyillen pirullisesti, pirullisenimin kuin koskaan elämässään, ja paljaassa päälaessa oli iso, verinen reikä. Munkki tuli aivan Jorman viereen, antoi hampaittensa välähtää, kääntyi sitten savuaviin hirsiin päin, osoitti niitä kädellään, virnistäen koko ajan voitonriemuisena. Sitten osoittava käsi kääntyi verkalleen, näytti mäen päälle johtavaa polkua ja siirtyi sen jälkeen Pielisjoen suuntaan. Ja sitten kuului yössä Stefanin raikuva pilkkanauru, joka tuntui merkitsevän:

»Minä tein tämän kaiken! Ja minä se olin, joka vein Marjatankin pois!»

»Perkele!» — karjaisi Jorma.

Stefanin haamu katosi samalla, ja kuin hulluna Jorma syöksyi ylös mäelle. Ja hullu hän kai olikin, koskapa hän meni polvillaan polkua ylös kuin etsien jotakin. Lieneekö hän löytänyt sieltä mitään vai ei, mutta äkkiä hän nousi jälleen pystyyn lähtien juoksemaan Pielisjokea kohti. Hän tuli sen rantaan, mutta ei näyttänyt olevan vieläkään tyytyväinen, vaan jatkoi kulkuaan rantaa pitkin etelään kohti Kuhasaloa.

Ja kun hän viimein tuli lähelle joensuuta, kuuli hän ääniä rannalta ja pysähtyi kuuntelemaan. Sitten hän hiipi puulta puulle kuin kylään tuleva vainolainen, ja näki viimein edessään munkin ahertavan jotakin rannalla veneensä luona. Jorma syöksyi kaikin voimin munkin päälle, tarttui kiinni tämän kurkkuun, ja munkki vaipui polvilleen Jorman eteen.

»Missä Marjatta on?»

»En tiedä mitään Marjattaa», koetti munkki änkyttää sillä vähäisellä hengellään, mikä virtasi hänen kurkustaan.

»Valehtelet, käärme! Missä se tyttö on, jonka munkit toivat luostariin?»

Noiden sanojen aikana kohosi Jorman käsi jo munkin pään päälle, ja se antoikin toiselle halun puhua:

»Voi, veli Jegor, tyttö annettiin isä Stefanin käskystä hakea luostariin, mutta kun noutajat tulivat hänen kanssaan veneellä alas jokea, kaasi tyttö tuossa koskessa veneen ja kaikki muut hukkuivat paitsi yksi veli!»

»Onko se totta?»

»Totta on! Etsimme täällä juuri hukkuneita, mutta emme pimeässä löydä mitään», koetti munkki selittää viattomana ja ristinmerkkejä tehden.

»Onko Stefan kuollut?»

»Kyllä, pyhä isä Stefan on kuollut», huokasi munkki.

Ja nyt Jorma kirosi, kirosi hartaammin kuin koskaan ennen ja huusi:

»Pyhäkö? Pyhiä te pirut olette vielä sittenkin, vaikka tapoitte Marjatan! Mutta nyt ette enää syljeskelekään minun silmilleni, senkin kyyt!»

Ja Jorma tarttui molemmin käsin kiinni munkkiin, nosti hänet maasta ylös päänsä päälle, pidellen siellä miestä hetkisen ilmassa suorin käsin, ja paiskasi sen sitten päälleen alas rantakivikkoon. Hän katseli hetkisen, liikkuisiko se vielä, mutta kun elonmerkkejä ei näkynyt, läksi hän eteenpäin.

»Jo toinen mies tänä yönä, ja pian tulee vielä lisää!»,— sanoi Jorma itselleen, työnsi munkin veneen virran mukaan ja hyppäsi siihen, lähtien soutamaan Kuhasaloa kohti.

Ja mitä Jorma oli sinä yönä tehnyt Kuhasalossa, siitä nähtiin jäljet vasta muutamien päivien kuluttua, kun karjalaisetkin menivät sinne tekemään viimeistä tiliään. Heidän edellään oli jo ehtinyt kuolema kulkea, sillä luostarin pihalla oli pari ruumista, eteisessä oli neljä, vieläpä pari itse kirkossakin. Ketään eläviä ei ollut enää näkyvillä, ja karjalaiset uskoivat jonkun luostarin omista pahoista hengistä tehneen sen kaiken. Kirkossakin oli kaikki särjetty, ikonostaasi oli yhtenä lautakasana lattialla ja kaikki kuvat murskana. Mutta kukaan ei tiennyt sitä, että se sama pahahenki, joka tuon kaiken oli tehnyt, oli itse aikoinaan toivonut pääsevänsä koko luostarin kohottajaksi ja suurentamaksi, mutta olikin nyt tullut sen hävittäjäksi. Tämä mies oli raivonnut luostarissa ja surmannut jokaisen, joka sattui olemaan silloin sisällä. Ja ne, jotka olivat naaraamassa hukkuneita tovereitaan koskesta, kiittivät hyvää onneaan, kun pelastuivat Jorman käsistä ja pääsivät ehyin nahoin pakenemaan Valamoon. Vaikka eiväthän sentään kaikki päässeet Valamoonkaan, sillä pitkien aikojen kuluttua löysivät ihmiset vielä kosken läheltä kolme ruumista ja niiden viereltä verisen seipään, jolla miesten päät oli halkaistu.

Tarina Kuhasalon luostarista oli nyt loppunut, mutta vielä kauan jälkeenpäinkin tuntui siltä kuin Ontron poika olisi liikkunut sen autioissa suojissa etsien jotakin.

IX.

Murhayön jälkeisenä aamuna Jorma heräsi lopen uupuneena ja masentuneena lähellä Jaamankangasta. Hän ei nähtävästi ollut jaksanut kulkea takaisin palopaikalle, vaan oli kaatunut kesken matkan. Kun hän nyt katseli ympärilleen, huomasi hän nukkuessaan nojanneensa päätään korkeaan hiekkakasaan, minkä hän tunsi umpeenluoduksi haudaksi. Se oli hänen äitinsä hauta, jonka he yhdessä Marjatan kanssa olivat vasta toissapäivänä peittäneet.

»Tännekös minä tulinkin!» sanoi Jorma silittäen multaa kädellään.

Mennyt oli jo äiti, mennyt oli Marjatta ja menneet olivat kaikki kultaiset toiveetkin. Äidin hauta oli tässä hänen päänsä alla, Marjatan hauta oli siellä, missä levoton koski kuohutti Pielisjoen vesiä Pyhäselkään, ja menneitten toiveitten vielä avonaista hautaa osoitti jokainen puu, paloraunio ja — luostari.

Mutta se oli luotava umpeen!

»Ei, en aio tulla vielä luoksenne, äiti ja Marjatta! Kuolen kyllä maailmasta, mutta itselleni minä elän!» — huusi Jorma, hyppäsi pystyyn ja läksi menemään kohti palopaikkaa.

»Nyt olen täyttänyt sen, mitä ihmiset tahtoivat ja toivoivat. Mutta vaikka olenkin täyttänyt velvollisuuteni heitä kohtaan, en ole vielä päässyt siihen, mihin minä itse olen tahtonut. Mikä on minun päämääräni? — Rauha. — Ja miten tuon rauhani saavutan? — Voittamalla vereni!»

Ja aivankuin etsien menneen onnensa rippeitä hän meni vielä heikosti savuavien kekäleiden keskelle penkoen siellä tuhkaa. Kun hän löysi jonkin raudankappaleen tai muun esineen, vei hän sen pois ikäänkuin se olisi ollut suunnattoman suuri omaisuus. Sitten hän meni rinteeseen, missä koivujen lehdet olivat polulla menneet kasaan kuin jotakin raskasta esinettä maata pitkin vedettäessä. Sieltä Jorma löysi Marjatan liinan ja hopeisen ristin katkenneine ketjuineen. Ristin hän heitti koivikon yli lampeen, mutta liinan vei toisten tavaroittensa joukkoon. Nyt hän meni palosta säästyneeseen aittaan, kantoi sieltä ulos kaikki jäljelle jääneet tavarat ja latoi ne nurmikolle.

»Mihin minä nyt lähden? Koitereelle vai Olavinlinnaanko? — Ei, en tahdo nähdä enää ihmisiä, vaan menen jonnekin, missä saan olla aivan yksin.»

Jorma antoi katseensa kulkea yli Höytiäisen laajan selän ja näki sen keskellä valkorantaisen Joutsenisen yhtä houkuttelevana ja kutsuvana kuin ennenkin.

»Tuonne minä menen!»

Ladottuaan kaiken tavaransa veneeseensä silmäili hän kaikkea mennyttä viimeisen kerran ja ajatteli:

»Jos Marjatta vielä eläisi, niin juuri tällä hetkellä ottaisimme hänen kanssaan hyvästit tältä samalta paikalta lähtiessämme yhteiselle matkallemme. Mutta nyt minä saankin mennä yksin! — Te vääräuskoiset, jotka tuhositte elämän Marjatalta, minulta ja itseltännekin, olette kaikki nyt yhtä mykkiä kuin päämiehenne ja liian myöhään etsitte nyt sitä rauhaa, jota teille ei tulla koskaan antamaan! — Mutta minä saan kenties senkin vielä!»

Nyt työnsi Jorma haapionsa vesille, hyppäsi siihen ja aloitti matkansa uutta elämää kohti.

Hän meni Joutsenisen saareen, yksinäisyyteen, eikä aikonut palata maailmaan enää koskaan takaisin. — Ja sinne mäen päälle, kuusien suojaan kohosi maja pieni kuin karhun pesä. Se oli niin matala, että seisoessa kosketti pää kattoon ja niin pieni, että nukkuessa ei tahtonut sopia suoraksi sen sisään. Seinistä tuli niin vahvat, ettei pahinkaan pakkanen olisi voinut tunkeutua niiden läpi, sillä ne oli tehty paksuista hirsistä kaksinkertaisiksi ja tilkitty tiukkaan savella ja sammalilla. Yhdessä nurkassa oli liedentapainen, joka lämmitti majan. Ja pieni läheinen ei kyennyt kovallakaan pakkasella laskemaan kylmää sisälle. Lopuksi Jorma kantoi vielä liuskakiviä vuoteen pohjaksi ja päällysti sen paksulla kuusenhavu- ja sammalkerroksella.

Kun se kaikki oli valmista, otti Jorma kirveensä ja meni raivaamaan itselleen polkua majasta järvenrantaan ja asetti rinteen jyrkimpiin paikkoihin kiviä portaiksi. Vähän matkan päässä siitä löytyi sopiva valkama haapiolle, jossa se saattoi olla pensaiden sisällä piilossa järvellä soutelevien ihmisten katseilta. Ja saaren keskellä oli pieni, kirkasvesinen lammikko, jonka rannalla Jorma liuvitteli usein päiväkaudet viskelemällä pieniä kiviä tai käpyjä sen veteen ja katsellen, kuinka laineet, suurina renkaina tulivat rantaan.

Ihmiset eivät erakkoa häirinneet. — Kaikkein lähimpänä oli maa muutamien virstojen päässä idässä. Sieltä näkyivätkin Pyytivaaran koivikkorinteet ja Kontiolahden ensimmäiset talot. — Pohjoisessa oli aava selkä. — Lännessä siintivät sinisinä korkeat Kunnasniemen rannat, ja sieltäkin näkyi metsän keskeltä jokin vaaleampi peltotilkku. — Etelässä oli Jaamankangas ja Kontioniemi, jonka petäjikön takaa nousi savu suuresta hovista. Korkeat Höytiäisen laineet tulivat jostakin Kinahmosta päin ja kierivät valkeana nauhana toisiaan ajaen pitkin rantahietikkoa. Ja jokainen niistä piirsi hiekkaan omituisia koukerolta ja viivoja, jotakin käsittämätöntä kirjoitusta, jota erakko ei oppinut lukemaan. Oman elämänsä tarinoita kai nekin sinne kertoilivat. Mutta kun yksi oli tuskin saanut viivansa valmiiksi, tuli jo toinen laine ja kolmaskin, ja niin olivat ensimmäisen merkitsemät viivat kadonneet näkymättömiin ja tilalle olivat tulleet uudet, entistä kauniimmat. Ja ne kaikki olivat uusia särkyviä elämäntarinoita, jotka päättyivät sinne rantahietikolle.

Ja tämä kaikki oli erakon pientä ja pyhää valtakuntaa, jota kaikkea hallitsi erakko Jorma, kuunnellen jokaisen alamaisensa, puun, pensaan ja laineen puhetta, ymmärtäen sen hyvin, vaikkei ollutkaan kieltä oppinut. Ja nuo kaikki eivät olleet enää hänelle kuolleita ja tunnottomia, vaan eläviä olentoja, joista jokainen oli paljon parempi kuin yksikään ihminen, sillä eiväthän ne tehneet pahaa kenellekään. Ne olivat hyviä haltioita, joiden kaltaiseksi Jormakin tahtoi päästä.

»Kunpa voisin tulla yhtä hyväksi kuin tuo suuri kuusi tuossa», ajatteli hän, »kunpa voisin seisoa sen tavoin kesät ja talvet, nähdä ympärilläni kaiken kauneuden, tuntematta ikävää mihinkään. Ja kun aikani olisi täysi, kuivuisin sitten ja kaatuisin tuohon rinteelle, tuntematta mitään tuskaa jättäessäni elämän!»

Jormasta tuli nyt ympäristönsä hyvä ystävä ja suojelija, tahtoessaan säilyttää saarensa mahdollisimman koskemattomana. Mitäpä häneen kuului, jos manteren puolella kaatuikin jokin kaunis koivikko ja sen sijalle ilmestyi seuraavana kesänä vihreä pelto, kunhan vain ihmiset eivät tunkeutuneet repimään hänen saartaan. Siellä manterella he saivat tehdä Jorman puolesta pahaa mielin määrin luonnolle ja toisilleen, kun Joutseninen vain säilyi rauhassa hyvine haltioineen.

Kun ihminen keskustelee vuosikausia vain oman itsensä ja luonnon kanssa niinkuin Jorma oli tehnyt, ei ole ihme, jos hän näkee jo jokaisessa kivessä ja puussa elämän ja hengen. Olihan hänkin munkkina ollessaan pitänyt haltioitakin vain kastamattomain kuviteltuina jumalina, mutta nyt hän näki niitä jo itsekin kaikkialla, varsinkin lammikon rannalta. Hän oppi käsittämään, miksi yksinäisillä saloilta ja metsien sydämessä asuvat karjalaiset eivät voineet uskoa novgorodilaisten jumalaiseen, vaan pitivät omaa luontoaan paljon sitäkin parempana. Ei hänestä enää sekään ollut mikään ihme ja mahdottomuus, että ihminen saattoi kuunnella haltioiden puheita ja ottaa vaarin heidän neuvoistaan.

Niiden suosioon Jormakin tahtoi nyt päästä. Hän hiipi puulta puulle, voidakseen edes jollakin tavoin nähdä ne omin silmin ja päästä perille niiden monista pitämyksistä. Mutta aina ehtivät haltiat huomata hänet ajoissa ja paeta piiloon. Se hiukan harmitti Jormaa, hän yritti uudelleen, mutta yhtä valppaita ne olivat joka kerta eivätkä laskeneet kastettua miestä lähelleen.

»Ne pelkäävät minua, mutta minäpä koetan ne houkutella majani lähettyville.»

Hän vei kalakeittoa majan takana olevan suuren kuusen juurelle. Alussa haltiat eivät huolineet sitäkään, mutta kun erakko ampui riistaa ja uhrasi kaikkein verisimmät palat, alkoi hän päästä jo tuloksiinkin vaivoistaan. Kun Jorma joka aamu meni katsomaan uhrikuuselle, oli parhaat palat lihasta syöty pois.

Siitä hetkestä lähtien tuli Jorman tärkeimmäksi tehtäväksi ja suurimmaksi huviksi haltioiden pidätteleminen majan lähettyvillä. Lopulta hän jo loikoessaan iltaisin kivivuoteellaan saattoi selvään kuulla joko uhrikuusen juurelta tai majan sisältökin lieden takaa selvää haltioiden liikkumista. Silloin erakko hykerteli käsiään suu leveässä hymyssä, kun hänen entinen kasteensa oli jo annettu anteeksi.

Varmaa oli sekin, että haltiat toivat ahkeralle palvelijalleen vain onnea ja hyötyä, jos olivat suosiollisia. Sillä muutamien vuosien kuluttua huomasi Jormakin elämänsä paljon entistä paremmaksi. Riistaa oli liiaksikin. Sitä varten piti tehdä jo pieni aittakin, missä hän voi säilyttää talven suuret varastot. Nyt jo uskoi entinen munkki täydellisesti sen, ettei haltioiden palveleminen ollut mitään pakanuutta, koskapa ne muistivat häntäkin, jota maailmassa ei ollut kukaan muu ajatellut. Ne muistivat häntä jo paljon enemmän kuin novgorodilaisten Jumala milloinkaan.

Näin oli luostarin kasvatista, erakko Jormasta, tullut metsässä asuessaan haltioiden ja vanhan suomalaisen uskonnon vakava kannattaja!

Ja mikä ihmeellisintä: Kun Jorma vain aina muisti haltioitaan, meni niiden suosio jo niin pitkälle, että hän eräältä kalastusmatkalta palattuaan löysi majansa pöydältä kaksi aivan oikeata leipää, pienen säkillisen jauhoja, vakan voita ja pussillisen suoloja. Sellaisia antimia hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuosikymmeneen saaressaan. Ja mistäpäs muualta erakko parka olisi voinut toivoa sellaisia lahjoja kuin saaren omilta haltioilta, sillä eiväthän ihmiset joutaneet niin paljon ajattelemaan toisiaan, eivätkä sitä tahtoneetkaan! Hetkistä myöhemmin tuli vielä toinenkin samanlainen lahja, ja kun hän syksyllä oli usein kalamatkoillaan, oli se kaikki jo niin tavallista, että pieni aitta tuli aivan kukkuroilleen syötävää talven varalle.

»Tällaista on elämäni nyt, ja olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin koskaan ennen. Alussa pidin kaikkea tätä raskaana, mutta nyt uskon, ettei tuolla manteren puolella ole yhtään niin tyytyväistä ihmistä kuin minä. Miksei jokainen muukin mene yksinäisyyteen ja koeta löytää onneaan sieltä!»

Jorma meni ja leikkasi oman viisikantansa kuvan uhrikuusen kylkeen, uskoen onnensa tulevan siitä vain kaksinkertaiseksi.

»Toivoin kerran pääseväni samanlaiseksi kuin tämä kuusi. En ole vielä päässyt niin pitkälle, mutta luulen voivani oppia elämään yhtä huolettomana, vahvana ja hyvänä. Joutuisinhan kyllä jo kuolemaankin, mutta kun kärsimykseni ovat vielä kesken, niin odotanpahan. Sitten, kun tuo puu joskus vanhuuttaan kaatuu, on se oleva merkki siitä, että Ontron poika on sovittanut kaikki entiset erehdyksensä ja on silloin tullut elämänsä määrään. Silloin, samalla kertaa tahdon mennä tuon kuusen mukana. Juuri silloin, muttei ennen!»

Jorma näki, että kuusi oli hiukan kallellaan majaan päin. Kun tuo korkea ja paksu puu kaatuisi, menisi se suoraan majan päälle ja särkisi sen varmasti. Silloinhan hänkin, Jorma, ollessaan sisällä majassa, hautautuisi ainiaaksi puun alle.

»Nyt siis tiedän, milloin minun aikani tulee täyteen!»

Kerran, eräänä talviyönä, huomasi Jorma sieltä, missä Kontioniemen suuren hovin piti olla, korkeiden tulenliekkien nousevan ylös, saaden kuin revontulen kajastuksen taivaalle. Se oli tulipalo, jonka syytä Jorma koetti arvailla. Ja sinä samana yönä kuuli hän saareensa ensi kerran ihmisääniäkin, jotka tulivat kuin hätähuutoina, ja sellaisiahan ne olivatkin. Mutta erakko, joka tahtoi olla välinpitämätön kaikesta ulkomaailmasta, pidättyi lähtemästä avuksi, sillä mitäs ihmiset häneen kuuluivat. Nyt katseli hän vain kylmänä tuota paloa ja huomasi hetken kuluttua vaarojen takaa syttyvän toisen samanlaisen ja heti kolmannenkin. Siis vainolainen, niinkuin Jorma oli ajatellutkin!

Sellaisia juuri ihmiset olivat! Sen, mitä toiset olivat saaneet pystyyn vuosikausia kestävällä raskaalla työllä, hävittivät toiset ryöstön- ja kostonhalussaan muutamassa hetkessä.

»Polttakoot ja tappakoot niin paljon kuin kerkiävät, kunhan vain sovittavat kaiken lopuksi!» — ajatteli erakko ja astui majaansa. »Minä olen saanut itselleni tällaisen enkä tarvitse kenenkään toisen omaa. Jokaisella toisellakin on samat mahdollisuudet, tarvitsematta ryöstää ketään.»

Hän heittäytyi sammalilleen, veti nahkaiset päälleen ja nukahti niinkuin se, joka ei pyydä eikä toivo keneltäkään muulta mitään, jos ei kenellekään annakaan, vaan vaatii kaiken itseltään. Sillä tavoin nukkuu vain se, joka tietää, että huominen päivä tuo tullessaan yhtä paljon kuin eilinenkin.