Part 8

Päästyään ajatuksissaan näin pitkälle Simmons äkkiä muisti jotakin, mikä hämmästytti häntä. Hän oli ollut läsnä monessa neiti Prettyn ja Shelmoren välisessä keskustelussa ja kuunnellut muitakin heidän neuvottelujaan väliseinän mukavasta raosta. Hän muisti nyt, että Shelmore, tahtoessaan saada selkoa jutun kaikista yksityiskohdista, oli kysellyt neiti Prettyltä paljonkin herra Deanesta. Ja neiti Prettyn vastauksista hän oli saanut tietää, että Deane vaimoineen oli saapunut Cornwalliin muutamia vuosia sitten etsimään jotakin teollisuuden haaraa, johon olisi voinut sijoittaa rahansa; että hän oli ruvennut neiti Prettyn isän yhtiötoveriksi erääseen tinakaivokseen; että herra ja rouva Pretty olivat kuolleet ja määränneet Deanen tyttärensä holhoojaksi; että rouva Deanekin oli kuollut, ja lopuksi, ettei Deanella, mikäli neiti Pretty tiesi, ollut ainoatakaan sukulaista, koska herra Deane itse oli niin sanonut hänelle monta kertaa.

Tämä kohotti Simmonsin eteen ylipääsemättömän tiiliseinän, käyttääksemme hänen omaa sanontatapaansa. Jos tämä Deane oli sama Arradeane, joka jätti rouva Arradeanen asumaan Normansholtiin, niin kuka oli se rouva Deane, joka oli seurannut häntä Camborneen?

"No, tämäpä on visaista!" mutisi Simmons. "Tuohon pieneen seikkaan liittyy enemmän kuin aavistankaan. Kuinka ranskalaiset sanovatkaan -- _cherchez la femme_ -- etsikää naista! Tässä jutussa on juuri kiusallisinta se, ettei tiedä, mistä aloittaisi hakemisensa."

Sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat neiti Prettyyn varman vaiston nojalla. Hän oli sittenkin ainoa saapuvilla oleva henkilö, joka tiesi jotakin Deanen elämästä ja puuhista Cambornessa. Hänellä oli joitakin omia tietoja, ja jotakin hän oli kuullut Deanelta. Neiti Prettyä piti siis lähestyä, ja hän päättikin niin tehdä.

Simmons kulutti iltansa jossakin kaupungilla hänen ikäistensä nuorten miesten tavalla. Joskus hän poikkesi kerhoon, joskus pelasi biljardia tai pistäytyi Chancelloriin tunniksi juttelemaan jonkun siellä tapaamansa tuttavan kanssa. Sen vuoksi ei kukaan, joka näki Simmonsin poikkeavan Chancelloriin eräänä iltana pian kotiintulonsa jälkeen, voinut siitä päättää, että hän meni sinne missään varmassa tarkoituksessa; päinvastoin olisi ajateltu, että hän vain maleksi paikasta toiseen, kuten useimmat nuoret miehet, puotipalvelijat, konttoristit ja muut sellaiset, tekivät iltaisin. Mutta tällä kertaa Simmons ei mennyt biljardisaliin tai tarjoiluhuoneeseen, vaan kääntyi pieneen pohjakerroksessa sijaitsevaan anniskelutupaan, jonka avoimesta ovesta voi pitää silmällä kahvilan ovea. Siellä ei ollut ketään sillä hetkellä, ja hän istui siellä yksinään poltellen savuketta, siemaisten silloin tällöin kulauksen portviiniä ja odotellen. Hän odotti, kunnes hotellin vieraat, jotka tähän aikaan söivät päivällistä, alkoivat poistua kahvilasta ja kunnes hän näki neiti Prettyn tulevan ulos ja nousevan yläkertaan vanhoja tammiportaita myöten. Silloin Simmons pysäytti avoimen oven ohitse menevän sisäkön, Mary Sandersin, ja viittasi häntä tulemaan luokseen.

"Kuulkaahan", kuiskasi hän iskien silmää, "minä haluan puhutella neiti Prettyä tärkeän asian vuoksi. Menkää senvuoksi sinne ja sanokaa hänelle, että Shelmoren konttoristi, herra Hackdale, on täällä ja haluaa keskustella hänen kanssaan hetkisen."

Mary Sanders meni yläkertaan, katosi käytävän varjoihin, palasi pian ja viittasi Simmonsia seuraamaan. Tyttö vei hänet neiti Prettyn yksityiseen arkihuoneeseen ja sulki sitten oven hänen kumartavan vartalonsa takana. Neiti Pretty, joka istui nojatuolissa takan ääressä kirja kädessään, näytti ihmettelevän. Hän oli tietysti usein nähnyt Simmonsin Shelmoren konttorissa ja aina ihmetellyt, miksi hänen tukkansa oli niin punainen, hänen silmänsä niin liki toisiaan ja hänen nenänsä niin terävä. Mutta arvellen, että hänen ilmestymisensä tänne merkitsi uutisia, hän käski Simmonsin istuutua. Ja Simmons istuutui, laski hatun polvelleen, risti luisevat sormensa sen ympärille ja katseli neiti Prettyä kuin kettu kaniininluolaa, tuumien, saisiko sieltä mitään.

"Jaha", sanoi neiti Pretty, "tulitteko tuomaan minulle jotakin viestiä herra Shelmorelta?"

"En", vastasi Simmons. "Minä tulin tänne yksityisesti omasta aloitteestani, neiti Pretty. Teette minulle suuren palveluksen, jos käsittelette kaikkea sanottavaani täydellisesti yksityisenä ja luottamuksessa kerrottuna." Hän kumartui eteenpäin hattunsa yli ja hiljensi ääntään. "Neiti Pretty", jatkoi hän, "te haluatte varmaankin hyvin mielellänne saada selon siitä, kuka tappoi holhoojanne?"

"Entä sitten?" kysyi neiti Pretty.

"Juttu on hyvin pulmallinen", sanoi Simmons varmasti. "Hyvin pulmallinen. Johtolankaa on vaikea löytää, enkä luule Mellapontinkaan saaneen mitään selville."

"Oletteko te sitten?" kysyi neiti Pretty.

Simmons kohotti kätensä ja silitti leukaansa miettiväisesti.

"Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että voisin ansaita tarjoamanne palkinnon", vastasi hän. "Minunkin on päästävä eteenpäin maailmassa, neiti Pretty, ja ne rahat auttaisivat minut suunnittelemalleni uralle. Neiti Pretty, tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että salaatte tämän haastattelun ehdottomasti ja vastaatte minulle niihin pariin kolmeen kysymykseen, jotka aion teille esittää?"

"Jos vastaukseni ja vaikenemiseni auttavat teitä löytämään holhoojani murhaajan, niin kyllä", vastasi neiti Pretty.

"En uskaltaisi pyytää vaikenemista enkä vastauksia, ellei minulla olisi sitä päämäärää", vastasi Simmons. "No niin, neiti Pretty, ette luullakseni ymmärrä kysymyksiäni, mutta uskokaa minua, että ne ovat selviä. Ensiksikin, muistatteko herra Deanen vaimon, joka minun ymmärtääkseni on ollut kuolleena jo muutamia vuosia?"

"Muistanko rouva Deanen?" huudahti neiti Pretty. "Tietysti minä muistan, koska olin tuttu hänen kanssaan koko ikäni, kunnes hän kuoli."

"Oliko hän niin vanha kuin herra Deane tai likipitäin?" kysyi Simmons.

"Hän oli paljon nuorempi, kymmentä tai kahtatoista vuotta nuorempi."

"Rakastiko herra Deane häntä suuresti?"

"Intohimoisesti! Hän oli hirveästi suruissaan vaimon kuoleman jälkeen. Muistan sen vallan hyvin", sanoi neiti Pretty. "Olin silloin viisitoistavuotias."

"Te ette ehkä muista heidän tuloaan niille seuduille?" kysyi Simmons.

"En vähääkään, mutta olen kuullut isäni ja äitini puhuvan siitä. Rouva Deane oli silloin ollut nuorikko. He olivat vasta äsken menneet naimisiin."

"Voisitteko ilmoittaa minulle tarkoin, milloin he saapuivat Camborneen, neiti Pretty -- ainakin, minä vuonna?"

"Voisin kyllä, jos tarkastelisin tilikirjojani kotona."

"Vielä muuan kysymys, neiti Pretty. Tiedättekö rouva Deanen omaa sukunimeä ennen hänen naimisiinmenoaan?"

"Kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Rouva Deane luki paljon ja hänellä oli paljon kirjoja, pääasiallisesti runoutta. Hänen kuoltuaan herra Deane antoi ne minulle. Minulla on täällä mukananikin muuan, jonka pistin laukkuuni lähtiessäni kotoa. Hänen nimensä on sen esilehdellä."

Hän otti viereiseltä pöydältä käteensä kirjojen ja kuvalehtien joukosta erään ohuen ja nähtävästi paljon luetun kirjan ja antoi sen vieraalleen. Ja Simmons katsoi, painaen jälleen uuden nimen muistiinsa.

"Nora le Geyt", sanoi hän mietiskelevästi. "Hm, tämä kajahtaa jonkun näyttelijättären nimeltä, neiti Pretty."

"Kuinka tarkka te olettekaan!" huomautti neiti Pretty. "Rouva Deane olikin ollut näyttelijätär. Mutta paitsi hänen miestään, ei meidän seudullamme tiennyt siitä kukaan muu kuin minä. Hän piti minusta hyvin paljon, kun olin pieni tyttönen, ja minä oleskelin tavallisesti hyvin paljon heidän talossaan, joka oli meidän talomme vieressä. Rouva Deane lausui minulle joskus runoja ja kun tulin vanhemmaksi, aloin ihmetellä häntä. Ja kerran, vähän ennen hänen kuolemaansa -- hän kuoli hyvin äkkiä -- sanoin hänelle, että hän luullakseni jolloinkin oli ollut näyttelijätär, ja silloin hän kertoi minulle kuuluneensa teatteriin ennen naimisiinmenoaan herra Deanen kanssa. Hän ei halunnut ilmaista sitä kenellekään, koska cornwallilaiset ovat hyvin ankaria ja luulevat teatteria paholaisen tyyssijaksi. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä tällä kaikella on tekemistä holhoojani murhassa?"

Simmons kohotti kättään anteeksipyytävästi.

"Teidän pitää suoda minulle anteeksi, neiti Pretty", sanoi hän kohteliaasti. "Meidän lakimiesten on pakko pitää salaisuuksia ja vaatia samaa muiltakin. Olkaa kärsivällinen minua kohtaan, neiti Pretty. En koetakaan salata teiltä, että minulla on muuan vaikutelma -- epämääräinen ja muodoton vielä, mutta kuitenkin kieltämätön -- herra Deanen surullisesta kohtalosta ja minä aion toimia sen mukaan -- niin aion tehdä, vakuutan teille."

"Teillä on siinä jotakin työskentelemisen arvoista!" huomautti neiti Pretty kuivimmalla tavallaan. "Jos saatte käsiinne sen miehen, joka tappoi holhoojani, ja toimitatte hänet hirteen, saatte kolmetuhatta puntaa, herra Simmons. Sellaista rahasummaa ette saakaan käsiinne joka päivä."

Simmons tiesi sen vallan hyvin, ja siksi hän poistuessaan neiti Prettyn luota päätti lujemmin kuin milloinkaan ennen ottaa selon tästä salaisuudesta. Hän vaivasi aivojaan yöt päivät keksiäkseen uusia suunnitelmia ja menettelytapoja. Ja seuraavana sunnuntai-iltana hänen päähänsä juolahti mainio tuuma. Simmonskin, kuten useimmat muut Southernstowen nuorukaiset, piti jumalanpalveluksia mainioina tilaisuuksina paikkakunnan nuorten naisten katselemiseen ja heidän joukostaan viehättävimpien kanssa tutustumiseen. Hän sattui tänä erityisenä sunnuntai-iltana pistäytymään St. Gregoryn kirkkoon, missä saatiin kuunnella Southernstowen parasta soittoa, ja näki läheisessä penkissä rouva Champernownen viehättävän sisäkön, Jane Prattin, muistaen samalla, että Jane muinoin (Simmons oli kerran käynyt alkeiskouluakin) oli ollut hänen koulutoverinsa. Jane eli Jennie, kuten Simmons oli kuullut häntä nimitettävän, ei ollut niin kaunis kuin viehättävä, mutta Simmons oli kuitenkin paljon ennen jumalanpalveluksen loppua päättänyt ryhtyä häntä piirittämään.

Hän väijyi tyttöä portilla ja lörpöteltyään hänen kanssaan hetkisen kirkkomaalla ehdotti, että he lähtisivät kävelemään ja neiti Pratt suostui, koska hänellä ei silloin ollut ketään toista nuorta miestä käsillä ja koska Simmons oli, ellei juuri täysin pätevä asianajaja, niin ainakin sydämestään ja sielustaan lakimies, joka sunnuntaisin käytti mustaa hännystakkia, silkkihattua ja sitruunanvärisiä silosormikkaita. Ja pienenevän kuun valossa ja rauhallisen kujan yksinäisyydessä matkalla Ashenhurst-huvilaan herra Simmons ja neiti Pratt olivat hyvin tuttavallisia keskenään ja sopivat niin mainiosti yhteen, että lopulta kävelivät käsitysten. Mutta neiti Pratt huudahti äkkiä, painautuen lähemmäksi saattajaansa. Hän viittasi pensaikkoon ja surkastuneihin puihin, joita oli heidän lähellään.

"Huh, minä en lainkaan huomannut matkamme suuntaa!" sanoi hän. "Tuolla on se hiekkakuoppa, josta murhattu mies löydettiin."

"Niin onkin", vastasi herra Simmons kiertäen miehekkään käsivartensa neiti Prattin solakan vartalon ympärille. "Sinun ei tarvitse pelätä aaveita eikä muutakaan silloin, kun minä olen mukana. Kummallinen juttu muuten, vai mitä? Ja vieläpä niin lähellä teidän taloanne."

"Niin", sanoi neiti Pratt, saaden takaisin tavallisen tyyneytensä. "Eikö ollutkin? Kuulehan -- minä en voisi kertoa sitä sinulle, ellet olisi asianajaja, mutta tiedänhän, etteivät asianajajat milloinkaan ilmaise toisten salaisuuksia -- minä olen ihmetellyt kovasti erästä seikkaa, jonka todistajaksi jouduin samana maanantai-iltana. Minä näin rouva Champernownen keskustelevan erään miehen kanssa likellä huvilaa kello kahdentoista aikaan yöllä. Niin juuri! Luulin ensin, että se oli sir Reville Childerstone saattamassa emäntääni kotiin, mutta siinä erehdyin. Se mies oli ihan outo minulle, ja sitten olen arvellut..."

Simmons pysäytti neiti Prattin, ja he keskustelivat kauan kuiskaillen. Lopuksi hän sanoi neiti Prattille: "Ei hiiskahdustakaan tästä asiasta!" Ja he erosivat ymmärtäen toisensa täydellisesti. Simmons lähti kotiaan kohti tavattoman iloisena, sillä kuulemansa perusteella hän oli nyt ihan varma siitä, että Deane ja rouva Champernowne olivat tavanneet toisensa murhailtana.

YHDESTOISTA LUKU

Kultakello

Simmons tuli asuntoonsa sinä iltana täydellisesti varmana siitä, että Deanen murhaan liittyvä salaisuus oli rouva Champernownen hallussa. Hän oli jo varma siitäkin, että Deane oli sama Arradeane, joka kerran oli asunut Normansholtissa; että rouva Champernowne oli rouva Arradeane ja että herra Alfred oli vetelehtivä laiska veli. Tämän kaiken perusteella voitiin olettaa vaikka mitä. Ehkä rouva Champernowne oli ampunut Deanen omin käsin -- se ei tuntunut hänestä lainkaan mahdottomalta. Ehkä herra Alfred ampui hänet, mikä oli vähemmän otaksuttavaa, mutta kuitenkin mahdollista. Ehkä joku kulkuri, joku hylkiö markkinoilta, oli tehnyt ryöstömurhan. Simmonsista tämä tuntui mitättömältä yksityiskohdalta verrattuna siihen tosiseikkaan, että mikäli nyt voi päätellä asioista, Arradeane oli nähnyt ja tuntenut vaimonsa elävienkuvien teatterissa ja jälkeenpäin haastatellut häntä hänen omassa puutarhassaan. Mies ja vaimo olivat tavanneet toisensa, sitä ei voitu kieltää. Mutta mitä heidän kohtaamisensa jälkeen tapahtui, sitä Simmons ei vielä tiennyt, mutta aikoi ottaa siitä selon. Muuten hän oli jo saanut päähänsä toisen olettamuksen, joka vahvistui tunti tunnilta, kunnes se häntä oikein kiusasi. Tiesikö hänen veljensä, John Hackdale, jotakin rouva Champernownen salaisuudesta? Tiesikö hänkin, että murhattu mies tapasi rouva Champernownen kuoliniltanaan? Siis lyhyesti sanoen, oliko John perehtynyt noihin asioihin, joita peittävän verhon läpi eivät poliisit eivätkä siviilihenkilöt olleet kyenneet tunkeutumaan?

Simmons osasi asianmukaisesti nimittää kutakin ilmiötä, ja hänellä oli syytä epäillä veljeään. Nuoruudestaan huolimatta hän oli paatunut kyynikko. Hän oli oivallisen epäileväinen kaikkea hyväntahtoisuutta kohtaan; kukaan ei hänen mielestään tehnyt milloinkaan mitään palkatta, mutta jos joku niin teki, oli hän hölmö. Jos milloin tahansa näet jonkun henkilön saavuttavan paremman aseman ja varallisuutta, mietti Simmons mielessään, voit olla ihan varma siitä, että hänen ylentämisensä on ollut jonkun etujen mukaista. Ja hän teki itselleen kysymyksen, jota hän sanoi hyvin ilkeäksi: Miksi oli rouva Champernowne alkuvalmisteluitta ja hetken mielijohteesta ylentänyt Johnin varajohtajasta, josta toimesta oli palkkaa vain kuusi puntaa viikossa, sellaiseen asemaan, josta, kuten Simmons oli saanut selville, maksettiin hyvin suuri palkka?

Mikä oli ollut siihen syynä ja vaikutteena? Hänestä oli nurinkurista uskoa, että tämä toivottava ylennys oli johtunut Johnin liikemieslahjoista ja taitavuudesta, samoin kuin sekin, että pitäisi myöntää Johnin olevan ainoan sopivan henkilön tuohon toimeen. Simmons tunsi tarpeeksi paljon maailmaa tietääkseen, että oli olemassa kymmenittäin, jopa sadoittainkin sellaisia miehiä, ihan yhtä hyvin, ellei paremminkin sopivia kuin John tämän uuden yhtiön yhdistettyyn johtajan ja sihteerin toimeen; vieläpä he olisivat kiihkeästi ottaneet tämän toimen vastaan kahdesta kolmasosasta siitä palkasta, jonka John tulisi saamaan. Ei, sitä pötyä ei Simmons uskonut, sillä hän tiesi paremmin, kuinka oli asian laita. Tällä nopealla ylenemisellä oli kyllä omat syynsä -- eikö ollut merkillistä, että se tapahtui juuri seuraavana päivänä Deanen ruumiin löytämisen jälkeen? John tiesi siis jotakin, ja tämä uusi virka suurine palkkoineen oli vain lahjus, että hän pitäisi suunsa kiinni. Mutta mitä hän siis tiesi?

"Siitä on minun otettava selko!" mumisi Simmons pistäessään avaimen täysihoitolansa lukon reikään. "Se on minun etujeni mukaista. Pidä silmällä numero yhtä, Sim, veikkonen -- ja tässä tapauksessa on numero yksi paras ystäväni!"

Hän oli koko ikänsä kuullut Johnin toistelevan tätä kallisarvoista totuutta niin usein, että se oli käynyt hänelle oikeaksi evankeliumiksi -- hänellä ei todella ollutkaan muuta uskoa. Hän ei tuntenut olevansa lainkaan kiitollisuudenvelassa Johnille siitä, että tämä oli elättänyt, vaatettanut ja kasvattanut hänet ja hankkinut hänelle vihdoin toimen. Simmons sanoi Johnin tehneen sen kaiken omaksi hyödykseen; eihän olisi lainkaan käynyt päinsä sallia Southernstowen asukkaiden sanoa, että John Hackdale, niin ripeä ja eteenpäinpyrkivä nuori mies, antoi nuoremman veljensä käyttää resuisia housuja ja rikkinäisiä kenkiä ja jäädä opetusta vaille. John tiesi kyllä, ettei mikään kannattanut niin hyvin kuin uljaana ja kunnollisena esiintyminen. Niin ainakin päätteli Simmons, tuntematta lainkaan tunnontuskia epäillessään veljensä jollakin tavoin sekaantuneen tähän Arradeane-Champernownen salaisuuteen ja päättäessään pitää häntä tämän jälkeen tarkasti silmällä. Simmonsilla oli nyt edessään maali, jonka läpi hän aikoi potkaista onnen jalkapallon ja jonka poikkipuusta riippui suuri julistus, luvaten voittajalle kolmetuhatta puntaa.

Mutta Simmons ei olisi ollut niin levollinen, käveltyään sunnuntai-iltana rouva Champernownen viehättävän sisäkön kanssa, jos olisi tiennyt, että noin kolmenkymmenen kilometrin päässä hänestä oli muuan toinen viekas vainukoira samoilla jäljillä kuin hänkin. Bartlett! Tämä kelpo herrasmies oli luettuaan ja painettuaan mieleensä sen julistuksen sisällön, jota Pemberton oli pyytänyt häntä jakelemaan, alkanut nopeasti ajatella. Hän piti John Hackdalelle antamansa lupauksen ja poistui Southernstowesta viimeisessä junassa, mutta ennenkuin juna lähti Portsmouthiin, kolmenkymmenen kilometrin päähän Southernstowesta, oli hän päättänyt olla matkustamatta New Yorkiin tai edes Southamptoniin ja antaa noille molemmille paikoille pitkän nenän. Sillä Bartlett, vaikka hän oli viime vuosina ollut maleksija ja parantumaton tyhjäntoimittaja, oli aikoinaan ollut jokseenkin älykäs ja ovela mies, eikä viimeaikainen rommin palvonta ollut vielä täydellisesti kuolettanut hänen kykyjään. Tämä juttu alkoi hänelle selvitä. Siihen liittyi jokin salaisuus, ja hänellä oli tavallaan sen avain. Hän oli ensin ajatellut, että John Hackdale oli vaatinut hänen vaiteliaisuuttaan, koska häväistysjuttu tai kyseleminen voisi suututtaa rouva Champernownea, Southernstowen pormestaria. Mutta nyt hän näki siinä piilevän jotakin muuta. Hänet oli riennetty toimittamaan pois tieltä -- lahjottu vetäytymään syrjään. Sataviisikymmentä puntaa taskussa ja toiset sataviisikymmentä tiedossa oli kyllä mainio asia, mutta ei tarpeeksi. Ei missään tapauksessa tarpeeksi... erittäinkään tuohon palkintojulistukseen verrattuna. Amerikkaanko? Ei missään nimessä! Portsmouthiin aluksi ja siistiin asuntoon, minne hän voi piiloutua kypsyttämään suunnitelmiaan -- joko kiristääkseen rouva Champernownelta rahaa tai tehdäkseen jotakin, mikä toimittaisi hänelle neiti Prettyn palkinnon.

Bartlett vietti sen yön eräässä halvassa hotellissa ja herättyään varhain seuraavana aamuna arvosteli tilannetta tehden useita päätöksiä, jotka suureksi osaksi johtuivat siitä, että hänellä oli sataviisikymmentä puntaa taskussaan. Hän aikoi vuokrata itselleen vaatimattoman asunnon Portsmouthista, sitten ostaa uuden puvun, uusia kaulahuiveja ja uudet kengät, viettää rauhallista elämää ja olla hyvin varovainen rommin juomisessa. Hän tahtoi hoitaa aivojaan ja terästää järkeään, hankkia itselleen kaikki Southernstowessa ilmestyvät ja muutkin sanomalehdet, joissa kerrottiin lähemmin tuosta "Hiekkakuoppamurhasta", kuten Deane-juttua oli ruvettu nimittämään, ja vahvistaa itseään ensimmäiseen suoraan hyökkäykseen, jossa tarvittiin yksityiskohtaisia tietoja. Sen hän oli päättänyt varmasti, että hän ansaitsisi rahaa joko neiti Prettyltä tai rouva Champernownelta. Ne rahat, jotka hänellä oli taskussaan, olivat tietysti tulleet rouva Champernownelta eikä John Hackdalelta. Ja kyynillisesti nauraen hän mutisi, että siellä, mistä nämä olivat kotoisin, oli vielä paljon jäljellä. Kiristetty raha tai palkintoraha olivat hänestä yhtä hyvää.

Bartlettilla oli vielä sen verran tarmoa jäljellä, että hän kykeni toteuttamaan päätöksensä. Hän sai rauhallisen ja mukavan asunnon Portseassa erään lesken huvilassa, uudisti vaatevarastonsa ja vähensi järkevästi liiallista rommin nauttimista; hänen emäntänsä mielestä hän oli tyyni, hyvin käyttäytyvä mies, joka söi ateriansa määrättyinä aikoina, käveli ulkosalla melkoisen paljon, maksoi laskunsa säännöllisesti joka lauantai aamiaispöydässä ja osti ja luki kovin paljon lehtiä. Hän nimitti itseään siellä Bartoniksi, sanoen ansainneensa hieman rahaa työskenneltyään kovasti koko ikänsä ja haluavansa nyt nauttia levosta jonkun aikaa. Ja hän olikin todella tarpeeksi levollinen lukiessaan lehtiään ja leikellessään niistä uutisiaan, jotka sitten pani säilöön vanhaan lompakkoonsa. Kaikissa näissä uutisissa kerrottiin Deanen murhasta ja kuulustelusta eikä niissä ollut paljoakaan uutta, mitä niiden lukija ja kokooja ei olisi entuudestaan tiennyt. Mutta eräänä iltana, kun Bartlett silmäili Portsmouthin iltalehtiä, hän luki neiti Prettyn tekemästä uudesta palkintotarjouksesta, ja hänen alkoi tehdä mieli noita rahoja enemmän kuin milloinkaan ennen. Kolmetuhatta puntaa! Hän olisi jättänyt rouva Champernownen kidutettavaksi, hirtettäväksi, mestattavaksi tai poltettavaksi, jos palkinto olisi puoleksikin noin suuri ja käteisellä maksettava.

Bartlett meni kaupungille tavalliselle aamukävelylleen seuraavana päivänä ja mietti asioita. Palaisikohan hän Southernstoween kertomaan neiti Prettylle kaiken sen, mitä todella tiesi? Jos neiti ja hänen lainoppinut neuvonantajansa ja poliisi ryhtyisivät seuraamaan sitä heikkoa johtolankaa, jonka hän saattoi ilmoittaa, saisiko hän silloin palkinnon? Mutta kaikissa tapauksissa hän voisi saada jo heti kaksituhatta puntaa, koska se summa tarjottiin kelle tahansa, joka oli nähnyt Deanen murhailtana. Hän oli nähnyt Deanen -- hän, Bartlett! Mutta äkkiä karmivat kylmänväreet hänen selkäänsä, vaikka hänen sydäntään lämmittivät palkinnon toiveet, sillä hänen mieleensä johtui, että neiti Pretty ehkä vaatisi häntä todistamaan nähneensä Deanen. Hänen oli kyllä helppo väittää, että hän oli nähnyt Deanen, mutta kuinka hän voisi sen todistaa?

No niin, se voisi ehkä sittenkin kelvata jonkinlaiseksi todistukseksi, jos hän samalla todistaisi John Hackdalen antaneen hänelle rahaa, paljon rahaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni ja matkustaisi heti tiehensä -- mutta silloin Hackdale voisi ehkä kieltää milloinkaan niin tehneensä -- voisi todella sanoa rouva Champernownen lahjoittaneen rahat armeliaisuudesta auttaakseen häviölle joutunutta southernstowelaista pääsemään uudestaan alkuun. Ehkä olisi parasta mennä suoraan rouva Champernownen luo kiristämään ja tarjoamaan hänelle sen ehdon, että hän sai mieluummin maksaa kuin päästää hänet turvautumaan neiti Prettyyn. Mutta taas hän epäröi. Vähän ennen tätä tapahtumaa oli Bartlett joutunut hieman tekemisiin Southernstowen poliisin kanssa, ja hänen oli ollut pakko esiintyä maistraatissa, jonka puheenjohtajana oli toiminut pormestari, rouva Champernowne. Hän muisti rouvan ankaran lujan esiintymisen ja kavahti ajatustakin joutua taas tekemisiin hänen kanssaan. Ei, mutta entä jos hän menisikin neiti Prettyn luo ja kertoisi hänelle tietonsa. Kunpa hänellä vain olisi ollut enemmän kerrottavaa!

Bartlettin aamiaiskävely vei hänet koneellisesti hänen tavalliseen käyntipaikkaansa, erääseen ravintolaan suurliikenteisen kadun varrelle. Hän tilasi lasillisen mielijuomaansa ja pysähtyi pikari kädessään tarjoiluhuoneen kaari-ikkunan viereen katselemaan vilkasta katuliikennettä ja uudestaan miettimään suunnitelmiaan ja pulmiaan. Ja äkkiä hän säpsähti nähdessään pari henkilöä, jotka hän southernstowelaisena tunsi tarpeeksi hyvin. Hän katsoi katsomistaan ja alkoi ihmetellä.