Part 15

Mutta hän ei ollut vielä matkustanut kauas eikä matkustanutkaan. Hän laskeutui junasta Portsmouthissa, ja sen sijaan että hän olisi noussut neljätoista minuuttia yli kahdentoista Dorchesteriin lähtevään junaan, hän menikin erääseen hotelliin syömään välipalaa. Hän ajatteli päänsä puhki voimatta päättää, mitä olisi tehtävä. Vihdoin hän päätti jäädä yöksi Portsmouthiin saadakseen ajatella asiaa vielä tarkemmin. Syötyään varhaisen päivällisen hotellissaan hän meni illalla teatteriin. Mutta matkallaan sinne hän joutui toisen järkytyksen uhriksi. Kadun toisella puolen hän näki Bartlettin poliisimestari Mellapontin seurassa.

KAHDESKYMMENES LUKU

Rengas renkaassa

Miellyttävä ja varakkaalta näyttävä herrasmies, jonka Simmons oli tuntenut herra Palsfordiksi, asianajajaksi Normansholtista, hankki itselleen Southernstowen asemalta tietoja paikkakunnan parhaasta hotellista ja käski viedä matkatavaransa sinne, lähtien sitten hitaasti kävelemään pitkin katuja. Näin pienessä kaupungissa hän piankin löysi etsimänsä konttorin, ja ennenkuin Simmons oli ehtinyt puolet matkastaan Portsmouthia kohti, kiipesi herra Palsford samoja portaita, joita myöten konttoristi äsken oli laskeutunut kadulle. Hän avasi oven siihen etuhuoneeseen, jossa Simmons tavallisesti istui, ja huomattuaan sen tyhjäksi koputti pöytään, jolloin Shelmore pisti päänsä esille yksityiskonttorinsa ovesta.

"Minä olen Palsford, Normansholtista", ilmoitti vieras suopeasti hymyillen. "Herra Shelmore, luullakseni?"

Shelmore näytti hämmästyvän ja kiiruhti opastamaan virkatoverinsa sisälle.

"Konttoristini on poissa tällä haavaa", huomautti hän siirtäen nojatuolin lähemmäksi. "Minulla ei olekaan nykyään muuta kuin yksi, herra Palsford -- toistaiseksi. Mutta mikä tuo teidät näille seuduille?"

"Minulla oli asioita Lontoossa", vastasi Palsford lempeästi hymyillen. "Ja ajattelin saatuani ne toimitetuiksi, että koska olen vain sadan kilometrin päässä mielenkiintoisesta kaupungistanne, sopisi iskeä kolme kärpästä yhdellä kertaa, herra Shelmore. Ensiksikin halusin nähdä Southernstowen, josta olen usein kuullut puhuttavan, mutta jota en milloinkaan ole nähnyt. Toiseksi tahdoin neuvotella kanssanne teidän asiakkaanne, sir Reville Childerstonen, ja minun asiakkaani, hänen vuokraajansa, välisestä asiasta. Ja kolmas syy on mahdollisesti -- sanon mahdollisesti -- tärkein kaikista."

"Ja mikä se on?" kysyi Shelmore.

Palsford otti, arvoituksellisen hymyn väreillessä hänen huulillaan, taskustaan pitkän imukkeen, savukekotelon ja tulitikkulaatikon. Hän jatkoi hymyilemistään sovittaessaan savuketta imukkeeseen ja hymyili vieläkin sytytettyään sen ja vetäistyään siitä muutamia haikuja. Tässä hymyssä oli jotakin niin ovelaa, luottavaista ja leikillistä, että Shelmore kävi uteliaaksi.

"Te kai olette oikea southernstowelainen, herra Shelmore?" kysyi Palsford. "Syntyperäinen?"

"Kyllä", myönsi Shelmore. "Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä."

"Silloin varmasti tunnette kaikki vakinaiset asukkaat. Tunnetteko erästä täkäläistä hienoa naista, joka nimittää itseään rouva Champernowneksi?"

Shelmore tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Nimittää itseään!" huudahti hän. "Tahdotteko sillä vihjaista -- mutta sama se, minä tunnen rouva Champernownen! Kukapa ei häntä tuntisi? Hän on Southernstowen pormestari, sitä paitsi hyvin etevä ja taitava liikenainen ja hyvin rikas. Mitä hänestä?"

Palsford hymyili jälleen, otti esille lompakkonsa, haki sieltä kaikenlaisten paperien joukosta erään leikkeleen ja laski sen Shelmoren pöydälle. Shelmore huomasi katselevansa rouva Chainpernownen jäljennettyä kuvaa, jonka alle oli painettu muutamia rivejä.

"Esittääkö tämä kuva häntä?" kysyi Palsford lyhyesti. "Ehdottomasti!" vastasi Shelmore. "Kuva on otettu nykyään."

"Mainiota!" huomautti Palsford. "Rouva Champernowne, Southernstowen pormestari! Mutta minä tunnen tämän naisen ihan toiseksi henkilöksi!"

Shelmore säpsähti jälleen, ja hänen katseensa kävi epäileväksi. Mutta Palsford vain hymyili.

"Toiseksi henkilöksi!" toisti hän. "Minä tunnen hänet erääksi rouva Arradeaneksi, joka asui syntymäkaupungissani noin parikymmentä vuotta sitten. Olen yhtä varma siitä, että Southernstowen rouva Champernowne ja entinen Normansholtin rouva Arradeane ovat yksi ja sama henkilö, kuin siitäkin, että tuo erittäin hauskan näköinen torninhuippu, jonka näen ikkunastanne, kuuluu Southernstowen tuomiokirkkoon."

Shelmoren tunteet olivat samanlaiset kuin ihmisen, joka on joutunut juuri kohotettavan verhon eteen. Mitä sen takana oli? Mutta ennenkuin hän ehti puhua, jatkoi Palsford, painaen sormellaan paperinpalaa.

"Minä satuin löytämään tämän vaimoni pöydältä", sanoi hän. "Tarkoitan lehteä, josta sen leikkasin -- uudenaikaista hienoston lehteä. Tehän näette, herra Shelmore, mitä kuvan alla mainitaan -- että rouva Champernowne menee piakkoin naimisiin asiakkaanne, sir Reville Childerstonen kanssa. Onko asia niin?"

"Kyllä -- kyllä varmasti!" myönsi Shelmore. Palsford heilutteli imukettaan.

"Hyvä on!" sanoi hän. "Mutta jos hän on sama nainen, joksi häntä varmasti luulen, ei hän voi mennä" naimisiin sir Reville Childerstonen eikä kenenkään kanssa. Se on selvää!"

"Miksi?" kysyi Shelmore.

"Koska hänen entinen miehensä vielä elää!" vastasi Palsford kuivasti. "Sen vuoksi juuri!"

"Tarkoitatte siis, että jos rouva Champernowne todellakin on rouva Arradeane, on olemassa joku Arradeane-niminen mies, hänen miehensä, joka todella vielä elää?" kysyi Shelmore. "Niinkö?"

"Joku mieskö? Niin, joku mies, vieläpä hänen aviomiehensä!" sanoi Palsford. "James Arradeane, tuon naisen mies, on vielä hengissä, sen vannon teille. Tai", lisäsi hän äkkiä, "hän eli ainakin neljä kuukautta sitten, enkä ole kuullut hänen kuolleen".

Shelmore istui tuijottaen vuorotellen kuvaan ja vieraaseensa. Hän kääntyi äkkiä Palsfordin puoleen ja kysyi tiukasti:

"Oliko teidän rouva Arradeanella muuan veli, joka asui hänen luonaan ja jota nimitettiin --"

"Herra Alfrediksi?" nauroi Palsford. "Juuri niin! Onko..."

"Rouvalla on!" sanoi Shelmore. "Hyvä Jumala, tämä on pahempaa kuin mikään muu!"

"Mikä on pahempaa kuin muu?" kysyi vieras.

Shelmore nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, nähtävästi syviin mietteihin vaipuneena. Palsford kiinnitti toisen savukkeen imukkeeseen ja jatkoi tyyntä tupakoimistaan. Vihdoin Shelmore palasi istumaan.

"Kuulkaahan nyt!" sanoi hän. "Oletteko lehdistä lukenut niin sanotusta Southernstowen eli hiekkakuopan salaisuudesta -- eräästä murhasta?"

"En -- en muistaakseni", vastasi Palsford. "Minä en lue selostuksia murhista, koska en harrasta niitä, en edes ammatin kannalta. Ne eivät kuulu minun alaani, Shelmore."

"Ei minunkaan", sanoi Shelmore. "Mutta niihin sekaantuu joskus pakostakin. No niin, asianlaita on näin: Muuan outo, hyvin varakas mies, joka nimitti itseään James Deaneksi --"

"Kuinka?" huudahti Palsford tiukasti. "James Deaneksiko?"

"James Deane", toisti Shelmore, "tuli asumaan kaupunkiimme Chancellor-hotelliin muutamiksi päiviksi joku aika sitten, ja hänet murhattiin -- ammuttiin -- hänen tuloiltanaan keskiyöllä. Hänen ruumiinsa löydettiin hylätystä hiekkakuopasta rouva Champernownen huvilan takaa. Tähän saakka ei hänen kuolemansa salaisuutta ole saatu paljastetuksi, mutta minähän voin kertoa teille, että vakavista syistä luulemme rouva Champernownen olleen, ellei juuri tosiasiallisesti osallisena murhaan, niin ainakin rikostoverina. Mainitsemani Deane..."

"Kuka hän oli -- mistä hän saapui tänne?" keskeytti Palsford.

"Cambornesta, Cornwallista", vastasi Shelmore. "Hän oli erään tinakaivoksen toinen osakas, ja hänen liiketoverinsa, sievänlainen tyttö, oleskelee nykyään täällä, asuen Chancellor-hotellissa -- saatte varmasti nähdä hänet, jos viivytte täällä. Hän sanoo tuon miehen -- James Deanen, joka oli ollut hänen isänsä liiketoveri ja sitten oli hänen holhoojansa -- olleen ammatiltaan kaivosinsinöörin."

Palsfordin kasvot, joiden ilme tavallisesti oli hyväntahtoisen iloinen, olivat nyt käyneet hyvin vakaviksi. Hän hieroi leukaansa miettiväisesti.

"Kummallista, hyvin kummallista!" mumisi hän. "Tämä meidän maailmamme on sittenkin hyvin pieni. Hiton kummallista! Ja -- murha!"

"Ette suinkaan luule James Deanea samaksi James Arradeaneksi, josta äsken kerroitte?" kysyi Shelmore.

"En!" vastasi Palsford jyrkästi. "Kerron teille suoraan, herra Shelmore. James Arradeane, puheena olevan naisen mies, on nyt Australiassa ja on oleskellut siellä jo parikymmentä vuotta. Mutta minä olen kirjevaihdossa hänen kanssaan neljästi vuodessa -- hänellä on täällä Englannissa hieman omaisuutta, josta pidän huolta. Ei -- se mies ei voinut olla James Arradeane. Mutta kuitenkin luulen varmasti tietäväni, kuka hän oli."

"Kuka sitten?" kysyi Shelmore.

"Ystävälläni oli samanniminen serkku", vastasi Palsford. "Toinen James Arradeane, joka asui Lontoossa. Hän oli kaivosinsinööri, kuten toinenkin. Olen tavannut tuon lontoolaisen vain kerran parikymmentä vuotta sitten. Mutta sen jälkeen en ole kuullut puhuttavan hänestä kertaakaan. Arvatenkin murhattiin juuri tuo mies, Shelmore. Hän oli siis vaihtanut nimensä Deaneksi, poistunut Lontoosta ja muuttanut Cornwalliin."

"Miksi hänet olisi murhattu?" kysyi Shelmore. Palsford heitti savukkeensa pois, pisti imukkeen taskuunsa ja katsahti nuorempaan mieheen terävästi ja merkitsevästi.

"Ehkä sen vuoksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "ehkä sen vuoksi, että hän tiesi toisen James Arradeanen vielä elävän ja uhkasi estää sen, mistä olisi tullut kaksinnaiminen. Se siitä, Shelmore. Mutta kuulkaahan nyt -- tämä juttu alkaa näyttää paljon vakavammalta kuin osasin aavistaakaan. Päättäen siitä, mitä olen teille kertonut ja te minulle, pitää tätä asiaa tutkia perinpohjin. Mutta ensin minun pitää saada ehdoton ja nimenomainen varmuus siitä, etten ole erehtynyt tuosta naisesta. Olen kyllä siinä varmassa uskossa, että teidän rouva Champernownenne on juuri sama rouva Arradeane, joka poistui Normansholtista noin parikymmentä vuotta sitten, mutta jos saisin nähdä hänet..."

"Se käy päinsä viidessä minuutissa", keskeytti Shelmore katsoen kelloaan. "Kaupungin valtuustolla on juuri istuntonsa tässä läheisyydessä. Tulkaa mukaani, niin poikkeamme sinne."

Hän opasti vieraansa katua pitkin kaupungin talolle ja sitten istuntosalin yleisölle varatun lehterin hämärään nurkkaukseen. Rouva Champernowne oli juuri johtamassa salissa puhetta. Ja viiden minuutin kuluttua Palsford nykäisi opastaan kyynärpäästä.

"Kyllä!" kuiskasi hän. "Se on epäilemättä sama nainen. Lähtekäämme pois täältä."

Shelmore oli hyvinkin iloinen saadessaan poistua. Näinä viime tunteina tehdyt paljastukset alkoivat hämmentää häntä, ja hän halusi päästä niitä selvittelemään. Ja kun he poistuivat istuntosalista, poikkesi hän sivulle, vieden Palsfordin Mellapontin konttoriin poliisiasemalle.

"Hän on hyvin vähän muuttunut", huomautti Palsford heidän kävellessään. "Ihmeellisen hyvin säilynyt nainen, aina yhtä hieno ja etevä. No niin, en voinut aavistaa, että joudun tällaiseen verkkoon. Onko se poliisimestarinne saanut käsiinsä jonkin johtolangan, jota myöten pääsemme siitä ulos?"

"Pyydän teitä kertomaan hänelle kaikki, mitä olette kertonut minullekin", vastasi Shelmore. "Täällä on tietysti tapahtunut paljon sellaista, mitä en vielä ole ehtinyt kertoa teille. Parasta on, että te, minä ja Mellapont pidämme keskenämme oikean neuvottelun."

Mellapont kuunteli syventyneenä ajatuksiinsa, mitä Palsfordilla oli sanottavaa. Sitten hän alkoi kysellä.

"Te sanotte sen miehen, James Arradeanen, joka Normansholtissa asuessaan oli täkäläisen rouva Champernownen puoliso, vielä elävän", sanoi hän. "Oletteko ihan varma siitä?"

"Hän oli elossa ainakin neljä kuukautta sitten", vastasi Palsford. "Silloin hän kirjoitti minulle viime kerran. Voisin todistaa hänen olevan elossa, jos saan pari vuorokautta aikaa, jotta sähkötän hänelle. Hän asuu Melbournessa."

"Millaisissa suhteissa te olette häneen?" kysyi Mellapont.

"Kun hän poistui Normansholtista", vastasi Palsford, "jätti hän hieman omaisuutta haltuuni. Minä lähetän siitä saamani rahat -- vuokrat -- hänelle neljänneksittäin."

"Millaisissa oloissa hän lähti Normansholtista?" kysyi Mellapont. "Kertomuksestanne päättäen hän poistui äkkiä, jättäen vaimonsa sinne, ja katosi. Ette suinkaan tahdo väittää, että hän oli tehnyt salaisen sopimuksen vaimonsa kanssa?"

"En", vastasi Palsford. "Kerron teille kaikki -- ja luulen todella, vieläpä tiedänkin varmasti, että minä olen ainoa henkilö, joka on siitä asiasta perillä. Normansholtin asukkaat juttelevat vielä nykyäänkin James Arradeanen kummallisesta katoamisesta, mutta ei kukaan muu kuin minä tiedä siitä mitään. Tosiseikat ovat tällaiset: Arradeane, joka halusi päästä rahallisesti osalliseksi naapuristomme hiilikaivoksiin, muutti Normansholtiin vaimonsa ja hänen veljensä kanssa. Pian tuli yleisesti tunnetuksi, että sekä hän että hänen vaimonsa olivat melko varakkaita. Mutta sitten kävi myös ilmi, etteivät he sopineet hyvin yhteen. Siihen vaikuttivat monenlaiset syyt. Miehen maku oli erilainen kuin vaimon. Heillä ei ollut lapsia, joten puuttui sekin erikoinen side. Hän ei kärsinyt lankoaan, josta hänen vaimonsa ei tahtonut erota. Veli oli heikko, mihinkään kelpaamaton, tyhjäntoimittaja, syntynyt loiseksi ja elämään toisen kustannuksella, jos joku viitsi pitää häntä luonaan. Asiat eivät siis olleet lainkaan hyvällä tai miellyttävällä kannalla. Ja vieläkin muistan hyvin, että Arradeane vihdoin tuli luokseni ja kertoi salaisuutena saaneensa kaikesta jo niin tarpeekseen, että aikoi karata tiehensä. Hän ilmoitti minulle asioittensa olevan kunnossa: kaikki laskut oli maksettu, melkoinen rahasumma oli sijoitettu hänen vaimonsa yksityistilille pankkiin, ja vaimolla oli paljon omiakin varoja, kuten jo ennestään tiesin. Hän sanoi myös, ettei hän tahtonut herättää hälinää tai häiriötä eikä aikonut ilmoittaa suunnitelmaansa, vaan halusi vain yksinkertaisesti mennä tiehensä. Niin hän tekikin, yllättäen minutkin, ja kun sitten kuulin hänestä, oli hän jo Melbournessa, ja siellä hän on asunut siitä asti."

"Onko hän kirjevaihdossa teidän kanssanne milloinkaan maininnut vaimoaan?" kysyi Mellapont.

"Ei milloinkaan, ei kertaakaan", vastasi Palsford. "Hänen aikomuksensa olikin tehdä jyrkkä ero. Ja kuten jo olen teille kertonut, se tapahtuikin varmasti hänen puoleltaan. Hän katosi kerta kaikkiaan."

"Koettiko rouva häntä löytää?" kysyi Shelmore. "Toimitettiinko etsiskelyjä?"

"Ei ainakaan hänen asuessaan Normansholtissa", sanoi Palsford. "Mutta sitä kestikin vain vähän aikaa. Jokseenkin pian miehen katoamisen jälkeen hän oli selvittänyt kaikki sikäläiset asiansa, myynyt tavaransa ja poistunut veljineen. Ja mitä minuun tulee, en kuullut hänestä milloinkaan sanaakaan, ennenkuin näin hänen kuvansa naisten lehdessä ja tunsin hänet. En epäillyt lainkaan havaintoani, ja kun nyt olen nähnyt rouva Champernownen ilmielävänä, tiedän hänet samaksi naiseksi, joka Normansholtissa esiintyi rouva Arradeanena."

"Parikymmentä vuotta on pitkä aika", huomautti Mellapont miettiväisesti. "Hyvin pitkä aika."

"Niin onkin!" sanoi Palsford. "Jos epäilette minun olevan väärässä, keksikää jokin veruke, jonka nojalla rouva Champernowne saa nähdä minut äkkiä. Ellei hän heti tunne minua, syön vaikka hattuni! Mutta hän tuntee, koska minäkään en ole paljon muuttunut parissakymmenessä vuodessa.

"En tarkoita sitä, ettette olisi oikeassa", vastasi Mellapont. "Minun luullakseni te olette -- sitä en lainkaan epäile. Tarkoitin vain sitä, että parissakymmenessä vuodessa saattaa tapahtua paljon asioita. Hän on asunut täällä melkein koko sen ajan, perustanut suuren liikkeen, ansainnut paljon rahaa, päässyt kaupungin pormestariksi ja aikoo nyt mennä naimisiin erään paroonin kanssa."

"Hän ei voi mennä uusiin naimisiin!" sanoi Palsford. "Hänen miehensä elää vielä. Ehkä hänen serkkunsa, toinen James Arradeane, jota luulen murhatuksi Deane-nimiseksi mieheksi, kertoi tai ainakin aikoi kertoa sen rouva Champernownelle, koska hän luonnollisesti tiesi serkkunsa elävän."

Mellapont katsahti Shelmoreen, pudistaen päätään.

"Yhä pahempaa!" mumisi hän. "Pelkään meidän saavan tähän sellaisen ratkaisun, joka tulee hieman hämmästyttämään. Herra Palsford, te kai asutte Chancellorissa? Hyvä! Älkää mainitko tästä mitään sille nuorelle naiselle, johon siellä epäilemättä tutustutte, nimittäin neiti Prettylle. Herra Shelmore, otaksun teidän konttoristinne matkustaneen pois? Hyvä on -- neuvotelkaamme vielä tänä iltana toistamiseen. Ainakin toivon siihen mennessä saavani enemmän tietoja."

"Mistä aiotte niitä hankkia?" kysyi Shelmore.

"Matkustan Bartlettin luo ja pakotan hänet puhumaan", vastasi Mellapont julman näköisenä. "Varmaa on, että Bartlett tietää melko paljon. Kun saan hänet uskomaan, että minun puolelleni asettuminen on hänen etujensa mukaista, avaa hän suunsa. Ottakaa herra Palsford mukaanne, herra Shelmore, ja kertokaa hänelle jutun yksityiskohdat niin tarkasti kuin tiedämme ne. Tavatkaamme toisemme sitten illalla, vai mitä? Kun pannaan viisaat päämme yhteen..."

YHDESKOLMATTA LUKU

Bartlettin takkamatto

Sillä aikaa kun Mellapont, Shelmore ja pohjoisenglantilainen asianajaja keskustelivat poliisimestarin yksityiskonttorissa Southernstowen poliisiasemalla, söi Bartlett tyytyväisenä päivällistä Portsmouthissa, tietämättä lainkaan, että hänkin oli muuan heidän keskustelunsa aiheista. Hän oli palannut sinne saamansa tuhat puntaa taskussaan ja se suuresti tyydyttävä tieto mielessään, että tästä alkaen John Hackdale lähettäisi hänelle viisi puntaa joka viikon perjantai-iltana. Hän talletti tuhat puntaansa pankkiin ja jutteli samalla hieman pankinjohtajan kanssa siitä, kuinka sijoittaisi pääomansa, joka nyt oli kahdentuhannen punnan suuruinen. Mutta tämä keskustelu oli vain valmistavaa laatua, koska Bartlettin sanojen mukaan siihen ei ollut mitään kiirettä. "Mietin ensin asioita ja tutkin osakkeiden markkinahintoja ja osinkojen suuruutta", sanoi hän. Hän palasi sitten asuntoonsa tilaten päivällisen, tavattoman ylellisen, ja kun sitä tarjoiltiin hänelle, söi hän niin halukkaasti kuin ainakin mies, joka tuntee täydellisesti ansainneensa elämän hyvät puolet.

Lopetettuaan aterioimisensa hän sekoitti itselleen keskipäivän annoksen rommia ja vettä, sytytti piippunsa, otti lehden käteensä ja istuutui nojatuoliin takan ääreen. Elämä, tuumi Bartlett itsekseen, kävisi tästä alkaen hyvin huvittavaksi ja siunatun mukavaksi. Hänellä oli nyt mainio asunto -- emäntä oli taitava ja hyvin palvelevainen -- ja hänen elämänsä oli tyyntä ja kunnioitusta herättävää. Hän oli näkevinään olemassaolonsa muuttuvan säännölliseksi ja rauhalliseksi -- sellainen kuin tämä päivä oli ollut, sellainen olisi huominenkin. Hän söisi aamiaista hätäilemättä, maistelisi käristettyjä kananmunia ja liikkiötä ja lukisi aamulehteä. Myöhemmin hän menisi tavalliselle kävelylleen, joka päättyisi mieliravintolaan. Siellä hän nauttisi lasillisen tai parikin ja keskustelisi politiikasta muiden hänenlaistensa tyhjäntoimittajien kanssa tarjoiluhuoneessa. Sitten hän palaisi kotiinsa kello yhden aikaan syömään päivällistä tukevasti. Sen jälkeen hän nukahtaisi hetkisen takan edessä ja heräisi, kun tee tuotiin sisään. Illalla hän olisi jälleen mieliravintolassaan, koska siellä oli hyvää seuraa iltaisin ja niin hauskaa keskustelua, ettei parempaa sopinut toivoakaan. Puoli kymmenen aikaan hän palaisi jälleen kotiinsa kuuman illallisen ääreen -- niin, sellainen sen pitäisi olla joka ilta -- ja sitten, otettuaan yönaukun tavallista juomaansa -- parasta vanhaa Jamaika-rommia -- menisi vuoteeseen. Se oli ihanteellinen olotila Bartlettille.

Hän torkahti näin haaveillessaan, sanomalehti sylissään, ja pian sitten nukkui sikeästi mukavassa tuolissaan. Mutta hän heräsi äkkiä kuullessaan erään äänen -- emäntänsä äänen -- joka kuulosti ensin olevan hyvin kaukana ja sitten vastenmielisen lähellä.

"Herra Barton, herra Barton, täällä on eräs herra, joka haluaa tavata teitä!"

Bartlett kääntyi hämmentyneenä, voimatta muistaa, että hän emännälleen ja vastalöytämälleen maailmalle oli sanonut olevansa Barton eikä Bartlett. Mutta ennenkuin hän ehti tajuta sen, huomasi hän jotakin muuta, kouraantuntuvampaa -- hänen vieraansa, joka oli jo astunut sisään, oli Mellapont. Ja jostakin syystä näytti siviilipukuinen Mellapont, joka oli hyvin arvokkaan herrasmiehen, ikään kuin eläkettä nauttivan upseerin tai jonkin sellaisen näköinen, paljon hirvittävämmältä kuin tummansiniseen, mustanauhaiseen virkapukuun pukeutunut Mellapont. Mutta Bartlett ei silti menettänyt malttiaan.

"Ah, hyvää päivää, sir!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan. "Perin odottamaton huvi, todellakin. Pieni virkistävä ryyppy matkanne jälkeen, herra Mellapont! Minulla on sivupöydällä pullollinen melko hyvää viskyä, sir. Kuulkaapa, rouva Capper, puhdas lasi tai parikin, olkaa niin hyvä."

"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, kiitoksia vain", vastasi Mellapont. Hän tuli lähemmäksi emännän poistuttua huoneesta ja katsahti Bartlettiin merkitsevästi. "Hyvä on, poikaseni!" mutisi hän. "Haluan hieman jutella kanssanne, siinä kaikki. Teillä on mukavat olot täällä ja niin kodikkaat huoneetkin, vai mitä?" jatkoi hän emännän palattua pari lasia ja karahvi soodavettä mukanaan. "Te olette täällä epäilemättä kuin kotonanne?"

"Ah, me viihdymme mainiosti täällä, sir -- emmekö viihdykin, rouva Capper?" vastasi Bartlett hilpeästi. "Niinpä niin, sallikaa minun tarjota teille, sir", jatkoi hän häärätessään pöydän luona. "Tämä on mainiota viskyä, kuten minulle on sanottu, herra Mellapont, mutta itse en koske siihen. Minä juon vain pienen lasillisen rommia kanssanne." Hän ojensi vieraalleen lasin ja kaatoi sitten itselleen suuremman annoksen mielijuomaansa kuin tavallisesti. "Terveydeksenne, herra Mellapont." Sitten emännän poistuttua ja suljettua oven hän kääntyi tiukasti vieraansa puoleen. "Toivoakseni ei mikään ole vinossa, sir?"

Mellapont tarttui lasiinsa, nyökkäsi sen laidan takaa, huomauttaen sisällön olevan hyvää, vanhaa ja voimakasta ja istuutui tuolille, viittauksella pyytäen isäntäänsäkin palaamaan samaan nojatuoliin, josta hän juuri oli noussut.

"Paljonkin on vinossa, Bartlett", sanoi hän. "Ja nyt olen tullut tapaamaan teitä, koska varmasti uskon teidän tietävän yhtä ja toista. Te voitte auttaa meitä tutkimuksissamme. Niinpä puhun teille suoraan. Minä tiedän hyvin paljon -- teistä. Te olette ollut mukana eräissä kohtauksissa, jotka liittyvät Southernstowessa tapahtuneeseen murhaan. Sitä ei teidän kannata kieltää, Bartlett."

Bartlettin hermot, joita Mellapontin äkillinen ilmestyminen hänen turvapaikkaansa olivat järkyttäneet, alkoivat nyt rommin vaikutuksesta jälleen tyyntyä. Hän kävi varovaiseksi.

"Minä olen ehkä nähnyt ja tiennyt jotakin, herra Mellapont", sanoi hän. "Se kello, esimerkiksi..."

"Saatte sivuuttaa nuo seikat kokonaan", keskeytti Mellapont. "Ne on jo selvitetty. Me saimme epäilemättä tietää totuuden kuullessamme Shelmoren selostuksen oikeudessa. Kight ja sisäkkö olivat ottaneet haltuunsa Deanen kalleudet siten kuin he tunnustivatkin, ja aikanaan heidät tutkitaan, todistetaan syyllisiksi ja tuomitaan. Mutta he ovat syyttömiä itse murhaan. Kuulkaahan nyt, Bartlett, minä kysyn teiltä suoraan, onko teillä minkäänlaista luuloa tai epäluuloa, kuka on syyllinen?"

"Minä en epäile sitä enkä tätä, herra Mellapont", vastasi Bartlett. "Siihen voidaan epäillä syyllisiksi vaikka kuinka monta ihmistä -- syyttä. Minä en tiedä sen miehen murhaajaa, eikä minulla ole minkäänlaisia luulojakaan."

"Hyvä on!" sanoi Mellapont. "Siinä tapauksessa aion kysyä teiltä jotakin -- kerrottuani teille muutamia asioita. Ja viimeinen ensin. Toissailtana menitte te, Bartlett, ja John Hackdale yhdessä rouva Champernownen taloon, Ashenhurstiin. Teidät otettiin vastaan. Te odotitte pienessä huoneessa hallin vieressä sen aikaa, jonka Hackdale viipyi rouva Champernownen luona salongissa. Hän haki sitten teidätkin hetkisen kuluttua sinne. Rouva Champernowne puheli teille molemmille ja sitten kirjoitti maksumääräyksen, antaen sen John Hackdalelle. Te poistuitte hänen kanssaan, mutta..."