Part 13
Illalla saaren valloittajat menivät pois, ja Jormakin uskalsi, nähtyään veneen menevän, palata takaisin majalleen, pelkäämättä tulevansa häirityksi. Mutta samaan aikaan, kun puunkaatajain vene meni puolivälissä selkää, tuli toinen samanlainen suoraan saarta kohti. Jorman hopeatukkainen, tutiseva pää kääntyi taas metsään päin, sieltä taas etsimään piilopaikkaa uusien tulijain varalle. Hän meni rinteeseen, työntyen siellä kahden jyrkän kallion väliseen koloon, jossa hän tiesi olevansa varmassa suojassa.
Kauan kesti, ennenkuin kuului mitään merkkejä, että ihmiset olivat tulleet saareen. Jorma jo pahoittelu menneensä niin pahaan koloon, ettei itsekään voinut nähdä, milloin vieraat lähtisivät. Siksipä hän kiipesikin ylemmäksi kivien päälle nähdäkseen ja kuullakseen. Siellä hänen majansa ovella istui hyvin vanha nainen ja hänen vierellään nuori mies. Molemmat olivat kai käyneet sisällä, koskapa ovi oli jätetty auki. He keskustelivat ja silmäilivät, eikö erakko jo joutuisi majalleen, mutta tämäpä ei tahtonut tullakaan, vaan hiipi vain hiukan lähemmäksi kuullakseen heidän puheensa.
Siiloin sanoi vanha vaimo:
»Kenties hän ei olekaan enää täällä, vaan on kuollut tai mennyt pois.»
»Vasta eilen hänet oli nähty viimeksi piirtelemässä kepillä jotakin tuonne rantahiekkaan. Kun hänen mentyään oli käyty samalla paikalla, oli hän kirjoittanut hiekkaan: 'Marjatta'.»
»Se on varmasti Jorma, kenties hän elääkin vielä!» sanoi nainen hyvin iloisena, kohottaen sitten pitkän huudon: »Jorma!»
Ja sydänparka oli erakolla pysähtyä aivan työssään, kun hän nyt monien kymmenien vuosien jälkeen kuuli ensimmäisen kerran huudettavan nimeään. Hän ei ollut kuullut tuota sanaa sen jälkeen, kun Marjatta oli lausunut sen viimeksi. — Ja ketä sitten mahtoivat nuo vieraat olla, jotka tiesivät hänen nimensä?
»Jorma, missä sinä olet?» — huudettiin majalta niin, että metsikkö raikui. »Jorma, oletko täällä vielä?»
Kun erakko ei vastannut, sanoi vaimo miehelle: »Minä tunnen, että monien vuosien etsimisen jälkeen olen jo päässyt lähelle häntä. Mutta en jaksa huutaa enää, — mene sinä tuonne metsään ja kutsu häntä!»
Mies läksi, kulki aivan Jorman piilopaikan sivuitse ja kierteli ympäri saarta. Sillä aikaa erakko koetti arvata, ketä vieraat olivat, koskapa vaimo sanoi etsineensä häntä jo vuosikausia. Kun mies palasi metsästä tyhjin toimin takaisin, alkoi Jorma jo uskoa, ettei noilla ihmisillä ollut mitään pahaa mielessä, nousi piilosta ja käveli majalleen. Ja nähtyään Jorman nousi nainen seisomaan, tuli vanhusta vastaan ja sanoi:
»Jorma, vihdoinkin löysin sinut!»
»Ihminen, mitä tahdot täältä saareltani?»
Vaimo hämmästyi erakon kylmiä sanoja ja ääntä, mutta kysyi kuitenkin vuorostaan:
»Sano, oletko sinä Jorma, joka kauan sitten oli munkkina Kuhasalossa?»
»Mitä sitten, jos olisin?»
»Sano, oletko sinä se munkki, jonka Pyhä Ilja korjasi äitisi ja sisaresi kanssa maantieltä paleltumasta ja otti sitten luostariin kasvatiksi? Sano, oletko sinä Ontron poika, joka tappoi igumeeni Stefanin ja monta muuta munkkia?»
»Kuka sinä olet, joka kyselet murhaajaa?»
»Minä olen Marjatta, Ontron tytär, ja tahdon löytää oman veljeni.»
»Marjatta — — —!» — tuli parahdus erakon suusta. Mutta hän ei mennyt sisarensa syliin, vaan tuijotti naista kuin järjetön.
»Jorma, siis se olet sinä sittenkin!» — huusi nainen vuorostaan, puristaen erakon syliinsä kyynelten valuessa poskipäille. Jormasta tuntui koko saari kaikkine puineen keinuvan ilmassa ja lähtevän vajoamaan alaspäin. Hänen huulensa liikkuivat, värähtelivät, mutta mitään ei kuulunut ennenkuin monien ponnistusten jälkeen:
»Oletko sinä Marjatta?»
Jorman ääni kuului siltä kuin hän olisi puhunut kuolleelle ja kuullut vainajan kyselevän itseään.
»Voi, Jorma, kyllä minä olen Marjatta, sinun sisaresi!»
Kauan molemmat seisoivat toistensa syleilyssä, ja sydämet tykyttivät niin, että olivat pakahtua.
Ja Jorma sanoi:
»Marjatta, sinä et siis olekaan kuollut, vaikka minulle niin kerrottiin!»
»En ole kuollut, vaan sinua olen etsinyt. Sentähden juuri olen tahtonut elääkin, löytääkseni sinut tai sinun hautasi. Ja nyt on siis pitkä matkani viimeinkin loppunut, ja minä pääsen lepäämään!»
»Minäkin olen tahtonut kuolla, mutta sitä ei ole minulle sallittu, vaan on käsketty odottamaan ja kärsimään.»
»Monta vuotta olen jo etsinyt sinua, Jorma. Olen käynyt Kuhasalossa, mutta se oli autio. Menin sitten Valamoon, Käkisalmeen, Viipuriin, Olavinlinnaan ja sieltä taas takaisin Ilomantsiin ja Lieksaan. Vasta eilen illalla tulin Kontiolahdelle ja kuulin siellä kerrottavan, että täällä saaressa oli erakko, joka pakeni aina ihmisiä. Olin jo luopumaisillani kaikesta toivosta löytää sinut, mutta läksin kuitenkin tänne. — Ja täälläkö sinä olet ollut siitä lähtien, kun karkasit luostarista? Mitähän kaikkea olet saanutkaan kärsiä?»
»Paljon, hyvin paljon! Enimmin kuitenkin siitä, kun luulin sinut kuolleeksi.»
»Kuolleeksi? Miten sellaista luulit?»
»Munkit kertoivat silloin murhayönä, että sinä hukuttauduit koskeen ja kaataessasi veneen veit ryöstäjäsikin mukanasi. Ja juuri sinun kuolemasi kostaakseni minä menin luostariin ja tapoin kaikki, jotka siellä tapasin.»
»Mutta mitä sinä puhut? Miten minä olen hukuttautunut koskeen ja olen vienyt mennessäni munkkeja? Enhän ole ollut täällä sen jälkeen, kun läksimme äidin kanssa Viipuriin!»
»Viipuriin? Äidin kanssa?»
»Niin, sen jälkeen, kun sinä jäit luostariin, menimme äidin kanssa ensin Koitereelle, myimme siellä talon, menimme sitten Käkisalmeen ja Viipuriin. Kun äiti kuoli, läksin minä etsimään sinua, Jorma.»
»Mutta — mutta asuittehan te tuolla Jaamankankaan vierellä — katsos, tuolla lahden pohjukassa, joka näkyy tuolta!»
»Emme ole asuneet siellä koskaan! Mitä sinä nyt puhut? Eikö muistisi ole enää hyvä?»
»Muistanhan toki sinut, Marjatta, kun olin luonasi niin usein. Mutta sinä itse et muista enää minua!»
»Emmehän ole nähneet toisiamme kertaakaan sen jälkeen, kun sinä kymmenvuotiaana jäit Iljan luo luostariin! Minähän olin silloin vielä pieni tyttö.»
»Mutta eivätkö Stefanin munkit ole ryöstäneet sinua koskaan? Etkö asunut tuolla Kontiolahden pohjukassa? Emmekö yhdessä aikoneet mennä Olavinlinnaan? Ja etkö aikonut hukuttautua Pielisjokeen?»
»Ei koskaan ole tapahtunut tuollaista!»
Yhä sekavammaksi kävi kaikki vanhan erakon aivoissa. Hän luuli näkevänsä taas samanlaisia houreita kuin yöllä. Viimein hän sai kysytyksi:
»Etkö sinä olekaan se sama Marjatta, jota minä rakastin Kontiolahdella?»
»En, Jorma. En ole koskaan asunut siellä.»
Nyt tuli viimeinen isku, jonka Stefan ja kova kohtalo antoivat erakolle. Jorma ei pysynyt enää pystyssä, vaan retkahti alas koristen:
»Stefan, Stefan siis valehteli!»
»Jorma, mikä sinulle tuli? Kuoletko juuri nyt, kun minä viimeinkin löysin sinut. Nouse, sinä et saa kuolla!»
Veli nosti päätään.
»En minä vielä kuole, mutta en enää kestänyt sitä viimeistä lyöntiä, jonka Stefan antoi minulle, oman luostarinsa kasvatille. Toivottavasti tämä sentään oli jo viimeinen hänelläkin! Toivottavasti hän ei vainoo minua enää pitemmälle kuolemansa jälkeen!»
Marjatta toi vettä ja kaatoi sitä Jorman suuhun. Tämä nousi istualleen, katsoi Marjattaa kauan silmiin ja sanoi:
»Se on hyvin surullinen tarina!»
»Mikä?»
»Se, kun minulla oli rakas, kelpo tyttö! Mutta munkit veivät hänet ainiaaksi luotani pois, kertoen, että hän oli minun oma sisareni.»
Ja niin Jorma kertoi todelliselle sisarelleen kaiken ja lopetti pitkän tarinansa sanoilla:
»Tuosta valheestaan Stefan on saanut kuitenkin tuomionsa, mutta morsiameni on siitä huolimatta kuollut. Näihin päiviin saakka on Stefanin haamu väijynyt minua, vasta eilen viimeksi. Mutta tämä oli kai jo hänen viimeinen pistonsa!»
»Jorma, sinä olet saanut kärsiä aivan liian paljon, ja kaiken vain luostarin takia!»
Kauan kesti hiljaisuus, jonka kestäessä sisar koetti arvioida veljensä kokemia tuskia. Jorma itse oli sellaisen lapsellisen ilon vallassa kuin olisi ollut jo varma pääsystään morsiamensa luo.
»Paljon sinä olet kärsinyt, mutta Jumala kyllä auttaa kestämään kaiken viimeisenkin. Ja ethän ole enää yksin, kun sisaresi on jo luonasi.»
Jorma katsoi pitkään ja vihaisena sisareensa, sanoen:
»Jumala? — Uskotko sinä Jumalaan?»
»Tietysti! Hänhän pitää huolen meistä kaikista.»
»Minä olen saanut kärsiä niin paljon Jumalani takia, eikä Hän kuitenkaan ole tuonut minulle koskaan lohdutusta, vaikka rukoilinkin sitä. Minä uskoin kyllä Häneen, mutta en saanut palkakseni muuta kuin onnettomuuksia.»
»Se jumala, jota Kuhasalossa muinoin palveltiin, oli paholainen itse. Ja kaikki hänen venäläiset palvelijansa olivat piruja myöskin. Niin on minulle kerrottu täällä, kun olen kysellyt kaikkea. Mutta sinun pitää uskoa siihen toiseen, oikeaan Jumalaan, josta meidän oma kirkkomme meille puhuu. Sillä kun Häneen luotat, niin huomaat Hänen olevan hyvän.»
»Eikö se ole sitten sama kuin Kuhasalossa?»
»Ei ole. Se Jumala on tullut meille kaukaa Suomen puolelta. Hän on tehnyt paljon hyvää koko Karjalalle siitä lähtien, kun Karjala liitettiin Suomeen. Ja niin ihmiset alkoivatkin uskoa tuohon Suomen Jumalaan. Mutta etkö ole kuullut Hänestä mitään?»
»En, sillä en ole puhutellut ketään ihmistä sen jälkeen, kun tulin tänne saareen.»
»Ja kuinka kauan olet ollut täällä saaressasi?»
»Nuoresta miehestä horjuvaksi ukoksi, en varmaan muista», vastasi Jorma, mutta kysyi sitten vuorostaan äkkiä:
»Sitäkö samaa Jumalaa ihmiset palvelevat tuolla Kontiolahdellakin?»
»Niin.»
»Tuo heidän Jumalansa näytti minulle merkkejä itsestään viime yönä.»
»Häntä palvellaan nyt Kontiolahdella ja melkein kaikkialla Karjalassa ja koko Suomessa. Vain pahimmat novgorodilaisten kannattajat ovat paenneet rajan taa. Kaikki sen entisen novgorodilaisen jumalan munkit ja saamamiehet on nyt julistettu lainsuojattomiksi ja heidät saa tappaa, missä vain tavataan. Uusi Jumala on paljon parempi, vaikka ihmiset Häntä vielä pelkäävätkin. Kontiolahdellakin on nyt pieni rukoushuone, tuo tuolla, mikä näkyy. Siellä käy pappi muutamia kertoja vuodessa pitämässä menoja ihmisille. Nyt hän on juuri parasta aikaa Kontiolahdella. — Ja juuri tuo sama Jumala ottaa varmaankin sinutkin luokseen, sillä 'Hän päättää meidän sielustamme ja lunastaa meidän henkemme', niinkuin Hän itse sanoo.»
Marjatta kertoi Jormalle kaiken, mitä tiesi suomalaisten uskonnosta, ja Jorma kuunteli innokkaana kuin pieni lapsi. Lopulta Marjatta ehdotti, että he molemmat menisivät Kontiolahdelle. Jorma ensin kieltäytyi. Mutta ajatellessaan, että tämä kai oli juuri se merkki, jota hänen oli pitänyt odottaa, hän myöntyi.
»Minä taidan olla viimeinen pakana», hän ajatteli. »Siksipä taivun, sillä en tahdo kuolla koiran tavoin.»
Noin ajatteli Ontron poika. —
Niin he molemmat läksivät vielä samana iltana soudattamaan itseään manteren puolelle papin luo ja pyysivät siellä, että Jorma kastettaisiin siihen oikeaan suomalaisten uskoon ja että he molemmat saisivat Herran Pyhän Ehtoollisen, sillä saattoihan kuolema heidät, vanhat, korjata pois koska tahansa.
Ja pappi, joka oli tullut Karjalaan etupäässä Liperiä, Kontiolahtea ja Ilomantsia varten jostakin Viipurin tienoilta, suostui tietysti pyyntöön mielellään, sillä juuri kastamista vartenhan hänet oli lähetettykin. Kauan hän kyseli Jormalta tämän tarinaa, sillä kaikki ihmiset olivat jo kertoneet Joutsenisen erakosta, jonka luo hänkin oli jo monta kertaa aikonut mennä puhumaan Jumalasta. — Nyt seisoi suuren tietäjän ja pakanuuden aikaisten päälliköitten poika kristityn papin edessä kertomassa ei yksin omaansa, vaan koko mahtavan sukunsa elämää ja kysyi lopuksi:
»Voiko sitten suomalaisten Jumala antaa minulle anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt?»
Ja pappi vastasi:
»Paljon olet kärsinyt, mutta siitä kaikesta sanoo Jumala: 'Parempi on murhe kuin nauru, sillä kun kasvot ovat murheelliset, on se sydämelle hyväksi.' Ja anteeksiantamuksesta sanoo Hän: 'Katso, Minä olen anteeksiantamus.'»
»Mutta minähän olen tappanut ihmisiä, ja sen suomalaistenkin Jumala kieltää varmasti!» — sanoi Jorma toivottomana.
»Täällä kirjassa sanotaan: 'Nouse, Herra, pelasta minut, Jumalani, sillä Sinä olet kaikkia vihollisiasi lyönyt poskelle, Sinä olet murskannut hampaat jumalattomilta. — Herrassa on pelastus, se siunaukseksi tulkoon kansallesi.' — Kerroit tappaneesi novgorodilaisia, sinä vanhus. Siitä sinä kuulet täältä: 'Pakanat ovat vajonneet kaivamaansa hautaan, heidän jalkansa ovat takertuneet verkkoon, jonka he itse toisille virittivät. Herra on pannut tuomionsa toimeen, kietoen jumalattomat heidän omien kättensä tekoihin. — Herra on sorretun linna ja turva ahdinkojen aikoina, Hän, verenkostaja, on muistanut heitä, jotka Häneen turvaavat eikä unohtanut kurjain huutoa.' — Kas niin, vanhus, sinä olet varmasti saava anteeksi sen, että olet antanut langeta tuomion pakanain ja pahantekijäin päälle, sillä sellaisiahan ovat kaikki novgorodilaiset. He ovat meidän vihollisiamme, he ovat Jumalankin vihollisia. Ja sinä, tietäjän poika, olet ollut vain luja ase Jumalan kädessä pelastamassa tätä kansaa heidän vallaltaan ja väärältä uskoltaan. Sinä olet vapauttanut maatasi, et ole kylläkään taistellut Jumalaa vastaan niinkuin isäsi, mutta olet silti taistellut yhtä hyvin kuin hänkin, paljon paremminkin. Ja jokaisen on kiitettävä nyt sinuakin, että he ovat vapaita ja kuuluvat omaan Suomen kansaan. Herra suokoon, ettei koskaan tulisi toisin käymään!»
Mutta Jorma vain ei voinut vieläkään käsittää, kuinka hän oli niin helposti saava anteeksi, vieläpä ihmisten kiitostakin. Pappi selitti sitä hänelle kauan, kuinka Jumala oli määrännyt juuri hänet tekemään suuria töitä vainottujen puolesta ja kostamaan vainoojille ja väärintekijöille itselleen, sillä Herra oli mieltynyt Karjalan maahan ja sen kansaan ja oli ottanut sen omakseen. — Niin sanoi pappi.
Ja viimein erakko tyytyi arvellen, että enemmänhän pappi tiesi niistä asioista kuin hän. Niin kastettiin Jorma toisten suomalaisten ja toisten karjalaisten tavoin siihen uskoon, joka lopulta tuli pysyväiseksi, yhdisti kaikki heimot, Karjalankin Suomeen, ja teki ne samaksi kansaksi.
Saatuaan Pyhän Ehtoollisen läksivät Joutsenisen erakko ja hänen sisarensa takaisin saareen, jossa oli nyt heidän yhteinen kotinsa. Pappi kyllä pyysi heitä molempia jäämään vielä luokseen, sillä juuri Jormahan olisi hänen mielestään ollut sopiva mies puhumaan ihmisille kärsimyksistä ja niiden jälkeisestä pelastuksesta. Mutta Jorma ei tahtonut ryhtyä enää mihinkään, sillä hän oli jo omasta puolestaan tehnyt kaikkensa ja saanut oman rauhansa. Ja sitä hän ei tahtonut enää kadottaa maailman huminaan.
Nyt oli Jorma onnellisempi kuin koskaan ennen, sen huomasi kasvoistakin. Stefanin viimeisen iskun jäljetkin lakkasivat kirvelemästä ajatellessa, että hänellä oli sittenkin vielä sisar elossa. Ja kaikki muutkin tuskat loppuivat, kun hän rukoili hartaasti, että Hän veisi Jorman sielun sinne, niissä Marjatta häntä varmaankin vielä odotti. Uskontoa ja ihmisiä oli Jorma paennut, mutta kun oli nyt jälleen tullut kastetuksi, tunsi hän nyt tuon viimeisen rukouksensa tulevan kuulluksi.
Ja seuraavana päivänä, kun ihmiset olivat jo kuulleet, että Joutsenisen erakko oli antanut kastaa itsensä, tahtoivat he kaikki nähdä sen merkillisen miehen. He tahtoivat puhutella häntä, kysellä hänen elämänsä monia vaiheita, tietää, kuinka hän yksinään oli hävittänyt Kuhasalon luostarin ja tappanut sen munkit, ja tietää vielä senkin, kuinka vanha erakko oli. Kun pappi ja toiset ihmiset luulivat, ettei Jorma enää pakenisi ihmisiä, menivät he suurella joukolla katsomaan kuuluisien tietäjien viimeistä poikaa ja Kuhasalon ryssien tappajaa. Mutta kun he tulivat saareen, tapasivat he siellä vain kaksi kylmentynyttä ruumista, Jorman ja hänen sisarensa. Erakko itse oli nukahtanut kaatuneen uhri kuusen viereen. Näytti siltä kuin hän kasteeseen tultuaan olisi tahtonut siirtää syrjään sen pakanallisen puun rungon ja siinä raskaassa työssään uupunut ainiaaksi. Sisar oli kuollut aivan rauhallisesti kivivuoteelle majan sisälle. Arvailtiin, kumpi heistä kahdesta oli ensin muuttanut pois, ja tultiin siihen tulokseen, että molemmat olivat kuolleet samalla hetkellä, koskapa kumpainenkaan ei ollut koskenut toistensa ruumiiseen tahtoessaan auttaa kuolevaa. Pohdittiin, pitikö vanhukset haudata saareen, sillä olihan Joutseninen ollut erakon koko maailma ja koti. Mutta pappi kuitenkin sanoi, että molemmat vietäisiin manteren puolelle siunattuun maahan.
Ihminen, kun sinä matkallasi joudut joskus sinne, missä Pielisjoen vedet valuvat kohisten Pyhäselkään, ovat kuvat edessäsi toisenlaiset kuin Ontron, Iljan ja Jorman aikoihin. Silloin siellä rantamilla oli vain jokunen mökki, pieni ja köyhä, tai kalasauna veden äyräällä. Nyt on virran molemmilla reunoilla kasvava kaupunki. Vähän matkaa joen suusta olevasta saaresta ei kohoa enää metsikön yläpuolelle kreikkalaiskatolisen luostarin pieni kupooli risteilleen eikä järvellä näy enää kalastelevien munkkien veneitä. Koko saarikin — Kuhasalo — on jo muuttanut tuon entisen, sekavia muistoja nostattavan nimensä Kukkosensaareksi. Ja sen rannalla, missä Jorma ennen koivuun nojaten katseli yli selän, kuuluvat nyt tukkilaisten repäisevät laulut. Huonosti ne sopivat yhteen saaren entisten muistojen kanssa, mutta eiväthän nuo muistot ole kaikki niin hyviä, että niitä kannattaisi säilytellä. — Niin, antaa nykyisten laulujen vain häätää pois kaikki saaren entiset pahat henget! Ja parempi kai lienee sekin, että annamme vuosisataisen unohduksen sovittaa kaikki viattomat veret.
Katsellessasi leikkivää vettä koskessa ei sinun tarvitse pelätä kuuleväsi enää hukkuvien ryöstäjämunkkien ja nuoren karjalaisneidon avunhuutoja. Moskovalaiset ja novgorodilaiset eivät huuda näillä main enää kuolleinakaan, heidän aikansa on ollut ja mennyt. Eikä tuolla ajalla olekaan muuta merkitystä kuin se, minkä se saa karjalaisten suuressa kärsimysten historiassa, jos sen nojalla joskus ruvettaisiin maksamaan vanhoja velkoja satojen ja tuhansien puolesta takaisin. — Ei kuulu koskesta enää Marjatankaan ääni, sillä tyttö sai takaisin Ontron pojan, vaikka saikin odottaa häntä kauan, auringon siirtyessä lukemattomat kerrat verkalleen yli Höytiäisen selän Joutsenisen taakse.
Mutta jos sinä menet Kontiolahdelle, niin siellä ei nykyisyys häiritse niin paljon vanhoja muistoja. Siellä saattaa vielä jokunen vanhus kertoa sinulle tämän saman tarinan Ontron pojasta, luostarin kasvatista. Tuo kertoja osoittaa sinulle vihreätä, valkorantaista saarta ja sanoo:
»Tuolla hän eli ja kuoli!»
Sinä menet hänen kanssaan Joutseniseen. Siellä näytetään sinulle jo melkein puiden peittämää polkua, joka johtaa rannasta ylös mäelle:
»Tuossa on se polku, jota myöten Jorma kantoi vettä rannasta ylös mäelle!»
Siellä mäen päällä näkyy eräs kiviraunio: »Tuossa oli erakon kivivuode!»
Ja Joutseninen lumoo armotta jokaisen vieraansa. Sinäkin tunnet siirtyväsi ajassa taaksepäin kokonaista kolme neljä vuosisataa ja alat kuvitella: Kuhasalossa on kiiltäväkupoolinen monasteri, josta parhaillaan verihurtta Stefanin hengenheimolaiset lähtevät ryöstö- ja murha matkoilleen ympäristöön. Sinä saatat kuulla vaikerrusta, kun tautien, nälän ja sotien ottamat karjalaiset huutavat kuolintuskissaan. Tuolta jostakin metsän takaa näkyvät suuren hovin seinät, ja kuuluu vihellys, aivan kuin pajarin ruoska heilahtaisi ilmassa. Ja jossakin kallion takana aivan sinun vierelläsi seuraa Rikkeitäsi erakko Jorma, sillä hän tahtoo nähdä, oletko tullut saareen hyvissä vai pahoissa aikomuksissa.
Mutta tuo kaikki on kuitenkin päättynyt jo kauan sitten, ja kadonnut on jo erakon hautakin, samoin kuin sekin, minkä hän loi umpeen Jaamankankaalla. Samoinkuin aika on kadottava ja särkevä kaiken menneen suuren ja luova entisen sijaan uuden maailman, samoin ihmiset leikkivät Luojaa ja tahtovat tehdä uuden luonnon. Katoamaan heti tulevat viimeisetkin luonnon luomat pyhäköt, joissa arkiset askaret unohtaen voi hetkiseksi siirtyä rauhaan ja menneisyydestä koota itselleen voimaa ja neuvoja tulevaisuuden varalle. Sinä aavistat sen nyt liikkuessasi erakon asumasijoilla, ja kun illalla uudelleen seisot mantereita ja katselet sieltä yli kauniin Höytiäisen tätä samaa saarta, niin se houkuttelee sinuakin puoleensa niin, että tahdot vielä uudelleen soutaa yli selän ja viettää saaressa yhden kesäisen yön erakkona, rauhassa muusta maailmasta, sillä juuri yksinäisyyshän meistä kaikista tekee ihmisiä eikä maailma.