Part 7

Hän oli jo päivällisensä puolivälissä Karhun kahvilahuoneessa, kun tarjoilija johti sinne erään reippaan, pirteän näköisen, hänen ikäisensä nuoren herrasmiehen, jonka silmät näyttivät kohteliaan kysyviltä. Tarjoilija viittasi Simmonsiin, joka oli kirjoittanut nimensä ja osoitteensa lisäkoukeroineen luetteloon alakerrassa, ja nuori herrasmies, ottaen päästään jokseenkin keikarimaisen hattunsa, tuli lähemmäksi, hymyillen leveästi.

"Herra Hackdale kai, Southernstowesta?" kysyi hän astuen Simmonsin luo. "Herra Simmons Hackdale, vai erehdynkö?"

"Se on nimeni", vastasi Simmons. "Mutta tämä on minulle suuri yllätys."

"Minun nimeni on Swale, Swilford Swale, Pike ja Pilkinsin toimistosta, herra Hackdale", sanoi vieras. "Me saimme tietää herra Shelmorelta tänä aamuna, että te saavutte tänne tänään tarkastamaan sir Reville Childerstonen kiinteistöä, ja koska tiesin varmasti tapaavani teidät täällä Karhussa, juolahti mieleeni pistäytyä tänne toivottaakseni teidät tervetulleeksi tähän ikivanhaan kaupunkiin. Arvatenkaan ette ole milloinkaan ennen käynyt täällä, herra Hackdale?"

"En ikinä enkä missään täällä läheisyydessäkään", vastasi Simmons. "Te olette totisesti hyvin ystävällinen, herra Swale. Jos olisitte tullut hieman aikaisemmin, olisin kutsunut teidät päivälliselle. Mitä haluatte juoda?"

Herra Swale vastasi jo syöneensä päivällistä ja mietittyään hieman päätti juoda lasillisen Karhun kuuluisaa vanhaa portviiniä, ja Simmons, joka ei tähän saakka vielä ollut juonut mitään, päätti seurata hänen esimerkkiään. Herra Swale istuutui lähimmälle tuolille, ja sillä aikaa kun Simmons lopetteli päivällistään, juttelivat he luottavaisesti keskenään nuorten miesten tapaan. Herra Swale kertoi Simmonsille Pike ja Pilkinsin liikkeestä, ja Simmons puhui hänelle isännästään Shelmoresta. Kun he olivat kumpikin juoneet pari lasia sikäläistä kuuluisaa portviiniä, olivat he jo niin hyviä ystäviä, että olivat lakanneet nimittämästä toisiaan herraksi.

"Ja nyt, mitä sinä oikeastaan haluaisit tehdä, veikkonen?" kysyi herra Swale heidän poistuessaan kahvilasta. "Tässä ikivanhassa pikkukaupungissa ei ole kyllä paljonkaan tehtävää, mutta kuitenkin jotakin. Täällä on näyttämö ja elävien kuvien teatteri, ja jos haluat pelata biljardia, voin viedä sinut kerhoon. Tai koska nyt on niin kaunis kuutamo, voin aluksi näytellä sinulle tätä vanhaa kaupunkia, ja sitten poikkeamme erääseen kuuluisaan ravintolaan, jonka isäntä on ystäväni. Hänellä on varastossaan portviiniä, jota voi täydellisesti verrata äsken nauttimaamme. Mikä sinusta on parasta?"

Simmons, jota luonnollinen uteliaisuus pakotti tutustumaan kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, sanoi, että jos valinta annettiin hänelle, hän mieluimmin tahtoi hieman katsella kaupunkia; ja herra Swale, ruveten mielellään hänen oppaakseen, vei hänet mukanaan alkaen kierrellä paikasta toiseen. Hän näytti Simmonsille Market Crossin, Parishkirkon, Moot Hallin, linnan, parin kolmen luostarin rauniot, muutamia ikivanhoja rakennuksia ja muinaisen hirttopaikan, vieden hänet vihdoin erään nurkan ympäri aukiolle, jonka keskellä kohosi pitkä salko.

"Tuollaista et luullakseni -- minulle on ainakin niin sanottu, -- näe usein Englannissa nykyään, veikkonen", sanoi herra Swale. "Siinä on todellinen, oikea, vanhanaikainen vappuriuku, oikein alkuperäinen ja ikivanha. Niitä ei ole enää montakaan jäljellä, ja tuskinpa niitä on lainkaan sielläpäin, missä sinä asut, vai mitä?"

"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt sellaista", sanoi Simmons. "Mutta olen tietysti kuullut puhuttavan niistä."

"Tätä aukiota", jatkoi opas heilauttaen kättään päänsä ympäri, "sanotaan Vappunurmeksi. Kaupungin asukkaiden oli tapana viettää täällä vanhanaikaisia vappujuhlia, jolloin he tanssivat vappuriuvun ympärillä, ja niin edespäin. Olen kuullut vanhojen kaupunkilaisten puhuvan niistä, vaikka niiden vietto nykyään on jo lopetettu, mutta minäkin olen sentään nähnyt vappuriuvun koristettuna. Tämä on Normansholtin vanhimpia osia, veikkonen, luullakseni tässä asuttiin jo useita satoja vuosia takaperin. Tuolla nurkassa on Riuku-majatalo, minne pujahdamme puolen tunnin kuluttua. Tuolla toisessa nurkassa on hieno vanha talo, Manor House; tarkoitan tuota, jossa on pitkät jyrkät katot ja korkeat päädyt. Siellä tapahtui jotakin hyvin kummallista parikymmentä vuotta sitten. Tosin en muista sitä itse, mutta olen kuullut isäni puhuvan siitä monta kertaa."

"Mitä sitten?" kysyi Simmons.

"Eräs mies, joka asui siellä, katosi äkkiä kummallisesti ja salaperäisesti jäljettömiin", vastasi herra Swale. "Siis samanlainen tapaus, jollaisista kerrotaan tarinoissa ja romaaneissa, mutta vielä merkillisempi. Minä kerron sen kyllä sinulle, jos haluat kuunnella, mutta poiketaanpa ensin Riukuun."

Simmons seurasi uutta ystäväänsä vanhanaikaiseen ravintolaan, joka oli sen näköinen kuin se olisi äsken muutettu sinne jostakin kuningatar Elisabethin tai Tudorien ajoilta ja muistutti kaniininkoppia mukavine loukkoineen ja soppineen. Sen isäntä oli herra Swalen suureksi pettymykseksi mennyt jonnekin koko illaksi, mutta herra Swale tiesi, mitä erityistä portviiniä täältä saisi, ja varaten itselleen ja toverilleen pari lasia vei vieraansa tammella laudoitetun huoneen rauhalliseen nurkkaan, missä räiskyi iloinen takkavalkea. Sitten hän ehdotti, että koska ilta oli vasta alussa, heidän sopisi täällä viettää aikaansa.

"Ja nyt kerron sinulle tuosta Manor Housen tapauksesta", lisäsi hän heidän istuutuessaan lähekkäisiin nojatuoleihin. "Minä olen usein ajatellut ryhtyä laatimaan siitä kertomusta johonkin aikakauskirjaan, mutta epäilen kirjoituskykyäni enkä sitä paitsi tietäisi, kuinka sen lopettaisin. Ehkä sinä voisit tehdä siitä jotakin, veikkonen. Mitä luulet?"

"En osaa sanoa, ennenkuin kuulen tarinan", vastasi Simmons. "Mitä se oikein koskee -- jotakin katoamistako?"

"Niin, kummallisinta katoamista, mistä milloinkaan olet kuullut puhuttavan!" myönsi herra Swale. "Tämän kaupungin asukkaat juttelevat siitä vielä nykyäänkin. Tarina kertoo erään miehen katoamisesta, joka asui Manor Housessa parikymmentä vuotta sitten ja jota nimitettiin Arradeaniksi."

"Kuinka sinä sanoitkaan?" kysyi Simmons.

"Arradeane", toisti herra Swale ja tavasi nimen. "Kummallinen nimi, mutta niin se kumminkin oli -- Arradeane, James Arradeane, siviili-insinööri."

Simmons kuunteli niin tarkasti, että korvia melkein kipristeli. Arradeaneko? James Arradeaneko? Kun ensimmäiset neljä kirjainta jätetään pois, saatiin Deane, James Deane -- siis Southernstowessa murhatun miehen nimi. Ja hän muisti äkkiä neiti Prettyn ja hänen ensi vierailunsa Shelmoren luona. Neitihän oli sanonut, että hänen holhoojansa oli ammatiltaan siviili-insinööri. Olikohan mahdollista, että hän sattumalta oli...

"Niin", sanoi hän tyynesti. "Entä tarina?"

Herra Swale siemaisi viiniään tuntijan tapaan ja otti nojatuolissaan entistä mukavamman asennon.

"Kerron sen sinulle", vastasi hän. "Kummallisempaa juttua en ole ikinä kuullut. Muutamat sen erityiskohdat ovat ainakin sellaisia, nimittäin ne, joissa kerrotaan varsinaisesta katoamisesta. Kaikki tapahtui näin, kuten isäni on minulle kertonut. Mutta sinun pitää ensiksikin tietää, että parikymmentä tai viisikolmatta vuotta sitten otaksuttiin täällä naapuristossa olevan suuria hiilikerrostumia. Niitä luultiin hyvin runsaiksi, noita suonia, joita piti olla kaikkialla kaupunkimme ympäristössä, ja ihmiset alkoivat rikastua jo ennakolta, ja tänne saapui paljon muukalaisia katsomaan, mitä täällä oli ansaittavana. Näiden vieraiden joukossa oli sekin mies, James Arradeane. Hän oli ammatiltaan siviili-insinööri, mutta hänellä oli selvästi paljon omiakin varoja. Kukaan ei saanut tietää, mistä hän tuli, mutta hän tuli, toi vaimonsakin mukanaan ja vuokrasi tuon ikivanhan Manor Housen, jonka sinulle äsken näytin, asettui sinne asumaan eikä salannut keltään, että hän oli saapunut tänne tutkimaan maaperää. Hän teki jonkunlaisen sopimuksen erään yhtiön kanssa, joka silloin perustettiin tänne; he toimittivat paljon porauksia eräällä maa-alueella, jonka olivat ostaneet juuri kauppalan ulkopuolelta, pääsemättä kuitenkaan sen pitemmälle. Päättäen isäni puheista, ja hän oli tuntenut sen miehen hyvin --"

"Elääkö isäsi vielä?" keskeytti Simmons.

"Hän kuoli viisi vuotta sitten"; vastasi Swale "Niin, päättäen hänen puheistaan tämä Arradeane ei ollut mitenkään riippuvainen ammatistaan, vaan näytti vain odottelevan sopivaa liikeyritystä, johon olisi voinut sijoittaa rahansa. Kaupungissa tiedettiin vallan hyvin, että sekä hänellä että hänen vaimollaan oli varoja -- isäni sanoi hänen rouvaansa hyvin kauniiksi ja viisaaksikin --"

"Päästäkseni oikein perille kaikesta tästä, veikkonen", keskeytti Simmons, "haluaisin kysyä, kuinka vanhoja nämä molemmat olivat siihen aikaan?"

"No, he olivat siihen aikaan vielä nuoria, alle kolmenkymmenen, rouva ainakin", vastasi Swale "Mies oli ehkä hieman vanhempi. Hienoa väkeä -- heillä oli hyvä valjakko, ja he esiintyivät hieman suurellisesti, kuten ehkä ymmärtänet. Mutta kaupunkilaiset saivat jotenkin tietää, etteivät he sopineet yhteen, että heidän välillään oli erimielisyyksiä. Heillä ei ollut ainoatakaan lasta, mutta rouva Arradeanen veli asui heidän luonaan. Tämä veli oli tuollainen loinen, joka ei milloinkaan tehnyt muuta kuin kuljeskeli paikasta toiseen huvituksissa, sisarensa kustannuksella tietysti, ja herra Arradeanen sanottiin vastustaneen sitä kovasti ja tahtoneen lähettää veljen pois, mistä rouva Arradeane ei halunnut kuulla puhuttavankaan, koska hän oli pitänyt huolta tästä veljestään koko ikänsä, vaikka hän ei vielä ollutkaan vanha, ja kieltäytyi eroamasta hänestä. Kaikki tämä tiedettiin kaupungissa, koska tällaisessa pienessä paikassa on mahdotonta salata mitään, veikkonen. Ja isäni sanoi sen ehkä Olleenkin pääaiheena riitaan, tai niitä oli ollut muitakin vähäisempiä, mutta ainakin tiedettiin yleisesti, ettei Arradeane sopinut vaimonsa kanssa -- palvelijat tiesivät sen ja kertoivat siitä muille -- ja äkkiä Arradeane sitten hävisi olemattomiin."

"Poistui rouvansa luota?" vihjaisi Simmons.

"Niin, mitä kummallisimmalla tavalla", vastasi Swale. "Ja juuri tämän katoamisen laatu hämmästytti kaikkia. Mainitsen aluksi, että tämän Arradeanen, isäni kertomuksesta päättäen, tunsi jokainen kaupunkilainen, koska hän oli sellainen mies, että hän helposti saavutti suosiota. No niin, kuten jo äsken sanoin sinulle, hän asui vaimoineen nurkkatalossa, ikivanhassa Manor Housessa, jonka äsken näytin sinulle, ja hänen lankonsa asui siellä myös. Eräänä aamuna istuutuivat nämä kolme syömään aamiaista. Palvelijatar, joka tarjoili heille, sanoi heidän käyttäytyneen hyvin ystävällisesti ja miellyttävästi toisiaan kohtaan. Hän kuuli Arradeanen sanovan, että hänen piti mennä kymmenen aikaan Karhuun tapaamaan paria kaivosten asiantuntijaa, ja sisäkkö näkikin hänen poistuvan talosta siinä tarkoituksessa kymmentä minuuttia vaille kymmenen; hän näki myös Arradeanen kääntyvän Vappunurmen nurkasta kauppatorille Karhun hotelliin päin. Mutta siitä hetkestä lähtien tähän saakka, veikkonen, ei kukaan Normansholtissa ole nähnyt tuota miestä jälleen. Sisäkkö näki hänet viimeksi, kun hän kääntyi nurkasta, ja sitten hän katosi kuin tina tuhkaan."

"Mahdotonta!" sanoi Simmons. "Jonkun on varmasti täytynyt nähdä hänet."

"Minä sanon sinulle, että jokainen tämän kaupungin asukas tunsi hänet hyvin", vakuutti Swale. "Ja tämä kaupunki oli paljon pienempi parikymmentä vuotta sitten kuin nyt, eikä täällä vieläkään ole muuta kuin noin seitsemän- tai kahdeksantuhatta asukasta. Kukaan ei nähnyt Arradeanea sitten, ei ainakaan kukaan tullut ilmoittamaan nähneensä häntä tuona aamuna, kun häntä ruvettiin kaipaamaan. Käännyttyään aukion nurkasta hän katosi kokonaan, juuri kuin olisi painunut maahan tai liidellyt taivaaseen. Häntä ei tietysti osattu kaivata muutamiin tunteihin -- oikeastaan vasta seuraavana päivänä, ei ennen. Hän ei palannut kotiinsa välipalalle katoamispäivänään, ei päivälliselle, eikä häntä näkynyt illallakaan. Hänen vaimonsa ei kuitenkaan välittänyt siitä suurestikaan, kun luuli miehensä poistuneen kaupungista jonnekin noiden asiantuntijoiden kanssa, joista hän oli puhunut, ja jääneen yöksi heidän luokseen. Mutta kun hän ei saanut minkäänlaisia tietoja häneltä seuraavanakaan päivänä, aloitti hän tiedustelunsa. Silloin tuli totuus ilmi. Hän ei ollut käynytkään Karhussa. Ne miehet, jotka hänen piti siellä tavata, olivat odottaneet tunnin ja sitten poistuneet. Kukaan ei ollut nähnyt häntä, kuten jo sanoinkin. Tässä kaupungissa on kolme rautatieasemaa, vaikka tämä onkin näin pieni -- nimittäin kolmen eri linjan, veikkonen. No niin, häntä ei ollut nähty millään niistäkään. Hän ei ollut vuokrannut ajoneuvojakaan, ja kuitenkin hän oli poistunut, siis jalkaisin. Ihmiset arvailivat, oliko hän poikennut linnaan ja pudonnut raunioiden väliin -- siellä on näet muutamia hyvin ilkeitä paikkoja. Mutta vaikka häntä haettiin sieltä, täältä ja joka paikasta ja tiedusteltiin kaikkialta ympäristöstä, ei hänestä kuultu tavuakaan sen jälkeen. Hän oli kerrassaan kadonnut."

"Onko kukaan laatinut siitä mitään teoriaa?" kysyi Simmons, joka tyynesti painoi kaikki mieleensä, koettaen samalla ratkaista tätä arvoitusta.

"Isälläni oli muuan teoria, joka luultavasti osui oikeaan", vastasi Swale. "Se oli tällainen. Juuri tuolta Vappunurmen nurkasta, missä hän katosi sisäkön näkyvistä, lähtee jonkunlainen sola eli kuja, joka sivuaa talojen takaseiniä. Ja tämä erityinen kuja vie kauppatorin taitse kaupungin laitaniityille. Kun menee niittyjen poikki, saapuu isoon metsään, joka jatkuu kaakkoon päin noin kolme kilometriä. Isäni luuli Arradeanen pujahtaneen tähän solaan, menneen niittyjen poikki tiheiden pensastojen suojassa metsään, kulkeneen sen läpi ja sitten päästyään toiselle puolen kävelleen hyvin aution seudun halki jollekin rautatielle, joka ei lainkaan poikkea kaupunkiimme, ja nousseen junaan jollakin pienellä asemalla, missä häntä ei tunnettu. Ymmärrätkö?"

"Hyvä teoria", sanoi Simmons kehuen. "Minäkin luulisin hänen tehneen niin. Mutta -- hänen rahansa?"

"Ah niin!" vastasi Swale. "Niistä otettiin tietysti selko. Kuten jo sanoin, olivat sekä hän että hänen vaimonsa varakkaita ihmisiä; heillä oli molemmilla rahaa. Mies ei ollut velkaa kenellekään kaupungissa, sillä hän oli sellainen henkilö, joka aina maksaa käteisellä. Hänellä ei ollut pankkitiliäkään tässä kaupungissa, hän kun säilytti rahojaan parinkymmenen kilometrin päässä Alsthfordin pankissa. No niin, kun alettiin panna toimeen kyselyjä hänen katoamisensa johdosta, saatiin selville, että hän pari päivää aikaisemmin oli ottanut melkein joka pennin pois tililtään, joka oli ollut suuri, ja samalla vienyt mukanaan suuren joukon arvopapereita, jotka olivat olleet myös talletettuina pankkiin. Hän ei ollut ilmoittanut mitään syytä menettelyynsä. Hän vei siis rahansa mukanaan. Kuje vain, veikkonen, ovela kuje -- hän halusi poistua vaimonsa luota. Niin sen asian laita oli."

"Entä vaimo?" kysyi Simmons. "Mihin hän joutui?"

"Hän jäi asumaan tänne vielä joksikin aikaa", vastasi Swale. "Päättäen isäni puheista hän ei ensi tiedustelujen jälkeen milloinkaan enää koettanut löytää Arradeanea. Kaiketi hän tiesi jotakin sellaista, mitä eivät muut tienneet. Oli miten oli, noin kolmen kuukauden kuluttua hän myi kaiken Manor Housen irtaimiston ja matkusti pois veljineen -- Lontooseen, kuten täällä kerrottiin. Eikä kukaan ole heistä sen jälkeen kuullut sanaakaan, ei niin mitään. Mutta siitä jutellaan tietysti vieläkin, koska miehen ovela katoaminen oli herättänyt ihmisissä ihmettelyä. Sukkela temppu tuo, että mies voi livahtaa huomaamatta ja jälkiä jättämättä pois sellaiselta paikkakunnalta, missä kaikki tunsivat hänet. Ja kuten jo sanoin, siitä voisi saada harvinaisen hyvän alun jollekin jutulle, mutta en tiedä, riittävätkö sinunkaan kykysi sellaisen kirjoittamiseen."

"En ainakaan ole vielä yrittänyt", sanoi Simmons kuivasti. "Ehkä minulla olisi kykyä. Ja kaikki tämä tapahtui -- milloin sinä sanoitkaan?"

"Parikymmentä tai kolmekolmatta vuotta takaperin", vastasi Swale. "Juuri ennenkuin minä ilmestyin tänne kyynelten laaksoon."

"Täällä Normansholtissa on siis paljon sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole vielä unhottaneet noita kolmea?" vihjaisi Simmons. "Täytyy olla."

"Hyväinen aika, veikkonen, niitä on vaikka kuinka paljon!" vakuutti Swale. "Joukoittain! Jos isäntä olisi ollut kotona, olisi hän voinut kertoa sinulle tämän jutun paremmin kuin minä, koska hän oli tuntenut Arradeanen tarpeeksi hyvin. Hän olisi kertonut, mitä oli itse saanut nähdä, mutta minä voin ainoastaan toistaa, mitä isälläni oli tapana jutella."

"Niin, tässä maailmassa tapahtuu hyvin paljon kummallista", huomautti Simmons. "Me kuulemme sellaista paljonkin oman ammattimme alalla."

"Se on totta, veikkonen", sanoi herra Swale juhlallisesti. "Niin me teemme. Se johtuu yksinkertaisesti ammatistamme. Ah, kunpa ihmiset tietäisivät, millaisia salaisuuksia meille lakimiehille uskotaan! Haluatko vielä toisen lasillisen viiniä, veikkonen?"

"No ehkä yhden vielä", vastasi Simmons. "Minulla on huomenna paljon hommaa."

Ja hän toimittikin nämä tehtävänsä aamulla, tarkasteli vielä toistamiseen vanhaa kaupunkia ja nousi sitten varhain iltapuolella etelään päin kiitävään junaan. Ja hän matkusti kotiin varmana siitä, että James Arradeane oli James Deane ja rouva Arradeane rouva Champernowne ja että tuo vetelehtijäveli oli herra Alfred, jonka sukunimi näytti olevan kaikille tuntematon.

KYMMENES LUKU

Naisten vuoro

Simmonsin luonnostaan terävä järki, jota vielä lainopillinen harjoitus oli terästänyt, työskenteli melko uutterasti hänen kiitäessään kotia kohti. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen oli onnistunut tehdä hyvä keksintö. Muutamat erityisseikat olivat ilmeisiä ja hän alkoi niitä luokitella ja järjestellä. Sitä miestä, joka oli kadonnut Normansholtista, oli nimitetty James Arradeaneksi, ja hän oli ollut ammatiltaan siviili-insinööri. Southernstowesta löydetyn murhatun miehen nimi oli James Deane, ja hänkin oli neiti Prettyn puheiden mukaan ammatiltaan siviili-insinööri. Normansholtissa asuneella rouva Arradeanella oli ollut veli, joka oli asunut hänen luonaan ja ollut tyhjäntoimittaja; Southernstowessa asuvalla rouva Champernownella oli myös veli, joka asui hänen luonaan tyhjäntoimittajana ja oli sen näköinen kuin ei milloinkaan olisi ollut muuntapainen. Niin paljon kuin Simmons voi päätellä asioista sen kertomuksen mukaan, jonka oli kuullut uudelta ystävältään Swilford Swalelta, olisivat Normansholtissa asuneet herra ja rouva Arradeane nykyään sen ikäiset kuin äsken kuollut herra Deane ja vielä elävä rouva Champernowne. Oliko siis James Deane sama henkilö kuin James Arradeane? Oliko rouva Champernowne sama nainen kuin kuin rouva Arradeane? Simmons oli taipuvainen vastaamaan molempiin kysymyksiin myöntävästi. Southernstowessa sattuneen salaperäisen murhan alusta asti hän oli merkinnyt muistiin kaikki yksityiskohdat, ja nyt matkustaessaan etelään hän alkoi muistaa seikkoja, jotka eivät olleet näyttäneet hyvinkään tärkeiltä hänen ensi kerran kuullessaan niistä puhuttavan, mutta jotka nyt tuntuivat melko tärkeiltä, kun hän katseli niitä sen valossa, mitä sattumalta oli saanut selville Normansholtissa.

Hän alkoi punnita muutamia niistä istuessaan ravintolavaunun mukavassa nurkkauksessa. Hänellä oli taskussaan paljon leikkeleitä, jotka hän oli koonnut paikallislehdistä ja joissa kaikissa kerrottiin Deanen murhasta. Hän otti ne esille, etsien niiden joukosta käsiinsä selostuksen lykätystä kuulustelusta. Chancellor-hotellin isäntä, Belling, oli silloin ollut todistajien joukossa. Bellingin todistus oli hyvin täydellinen, koska tuomari puolestaan ja Shelmore neiti Prettyn puolesta olivat pakottaneet hänet kertomaan kaikki, mitä hän vain muisti parista keskustelustaan murhatun kanssa. Simmons tarkasteli nyt huolellisesti näitä kysymyksiä ja vastauksia. Ja niistä selveni selvästi ja erehtymättömästi ainakin se, että kun Deane meni eläviinkuviin kohtalokkaana maanantai-iltana, hän näki silloin rouva Champernownen, sillä kun hän palasi Chancelloriin, kysyi hän Bellingiltä, kuka tuo nainen oli, ja puhui hänestä jälkeenpäin Bellingille. Olikohan siis, kysyi Simmons itseltään, Deane eli kuten hän nyt uskoi Deanen olleen Arradeane tuntenut rouva Champernownen vaimokseen, jonka luota hän oli karannut Normansholtista noin parikymmentä vuotta sitten?

Simmons uskoi, että näin todella oli käynyt. Ja jos asia oli niin, valaisi se melkoisesti juttua. Hänestä näytti siltä, että se, mitä jälkeenpäin tapahtui tuona iltana, kävi näin: Deane eli Arradeane oli poistuttuaan huoneeseensa yöksi saanut äkkiä päähänsä lähteä tapaamaan rouva Champernownea ja sen vuoksi noussut ja mennyt, vaikka silloin olikin jo ollut niin myöhä. Ja se herätti useitakin kysymyksiä. Tapasiko Deane rouva Champernownen? Jos hän tapasi, niin missä ja mihin aikaan? Miksi Deane oli halunnut häntä tavata? Tämä viime kysymys pani Simmonsin jälleen tutkimaan sanomalehtileikkeleitä, ja hän tarkasteli taas Bellingin todistusta. Ah, tuossahan olikin pari kolme tärkeätä kysymystä ja vastausta:

"Mitä te kerroitte hänelle rouva Champernownesta?"

"Vain sen, että hän on Southernstowen pormestari, hyvin viisas nainen ja hyvin menestyvä liikealallakin -- siis sellaista, mitä jokainen olisi vieraalle kertonut jostakin kaupungin huomattavasta henkilöstä -- tavallista puhelua."

"Ettekö muuta?"

"No niin, muistaakseni kerroin hänelle niistä huhuistakin, että rouva Champernownen luullaan menevän naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa tai ainakin aikovan mennä."

Tämä viime vastaus tuntui Simmonsista hyvin tärkeältä, ja hän ihmetteli lukiessaan jatkoa, ettei tuomari valamiehineen ollut nähtävästi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta he eivät tienneet eivätkä voineet epäilläkään sitä, mitä hän, Simmons, tiesi. Tietäessään, että Deane hyvin todennäköisesti oli Arradeane ja että rouva Champernowne oli rouva Arradeane, hän oli nyt ymmärtävinään tämän rouvan luokse tehdyn salaisen vierailun tarkoituksen. Deane oli nähtävästi tahtonut ilmaista hänelle olevansa vielä hengissä ja kieltää häntä panemasta itseään alttiiksi kaksinnaimisen vaaralle.

Mutta -- entä murha? Kuka oli ampunut Deanen? Tekikö sen rouva Champernowne vai herra Alfred, vai olivatko he yhtä viattomia suin hänkin, ja joutuiko Deane, kuten Mellapont nähtävästi ajatteli, sellaisten kulkurien käsiin, jotka olivat leiriytyneet hiekkakuoppaan sinä päivänä olleiden markkinaan jälkeen? Simmons tiesi tarpeeksi hyvin sinä yönä liikkuneen paikkakunnalla kummallisia, haaksirikkoisia henkilöitä, eikä sitä voitu sanoa muuta kuin hyväksyttäväksi teoriaksi, kun ajateltiin, että Deane oli joutunut sellaisten ihmisten uhriksi. Mutta tietäessään, mitä hän nyt luuli tietävänsä, tuntui hänestä, että rouva Champernownea voitiin kyllä epäillä -- vakavistakin syistä. Simmons oli hyvin tarkkaavainen nuori mies, joka piti silmällä ihmisiä ja ajatteli kaikkea näkemäänsä. Hän luuli rouva Champernownea hyvin kunnianhimoiseksi naiseksi, joka epäilemättä halusi päästä Childerstonen puistokartanon valtiattareksi ja ladyksi. Ja jos hän todella oli rouva Arradeane ja Arradeanen henki oli hänen ja hänen haluamansa yhteiskunnallisen aseman välillä ja jos hän sai tilaisuuden vapauttaa itsensä tästä esteestä, niin --?