Part 12

Vähitellen alkoi erakkoon tarttua se usko, että ihmiset, joiden talot ja pellot hän näki Kontiolahden puolelta, olivat sentään siedettäviä. Hän uskoi heistä tuota vain sen takia, kun he eivät koskaan hätyytelleet Jormaa saarellaan eivätkä pyrkineet valloittelemaan hänen kalavesiään ja lintupaikkojaan, vaan antoivat hänen elää huolettomana kuin parhain itsevaltias. Senvuoksi hän alkoi jännityksellä seurata peltotilkkujen laajenemista ja toivoi niistä syksyllä lähtevän runsaan sadon, vaikka se tulisikin ihmisille.

Oliko hän alkanut kaivata maailmaan, kun oli jo oppinut pitämään ihmisiä hyvinä?

Ei, sitä hän ei tehnyt! Sillä jos yksikään ihminen olisi tullut valloittelemaan saareen tai häiritsemään rauhaa, olisi hän heti pitänyt niitä vihollisinaan.

»Olen tehnyt heidän elämänsä paljon entistään väljemmäksi, kun vapautin heidät oman rauhani hinnalla luostarin painajaisesta. Eipä ennen saanut täälläkään olla kellään karjalaisella tuollaisia peltoja; mutta nyt, kun luostari meni ja munkit sen mukana, on tuo maa nyt heidän omaansa eikä heidän tarvitse maksaa veroja. Koko Pohjois-Karjala vaurastuu. Mutta kenen kustannuksella? — Minun, sillä minähän sen tein, vaikka maksoinkin siitä kalliisti. Aikoinaan pidettiin Ontron poikaa oman isänsä työn tuhoojana, mutta huomaanpa nyt, että hänkin on tehnyt jotakin heimolleen. Ja parempihan on, että minä, jolla on paljon enemmän velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä, kannan murhaajan nimeä. Noilla ihmisillä tuolla Kontiolahdella on niin paljon muutakin ajateltavaa ja kärsimistä, etteivät he enää kaiken sen lisäksi tarvitse omantunnon tuskia kestettäväkseen. Olen siis parantanut toisten elämää sillä, että olen huonontanut omaani. Mutta silloinhan ei ainakaan Ontron poika ole enää velkaa ihmisille, vaan ihmiset hänelle.»

Kului taas muutamia vuosia. Niiden mennessä erakko oppi kärsimään hiukan ihmisiäkin. — Saarihan ei ollut kovin kaukana manteresta, joten silloin tällöin saattoi sinne eksyä joku kalamies. Joka kerta Jorma pakeni johonkin koloon tarkkaamaan, mitä nuo maailmasta tulleet, kutsumattomat vieraat tahtoisivat hänen valtakunnastaan. Mutta vieraat saattoivat kyllä löytää majan, katsella ja ihmetellä sitä hetkisen ulkoa ja sisältä ja palata viimein omalle puolelleen järvenselkää, ottamatta lähtiessään edes tulusrautojakaan majan pankolta. Silloin palasi Jorma piilostaan ja ajatteli:

»Rehellisiä he ainakin ovat, siis he saavat käydä täällä. Mutta kun ensimmäinen rauhanrikkominen tapahtuu, silloin minä ammun nuolen heidän kurkkuunsa tai houkuttelen haltiani heidän kimppuunsa!»

Ja joka kerta, kun selälle ilmestyi vene, tarkkasi Jorma, menisikö se saaren ohi vai tulisiko rantaan. Ja muutamia kertoja näytti jo siltä kuin erakkoa olisi saaresta etsittykin, mutta tämä varoi kyllä tulemasta löydetyksi.

»Minua ei heidän tarvitse nähdä, sillä minulla ei ole enää mitään maksettavaa heille. Ja jos näyttäytyisinkin heille, niin silloin en olisikaan enää erakko, vaan olisin velvollinen tekemään jotakin heidän hyväkseen tai he minun. Ja heiltä ei minulle ole kuitenkaan tulossa mitään parannusta elämääni.»

Mahdollisesti manteren puolella jo tiedettiin jonkun asuvan saaressa, koskapa vierailut viimein lakkasivat Jorman suureksi iloksi. Epäilivätkö ihmiset saaressa asuvan jonkin hyvän haltian tai suuren roiston, sitä ei erakko osannut arvata. Mutta joka tapauksessa alettiin saarta karttaa, kenties pelätäkin.

Ja silloin olivat haltiatkin taas entistään suosiollisempia. Entistään useammin ilmestyivät suola- ja jauhosäkit majan pöydälle erakon poissa ollessa.

»Hyvä on, etteivät ihmiset käy. Haltiatkin ovat siitä mielissään ja minä itse saan olla rauhassa.»

Mutta miksi sitten hänen haltiansa oikein vihasivat noita karjalaisia, jotka itsekin olivat haltioiden palvelijoita? Vai olivatko novgorodilaisten opit saaneet sittenkin voiton kaikesta? Jos niin oli, niin silloin olivat asiat huonosti Ilomantsin pokostalla! No, olipa kuinka tahansa, hän itse ei kuitenkaan uskonut enää olemattomaan Jumalaan, joka oli tuottanut vain onnettomuutta kaikille ristinpalvelijoille. Jos tuo Jumala olisi ollut olemassa, niin miksei hän mennyt omiensa puolelle ja suojellut heitä aina. Jos Jormakin vain olisi ollut uskomatta sellaisiin jumaliin ja kantanut aina kaulassaan viisikantaa, niin hänelle ja Marjatalle ei olisi koskaan tapahtunut mitään pahaa.

Sillä tavoin, mäen rinteellä istuessaan ja Kontiolahdelle katsellessaan erakko koetti ratkaista elämänsä tarkoitusta, odotti toivomaansa rauhaa ja muisteli menneitä aikoja. Ja hän luuli vielä nytkin elävänsä yksin ja salassa maailmalta eikä huomannut enää elämää ympärillään. Mutta ihmiset, jotka ajoivat talvitietä myöten jään poikki, saattoivat nähdä hänet joko kantamassa vettä polkua ylös rannasta tai kompuroimassa suksineen paksussa lumessa. Manteren puolelle näkyi aivan selvästi, milloin savua nousi erakon majan lakeisesta. Kesälläkin saattoi kalamiehiä liikkua saaressa aivan Jorman lähettyvillä, tämän tietämättä siitä mitään.

Kun vuosikymmenien ajan odottaa rauhaa niin hartaasti kuin Jorma eikä näe elämässään enää mitään muuta kuin yhtä ja samaa tasaista, väsyy siihen ja uskoo itsekin jo siihen, mihin on pyrkinyt. Niinpä jo Jormakin ajatteli:

»Kun ihmiset eivät käy enää saaressa, uskon heidän jo tyytyvän kaikkeen, mitä olen tehnyt heidän hyväkseen. He eivät vaadi minulta enää mitään, siksipä he jo pysyvätkin poissa. — Haltiat ovat minulle suosiollisia, siis he ovat antaneet jo kasteeni ja muut erehdykseni anteeksi. — Mistään uskonnoista ja jumalista en enää välitä, sillä nyt olen jo löytänyt itselleni sen oikean. — Maailmaan en enää kaipaa, vaikka näenkin sen tuolla edessäni. — Enkö ole jo saavuttanutkin rauhaani? Olen, uskon saaneeni!»

Erakko iloitsi käsiään hykerrellcn, että hän oli jo tullut täydellisesti välinpitämättömäksi kaikkeen, omaan itseensäkin nähden. Ja sekö juuri oli merkki siitä, että ihminen oli saanut rauhansa ja oli kypsä kuolemaan? — Niin luuli nyt Jorma.

Mutta yht'äkkiä oli erakko kuulevinaan metsiköstä selkänsä takaa ilkeätä, selkäpiitä karmivaa pilkkanaurua. Hän kääntyi katsomaan, kuka hänen sanoilleen nauroi, muttei nähnyt ketään. Nyt alkoi Jorma muistaa kuulleensa saman äänen ennenkin, — se oli tapahtunut silloin, kun hän oli turhaan etsinyt Marjattaa palopaikalta. Juuri silloin oli kuin jokin seinä tullut hänen ja muun maailman väliin. Silloin oli Stefanin haamu halkaistuin päin noussut tuhkasta ja nauranut tuon saman naurun kuin nytkin! — Siis juuri Stefan! Stefan nauroi hänelle vieläkin, vaikka olikin ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. — Mitähän se vielä tuo kaikki saattoi merkitä? — Tulisiko hän vielä kuolemastaankin piinaamaan Jormaa samalla tavoin kuin oli tehnyt eläessään? — Eikö Stefan ollut vieläkään saanut kyllikseen?

Nyt, tuon naurun jälkeen, alkoi Jorman silmien edestä kohota jotakin pois. Tuntui kuin usva olisi haihtunut, ja se läpinäkyvä seinä, joka oli hänet aina erottanut kaikesta muusta, olisi lähtenyt loittonemaan. Ja hän näki nyt kaiken aivan toisenlaisena kuin tähän saakka, juuri sellaisena kuin munkkina ollessaankin.

Oliko hän ollut hullu ja saanut nyt järkensä takaisin?

Ehken oli, ehken ei. Joka tapauksessa hän oli nyt kuin uudestaan maailmaan palannut ja vapautunut jostakin kuoresta, joka oli tähän saakka ympäröinyt häntä.

Ja nyt Jorma katseli ihmeissään muuttunutta luontoa ympärillään ja katseli itseäänkin. Tai oikeastaan ei mitään ollut muuttunut, vaan hän itse katsoi eri silmillä. Kun hän näki kätensä, olivat ne laihat ja vapisevat. Hän hypisteli pitkää partaansa ja tukkaansa — ne olivat aivan lumivalkoiset. Hän siveli kasvojaan — ja tunsi niiden olevan ryppyiset.

Nyt Jorma tunsi taas itsensä ja huomasi olevansa hyvin vanha.

X.

Siitä hetkestä lähtien, kun Stefanin nauru oli sytyttänyt uudelleen Jorman sammuneen järjen, oli tämä tuntenut jotakin samaa, mitä jokainen ihminen tuntee silloin, kun takatalvi tulee. Jorma oli iloinnut saavuttamastaan keväästä, mutta tunsikin nyt valkean kääreliinan laskeutuneen kaiken päälle. Olivatko hänen koko erakkoaikansa kärsimykset olleet turhat ja niillekö Stefan oli nauranut?

Kun Jorma-vanhus istui kerran tavallisella paikallaan rinteellä ja katsoi nyt taas manteren puolelle, huomasi hän sinne rakennettavan uutta taloa. Se tuli paljon suuremmaksi kaikkia muita ja ylemmäksi mäen päälle, jossa se seisoi kuin hovi monien mökkien keskellä.

»Tuollaisen minäkin olisin rakentanut, jos olisin mennyt Ruotsin puolelle», ajatteli hän.

Jorma katsoi vielä tarkemmin taloa ja kirosi äkkiä ääneen hämmästyksissään:

»Voi, hyvät haltiat, luostariako sinne rakennetaankin!»

Se rakennus, jota hän katseli, oli jo nostanut kurkihirtensä, mutta se ei ollutkaan tavallisen hovin näköinen, vaan sinne rakennettiin kuin jotakin kupoolin tapaistakin.

»Varmasti se ei ole hovi. Ja kaikki maahiset saavat repiä silmät päästäni, ellei se ole luostari!»

Kauan aikaa hän seisoi siinä katsellen, tietämättä oikein, mitä olisi pitänyt ajatella. Jorma oli luullut pelastaneensa Pohjois-Karjalan novgorodilaisista, mutta niitä oli tietysti tullutkin sata jokaisen hänen tappamansa tilalle, koskapa niille ei ollut tilaa enää Kuhasalossa, vaan piti jo tänne, keskelle karjalaiskylää, rakentaa toinen samanlainen. Olipa ollut onni, että hän oli tullut Joutseniseen ja säästynyt siten näkemästä niitä ristinpalvelijoita eikä tarvinnut ruveta enää uusiin veritöihin päästäkseen heistä eroon. Mutta hiipipä jo erakkoon pelkokin:

»Jos ne koirat tulevat tänne saareen, niin mitä minä silloin teen?»

Lieköhän ollut taas entinen Jorma, joka oli noussut samalla kertaa järjen kanssa ja pani vastaamaan:

»Jos yksikään munkki tulee tänne, niin minä tapan sen armotta!»

Nyt erakko meni hakemaan vanhan jousensa, koetellen sen kaaren voimaa ja omia jänteitään. Kaari oli yhtä luja kuin ennenkin, mutta miehen käsivarret vain olivat jo niin paljon huonontuneet, ettei hän tahtonut jaksaa vetää asetta enää vireeseen.

»Enkö saa olla rauhassa täälläkään, kun jo rakentavat tsasouniaan kuin minun kiusallani? Ja aikovatkohan ne kastaa vielä kaikki ihmiset, minutkin? Pitääkö minunkin majani nurkassa olla pyhäinkuva ja talikynttilä sen edessä? Kyllä ainakin karjalaiset näkyvät aikovan taipua kasteeseen, koskapa antavat rakentaa luostareita keskelle kyläänsä. Tai kenties heidät onkin kastettu uudelleen jo aikoja sitten, minun tietämättäni?»

Pitäisikö hänenkin siis taipua kasteeseen, koskapa hän oli viimeinen?

»Ei, sitä ei tule tapahtumaan, vaikka minun pitäisi tehdä kymmenen uutta murhaa ja elää sitten viisikymmentä uutta katumuksen vuotta erakkona!»

Mutta nyt! Nyt kuului kuin suuri kello olisi soinut! Sen ääni kuului aivan selvästi yli veden. — Siis sittenkin luostari! — Jorma tunsi kuin jotakin olisi revitty rikki hänen sisällään, aivan kuin vahva käsi olisi tarttunut sydämeen, koettaen vetää sitä ulos ruumiista. Kyllä, varmasti siellä soi kello, vaikka erakko toivoikin vain erehtyneensä. Ja niittyjen poikki näytti kulkevan ihmisparvia tuota uutta rakennusta kohti. Kaikki oli aivankuin Iljan ja Teofiluksen aikoihin; silloinhan karjalaisetkin olivat saaneet käydä kuulemassa messua luostarissa, muttei koskaan sen jälkeen. Kenties nytkin oli tullut joku uusi Ilja karjalaisia kastamaan?

Jorma muisti, että juuri hänestähän oli pitänyt tulla Iljan seuraaja ja työn jatkaja. Ja olihan Ilja itsekin toivonut samaa. Mutta nyt hän olikin täällä vain erakkona ja sai tyytyä katselemaan veden yli, kuinka ihmiset suurissa parvissa menivät sen toisen miehen luo, joka oli saanut hänen työnsä käsiinsä. Ja pari kolme kyyneltäkin taisi jo tipahtaa harmaalle parralle sitä ajatellessa. Mutta hän kavahti pystyyn ja huusi:

»Houkkio, sitäkö minä itken, kun en ole tuolla luostarin ikonostaasin edessä parhaillaan laskettelemassa valheita, joihin en luottaisi itse eikä kukaan muukaan. Sielläkö minun pitäisi seisoa, toivoen, että oman heimoni miehet ja pogumoltsit kumartaisivat edessäni ja pyytäisivät tuhoa levittävää siunaustani? Ei, kyllä sittenkin on parempi, etten ole siellä houkuttelemassa ketään valheisiin ja pahuuteen! — Mutta sen ne saivat nyt tehdyksi tuollakin, että kellonsoitollaan ajoivat minun haltiani piiloon, ja sitten minä en saa niitä tulemaan enää takaisin uhrikuuselle ja majalle.»

Jorma otti jousensa ja painui metsän sisään kuin luostarin uhallakin hakemaan jotakin riistaa haltioilleen uhrattavaksi. Häntä hävetti, että oli joutunut surun valtaan ajatellessaan sitä, että toinen mies seisoi hänen paikallaan tuolla luostarissa. Niin, mutta olihan se ajatus ollut kuitenkin hänen koko lapsuuden ja nuoruuden unelmansa ja saadakseen sen toteutumaan hän oli niin kauan luostarissa viipynyt ja siellä kärsinyt.

Jorma kiersi metsän löytämättä mitään ja meni sitten rannalle etsimään vesilintuja. Mutta kun hän tuli manteren puoleiseen kärkeen, näki hän vedenrajan lähellä käärmeen uivan rantaan.

»Tuo on enne! Enpä ole vielä nähnyt käärmeitä täällä, mutta nyt tuli jo ensimmäinen luostarin mukana!»

Jorma arveli, olisiko uskaliasta tappaa otusta, mutta koppasi sitten seipään maasta, ja juuri, kun käärme pääsi kivelle, paiskasi hän sen kahtia.

»Jos oletkin enne, niin muut eivät lähetä sinua sanansaattajakseen kuin venäläiset. Ja silloin sinulla ei ole tulemista tänne!»

Käärme sai kuitenkin erakon ajatukset kuohuksiin. Ja lisäksi kaikki riistakin näytti kadonneen. Niin, haltiat tietysti olivat paenneet ja samalla panneet kaiken riistan metsänpeittoon!

Kun Jorma palasi tyhjin käsin takaisin majalleen ja yritti mennä sivu kallionkielekkeen, jonka takana maja oli, seisahtui hän äkkiä ja painautui matalaksi kallion suojaan, sillä hänen ovensa edessä seisoi taas ihmisiä. He katselivat kuin erakkoa etsien, mutta tämä oli hyvässä suojassa ja mietti:

»Kunpa tietäisin, tulevatko nuo hyvässä tai pahassa tarkoituksessa! Ja jos heidän aikomuksensa eivät ole oikeita, niin mielelläni uhraisin heistä jonkun haltioilleni.»

Mutta mitäs niillä vierailla oli käsissä? Nyt ne menivät sisään ja viipyivät kauan. — Erakko ajatteli, että jos ne vain pistäisivät hänen majansa tuleen, niin hänen olisi niin mainio ampua jokainen niistä siihen majan ovelle ennenkuin ehtisivät karkaamaan. — Mutta ihmiset tulivat ulos eivätkä näkyneet aikovan mitään pahaa. Silmäiltyään vielä joka suunnalle menivät he rantaan ja soutivat pois.

Ja kun Jorma meni majaansa, löysi hän sen pöydältä taas leipää, voita ja lihaa. Ja aivoissa selvisi, etteivät haltiat olleet noita hyvyyksiä koskaan tuoneetkaan, vaan ihmiset, ne tihulaiset! Vanhus koppasi leivät pöydältä, aikoen heittää menemään, mutta tuli kuitenkin ajatelleeksi, ettei hyviä antimia sillä tavoin saanut viskellä, vaikka ne olivatkin ihmisten tuomia.

Jopa alkoi Jorma miettiä, että olivatkohan haltiat hänestä erikoisemmin välittäneetkään. Ja lienevätkö välittäneet uhrikuusestakaan? Ja liekö olleet koko saaressakaan?

Illalla Jorma tahtoi tulla siitä vakuutetuksi, vei lihaa uhrikuuselle ja asettui itse piiloon tarkkaamaan. Pitkät ajat hän tähysteli, mutta mitään ei tullut. Lisäksi alkoi tuulla niin kovasti, että häntä rupesi puistattamaan. Ja vaikka hän makasikin siinä aamuun asti, ei näkynyt mitään muuta kuin se luostari Kontiolahdelta. Se pyrkikin mieleen ja silmiin alituiseen. Ja sen kello tuntui soivan vielä keskellä yötäkin. — Mutta silloin liikkui jotakin kuusen juurella! Muuan karvainen otus repi siellä lihapalasta minkä kerkisi, mutta sehän olikin vain näätä. Tuuli vinkui niin, että otus säikähti sitä, sieppasi viimein lihapalan kokonaan mukaansa ja katosi. Puut näyttivät kuin katkeavan, ja aivan varmasti soi luostarissa kello! Kukahan sitäkin lie lämpyttänyt keskellä yötä? Kenties itse Jumala? — Erakosta tuntui kaamealta kuunnella sen ääntä tuollaisessa kohinassa. Tuli vielä entistään pahempi puuska, uhrikuusi ratisi ja heilui kuin tasapainonsa menettämäisillään. Vielä toinen samanlainen henkäys, ja nyt jo kuusen juuret irtosivat toiselta puolen maasta, sen latvapuoli heilahti valtavassa kaaressa ilmassa, kuului korvia särkevä räiskäys ja kuusi oli pitkällään maassa juurten törröttäessä kalliolta ylöspäin kuin luurangon kädet.

»Niinpäs se kävi kuin sanoin, että ne kirotut munkit tulevat tänne saareenkin jumalineen ja mahtineen! Nyt on tuo kellonläilätys kaatanut minun uhrikuuseni!» — kiroili Jorma.

Erakosta tuntui kaikki jo niin hirveällä, että häntä peloitti olla näkemässä enää muita ihmeitä, joita kellonsoitto mahdollisesti saisi aikaan. Hän pujahti majaansa ja mietti, että taisivat sentään kuusenkin voimat olla pieniä sen kellonsoittajan rinnalla! Ei ollut sellaisia ihmeitä ennen Kuhasalossa tapahtunut. Tai jos oli tapahtunutkin, niin tuskinpa munkki Jorma olisi niihin uskonut. Hän ei uskonut muuhun kuin itseensä. Mutta nyt, vanhana miehenä, alkoi sama mies huomata suurempien voimien mahdin, ja oli tainnut tehdä siinä väärin, kun oli pitänyt Jumalaa valheena ja munkkien metkuina.

Nyt oli siis kuusi mennyt. Pitiköhän hänen itsensäkin kuolla jo tänä samana yönä? — Ei, hänestä tuntui siltä, ettei hänen lähtönsä aika ollut vielä tullut. Sillä olihan majan säästyminen selvä merkki siitä, ettei hänen tarvitsisi kuolla. Kuusen kaatuminen tarkoitti kai vain, että haltioiden palvelemisen oli väistyttävä tieltä, kun Jumala-haltia tulla jyristäisi uudella voimalla Karjalaan.

Senkin tuhannet ajatukset alkoivat vaivata Jormaa. Hän oli kuulevinaan haltioiden ja pirujen tanssit ulkoa seinän takaa, joskus harakoiden pilkkanaurua kaatuneen uhripuun oksilta, vuoroin taas näätien ja metsän kaikkien karvaturkkien tappelua hänen lihapalasensa päältä. Ja aina vähän ajan kuluttua erakko nousi vuoteellaan istualleen, koettaen kuunnella, valehtelivatko korvat, vai oliko siellä tosiaan sellainen elämä. Mutta silloin, kuunnellessa, oli kaikki taas hiljaista, ja niin Jorma luuli erehtyneensä tai uneksineensa.

»Kunpa tuolla uunin takana olisi edes sirkka, joka pitäisi sirinällään minut sen verran valveilla, etten tarvitsisi kuulla tuota helvetillistä elämää! Mutta eivätpä näy sirkatkaan kotiutuneen murhamiehen majaan.»

Jorma kuunteli vielä hetkisen, mutta kun ulkoa kuului vain tuulen kohina, vaipui hän takaisin kivivuoteelleen. Mutta heti, kun hän oli vain ummistanut silmänsä ja saanut ajatukset pois nykyisyydestä, alkoi sama melu uudestaan. Ulkoa kuului, kuinka uhrikuusi kaatui rymisten. Se tuntui tulevan suoraan majan päälle, mutta mätkähtikin sitten sivuun. Itse Jumala tuntui kulkevan kuin kova tuuli sivuitse, seinätkin ratisivat ilmavirrasta ja kaukaa kuului vaskikellon kalkatus. Siihen liittyi toinen samanlainen, kolmas, ja niiden mukana kuului puiden hakkaaminen mäeltä. Ja kun nuo äänet katosivat, kuului Marjatan ääni hyvin kaukaa:

»Mikset tulekaan luokseni, Jorma? Aurinko on ehtinyt jo Joutsenisen taakse!»

Kuului kosken kohina Pielisjoen suusta, ja majan oven takaa rusahdus kuin olisi siellä lyöty toisen pää halki. Jakkara tuntui putoavan kolisten lattialle, ja Stefan sähähti oven raosta:

»Minä tapan sinut, koira!»

Ei, tätä ei erakko jaksanut enää kestää! Hän nousi taas istualleen, ja samalla hetkellä hävisivät äänetkin ulkoa.

»Joko minulle tulee kuolema?» — kysyi Jorma itseltään. »Ja tällä tavoinko pitääkin minun kuolla? Ennen kärsisin vaikka millaiset tuskat ruumiissani, kunhan vain voisin sulkea korvani nyt! — Mutta kaipa jokaisen murhaajan onkin kuoltava näin.»

Hän vaipui voimattomana vuoteelleen hikipisaroiden valuessa poskelta parralle ja siitä vuodesammalille.

»Älkää antako minun kuolla tällä tavoin! Älkää lähettäkö minulle sellaista kuolemaa kuin Stefanille! Jos minun on kuoltava, niin antakaa sen tapahtua hiljaa ja rauhassa, olenhan jo kärsinyt tarpeeksi paljon!»

Mutta ääni vastasi hänelle:

»Ei ole tullut vielä aikasi, Ontron poika, kärsi vain ja odota!»

»Miksi minun sitten pitää kärsiä enemmän kuin muiden ihmisten? Miksen saa kuolla rauhassa minäkin? Päästäkää minut, vanha mies, menemään jo rauhaani! Jumalat, haltiat, ketkä meitä ihmisiä seurannettekin, älkää antako minun kuolla niinkuin murhaajan, enhän teoillani ole tahtonut muuta kuin vapauttaa toiset ihmiset orjuudesta!»

»Oman sielusi hinnallako?»

»Jos olen tehnyt väärin, niin minä kadun. Mutta sanokaa, mistä minä löydän rauhani? Sanokaa, mikä se on, jota minun pitää palvella!»

Nyt ei kuulunut enää vastausta. — Sielujen kansaako hän oli siis puhunut? — Kaikki oli hyvin hiljaista, mutta vähitellen alkoi kuulua kellonsoitto yhä selvemmin vastauksena hänen viimeiseen kysymykseensä. Erakko kavahti pystyyn, soitto taukosi taas samalla tavoin kuin melukin äsken.

»Tuollako, mistä tuo soitto tulee, on se, johon minun pitää uskoa?» — voihki Jorma. »Eivätkö haltiat olekaan oikeita jumalia, vaan se yksi ainoa, jota siellä kirkossa palvellaan? Jos niin on, niin sinne minäkin tahdon mennä. En ole paha, vaikka olenkin murhaaja, vaan tahdon uskoa niinkuin kaikki muutkin, kun vain tiedän, kehen minun pitää uskoa.»

Erakko kaatui takaisin vuoteelleen. Ei hän ollut vielä kuollut, hänenhän oli käsketty odottaa vieläkin. Mutta nuo merkilliset kokemukset, houreitako vai pahan omantunnon tuskiako lienevät olleet, olivat ottaneet voimat vanhalta mieheltä. Ja jos nuo olivat houreitakin, niin olivat ne sen lähettämät, joka oli päättänyt, että tietäjien viimeisen jälkeläisen oli kärsittävä, taivuttava ja vasta sitten saatava anteeksiantamus.

Jorma tunsi nyt olevansa uhri, joka karjalaisten täytyi antaa, saadakseen sillä oma elämänsä paremmaksi. Ja hän mielessään kiittikin jo korkeinta siitä, että juuri hänet, viimeisten heimoruhtinaitten poika, oli valittu tuoksi uhrieläimeksi. — Ja kuinkahan monta uhria oli vielä tuleva hänen jälkeensä, ennenkuin tässä maassa olisi kaikki hyvin? Vai oliko hän viimeisin?

Silloin tuntui kuin mahdottoman pitkä rivi miehiä olisi kulkenut majan sivuitse. Tuntui olevan talvi ja pakkanen. Yhtaikaa kirahti jokaisen astujan kantapää lumessa. Rivi oli pitkä, koskapa aina vain kuului uusia askelia tulevan loppumattomiin. Ja tuon askelten äänen lomasta kuului joskus pitkä jyrinä kuin paksu jää olisi haljennut Kunnasniemestä Kontiolahden rantaan yli koko laajan Höytiäisen, ja sitä täydensi merkillinen hakkaaminen jostakin kaukaa, kenties Jaamankankaalta saakka. Ja lopuksi, kun viimeisen askelen ääni oli hangelta kadonnut, tiesi Jorma vastauksen kysymykseensä. — Silloin sanoikin joku:

»Näin paljon vaaditaan uhreja jälkeesi!»

Ja erakko puoleksi tajussaan, puoleksi houreissaan nosti molemmat kädet ylös, risti ne ja sanoi huokaisten:

»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»

Kun Jorma aamulla heräsi, kuuli hän kaikkein ensiksi majansa läheltä rinteeltä puunhakkuuta. Hän luuli senkin kuuluvan vielä viimeöisiin ihmeisiin, mutta kun hän meni katsomaan, oli siellä kaksi miestä kaatamassa kaskea. Siis maailma oli sittenkin löytänyt tiensä saareen ja otti sen haltuunsa. Ja vaikka erakosta tuntuikin siltä kuin jokainen puuhun tarkoitettu kirveenisku olisi sattunut häneen itseensä, ei hän ollut enää vihainen eikä pahoillaan siitä, että hänen valtakuntansa hajoitettiin. Hän tiesi, että siellä maailma valmisti jo erakon lähtöä.

Kun Jorma katsoi nyt majansa ovelta ulos, olivat kärsineet kasvot käyneet yhden ainoan yön kuluessa paljon entistään uurteisemmiksi. Palo silmistä oli kadonnut kokonaan ja tilalle oli tullut jokin kaiken läpi katsova ilme. Nyt eivät kummitelleet mielessä enää haltiat ja kellonsoitot, vaan ajatukset kulkivat katseen mukana järvenselälle, sinisille vaaroille, jokaiseen puuhun, pensaaseen ja laineeseen. Ja nyt ne kaikki näyttivät taas aivan yhtä kauniilta kuin joskus, kauan sitten seisoessa Kuhasalon rannalla katselemassa sen ympäristöä. Silloin oli kaikki näyttänyt niin erikoiselta vain sentähden, kun hän oli munkiksi vihkimisensä jälkeen tahtonut sanoa kaikelle sille hyvästit siirtyessään yksinäisyyteen. Ja tällä kertaa se näytti aivan samanlaiselta, — olihan nytkin otettava hyvästit, mutta ei siirtyessä vapaaehtoiseen vankeuteen, vaan vapauteen, jota hän ei enää koskaan tulisi menettämään. Jorma tiesi nyt jo kärsineensä tarpeeksi ja pääsevänsä jonnekin sinne, mistä hän saisi paremman palkan kuin ihmisten ihailun, kiitokset ja kyynelet.