Part 14

"Gracie", sanoi hän, "sinähän tunnet sen nuoren neidin, joka asuu täällä ja jolla on jotakin tekemistä murhatun vanhan herran kanssa?"

"Tietysti!" vastasi Gracie. "Se on neiti Pretty. Hän asuu minun kerroksessani -- hänellä on siellä yksityinen arkihuone ja makuuhuone."

"Minä haluan tietää jotakin, mutta vain meidän kesken", mutisi neiti Pratt. "Sinähän tunnet Simmons Hackdalen. Käykö hän joskus vierailulla neidin luona?"

"Kyllä!" huudahti Gracie. "Hän on ollut monta kertaa täällä iltaisin. Hän on neidin luona nytkin."

"Nyt juuri?"

"Niin. Neiti meni kaupungille päivällisen jälkeen ja viipyi poissa noin tunnin. Simmons tuli tänne hänen kanssaan. He ovat nyt neidin arkihuoneessa. He ovat olleet siellä jo jonkun aikaa."

"Kahdenko?" kysyi neiti Pratt.

"Tietysti", myönsi Gracie. "Sehän on yksityinen huone. Mitä sinä haluat tietää, Jennie?"

Neiti Pratt pudisti päätään.

"Viis siitä nyt", vastasi hän. "Kerron sen sinulle joskus toiste."

Sitten hän sanoi ystävälleen hyvästi ja poistui. Hän käveli hitaasti katua pitkin pää painuksissa ja katse kohdistettuna kivitykseen kuin syvissä mietteissä. Ja hän ajattelikin -- ja miettimisensä tulokseksi hän äkkiä kohotti katseensa, kiiruhti kulkuaan, jätti kaupungin keskustan ja riensi suoraan Shelmoren yksityisasuntoon kaupungin laidalle. Siellä hän soitti ovikelloa ja kysyi, voisiko neiti Pratt tavata herra Shelmorea heti erään yksityisen ja hyvin tärkeän asian vuoksi.

Shelmore, joka juuri pelasi shakkia naimattoman tätinsä neiti Chaunceyn kanssa, katsoi ihmetellen tyttöä, joka ilmoitti hänelle Janen pyynnön.

"Neiti Prattko?" huudahti hän. "Kuka se on?"

"Rouva Champernownen sisäkkö, sir", vastasi tyttö.

Shelmore katsoi tätiinsä, shakkipöytään, uuninreunustalle kelloon ja vihdoin tyttöön.

"Opastakaa hänet työhuoneeseeni", sanoi hän.

Hän meni sinne itsekin hetkisen kuluttua ja näki Jane Prattin istuvan jäykkänä ja kalpeana suoraselustaisen tuolin reunalla. Tyttö nousi seisoalleen hänen tullessaan sisään ja kumarsi kohteliaasti. Shelmore huomasi heti, että tulija oli ilmeisesti kiihkoissaan, mutta kuitenkin päättäväinen ja luja -- jossakin asiassa. Hän viittasi tyttöä istuutumaan nojatuoliin pöytänsä viereen.

"Istuutukaa", sanoi hän ystävällisesti. "Haluatteko keskustella kanssani ammattiini kuuluvasta asiasta?"

Jane Pratt istuutui viitattuun tuoliin, nyökäyttäen päätään, jota koristi hänen komein hattunsa.

"Kyllä, herra Shelmore, asia on juuri niin", vastasi hän hieman värähtelevällä äänellä, mutta sellainen kiilto silmissään, joka ilmoitti hänen kuuntelijalleen, että asia otettaisiin puheeksi, olipa se sitten mikä tahansa. "Minä tulin todellakin tänne siinä tarkoituksessa. Tiedän jotakin enkä tahdo salata sitä enää. Te olette lakimies ja tiedätte sen vuoksi, mitä tässä pitäisi tehdä, herra Shelmore. Tiedättekö, että konttoristinne, Simmons Hackdale, pelaa harvinaisen petollista peliä?"

"Millaista peliä?" kysyi Shelmore.

"Ilkeätä, häpeällistä ja petollista peliä!" sanoi Jane Pratt pontevasti "Ja hän on koettanut taivuttaa minuakin siihen -- hänellä on sellainen kieli, että hän voi houkutella vaikka kenet puolelleen. Mutta nyt olen päässyt selville hänestä enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen enkä koko jutun kanssa."

Shelmore katsahti ovelle. Se oli tiukasti kiinni, ja hän veti oman tuolinsa hieman lähemmäksi vierastaan.

"Kertokaa minulle kaikki", kehoitti hän. "Älkää hätäilkö."

Eikä Jane Pratt hätäillytkään. Kun hän oli puhunut muutamia minuutteja, otti Shelmore esille paperia ja kynän alkaen tehdä muistiinpanoja. Ja kun hänen vieraansa oli lopettanut selostuksensa, huomasi hän saaneensa kuulla muutamia erityisiä seikkoja, jotka eivät olleet ainoastaan mielenkiintoisia, vaan vakaviakin. Hän tarkasteli niitä vielä ääneti.

1. Samana iltana, jolloin James Deane murhattiin, oli Jane Pratt nähnyt rouva Champernownen juttelevan erään oudon miehen kanssa Ashenhurstin edustalla.

2. Jane Pratt oli kertonut sen Simmonsille suurena salaisuutena.

3. Päättäen muutamista myöhemmistä sanoista ja asioista Jane Pratt luuli Simmons Hackdalen koettavan päästä James Deanen murhaajan jäljille ja tietävän enemmän kuin hän oli kertonut.

4 Joku ilta sitten olivat John Hackdale ja James Bartlett käyneet rouva Champernownen luona John Hackdale oli puhutellut rouvaa ensin kahden kesken ja vienyt sitten Bartlettinkin hänen luokseen. Jane Pratt oli vaaninut heitä salongin ikkunasta ja nähnyt rouvan kirjoittavan maksumääräyksen ja antavan sen John Hackdalelle Bartlettin läsnäollessa.

5. Jane Pratt oli kertonut sen Simmons Hackdalelle ja hänen kehoituksestaan ottanut haltuunsa lehden siitä imurista, johon rouva oli kuivannut maksumääräyksen. Sitten Simmons oli käsikuvastimen avulla näyttänyt hänelle, että maksumääräys oli kirjoitettu tuhannelle punnalle.

6. Edellisenä iltana, kun hän oli ollut Simmonsin kanssa rouva Champernownen hedelmätarhassa, oli Simmons löytänyt revolverin heinikosta ja ottanut sen mukaansa.

Shelmore luki nämä muistiinpanot pari kertaa läpi. Sitten hän katsoi Jane Prattiin vakavasti ja tutkivasti.

"Minä ymmärrän puheistanne, että te ja Simmons olette olleet läheisiä ystäviä keskenänne?" kysyi hän.

"Hän tuppautui kohteliaisuuksineen tielleni", vastasi Jane Pratt. "Minä en keimaillut hänelle."

"Mutta te olette nähtävästi olleet tovereita", sanoi Shelmore. "Ja luullakseni oikein hyviä. Mikä on nyt pakottanut teidät tulemaan luokseni ja kertomaan minulle tämän?"

Jane Pratt epäröi, katsellen maton kuvioita.

"Te voitte uskoa asianajajalle mitä tahansa", sanoi Shelmore. "Tunnustakaa, että teillä on ollut siihen jokin syy -- ehkäpä mustasukkaisuus? Onko joku toinen tyttö..."

Jane Prattin viha leimahti liekkiin.

"Tyttökö?" huudahti hän. "Syytän tästä kaikesta Chancellorissa asuvaa nuorta herrasnaista! Simmons seurustelee nyt hänen kanssaan. Hän oli ollut sen ihmisen seurassa -- suudellut häntä ja tehnyt vaikka mitä -- Danesleyn metsässä eilen iltapäivällä, vaikka oli luvannut mennä naimisiin minun kanssani heti kun saisi tuon palkinnon."

Shelmore malttoi pysyä tyynenä, vaikka mainittiin neiti Pretty.

"Niin kai", sanoi hän. "Hän pelaa nähtävästi petollista peliä. Perin katalaa hänen puoleltaan! Mutta onko vielä jokin muukin syy, miksi olette tullut luokseni?"

"On kyllä", vastasi Jane Pratt vaiettuaan hetkisen, jonka kuluessa hänen vihansa näytti hieman jäähtyvän. "Minä tarkoitan sitä revolverijuttua. Se säikäytti minua ja minusta näytti..."

"Että se oli tuonut murhan liian lähelle?" sanoi Shelmore.

"Niin juuri", myönsi hänen vieraansa. "Kun jutussa tulee esille revolveri, en minä halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Enkä Sim Hackdalenkaan! Hän on niin ilkeä, ettei voi avata suutaan valehtelematta. Nyt olen kertonut teille kaikki tietoni, herra Shelmore."

"Hyvä on", sanoi Shelmore. "Kuunnelkaa nyt neuvoani. Älkää puhuko tästä kenellekään, ennenkuin tapaatte minut jälleen. Minä otan tämän asian hoitaakseni. Vaietkaa siitä kuin --"

"Kukaan ei voi olla sen vaiteliaampi kuin minä, jos vain haluan, herra Shelmore", keskeytti Jane Pratt.

"Silloin vaietkaa", toisti Shelmore. "Pitäkää kaikki ehdottomasti omana tietonanne ja odottakaa."

Hän saattoi tyttöä ulko-ovelle ja katseli hänen poistumistaan. Ja vaikka hän palasikin shakkipöytään, huomasi neiti Chauncey kuitenkin pian hänen ajatustensa suuntautuvan muualle.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Keskeytynyt matka

Sillä aikaa kun Simmons Hackdale nukkui makeasti ja Jane Pratt itki itsensä uneen nääntyneenä mustasukkaisuuden, vihan ja kostonhimon puuskasta, makasi Shelmore valveillaan, tuskallisesti hämmentyneenä sisäköltä kuulemastaan selostuksesta. Hän ei ollut kovinkaan ihmeissään siitä, mitä oli kuullut Simmonsista, koska oli jo joku aika sitten huomannut konttoristinsa ovelaksi nuoreksi mieheksi, jolla oli hyvä luontainen äly ja jonka ehkä ennemmin tai myöhemmin, jahka joutuisi elämänsä käännekohtaan, pitäisi päättää, aikoiko edelleenkin pysyä suoralla tiellä vai poiketa rikollisille poluille. Eivätkä häntä myöskään hämmästyttäneet neiti Cynthia Prettystä kuulemansa uutiset. Hän ja hänen tätinsä olivat osoittaneet ystävyyttä tälle nuorelle naiselle ja siis olleet paljon hänen seurassaan. Shelmore oli vähitellen tehnyt sen johtopäätöksen, ettei neiti ainoastaan ollut itsepäinen joka asiassa, vaan myös keimailija, josta helposti voisi kehittyä elostelija. Lakimiehenä hän oli neuvonut neiti Prettyä matkustamaan takaisin Camborneen ja jättämään asian hänen huolekseen, mutta neiti oli nyrpistänyt suutaan ja ilmoittanut viihtyvänsä mainiosti nykyisessä olinpaikassaan jonkun aikaa, antaen hänen ymmärtää, että hän rakasti vapautta eikä sallinut kenenkään häntä siitä estää. Ei, tässä kaikessa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi hämmästyttänyt häntä; hän oli tietoinen siitä, että neiti Pretty oli koettanut hänellekin keimailla, mutta saanut vastaansa vakavaa kylmyyttä. Eipä siis ihme, että neiti Pretty oli kääntynyt hänen konttoristinsa puoleen, joka, kuten Shelmore hyvin tiesi, osasi olla yhtä hauska kuin viekas ja yhtä mielistelevä kuin ovela. Muuten saattoi otaksua, että Sim Hackdale ja Cynthia Pretty sopisivat hyvin yhteen, kun molemmat olivat aineellisia.

Ei, mokomat seikat eivät kyenneet hämmentämään Shelmorea, mutta sensijaan heräsi kysymys: Mihin tämä kaikki johtaisi? Deane oli kysynyt Bellingiltä, kuka ja mikä rouva Champernowne oli -- rouva Champernowne oli nähty asuntonsa likellä murhailtana erään muukalaisen seurassa, joka melkein varmasti oli ollut Deane -- kuolleen ja murhatun Deanen ruumis oli löydetty juuri rouva Champernownen huvilan läheisyydestä -- rouva Champernowne oli antanut maksumääräyksen John Hackdalelle James Bartlettin nähden -- rouva Champernownen hedelmätarhasta oli löydetty revolveri -- ja jos kaikki nämä asiat sovitettiin yhteen, niin mitä ne vihjaisivat? Shelmore nukkui miettien näitä kysymyksiä, ja ne askarruttivat hänen aivojaan vielä aamullakin hänen herätessään.

"Mellapont!" mumisi hän noustessaan. "Mellapont! Minun pitää tavata häntä heti."

Hän poikkesi poliisiasemalle, mennessään konttoriinsa, pitäen parhaana puhutella poliisimestaria ennen kuin Simmonsia. Päästyään kahden kesken Mellapontin kanssa, mukanaan muistiinpanot, hän kertoi kaikki, mitä Jane Pratt oli hänelle ilmaissut edellisenä iltana. Mellapontin ilmeinen hämmästys eneni kertomuksen jatkuessa.

"Uskotteko sen olevan totta?" kysyi hän Shelmoren lopetettua. "Oletteko varma siitä, ettei tyttö liioitellut tai sepittänyt sitä omasta päästään? Myönsi hän hän tulleensa luoksenne mustasukkaisuudesta. Ja mustasukkainen nainen on..."

"Minä en epäröi lainkaan sanoessani uskovani, että hän on ehdottoman rehellinen todistaja", vastasi Shelmore. "En luule hänen liioitelleen tai sepitelleen, vaan oletan, että eilisiltainen revolverinlöytö pakotti hänet ajattelemaan asiaa vakavammin, jolloin hänen mustasukkaisuutensa lisäksi tuli sellainen tunne, että maa alkoi polttaa hänen jalkainsa alla."

"Te olette kai ajatellut näitä seikkoja paljonkin eilisillan jälkeen?" sanoi Mellapont. "Punninnut niitä, luonnollisesti."

"Minä en ole ajatellut mitään muuta", vastasi Shelmore vakavasti.

"No niin. Mutta millaisen johtopäätöksen teette niistä?" kysyi Mellapont.

Shelmore pudisti päätään. Mutta tämä liike ei ilmaissut niin paljon hämminkiä kuin erityistä pahoittelua sen vuoksi, että välttämättömyys tehdä tällainen johtopäätös oli ilmaantunut.

"Minun luullakseni ei voida epäilläkään sitä, että rouva Champernowne on tavalla tai toisella ollut mukana tässä jutussa", vastasi hän. "Kaiketi muistatte, Mellapont, että ensi kerran tehdessämme tiedusteluja Chancellorissa Belling kertoi, että kun Deane palasi elävistäkuvista sinä iltana, jolloin hän oli saapunut kaupunkiimme ja jolloin mikäli tiedämme, hänet myös murhattiin..."

"Lääkärin todistuksesta käy selville, että murha tapahtui juuri samana iltana", keskeytti Mellapont. "Lääkärit olivat sitä mieltä, että hän oli ollut kuolleena pari vuorokautta tai niille paikoin, kun Hackdale löysi hänen ruumiinsa keskiviikkoiltana."

"Hyvä -- siis hänen murhailtanaan", jatkoi Shelmore. "Tehän muistatte Bellingin kertoneen meille, että Deane palatessaan elävistäkuvista oli kysellyt häneltä rouva Champernownesta. Kuinka voimme tietää, ettei hän ollut tuntenut rouva Champernownea joksikin ennestään tutuksi henkilöksi?"

"Mutta hänhän kysyi Bellingiltä aluksi, kuka se rouva oli", sanoi Mellapont. "Hän ei tiennyt rouvan nimeä, ennenkuin Belling ilmoitti sen hänelle. Sen muistan varmasti."

"Tuohan on voinut olla vain tekosyy", huomautti Shelmore. "Hän on ehkä tiennyt hyvinkin rouvan nimen ja kuitenkin jostakin syystä halunnut salata, että he olivat vanhoja tuttuja. Hän tahtoi ehkä vain kuulla, millainen rouvan asema nyt oli täällä Southernstowessa. Voiko mikään olla todennäköisempää kuin se, että hän valmistautuessaan tiedustelemaan Bellingiltä kysyi, kuka se nainen oli, joka näytti erittäin vaikutusvaltaiselta? Minä luulen Deanen tunteneen rouva Champernownen ja juuri hänen olevan sen miehen, joka tapasi rouva Champernownen siellä huvilan lähellä illalla."

"Kunpa tietäisimme sen varmasti!" sanoi Mellapont. "Sepä se!"

"Minusta se sopii mainiosti yhteen", sanoi Shelmore. "Tiedämme kaikissa tapauksissa, että Deane, jostakin äkillisestä mielijohteesta, poistui Chancellorista kaupungille. Tytön näkemän miehen on täytynyt olla Deane. Mutta senjälkeen -- ah! Siinä on puuttuvia renkaita, kuten luonnollisesti aina sattuu. Voidaanko ne hankkia?"

"Tätä yksityiskohtaa voidaan ja pitääkin tutkia", huomautti Mellapont. "Esimerkiksi, jos jatkuva kyseleminen osoittautuu tarpeelliseksi, tiedustelisin tytöltä enemmän hänen emäntänsä toimista sinä iltana sen jälkeen kun hänet oli nähty oudon miehen kanssa huvilan alueella -- menikö rouva sisälle heti sen jälkeen kun Jane Pratt oli nähnyt hänet miehen seurassa vai jäikö hän ulos vielä pitemmäksi aikaa? Hyvin tärkeä seikka! Mutta enimmän herättää kuitenkin uteliaisuuttani Hackdalen ja Bartlettin maksumääräysjuttu, Shelmore. Hackdale ja Bartlett keskustelivat rouva Champernownen kanssa, jonka nähtiin kirjoittavan maksumääräyksen ja antavan sen Hackdalelle. Jos Hackdale olisi ollut hänen luonaan yksinään, en olisi kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta Bartlett oli hänen kanssaan. Maksumääräys oli luultavasti tarkoitettu heille molemmille. Mutta miksi? Bartlett on ovela mies ja periaatteeton. Se tuo mieleeni erään seikan. Bartlett oli melko rappiolla joku aika sitten, hyvin rappiolla todellakin. Hän maleksi sinne tänne kaupungissa ja oli mielissään, jos sai juosta ihmisten asioilla tai pitää kiinni jonkun hevosta. Hän oli kiitollinen shillingistäkin. Sitten hän katosi äkkiä, mutta ilmestyi taas ennen pitkää näkyviin tuoden tietoja vainajan kellosta. Silloin hän oli hyvin puettu, melkeinpä hienosti, kuten ehkä huomasitte: hänellä oli uusi puku, hyvät liinavaatteet, kengät ja hattu. Mistä hän oli saanut niihin rahaa? Minusta näyttää melkein, Shelmore, että Bartlett tietää kirotun paljon."

"Tiedättekö, missä hän nykyään oleskelee?" kysyi Shelmore.

"Tiedän kyllä", vastasi Mellapont. "Hän asuu Portsmouthissa, ja minulla on hänen osoitteensa. Kun ilmoitin hänelle, että hänen pitää olla läsnä Kightin ja Sandersin toisessa kuulustelussa, ilmoitti hän minulle asuinpaikkansa hyvin mielellään. Nyt aion kuulustella Bartlettia, koska hän nähtävästi tietää jotakin. Mutta entä se konttoristinne, nuori Sim? Mitä hän vaanii?"

"Sitä palkintoa, jonka neiti Pretty niin tyhmästi meni lupaamaan", vastasi Shelmore. "Hän on hyvin ahne. Hänen tarkoituksensa on ansaita se palkinto."

"Niinkö?" sanoi Mellapont. "Mutta oletteko ihan varma siitä? Minusta näyttää kuin tämä nuori kärppä keräisi tyynesti kaikkia mahdollisia tietoja toista tarkoitusta varten."

"Mitä tarkoitusta?" kysyi Shelmore.

Mellapont katsahti vieraaseensa merkitsevästi.

"Rouva Champernowne on hyvin rikas nainen, Shelmore", sanoi hän. "Hän on luullakseni varakkaampi kuin neiti Pretty, ja sellainenkin tapa on käytännössä, jota sanotaan kiristämiseksi."

Shelmore säpsähti. Hän ei ollut sitä ajatellut.

"Ehkä", sanoi hän. "Hänellä ei ole minkäänlaisia periaatteita."

"Ette kai ole puhunut hänelle mitään sen jälkeen kun tapasitte Jane Prattin?" kysyi Mellapont. "Vai ette? No, se on hyvä. Kuulkaahan nyt, meidän pitää panna viekkaus viekkautta vastaan. Luuletteko voivanne lähettää herra Simmonsin pois kaupungista, tunnin tai parin kuluttua pariksi päiväksi?"

"Miksi?" kysyi Shelmore hämmästyneenä.

"Estääksemme häntä neuvottelemasta kenenkään kanssa, varsinkaan Jane Prattin ja neiti Prettyn kanssa, sillä aikaa kun alan työskennellä", vastasi Mellapont. "Se on varovaisinta, vakuutan teille."

"Kyllä voisin", sanoi Shelmore mietittyään hetkisen. "Niin, minä voin lähettää hänet heti pois Lontooseen sellaisissa asioissa, jotka viivyttävät häntä siellä päivän tai pari, jopa kolmekin, jos se on välttämätöntä."

"Pari päivää riittää", sanoi Mellapont. "Lähettäkää hänet heti tiehensä ylihuomiseen asti. Ja sillä aikaa" -- hän katsahti merkitsevästi vieraaseensa -- "ja sillä aikaa minä panen toimeen muutamia tiedusteluja, jotka auttavat minua ottamaan hänet paremmin vastaan kuin nyt voimme. Te olette luonnollisesti niin varovainen, ettette ilmaise hänelle mitään saamistanne tiedoista?"

"No tietysti!" sanoi Shelmore. "Minulla onkin mainio veruke lähettää hänet pois. Hän luulee sen johtuvan liikeasioista."

Hän nousi mennäkseen ja Mellapont noudatti hänen esimerkkiään. Mutta ennenkuin he saapuivat ovelle, viittasi poliisimestari äkkiä siihen tuoliin, josta Shelmore oli poistunut.

"Istuutukaa vielä paikallenne viideksi minuutiksi, herra Shelmore", sanoi hän. "Mieleeni juolahti jotakin. Minä en viivytä teitä kauempaa, tuskinpa niinkään pitkää aikaa."

Hän poistui huoneesta ja palasi ilmoittamansa ajan kuluttua hyvin vakavan näköisenä.

"Totta totisesti!" sanoi hän hiljaisella äänellä, tullen Shelmoren viereen. "Minä olen juuri saanut selville jotakin, hyvin vakavaa ja tärkeää. Tehän tiedätte, että jokaisen, joka tahtoo pitää hallussaan ampuma-aseita, ei ainoastaan tarvitse hankkia lupakirjaa, vaan hänen on myös pyydettävä kantolupa poliisilta?"

"Tietysti!" vastasi Shelmore.

"No niin, minä olen juuri tarkastellut luetteloamme", jatkoi Mellapont, "ja nähnyt että rouva Champernownella on revolveri. Samoin John Hackdalella."

Shelmore mietti hetkisen ääneti.

"Niin", sanoi hän vihdoin, "mutta jos rouva tai hän teki sen, minkä tiedämme tapahtuneen, ei ole ollenkaan uskottavaa, että siihen käytetty revolveri heitettiin hedelmätarhaan. Vai mitä luulette?"

"Kaiketi olette oikeassa", myönsi Mellapont. "Lähettäkää kuitenkin tuo konttoristinne pois tieltä niin pitkäksi aikaa, että ehdin tehdä muutamia tiedusteluja. Eihän voi tietää, mihin hän pistää nenänsä, jos jää tänne -- enkä juuri nyt välitä hänen läsnäolostaan täällä kaupungissa."

Shelmore meni konttoriinsa. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi Mellapont halusi lähettää Sinimonsin pois Southernstowesta kahdeksi vuorokaudeksi, mutta ehdotus sopi hyvin hänen omiin suunnitelmiinsa. Sitä paitsi hän syystä tai toisesta, tuskin itsekään tietäen, miksi, ei juuri nyt halunnut nauttia konttoristinsa seurasta. Niinpä hän heti, kun oli lukenut postissa tulleet kirjeensä, kääntyi Simmonsin puoleen, aikoen esittää sovitun asian.

"Hackdale, te voitte jättää nyt kaikki minun tehtäväkseni", sanoi hän. "Minulla on teille jotakin muuta hommaa. Muistatte kai sen maatilan, josta hieromme kauppaa majuri Hampolen puolesta?"

"Senkö Dorsetshiressä sijaitsevan maatilan?" vastasi Simmons. "Kyllä."

"Minä en ole lainkaan tyytyväinen siitä saamiimme selostuksiin", jatkoi Shelmore. "Tahtoisin tarkastaa sen henkilökohtaisesti. Te saatte matkustaa sinne heti ja tutkia sen perinpohjin. Ehditte kai vielä puoli kahdentoista junaan, vai mitä? Silloin pääsette Portsmouthiin niin ajoissa, että ennätätte neljätoista minuuttia yli kahdentoista lähtevään Dorchesterin junaan."

Simmons katsoi kelloaan.

"Kyllä vielä ehdin siihen", vastasi hän. "Aikaa on liiaksikin. Tänään iltapäivällä en kuitenkaan ehdi toimittaa juuri mitään, koska Dorchestetiin on noin neljän tai viiden tunnin matka."

"Ette tietystikään", myönsi Shelmore. "Te matkustatte sinne tänään ja toimitatte tarkastuksen huomenna ja ylihuomenna. Minä kirjoitan teille maksumääräyksen menoihinne. Teidän ei tarvitse palata kotiin huomenna, koska haluan, että tarkastus tehdään kunnollisesti. Katsokaa, millaisten korjausten tarpeessa se on rakennuksiin, aitoihin, teihin ja kaikkeen muuhunkin nähden, koska sieltä saamamme kirjeet ovat niin epämääräisiä. Pitäkää silmänne auki katsellessanne kaikkea. Majuri Hampole tulee tänne muutamien päivien kuluttua, ja minä haluan saada sellaiset tiedot, että voin kertoa hänelle tarkasti kaikki yksityisseikat kiinteimistöstä, jonka hän aikoo ostaa."

"Se on selvää", vastasi Simmons. "Minä pidän siitä kyllä huolta."

Hetkisen kuluttua hän sai Shelmoren kirjoittaman maksumääräyksen ja poistui vaihtamaan sitä läheiseen pankkiin, kiiruhtaen sitten asuntoonsa suorittamaan matkavalmistelut. Hänellä ei ollut mitään tällaista tehtävää vastaan, sillä sehän tarkoitti asumista hienoissa hotelleissa, parhaan saatavissa olevan syömistä ja juomista, uusien paikkojen ja tuntemattomien ihmisten näkemistä ja yleensä hauskaa elämää. Hän oli kyllä sopinut kohtauksesta neiti Prettyn kanssa tänä iltana, mutta aikoi sähköttää Portsmouthista ja ilmoittaa, että hänen oli ollut pakko matkustaa pois liikeasioissa päiväksi tai pariksi; ja mitä muihin juoniin ja suunnitelmiin tuli, saivat ne odottaa, kunnes hän tulisi takaisin. Aikoen perinpohjin huvitella menoihinsa saamillaan runsailla rahoilla, jotka kilisivät hänen taskussaan, hän meni asemalle ja osti matkalipun.

Viisi minuuttia myöhemmin Simmons jo toivoi, ettei olisi ostanut lippua tai ainoastaan Portsmouthiin, sen sijaan että oli maksanut matkansa Dorchesteriin asti. Tämä toivo sai alkunsa siitä, että hän katsoi vaununsa ikkunasta juuri viime hetkellä, hakien jotakin sanomalehtienmyyjää. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, mutta Simmons huomasi ja tunsi erään miehen, joka nähtävästi oli juuri poistunut junasta -- Lontoon ja Portsmouthin pikajunasta -- ja nyt antoi kantajalle määräyksiä matkatavaroistaan. Hän oli lihava, punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen mies, ulkoasultaan kuin asianajaja -- vieras, olisivat tarkkaavaiset ihmiset sanoneet sen perusteella, kuinka hän katseli ympärilleen ja millaisia kysymyksiä hän teki. Mutta Simmons tunsi hänet, muistaen hänen nimensä levottomana ja ihmetellen. Herra Palsford, asianajaja Normansholtista, sen liikkeen johtaja, missä Simmons oli vieraillut äskettäin, jolloin Swilford Swale oli kertonut hänelle salaperäisen jutun Arradeanesta ja hänen katoamisestaan. Palsford, luonnollisesti, siitä ei voitu erehtyäkään. Mitä hänellä oli tekemistä täällä Southernstowessa?

Mutta Simmons osasi valppaalla järjellään vastata tähän kysymykseen heti kun se oli herännyt. Sir Reville Childerstonen ja hänen Normansholtissa sijaitsevan kiinteimistönsä vuokraajan välinen riita ei ollut vielä päättynyt, vaan päinvastoin käynyt vielä kiivaammaksi kuin ennen ja Palsford oli varmaankin luullut parhaiten edistävänsä asiakkaansa etuja tulemalla itse neuvottelemaan siitä Shelmoren kanssa. Se oli Simmonsille yhdentekevää. Palsford tai hänen toverinsa tahi hänen konttoristinsa saivat tulla Southernstoween väittelemään lakiasioista niin usein kuin halusivat, mutta Palsford oli normansholtilainen ja tunsi siis hyvinkin tuon monta vuotta sitten sattuneen Arradeane-jutun. Mitähän tapahtuisi, jos hän Southernstowessa oleskellessaan näkisi rouva Champernownen, joka usein liikkui kaupungilla, ja tuntisi hänet rouva Arradeaneksi, mikä ei ollut lainkaan mahdotonta? Mihin asemaan hän, Simmons, silloin joutuisi -- kuinka kävisi silloin hänen nopeasti kypsyvien suunnitelmiensa, joiden päämääränä oli rahallinen etu. Se, mikä puoli tuntia sitten oli näyttänyt pieneltä onnenpotkaisulta, tuntui nyt onnettomuudelta. Hänen pitäisi olla paikalla valmiina joka mahdollisuuden varalta.