Part 16

Mellapont keskeytti tahallaan. Hän katseli tutkittavaansa terävin silmin ja huomasi, että hänen ensimmäiset sanansa olivat hämmästyttäneet Bartlettia. Mutta hän näki myös, että sitten kun ensi järkytys oli mennyt ohi, sitä seurasi mielihyvää ja luottavaista varmuutta osoittava ilme. Näytti siltä kuin Bartlett olisi sanonut itselleen: "No niin, hän ehkä tietää niin paljon, mutta siinä onkin kaikki eikä se ole vielä mitään!" Ja hän jatkoi katsellen kuuntelijaansa vielä tarkemmin.

"Mutta minä tiedän enemmänkin", sanoi hän. "Seuraavana aamuna Hackdale vaihtoi maksumääräyksen rahaksi rouva Champernownen käyttämässä pankissa Southernstowessa. Se oli kirjoitettu tuhannelle punnalle, ja hän otti rahat seteleissä. Ja te, Bartlett, olette juuri sijoittanut tuhat puntaa pankkiin tilillenne, jonka olette avannut täällä Portsmouthissa Bartonin nimellä. Silloin maksoitte summan juuri samoilla seteleillä, jotka Hackdale nosti Southernstowen pankista -- minä olen kirjoittanut niiden numerot muistiin lompakkooni. Nyt teen kysymykseni, Bartlett, ja pyydän teitä miettimään tarkasti vastaustanne. Miksi rouva Champernowne maksoi teille tuhat puntaa?"

Bartlett oli hyvin hämmästynyt, vieläpä pelästynyt tällä kertaa. Hänen kätensä vapisi laskiessaan lasin pöydälle.

"Meillä -- meillä kaikilla on asioita, omia yksityisiä asioita, herra Mellapont", änkytti hän. "Minä en ymmärrä..."

"Älkää kierrelkö, Bartlett!" keskeytti Mellapont. "Teillä ei ole minkäänlaisia asioita rouva Champernownen kanssa. Jos teillä olisi ollut liikeasioita hänen kanssaan, ei niitä olisi selvitetty niin salaisesti. Kuulkaahan nyt, minä olen lähestynyt teitä ystävälliseen tapaan -- olkaa sen vuoksi järkevä ja kertokaa minulle totuus, koska se ajan oloon hyödyttää teitä. Teidän on paljon parempi olla lain ja meidän, poliisin, puolella kuin poiketa rikollisille poluille, Bartlett. Sanokaa rehellisesti, että saitte nuo tuhat puntaa vaikenemisestanne?"

"Soisin, että määrittelisitte tarkemmin tuon puhetapanne, herra Mellapont", sanoi Bartlett. "Koettakaa!"

"Rahat maksettiin paljastamisen estämiseksi", vastasi Mellapont jyrkästi. "Te tiedätte jotakin!"

"Minä en tiedä, voisinko paljastaa ketään", vastasi Bartlett. "Enkä voisikaan!"

"Silloin teidän pitää kertoa minulle, miksi nuo rahat maksettiin", sanoi Mellapont. "Jos saitte ne rehellisestä liikeyrityksestä, jota teidän ei tarvitse hävetä, kertokaa minulle hyvässä luottamuksessa, eikä asia mene sen edemmäksi."

"Minulla ei ole siihen lupaa, herra Mellapont", vastasi Bartlett. "Sopimuksessa on aina pari osakasta. Jos otaksutaan, että olen toinen niistä, on vielä toinenkin olemassa. Vaikka olisinkin halukas kertomaan teille, niin voihan sattua, ettei toinen olekaan."

Mellapont kumartui eteenpäin takkamaton yli.

"Kuulkaahan nyt, Bartlett!" sanoi hän vakavasti. "Sallikaa minun lausua teille jotakin. Te olette joutunut perin vaaralliseen asemaan. En pelkää olla avomielinen teitä kohtaan -- siksi selitänkin teille asioiden oikean laidan. Tehän tiedätte, että Deane löydettiin murhattuna, revolverilla ammuttuna, hiekkakuopasta juuri rouva Champernownen huvilan takaa, ja nyt kerron teille erinäisiä tosiseikkoja, jotka olemme saaneet selville. Deane tapasi rouva Champernownen silloin yöllä huvilan likellä -- hänen oli nähty puhelevan rouvan kanssa. Revolveri, jolla hänet luultavasti ammuttiin, on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Rouva Champernownella on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, joten näin löydetty revolveri voi olla hänen. Muuten on olemassa päteviä syitä vakavaan epäluuloon rouva Champernownea vastaan, sillä niistä todistuksista päättäen, jotka sain käsiini tänä aamuna, hänellä on ollut hyvä syy toivoonsa päästä vapaaksi tuosta murhatusta miehestä tai vaientaa hänet. Kuunnelkaa siis, Bartlett, paljon tarkkaavaisemmin kuin milloinkaan ennen. Jos rouva Champernowne vangitaan tämän syytöksen perusteella ja jos hänet voidaan todistaa syylliseksi ja jos saadaan selville hänen antaneen teille rahaa, jotta pitäisitte suunne kiinni jostakin, mitä olette saanut tietää, teette itsenne osalliseksi -- tiedättekö mihin, Bartlett?"

Bartlett kuunteli tarkkaavaisemmin kuin koskaan ja huomasi Mellapontin vähitellen pääsevän voitolle tässä suullisessa yhteenotossa. Mutta hän koetti vieläkin olla kohteliaan välinpitämätön.

"Minä en voi väittää tietäväni sitä, sir", vastasi hän. "Minähän en ole lakimies, herra Mellapont."

"Ette olekaan", myönsi Mellapont. "Mutta se väite ei auttaisi teitä missään paikassa. Jokaisen englantilaisen otaksutaan tuntevan lain, eikä hän voi teeskennellä tietämättömyyttä puolustuksekseen. Bartlett, tiedättekö te, mikä on rikostoveri?"

"En laillisessa merkityksessä, sir", sanoi Bartlett. "Silloin selitän sen teille", jatkoi Mellapont. "Rikostoveri on sellainen henkilö, joka, vaikka ei olekaan päärikollinen ja vaikka hän ei olisikaan ollut läsnä rikoksen tapahtuessa, kuitenkin on ollut jollakin tavoin osallinen siihen joko ennen tai jälkeen. Jälkeen -- muistakaa se Bartlett -- jälkeen yhtä hyvin kuin ennenkin. Mitä siis on olla rikostoveri teon tapahduttua? Teon tapahduttua tulee rikostoveriksi jokainen, joka auttaa tai koettaa suojella rikollista tai yrittää vapauttaa hänet, vaikka tietääkin rikoksen tapahtuneen. Painakaa se tarkasti mieleenne!"

"Minä en tiedä mitään rikosta tapahtuneen", sanoi Bartlett. "Enkä ole auttanut, vapauttanut tai suojellut ketään."

"Ettekö vaikenemisellannekaan?" kysyi Mellapont tiukasti. "Sanokaa nyt, miksi rouva Champernowne antoi teille tuhat puntaa. Bartlett, parasta olisi, että olisitte varovainen. Ajatelkaa jälleen."

Ja Bartlett ajatteli ainakin viisi minuuttia.

"Tarkoitatteko todella", sanoi hän vihdoin, "tarkoitatteko siis -- ei mitään peloittelua, herra Mellapont, vaan että jos rouva Champernowne huomataan syylliseksi ja jos saadaan selville minun tietävän jotakin -- jonkin mitättömän seikan -- minua voidaan mahdollisesti syyttää siitä, mistä äsken puhuitte?"

"Kyllä", vastasi Mellapont. "Ihan varmasti! Jos tiedätte jotakin -- vaikka perin vähäpätöistä -- häntä vastaan ja salaatte sen meiltä, autatte ja suojelette häntä. Niin se juuri on."

"Te luulette siis häntä vastaan ilmenevän jotakin?" kysyi Bartlett levottomana.

"Kyllä, niistä erityisistä seikoista päättäen, jotka minulle kerrottiin tänä aamuna!" vastasi Mellapont.

Bartlett vaipui vielä kerran ajatuksiinsa. Jos rouva Champernowne todistettaisiin syylliseksi, mikä nyt näytti mahdolliselta, loppuisi hänen viikoittain maksettava eläkkeensä, ja toiselta puolen, jos hän kertoisi Mellapontille tietonsa, oikeuttaisi hänen ilmoituksensa vaatimaan neiti Prettyn lupaamaa palkintoa -- ja yksi lintu pivossa on parempi...

"Herra Mellapont", sanoi hän äkkiä, "jos kerron teille kaikki tietoni, saanko luottaa vaikenemiseenne?"

"Saatte niin paljon kuin oikeus myöntää", vastasi Mellapont. "Varmasti!"

"En usko, että teidän tarvitsee mainita minun nimeäni ollenkaan", huomautti Bartlett. "Mutta eräs toinen seikka -- jos nyt kerron teille kaikki, tahdotteko tukea vaatimustani, että saisin neiti Prettyn lupaaman toisenkin palkinnon? Hän tarjoaa tuhat puntaa jokaiselle, joka on nähnyt Deanen tai puhutellut häntä murhailtana."

"Sen kyllä voisin tehdä", sanoi Mellapont. "Minä suon neiti Prettyn rahat teille yhtä mielelläni kuin jollekin toiselle. Hän on jossakin määrin hölmö, minun mielestäni. No, Bartlett, näittekö hänet ja puhuttelitteko häntä?"

"Kyllä!" vastasi Bartlett vihdoin empimättä. "Kyllä, sir, ja siinä onkin kirjaimellisesti kaikki, mitä tiedän. Hän kohtasi minut North Barin läheisyydessä ja pyysi minua neuvomaan, missä oli Ashenhurstin kartano, rouva Champernownen huvila. Minä ilmoitin sen hänelle, ja hän lähti kävelemään sinne päin. Pari iltaa myöhemmin kuulin puhuttavan murhasta ja tiesin vainajan samaksi, joka oli pysäyttänyt minut, koska tuntomerkit sopivat niin hyvin häneen. Mutta heti sen jälkeen tapasin John Hackdalen, joka silloin toimi ylimääräisenä poliisina ja oli kierroksellaan. Minä kerroin hänelle samoin kuin nyt teille. Hän pyysi minua pitämään suuni kiinni ja antoi minulle luullakseni kaikki taskussaan olevat rahat. Seuraavana päivänä -- illalla -- hän tuli luokseni sataviisikymmentä puntaa mukanaan ja sanoi minulle, että jos tahdon matkustaa Amerikkaan ja jäädä sinne, hän sähköttää minulle yhtä suuren summan heti, kun kuulee minun nousseen maihin New Yorkissa. Minä lupasin, ja hän ehti juuri poistua luotani, kun kuulin neiti Prettyn tarjoamasta palkinnosta. Se kiihoitti minua, ja sen sijaan, että olisin matkustanut Southamptoniin, tulinkin tänne odottamaan ja tutkimaan lehtiä. Minun pitää kiittää vain sattumaa siitä tilaisuudesta, jolloin pääsin kellon ja molempien Chancellorin palvelijoiden, Kightin ja Sandersin, jäljille. Sitten sain neiti Prettyn lupaaman palkinnon -- vainajan tavaroista luvatut tuhat puntaa. Kun matkustin Southernstoween sen asian vuoksi, näki John Hackdale minut ja hämmästyi, koska en ollutkaan matkustanut Amerikkaan. Hän vei minut rouva Champernownen kotiin, ja minä sain puhutella rouvaa hänen läsnä ollessaan, kuten jo kerroitte. Mutta rouva ei maininnut minulle sanaakaan, herra Mellapont -- miksi tuli pitää suuni kiinni, vaan antoi minulle John Hackdalen välityksellä tuhannen puntaa ja lupauksen viikoittain maksettavasta eläkkeestä. Siinä on kaikki, mitä tiedän."

Mellapont ajatteli kiihkeästi. Hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet pääasiallisesti John Hackdaleen. Hän muisti hiekkakuopan ympäristöineen kuuluneen John Hackdalen vartiopiiriin, muisti John Hackdalen löytäneen vainajan ja salanneen sen seikan, että hän tiesi erään miehen, Bartlettin, tavanneen Deanen ja puhuneen hänen kanssaan, mistä ehdottomasti selvisi, että John Hackdale oli pelannut kieroa peliä. Ja sitten hän äkkiä muisti myös, että John Hackdalellakin oli poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon.

"Hm!" sanoi hän heräten mietteistään. "John Hackdale siis olikin päähenkilö tässä kaikessa viime keskusteluun saakka. Ja tähänkö todellakin sisältyy kaikki, mitä tiedätte, kaikki?"

"Kaikki, herra Mellapont", vakuutti Bartlett. "Tuntuu melko vähältä, vai mitä?"

"Kenties", mutisi Mellapont. "Sen saamme sitten nähdä." Hän veti kellonsa esille. "Minun pitää mennä asemalle ja palata Southernstoween", jatkoi hän. "Tulkaa tekin kävelemään, koska haluan tehdä teille vielä muutamia kysymyksiä."

Ja Bartlett meni hänen kanssaan, jolloin Simmons Hackdale, maleksiessaan kaduilla, sattui heidät huomaamaan. Hän näki heidän eroavan aseman sisäänkäytävän edustalla. Ja heti kun poliisimestari Mellapont oli astunut Southernstoween menevään junaan, valitsi Simmonskin itselleen paikan saman vaunun toisesta osastosta. Hänestä tuntui kuin hänen laisensa viekkaan kenraalin pitäisi olla läsnä taistelutantereella kuumimman ottelun aikana.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Pahassa pinteessä

Aavistamatta lainkaan, että Simmons Hackdale oli mukana samassa junassa, vain muutamien metrien päässä saman käytävän varrella, Mellapont palasi Southernstoween ajatuksiinsa vaipuneena. Hän tunsi vaistomaisesti Bartlettin puhuneen totta ja ilmaisseen kaikki tietonsa. Millaisia johtopäätöksiä siitä voitiin tehdä? Mellapontin mielestä vain tällaisia: Jos oli olemassa joitakin henkilöitä, jotka tiesivät enemmän hiekkakuoppamurhasta kuin muut, olivat ne juuri rouva Champernowne ja John Hackdale. John Hackdale toimi nähtävästi työnantajansa kanssa saadakseen Bartlettin vaikenemaan.

Bartlett näytti olevan sitä mieltä, että John Hackdale toimi vain välittäjänä tai apurina hänen ja rouva Champernownen kesken. Mutta Mellapont ei ollut siitä lainkaan varma. Hänestä näytti siltä kuin hän pätevistä syistä voisi epäillä rouva Champernownen ja John Hackdalen jakavan keskenään synkemmän salaisuuden. Hän tiesi erään seikan, joka tunkeutui esille yhä uudestaan. Ashenhurst-huvila, sen läheiset kujat ja hylätty, pensaitten valtaama hiekkakuoppa kuuluivat kaikki siihen piiriin, jota Hackdale oli ylimääräisenä poliisina vartioinut. Voiko mikään olla uskottavampaa kuin että hän tullessaan sinne murhailtana sattui salaa näkemään rikoksen toimeenpanon ja tunsi rouva Champernownen, jolla varmasti oli revolveri ja joka Mellapontin mielestä oli juuri sellainen nainen, että hän voi sitä käyttää tehokkaasti? Niinpä saattoi ja kieltämättä olikin John Hackdalen etujen mukaista suojella sitä naista, josta hänen toimeentulonsa riippui ja joka voi edistää hänen etujaan.

Kuta enemmän Mellapont tätä ajatteli, sitä varmempi hän oli siitä, että hän nyt oli oikeilla jäljillä -- että rouva Champernowne murhasi Deanen, itsekkäistä syistä, ja että John Hackdale sen tiesi. Ja hän oli näkevinään kuinka se oli tapahtunut. Rouva oli ehkä tarkastellut aluettaan ja ulkohuoneitaan revolveri taskussaan (hän oli näet saanut selville eräältä apulaiseltaan, että rouva Champernowne pyytäessään revolverin kantolupaa oli ilmoittanut sen johtuvan siitä, että hänen talonsa oli niin yksinäisellä paikalla ja kaikenlaisten kulkurien oli tapana tunkeutua hänen vajoihinsa ja säilytyssuojiinsa) ja tällöin tavannut Deanen. Hän oli hyvinkin helposti viekoitellut Deanen hiekkakuoppaan ja ampunut hänet siellä, luottaen siihen, että epäluulot kohdistuisivat kulkureita vastaan, joita aina jäi jäljelle kaupunkiin markkinapäivinä. Ja John Hackdale oli ehkä ollut läheisyydessä ja kuultuaan laukauksen mennyt paikalle, mistä ääni oli kuulunut, ja tavannut siellä rouva Champernownen. Tämä kaikki oli mahdollista, ja Mellapontin mielestä John Hackdale oli juuri sellainen mies, joka hyvinkin voi liittyä salaliittoon vaietakseen asiasta.

Oli kuinka tahansa, saatuaan nämä uudet tiedot hänen piti mennä tapaamaan ja puhuttelemaan John Hackdalea ja rouva Champernownea. Hackdalea kuitenkin ensin, ehdottomasti kahden kesken, koska oli kysymyksiä -- hyvin tärkeitä kysymyksiä -- joihin hänen oli heti saatava vastaukset. Sitten vasta nainen. Rouva Champernownen täytyi alistua kuulusteltavaksi, vaikka olikin pormestari, hieno ja rikas.

Mellapontin saapuessa Southernstoween oli jo pimeä. Katsomatta oikealla tai vasemmalle hän käveli nopeasti poliisiasemalle, hakien sieltä käsiinsä Nicholsonin, erään siviilipukuisen poliisinsa. Vaihdettuaan hänen kanssaan muutamia sanoja hän otti Nicholsonin mukaansa ja meni suoraan siihen taloon, jossa Hackdale asui. Jättäen Nicholsonin ulkopuolelle pikku torin kulmaan, josta voi katsella tulematta itse huomatuksi, Mellapont koputti ovelle, kysyi John Hackdalea ja kuultuaan hänen olevan kotosalla meni suoraa päätä veljesten yksityiseen arkihuoneeseen. John istui siellä yksinään teepöydässä. Hänellä oli kupillinen teetä toisessa ja sanomalehti toisessa kädessään, mutta hän laski molemmat pöydälle poliisimestarin tullessa sisälle. Mellapont oli tarpeeksi tarkkaavainen huomatakseen, että hänen kätensä vapisivat ja kasvot kalpenivat.

Mellapont sulki oven ja kääntyi, istuutuen tuolille Hackdalen viereen, sanomatta sanaakaan. Hän katsoi tiukasti mieheen, jota oli tullut tapaamaan.

"Hackdale", sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä olen tullut tapaamaan teitä erään vakavan ja tärkeän asian vuoksi enkä tahdo kiertää sitä kuin kissa kuumaa puuroa, vaan lyön korttini rehellisesti pöytään. Tulen juuri Portsmouthista James Bartlettin asunnosta, puhuteltuani häntä siellä. Ja nyt voin kertoa teille heti, että James Bartlett tunnusti minulle kaikki -- peittelemättä. Kuulkaahan nyt, Hackdale, miksi te ja rouva Champernowne olette maksaneet Bartlettille vaikenemisrahoja saadaksenne hänet olemaan puhumatta siitä, että Deane pysäytti hänet murhailtana kysyäkseen häneltä tietä Ashenhurst-huvilaan? Miksi?"

Hackdale oli tavattoman kalpea, eikä hänen värinsä näyttänyt merkkiäkään palaamisesta. Hän oli kuin kasaan lyöty, ja Mellapont huomasi sen.

"Älkää hätäilkö, Hackdale", sanoi hän suopeasti. "Tämä sattui teihin, mutta ettehän voi olla hämmästynyt, koska Bartlettin laisiin miehiin ei milloinkaan ole luottamista. Muuten uskon hänen puhuneen minulle totta, ja teidän on nyt parasta tehdä samoin. Miksi te jo alussa lahjoitte hänet? Ajatelkaa, ensiksikin annoitte hänelle kaikki mukananne olevat rahat, sitten sataviisikymmentä puntaa ja lupauksen samanlaisesta määrästä, jos hän matkustaa Amerikkaan, maksettavaksi sitten kun kuulette hänen nousseen maihin ja myöhemmin tuhannen puntaa, vaikka hän ei ollutkaan matkustanut. Se näyttää ilkeältä, Hackdale, perin pahalta! Mitä teillä on sanomista siihen?"

Nyt Hackdale tiesi Bartlettin juorunneen. Hän oli hämmästynyt, hämmentynyt ja mykistynyt eikä voinut olla änkyttämättä.

"Minä -- minä --" aloitti hän. "Kuulkaahan -- niin, Mellapont -- rouva Champernowne..."

"Entä sitten?" kysyi Mellapont tiukasti. "Rouva Champernowne..."

"Hän tahtoi -- luonnollisesti -- pitää nimensä syrjässä siitä", änkytti Hackdale.

"Miksi?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö syytä?"

"Kunniani kautta, en!" väitti Hackdale. "Minä en tiedä sen enempää kuin Bartlettkaan. En enempää kuin että -- että Deane oli tavannut Bartlettin ja kysynyt tietä, ja että -- että..." Hän keskeytti muistaen lukkoneulan. Mutta ei kukaan, ei Mellapontkaan, päätteli hän, voisi saada sitä selville. "Minä en tiedä mitään muuta!" lopetti hän laimeasti.

"Te ette siis tiedä, kuka ampui Deanen?" kysyi Mellapont.

"Jumalan nimessä, en!" huudahti Hackdale. "Minä en tiedä sitä!"

"Ja aiotte väittää minulle, että rouva Champernowne oli halukas maksamaan kaikki nuo rahat -- tuhat puntaa käteistä rahaa ja elinkautisen eläkkeen -- Bartlettille saadakseen hänet olemaan vaiti vain siitä, että hän oli kohdannut erään miehen North Barin läheisyydessä?" kysyi Mellapont. "Miksi hän niin teki?"

"Minä en tiedä sitä", toisti Hackdale. "Hänellä on kai siihen pätevät syynsä. Hänen asiansahan se on."

Mellapont istui ääneti ja katseli Hackdalea minuutin tai pari.

"Kaupungissa tiedetään vallan hyvin, Hackdale, että teidät ylennettiin murhan ilmitulon jälkeisenä päivänä Champernownen liikkeen johtajaksi", sanoi hän vihdoin. "Kuulkaahan, johtuiko se millään tavalla tästä? Lahjottiinko teidätkin Bartlettin tapaan?"

Hackdale alkoi jo hieman tyyntyä. Hän pudisti päätään.

"Minä olin ansainnut jokaisen ylennyksen, jonka työnantajani voi minulle antaa, poliisimestari", vastasi hän melko arvokkaasti. "Olin jo odottanut sitä. Ylennykseni johtui pitkästä ja uskollisesta palveluksestani."

Mellapont nousi tuoliltaan.

"Teillä on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, Hackdale", sanoi hän viralliseen tapaan. "Näyttäkää minulle sitä revolveria!"

Hackdale säpsähti, punastui ja näytti loukkaantuvan, mutta nousi heti kääntyen ovelle.

"Kyllä", vastasi hän. "Se on eräässä laatikossa makuuhuoneessani tuolla, ja minä tuon sen heti teille."

"Ei, minä tulen sinne kanssanne", sanoi Mellapont.

Hackdale tuijotti häneen, mutta avasi kuitenkin oven. Hän väänsi sähkön palamaan, meni Mellapontin seuratessa hänen kintereillään huoneen poikki lipastolleen ja veti erään laatikon auki. Hän työnsi kätensä sievästi taitettujen liinavaatteiden alle, mutta kiskaisi sen kohta takaisin, päästäen huudahduksen.

"Se ei olekaan siellä!" sanoi hän. "Mutta minä olen ihan varma siitä, että pistin sen sinne, minä kun säilytän sitä aina täällä. Kuka..."

Hän alkoi etsiä ja penkoa, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen ja siroitellen niiden sisällön sinne tänne kiireissään ja kiihkossaan, Mellapontin seisoessa hänen vieressään ja katsellessa kylmästi ja ääneti. Mutta revolveria ei tullut näkyviin, ja sen omistaja käänsi kalpeat ja hämmästyneet kasvonsa katselijaan päin.

"Se on hävinnyt olemattomiin", sanoi hän. "Se oli kyllä täällä joku aika sitten -- lieneekö siitä vielä kuukauttakaan. Simmons on kaiketi..." Mellapont kääntyi ovelle.

"Teidän olisi parasta ajatella asiaa sen valossa, mitä teille kerroin", sanoi hän vakavasti. "Ehkä huomaatte olevan muutakin minulle ilmaistavaa, ja jos niin käy, tiedätte kyllä, mistä minut löydätte."

Sen sanottuaan hän poistui huoneesta ja talosta ja meni siihen varjoisaan piilopaikkaan, minne oli jättänyt miehensä väijymään.

"Hän oli kotonaan, Nicholson", sanoi hän. "Jos hän lähtee kaupungille, seuratkaa häntä. Pitäkää häntä silmällä yhtä mittaa, kunnes saatte minulta sanan. Tehän tiedätte tehtävänne, jos ilmaantuu jotakin ilmoittamisen arvoista."

Siviilipukuinen mies nyökäytti päätään, ja Mellapont, poistuen hänen luotaan, käveli nopeasti lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Shelmoren yksityisasuntoon. Kuultuaan siellä, että Shelmore söi päivällistä herra Palsfordin kanssa Chaneellor-hotellissa, hän meni sinne ja astuen ilmoittamatta kahvilahuoneistoon näki molempien asianajajien juuri lopettavan ateriaansa. Muutamissa minuuteissa hän oli kuiskaten kertonut heille lyhyesti kaiken sen, mitä oli saanut tietää erottuaan heistä keskipäivällä.

"Entä nyt?" kysyi Shelmore.

"Nyt rouva Champernownen luo", sanoi Mellapont päättäväisesti. "Minä haluan, että te molemmat tulisitte sinne kanssani. Sinne ei ole kuin kymmenen minuutin kävely. Sitten kun olette valmiit..."

Ja hetkisen kuluttua kävelivät nämä kolme miestä ääneti katuja pitkin Ashenhurst-huvilaa kohti. Heistä ei kukaan puhunut sanaakaan, ennenkuin he ehtivät rouva Champernownen ovelle. Silloin Palsford kuiskasi:

"Hän näki minut viime kerran noin parikymmentä vuotta sitten. Onko luultavaa, että hän nyt..."

"Olen ajatellut sitäkin", sanoi Mellapont. "Jättäkää se minun huolekseni."

Jane Pratt avasi oven ja nähtyään Shelmoren näytti säpsähtävän. Mutta Mellapont oli heti hänen vieressään kuiskailemassa, ja hetkisen kuluttua tyttö oli opastanut heidät kaikki läheiseen huoneeseen ja poistunut heidän luotaan. Mellapont nyökkäsi tovereilleen.

"Minä sanoin hänelle, että hän ilmoittaisi vain minut", selitti hän. "Herra Palsford, seisokaa tässä juuri ovea vastapäätä. Minä haluan, että rouva Champernowne näkisi teidät ensin..."

Ovi aukeni, ennenkuin hän ehti sanoa enempää, ja rouva Champernowne astui huoneeseen. Ja hän näki Palsfordin ensin, osoittamatta mitään erityistä mielenkiintoa, paitsi että hän hiukan punastui. Hänen katseensa kohdistui Mellapontiin ja Shelmoreen, pysähtyen vihdoin edelliseen ja ilmaisten kaikkea muuta kuin hyväntahtoisuutta.

"No, mitä nyt?" kysyi hän tuimasti. "Mitä tämä tarkoittaa, Mellapont? Miksi te..."

"Meidän tulomme johtuu mitä tärkeimmistä syistä, rouva Champernowne", keskeytti Mellapont. "Vakavista asioista, joihin minun täytyy pyytää teitä kiinnittämään huomionne. Mutta ensiksikin -- te tunsitte luullakseni tämän herran silloin kun asuitte Normansholtissa parikymmentä vuotta sitten rouva Arradeanena?"

Rouva Champernowne katsoi Palsfordiin toistamiseen. Mutta hän ei vastannut vieraan kumarrukseen, istuutui vain huoneen keskellä sijaitsevan pöydän ääreen, mentyään kaikkien kolmen ohi, ja viittasi tuoleihin.

"No nyt, Mellapont", sanoi hän. "Mitä te oikeastaan haluatte? Luopukaa salaperäisyydestänne ja ruvetkaa puhumaan asioista."

"Hyvin mielelläni", vastasi Mellapont istuutuen tuolille pöytää vastapäätä. "Mikään ei voisi sopia minulle paremmin, rouva Champernowne. Ja se säästää sitä paitsi aikaakin, jos menen suoraan asiaan. Minä voin peittelemättä ilmoittaa teille James Bartlettin myöntäneen minulle tänään iltapäivällä, että te olette maksanut hänelle vaikenemisrahoja taivuttaaksenne hänet pitämään suunsa kiinni eräästä kummallisesta seikasta. Miksi, rouva Champernowne?"

Rouva Champernowne katsoi häneen kylmästi.

"Se on minun asiani!" vastasi hän.