Part 9

Nuo henkilöt olivat mies ja nainen -- Kight, Chancellorhotellin yövahtimestari, ja Mary Sanders, sisäkkö. He olivat molemmat pukeutuneet parhaimpiin vaatteihinsa ja nähtävästi saapuneet kaupunkiin siksi päiväksi huvittelemaan. Mutta Bartlettin terävät silmät, hänen katsellessaan heidän hommiaan kadun toisella puolen, näkivät heidän etsivän jotakin. He kävelivät käytävällä tirkistäen eri kauppoihin ja pysähtyivät sitten äkkiä erään kello- ja jalokivikaupan edustalle. Kohta sen huomattuaan he perääntyivät ja aloittivat nähtävästi hyvin kiihkeän väittelyn, joka vihdoin päättyi siihen, että Mary Sanders poistui Kightin luota ja astui jalokivikauppaan. Hän viipyi siellä jonkun aikaa, ja Kight odotti. Mary tuli vihdoin kadulle liittyen toveriinsa, ja nyt seurasi toinen väittely, jonka kuluessa Kight näytti paheksuvan jotakin hänelle ilmaistua asiaa. Mutta vihdoin, nähtävästi Maryn houkutuksesta, hän meni tytön kera takaisin kauppaan, ja he viipyivät siellä noin kymmenen minuuttia. Sitten he tulivat ulos ja lähtivät kävelemään katua pitkin. Ja Bartlett, siemaistuaan lopun rommistaan, livahti kadulle ja seurasi heitä turvallisen välimatkan päässä.

Kight ja hänen toverinsa kävelivät hitaasti eteenpäin, kunnes saapuivat erään pankin edustalle. Nainen meni sisään, ja Kight odotti ulkopuolella. Eikä hänen tarvinnut odottaakaan pitkää aikaa, sillä Mary Sanders tuli pian kadulle jälleen ja työnsi käsilaukkuunsa jotakin, mikä Bartlettista näytti setelitukolta. Tyttö nyökkäsi iloisesti ja tyynnyttävästi Kightille, ja yhdessä he sitten lähtivät satamaan päin, missä on kaupungin huvittelupaikkoja. Ja Bartlett antoi heidän mennä ja palasi ravintolaansa miettimään.

Se kohtuullisuus, jota Bartlett oli pakottautunut noudattamaan Portsmouthiin tulonsa jälkeen, oli terästänyt hänen luontaista älyään. Nyt hän ajatteli hartaasti ja ovelasti. Hän oli moneen kertaan lukenut selostuksia murhajutusta ja muisteli nyt yövahtimestarin ja sisäkön todistuksia, kiinnittäen erityisesti huomionsa siihen, mitä tyttö oli sanonut Deanen rahoista ja jalokivistä, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä viedessään Deanelle kuumaa maitoa murhailtana. Entä jos... jos...

Annettuaan ajatustensa liitää muutamia minuutteja nopeasti Bartlett keskeytti ne. Hän seisoi hetkisen paikallaan, arvostellen itseään. Hän oli siististi, vieläpä hyvinkin puettu, ja tiesi olevansa kunnioitettavan näköinen. Hänen nenänsä oli kyllä ollut punertava ja hänen silmänsä veristyneet hänen poistuessaan Southernstowesta, mutta nyt olivat nämä juoppouden merkit hävinneet. Hän tiesi, koska kerran oli ennen ollut paremmassa asemassa, voivansa käyttäytyä hyvin ja puhua sujuvasti, ja hänellä oli tuo lohduttava tieto siitä, että hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Ja äkkiä, luottaen kykyynsä näytellä haluamaansa osaa, hän lähti liikkeelle ja meni rohkeasti samaan jalokivikauppaan, josta Kight ja Mary Sanders olivat tulleet esille noin parikymmentä minuuttia sitten. Kauppias, lempeän näköinen silmälaseja käyttävä mies, seisoi myymäläpöytänsä takana tarkastellen tavaroitaan, apulaisen palvellessa kauempana erästä ostajaa.

Bartlett lähestyi kauppiasta.

"Saanko puhella teidän kanssanne kahden kesken hetkisen?" kysyi hän kohteliaasti.

Kauppias näytti hieman hämmästyvän, mutta astui kuitenkin heti myymäläpöydän ohi ja avattuaan erään oven kaupan perällä viittasi vierastaan astumaan sisään. Bartlett totteli katsahtaen häneen tavalla, jonka piti merkitä, että hän tahtoi keskustella omistajan kanssa yksityisesti.

"Asianne?" kysyi kauppias.

"Seikka on sellainen", vastasi Bartlett, "että minä olen yksityisetsivä ja olen saanut hoitaakseni hyvin tärkeän ja arkaluontoisen tehtävän. Teidän luonanne kävi äsken nuori nainen, jonka tunnen ja jota syystä epäilen. Meidän kesken puhuen, mitä hän halusi?"

Kauppias oli tarkasti katsellut Bartlettia. Ja tämä näyttikin varmasti sellaiselta, jollaisia yksityisetsivien luullaan olevan, sillä hänessä oli jotakin sentapaista. "Toivoakseni tässä ei ole mitään vialla", vastasi hän levottomasti. "Jos haluatte tietää, tuli tuo nuori nainen myymään minulle kelloa."

"Arvokasta kultakelloako?" kysyi Bartlett heti.

"Niin, kultakelloa juuri", vastasi kauppias. "Ja arvokasta. Nainen sanoi minulle saaneensa sen äskettäin testamenttilahjana eno-vainajaltaan. Mutta hän sanoi olevansa työläinen ja haluavansa mieluummin sen arvon rahassa kuin kellon ja pyysi minua ostamaan sen."

"Ja te ostitte?"

"Kyllä, ja maksoin hänelle siitä tavattoman hyvän hinnan. Viisikuudetta puntaa", vastasi kauppias. "Hän sai maksuosoituksen. Onko siinä mitään vialla?"

"Maksuosoituksen peruuttaminen on jo liian myöhäistä", sanoi Bartlett. "Minä seurasin heitä pankkiin. Tytöllä oli eräs mies mukanaan..."

"Niin, sen tiedän -- hänen oma miehensä -- hänkin tuli tänne", keskeytti kauppias. "Mutta..."

"Mies ei ole sen enempää hänen miehensä kuin minäkään", sanoi Bartlett. "No niin, minä pelkään, että tuo kello on varastettu. Mutta tämän asian voin selvittää vuorokaudessa. Ja jos kello kuuluu sille henkilölle, jonka omaksi sitä luulen, ette menetä mitään. Sen takaan. Nyt ei sanaakaan tästä kenellekään, kunnes tapaatte minut jälleen tähän samaan aikaan huomenna."

Kauppiaan mieli näytti keventyneen, vaikka hän vieläkin oli hämmästynyt.

"Jos epäilitte noita henkilöitä, miksi ette pidättänyt heitä?" kysyi hän. "Ehkä he..."

Bartlett taputti hänen käsivarttaan.

"Siihen on vielä sittenkin aikaa, kun tulen tänne jälleen", sanoi hän iskien silmää. "Minä voin vangita molemmat tunnin kuluessa. He eivät aavista lainkaan, että olen heidän jäljillään. Pitäkää huolta kellosta, kunnes tapaatte minut tähän samaan aikaan huomenna."

Sitten hän poistui, palaten asuntoonsa syömään päivällistä. Sen jälkeen hän istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti huolellisesti suunnitellun kirjeen neiti Cynthia Prettylle, Southernstowen Chancellor-hotelliin, piirtäen sen alle tilapäisen nimensä Bartonin. Siinä hän sanoi, että hänellä oli tärkeä ilmoitus tehtävänä äskeisen murhenäytelmän johdosta, ja pyysi, että neiti tulisi tapaamaan häntä Portsmouthin asemalle puoli yhdentoista aikaan seuraavana aamuna ja toistaiseksi pitäisi tätä kirjettä ehdottomasti yksityisenä.

Ja neiti Pretty tuli. Hän oli kiihkeä ja utelias. Bartlett arvioi hänet parissa minuutissa ja tiesi sitten, että tytöstä koituisi hänelle kelvollinen kultakaivos. Käyttäytyen kohteliaasti ja kunnioittavasti hän selosti neidille lyhyesti eilisen tapahtuman ja opasti hänet jalokivikauppiaan liikkeeseen. Ja kauppias näytti heille pienessä yksityishuoneessaan kelloa. Neiti Pretty katsahti siihen vain kerran ja kalpeni.

"Taivas varjelkoon!" sanoi hän hiljaa. "Niin, tämä on epäilemättä holhoojani kello!"

KAHDESTOISTA LUKU

Vangitut

Bartlett tunsi kohoavansa suuriin korkeuksiin siinä ammatissa, johon oli vapaaehtoisesti ruvennut vuorokautta aikaisemmin. Hän kääntyi neiti Prettyn puoleen varoittavan ja juhlallisen näköisenä.

"Älkää vain erehtykö, neiti!" sanoi hän. "Katsokaa tarkasti, koska kultakelloissa ei yleensä ole suurtakaan eroa. Te olette siis varma, että tämä on herra Deane-vainajan kello?"

"Minä olen siitä yhtä varma kuin tässä seisomisestani!" vakuutti neiti Pretty. "Ja minun täytyykin olla, koska olen nähnyt tuon kellon satoja kertoja pienestä tytöstä asti. Se kuului holhooja-vainajalleni. Ja te sanotte", lisäsi hän kääntyen kauppiaan puoleen, "ostaneenne sen eilen Mary Sandersilta, Southernstowen Chancellor-hotellin sisäköltä? Silloin..."

"Minä en tiennyt naisen nimeä, arvoisa neiti", keskeytti kauppias. "Hän näytti hyvin kunnioitettavalta nuorelta henkilöltä ja kertoi minulle tarinan, joka minusta tuntui täysin uskottavalta. Mutta tietysti, jos te tunnette kellon..."

"Ah, kellosta ei ole epäilemistäkään!" sanoi neiti Pretty vakuuttavasti. "Muuten on olemassa paljon muitakin ihmisiä, paitsi minua, jotka sen tuntisivat. Mitä nyt on tehtävä?" kysyi hän kääntyen Bartlettin puoleen. "Turvaudummeko poliisiin?"

"Tietysti, neiti!" vastasi Bartlett. "Poliisiin tietysti -- Southernstowen poliisiin ja erittäinkin poliisimestari Mellapontiin." Hän puhui kerkeästi ja luottavasti saatuaan selville asemalta tullessaan, että neiti Pretty pitäisi sanansa ja maksaisi hänelle tuhannen punnan korvauksen kellon löytämisestä. "Meidän pitää lähteä sinne heti. Tekin voitte tehdä sen mukavammin seuraamalla minua", jatkoi hän kääntyen kauppiaan puoleen. "Ja teidän on tietysti otettava kello mukaanne."

Kauppias vihjaisi jotakin sopimattomasta ajasta, lausuen samalla toivomuksensa, ettei hän haluaisi menettää mitään tässä jutussa. Mutta Bartlett heilautti kättään.

"Minähän sanoin teille jo eilen, ettette menetä mitään koko jutussa", sanoi hän. "Tämä arvoisa neiti pitää siitä kyllä huolta, koska viisikymmentä puntaa ei merkitse hänelle mitään verrattuna siihen etuun, jonka johtolangan löytäminen hänen holhoojansa murhaajien vangitsemiseksi on tuottanut. Teidän pitää tietysti tulla kanssamme Southernstoween todistamaan, että juuri tuo nainen teille myi kellon."

"Niin kai", vastasi kauppias, alkaen antaa ohjeita apulaiselleen. "Siellä pannaan luullakseni toimeen poliisitutkinto?" kysyi hän pistäessään kellon taskuunsa ja ottaessaan hattunsa ja päällystakkinsa. "Se merkitsee vielä suurempaa ajanhukkaa!"

"Oikeuden avustaminen ei ole ajanhukkaa, sir", huomautti Bartlett niin arvokkaasti kuin osasi. "Se kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin, sir. Eikä tästä jutusta päästäkään paljaalla poliisitutkinnolla, vaan se joutuu valamiehistön käsiteltäväksi."

Kauppias mutisi jotakin, mistä toiset ymmärsivät hänen pahoittelevan, ettei Mary Sanders ollut vienyt kelloa muualle, mutta hän seurasi kuitenkin Bartlettia ja neiti Prettyä asemalle, matkustaen heidän kanssaan Southernstoween. Bartlett ei ollut käynyt kertaakaan tässä pienessä kaupungissa sen jälkeen kun oli nopeasti sieltä poistunut John Hackdalen vaatimuksesta. Hän oli silloin livahtanut tiehensä pitkin takakujia ja varjoisia puistoteitä, mutta nyt hän marssi rohkeasti kadulla tietäen, että useat ihmiset, jotka näkivät ja tunsivat hänet, ihmettelivät hänen uusia vaatteitaan, siistiä ulkomuotoaan ja neiti Prettyn toveruutta. Ja juuri kaupungin keskustassa, tuskin kolmenkymmenenkään metrin päässä poliisiasemalta tuli John Hackdale äkkiä eräästä pankista kadulle, ollen melkein törmätä Bartlettiin, neiti Prettyyn ja jalokivikauppiaaseen. Hän pysähtyi heti ja tarttui Bartlettia käsivarteen.

"Tekö täällä?" huudahti hän. "Mitä ihmettä te..."

Bartlett riisti irti käsivartensa ja jatkoi matkaansa.

"Nyt en voi palvella teitä, herra Hackdale", sanoi hän hieman alentuvasti ja julkeasti. "Minulla on muita tärkeitä hommia, mutta suon teille minuutin tai pari jälkeenpäin."

Hän marssi eteenpäin, viitaten tovereitaan seuraamaan. Hackdale, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, seisoi suu auki tuijottaen hänen ja toisten jälkeen. Hän tuijotti, kunnes näki kaikkien kolmen katoavan kaupungintalon porttikäytävään ja poikkeavan poliisiasemalle. Sitten hän vasta veti syvään henkeä.

"Mitä lempoa tämä oikeastaan merkitsee?" sanoi hän melkein ääneen. "Bartlett, jonka nyt pitäisi olla New Yorkissa, ilmestyy tänne neiti Prettyn ja erään vieraan henkilön seurassa. Ja he menevät poliisiasemalle. Mitä kirottuja temppuja hänellä nyt onkaan mielessä? Hän ei siis olekaan matkustanut! Aikooko hän --?"

Simmons saapui juuri silloin paikalle kantaen toisessa kädessään punaisella nauhalla sidottua asiakirjakääröä. Hänen veljensä tarttui häntä olkapäähän.

"Sim!" huudahti hän, "oletko kuullut konttorissanne mitään tästä Deanen jutusta? Onko neiti Pretty käynyt siellä tänä aamuna tai äskettäin?"

"Ei muutamiin päiviin", vastasi Simmons, huomaten heti veljensä levottomuuden. "Ei, emme ole kuulleet mitään. Mitä uutta neiti Prettystä?"

John Hackdale tuijotti vieläkin porttikäytävään, jonne kummallinen kolmikko oli kadonnut. Hän nyökkäsi sinnepäin.

"Neiti Pretty, muuan outo mies ja tyhjäntoimittaja Bartlett menivät juuri ohitseni poliisiasemalle", sanoi hän. "Jotakin on siis tekeillä! Mutta..."

"Bartlettko?" keskeytti Simmons säpsähtäen. "Jim Bartlettko? Joku sanoi eilen illalla, että..."

"Mitä sitten?" sähähti John. "Mitä?"

"Ei muuta kuin ettei Bartlettia ole missään näkynyt viime aikoina", jatkoi Simmons. "Tuoko sama Bartlett siis? Vieläpä neiti Prettyn ja erään vieraan seurassa? Hm, oliko se vieras etsivän näköinen?"

John Hackdale ei vastannut, ja Simmons huomasi, että hän oli säikähtynyt ja hermostunut.

"Kuulehan nyt, Sim", sanoi John hätäisesti, "Shelmore on neiti Prettyn asianajaja. Juokse ilmoittamaan hänelle, mitä olen kertonut sinulle, ja pyydä häntä tulemaan tänne poliisiasemalle, missä nuo toisetkin ovat Mellapontin luona. Shelmore saa kyllä selville, miksi he ovat saapuneet sinne, ja hän kertoo sitten kaikki sinulle. Sinä voit selostaa minulle asian päivällisaikaan. No, kiiruhda nyt!"

Simmons nyökkäsi ja lähti Shelmoren konttoriin päin, mieli täynnä ajatuksia. Miksi John niin ilmeisen kiihkeästi tahtoi saada selville syyn neiti Prettyn ja Bartlettin käyntiin poliisiasemalla erään oudon miehen seurassa? Miksi John näytti pelästyneeltä? Mitä John tiesi Bartlettista, tai paremmin sanoen, mitä Bartlett tiesi Johnista? Kun Bartlett, ovela kerjäläinen, kirotun sukkela mies ollessaan selvä, sanoi Simmons itsekseen kiivetessään Shelmoren portaita, oli mennyt Mellapontin luo neiti Prettyn kanssa, silloin hän, koira vieköön, myös tiesi jotakin, mutta mitähän se oli? Ja saadakseen sen selville hän kertoi Shelmorelle, mitä hänelle juuri oli ilmoitettu. Mutta hänen hämmästyksekseen Shelmore jäikin istumaan tyynesti, näyttämättä merkkiäkään siitä, että hän aikoi nousta.

"Tämä ei kuulu lainkaan meihin, Hackdale", sanoi hän jyrkästi. "Oletteko saanut ne asiakirjat Parmiter ja Pulsfordilta?"

Simmons nolostui: Koska hän itse oli äärettömän utelias, ei hän voinut mitenkään ymmärtää, että joku toinen voi olla toisenlainen. Mutta Shelmore oli nähtävästi ihan välinpitämätön, ja hänen oli siis pakko tuoda esille asiakirjansa, vieläpä istua niiden ääressä koko aamu. Hän arvaili kuitenkin koko ajan, mitä poliisiasemalla nyt hommattiin ja miksi hänen veljensä oli halunnut saada sen niin välttämättä tietää.

Jos John Hackdale tai hänen nuorempi veljensä olisi voinut katsella tiiliseinien läpi poliisimestarin yksityishuoneeseen, olisi hän nähnyt Mellapontin istuvan pöytänsä ääressä ääneti kuuntelemassa sitä selostusta, jonka Bartlett puheenjohtajana esitti täydellisesti, korostaen kaunopuheisesti omaa osuuttansa. Mellapont tunsi Bartlettin, tiesi hänen olevan rappiolle joutuneen miehen, tyhjäntoimittajan, juopon ja rähjäisen siitä saakka, kun hän itse pari vuotta sitten oli saapunut kaupunkiin. Nyt hän kuitenkin ihmetteli koko ajan Bartlettin puhuessa tätä muutosta -- tuossa hän seisoi hyvin kunnioitettavana, terveen näköisenä, itsetietoisena ja varmana, ilmaisten lisäksi melkoista kyvykkyyttäkin -- ja poliisimestari kysyi itseltään, kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja mistä Bartlett oli saanut ne varat, jotka hän nähtävästi oli tuhlannut pukuvarastoonsa? Mutta hän piti sen omana tietonaan ja teki Bartlettille, sitten kun tämä kelpo mies oli lopettanut kertomuksensa, vain yhden ainoan persoonallisen kysymyksen:

"Asutteko nykyään Portsmouthissa?"

"Olen asunut siellä viimeiset pari kolme viikkoa, herra poliisimestari", vastasi Bartlett heti. "Sain sattumalta hieman rahoja, sir, ja lähdin matkoihini tästä entisestä ympäristöstäni."

Hänen sanoissaan oli jonkinlainen vihjaus siihen, että hän oli uusi Bartlett eikä entinen tyhjäntoimittaja, ja Mellapont nyökkäsi, katsellen kultakelloa, joka oli otettu esille ja laskettu hänen pöydälleen.

"Minä edellytän, neiti Pretty, olevan ehdottomasti totta, että tämä kello on kuulunut herra Deanelle?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi neiti Pretty.

"Oliko hänellä tämä mukanaan tullessaan tänne?" kysyi Mellapont.

"Hänellä oli se mukanaan, kun hän lähti Cambornesta", sanoi neiti Pretty. "Näin sen viime kerran Bristolissa. Herra Deane ja minä lähdimme Cambornesta yhdessä. Me pysähdyimme päiväksi tai pariksi Exeteriin ja jatkoimme vasta sitten matkaamme Bristoliin. Me olimme siellä kolme päivää katsellen paikkakuntaa, ja sitten minä matkustin Bathiin erään ystäväni luo, ja herra Deane jatkoi matkaansa eteenpäin yksinään sisämaahan ja pohjoiseen. Minä näin tuon kellon viime kerran eräässä Bristolin hotellissa, missä hän otti sen taskustaan syödessämme aamiaista ja tarkisti sitä rautatieajan mukaan. Tietysti se on sama kello!"

"Te voitte kai tuntea sen nuoren naisen, joka myi sen teille?" kysyi Mellapont jalokivikauppiaalta. "Minun on tietysti kutsuttava hänet ja se mies tänne. Jos siis tahdotte odottaa, niin..."

Hän nousi tuoliltaan sellaisen miehen tapaan, jolla on edessään tavallista tärkeämpi tehtävä, ja poistui, vielä pyydettyään vieraitaan jäämään huoneeseen siihen saakka, kunnes hän tulisi takaisin. Eräässä kaukaisessa piirikunnassa puhjennut teollisuuslakko, joka oli riistänyt häneltäkin hänen vakinaiset miehensä, oli nyt loppunut ja kaikki hänen miehensä olivat palanneet, jolloin ylimääräiset poliisit oli vapautettu työstä. Mellapont valitsi erään vanhan ja kokeneen siviilipukuisen miehen, nimeltä Nicholson, ja kerrottuaan hänelle lyhyesti äsken kuulemansa seikat lähti miehen kanssa Chancellor-hotelliin. He astuivat sisälle pihan perältä takaportista, ja ensimmäinen henkilö, jonka he siellä näkivät, oli Belling, joka juuri keskusteli erään kauppiaan kanssa yksityishuoneensa ovella. Hän näki Mellapontin katseen ja ymmärrettyään sen merkityksen lähetti kauppiaan pois, viitaten molempia poliisimiehiä astumaan sisään.

"Vihdoinkin olemme saaneet jotakin ilmi, Belling", sanoi Mellapont, kun ovi oli suljettu. "Kuunnelkaahan nyt! Te muistatte kai, että Deanella oli kalleuksia mukanaan, kun hänet viimeksi nähtiin täällä -- timanttineula, timanttisormuksia ja kultakello? Luonnollisesti -- no niin, kello myytiin eilen eräälle portsmouthilaiselle jalokivikauppiaalle! Ja kenen luulette sen tehneen, Belling?"

"Ei -- ei suinkaan kukaan täältä?" kysyi Belling hermostuneesti.

"Täältäpä tietenkin!" vastasi Mellapont. "Sisäkkönne Mary Sanders sen myi."

Belling tuijotti häneen kauhistuneena.

"Mitä te sanotte!" huudahti hän. "Hänkö?"

"Niin", sanoi Mellapont. "Ja hänellä oli mukanaan silloin eräs toinenkin palvelijoistanne, Kight!"

Belling tuijotti nyt vielä kiinteämmin.

"Hyväinen aika!" mutisi hän. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"

"Sekin on totta", vastasi Mellapont. "Missä he nyt ovat, Belling? Minä haluan puhutella heitä."

"Tyttö on varmaankin työssään ensi kerroksessa", vastasi Belling, "ja luullakseni Kight nukkuu paraikaa huoneessaan. Mutta minä voin toimittaa hänet tänne, ja tyttö tulee heti. Lähetänkö noutamaan häntä?"

"Kight ensin", sanoi Mellapont. "Tuokaa hänet tänne ja noutakaa tyttö heti hänen saavuttuaan."

Belling poistui huolestuneena ja hämmästyneenä, ja molemmat poliisimiehet istuutuivat odottamaan. Isäntä palasi kymmenen minuutin kuluttua Kightin kanssa, joka näytti vielä olevan puoleksi nukuksissa ja oli pukeutunut kiireesti. Mellapont nyökkäsi hänelle.

"Hyvää huomenta, Kight", sanoi hän kohteliaasti. "Haluan jutella pari sanaa kanssanne Deanen jutusta. Jos olisitte niin hyvä, Belling", jatkoi hän katsahtaen isäntään, "niin teidän sopisi..."

Beling ymmärsi vihjauksen ja poistui huoneesta. Mutta tällä kertaa hän palasi heti tuoden sisäkön. Tyttö astui huoneeseen epäilemättä mitään, mutta huomattuaan yövahtimestarin hän kalpeni ja huohotti, ja Kight, nähdessään hänet, kirosi heti itsekseen.

"Juuri niin!" sanoi Mellapont. "Mutta se ei auta teitä ollenkaan, Kight. Ottakaamme heti selko asiasta. Mary Sanders, te myitte eilen aamulla kultakellon viidestäkymmenestä punnasta eräälle portsmouthilaiselle jalokivikauppiaalle, ja te, Kight, olitte hänen kanssaan ja odotitte kaupan edustalla hänen sopiessaan asiasta, ja sitten menitte yhdessä siihen pankkiin, johon jalokivikauppias oli antanut maksuosoituksen. Nyt se kello on tunnettu samaksi, jota herra Deane, murhattu mies, oli käyttänyt. Mitä on teillä molemmilla tähän sanomista?"

Hän katsoi toisesta toiseen, kiinnittäen vihdoin katseensa sisäkköön. Tyttö vuoroin kalpeni ja punastui ja vapisi koko ruumiiltaan. Hänen huulensa aukenivat raolleen, mutta Kight sai pistetyksi sanasen väliin, ennenkuin toinen ehti puhua mitään.

"Älä sano mitään!" murahti hän. "Älä niin mitään! Pidä suusi kiinni! He eivät saa minulta tietää mitään!"

"Hyvä on", huomautti Mellapont. "Siinä tapauksessa pitää teidän molempien seurata minua poliisikamariin. Ei, te ette poistu lainkaan tästä huoneesta vaihtamaan pukua tai tekemään muuta. Teidän takaportistanne on sinne vain muutamia askelia, te saatte tulla sinne nykyisessä asussanne. Jos jälkeenpäin haluatte jotakin, tuodaan se teille. Seuratkaa nyt minua -- eikä mitään tyhmyyksiä!"

Odottaessaan poliisimestarin huoneessa neiti Pretty tovereineen kuuli vihdoin askelia ja näki hetkisen kuluttua yövahtimestarin, mulkoilevan ja uhmaavan, ja sisäkön, hermostuneen ja pelästyneen, tulevan opastettuina sisään. Nähdessään jalokivikauppiaan Mary Sanders oli vähällä pyörtyä, mutta kääntyi sitten Kightin puoleen.

"Minähän sanoin sinulle, mitä siitä tulisi!" tiuskasi hän. "Minä tiesin sen onnistuvan huonosti. Miksi emme voisi kertoa hänelle ja neidille --"

"Tuki suusi!" keskeytti Kight vihaisesti. "Anna heidän todistaa se, mistä meitä syytetään, koska se on heidän asiansa. Mistä te meitä oikeastaan syytätte?" jatkoi hän julkeasti Mellapontille. "Murhasta varmaankin? Hyvin uskottavaa, vai mitä?"

"Minä syytän teitä, poikaseni, ainakin aluksi siitä, että olette laittomasti pitänyt hallussanne tuota esinettä", vastasi Mellapont viitaten kelloon. "Myöhemmin tulemme kyllä ottamaan selon muustakin."

"Te aiotte luullakseni vangita meidät", ivasi Kight. "Hyvä on, herra poliisimestari, mutta meillä on varmasti yhtä suuri turva laissa kuin muillakin."

"Te saatte tuntea sen suojelusta paljonkin, poikaseni, ennenkuin tästä selviätte", vastasi Mellapont. "Teistä ei siis kumpikaan halua tulla järkiinsä ja puhua asiasta? No, sama se..."

Kun Kight ja sisäkkö oli suljettu lukkojen ja salpojen taakse ja Mellapont oli käskenyt Bartlettin, neiti Prettyn ja jalokivikauppiaan saapua viranomaisten eteen seuraavana aamuna, lähtivät vieraat tiehensä. Bartlett ja jalokivikauppias keskustelivat neiti Prettyn kanssa hetkisen yksityisesti neidin omassa arkihuoneessa hotellissa ja poistuivat sieltä hyvin tyytyväisinä, jopa niin mielissään, että jalokivikauppias todella ehdotti Bartlettille, että he tarjoiluhuoneessa juhlisivat tämän aamun tulosta pullollisella parasta, mutta Bartlett kieltäytyi jyrkästi ja opasti hänet kiireesti asemalle erästä rauhallista sivukujaa pitkin. Sillä Bartlett oli neiti Prettyn ikkunasta nähnyt John Hackdalen maleksivan hotellin läheisyydessä odottamassa eikä lainkaan halunnut tavata häntä nyt. Niinpä myös Bartlett matkusti takaisin Portsmouthiin.

John meni kotiinsa päivälliselle levottomana, hämmentyneenä ja ihmetellen. Vihdoin saapui Simmonskin, joka heti pani merkille vanhemman veljensä kiihkon. Mutta Simmons ei ollut silloin vielä kuullut mitään, joten hän oli yhtä utelias saamaan tietoja asiasta kuin John. Päivällisen jälkeen molemmat palasivat yhdessä kaupungin keskustaan, ja kun he lähestyivät kaupungintaloa, huomasivat he sen edustalle kerääntyneen paljon ihmisiä. Muuan työmies, jolta John uteli tietoja, kääntyi häneen päin ihmetellen.

"Ettekö ole kuullut sitä vielä, herra Hackdale?" vastasi hän. "Siitähän puhutaan jo kaikkialla kaupungissa. He ovat vanginneet Charlie Kightin ja Polly Sandersin tuon vieraan herrasmiehen murhasta. He ovat molemmat tuolla lukkojen ja salpojen takana."

KOLMASTOISTA LUKU

Vieläkin ratkaisematta

Simmons kääntyi äkkiä veljeensä päin, kun työmies lausui viime sanansa. Hän huomasi Johnin säpsähtävän ja näki kummallisen ilmeen hänen kasvoissaan. Simmonsista tuntui kuin se olisi ilmaissut huojennusta ja hämmennystä, mutta kun he poistuivat joukosta, näytti hämmennys pääsevän voitolle.