Part 13

Simmons oli myös nähnyt paljon vaivaa pukeutuessaan niin hienoksi kuin suinkin. Vaikka hänellä olikin punainen tukka, pitkähkö nenä ja pienet terävät silmät, oli hänellä kuitenkin kaunis vartalo ja miellyttävä käytös, ja siitä asti kun hän oli kypsynyt nuoreksi mieheksi, oli hän hyvin täsmällisesti sievistänyt toista ja kehittänyt toista. Hän säästi jokaisen saamansa shillingin pukuvarastonsa uusimiseen, eikä High-kadun räätäleillä ollut ainoatakaan toista niin vaativaista tai turhantarkkaa asiakasta. Ja Simmons olikin todella, mitä hänen ulkonaiseen asuunsa tulee, oikea kuosien kuvastin, näyttäen sitä hienommalta, kun hänen pukeutumismakunsa oli hillittyä ja koreilematonta lajia. Hän tunsi heti kankaan ja sen laadun nähdessään sen ja tiesi, että hillitty värisävy on kuosin täydellisyyden oikea lisä. Räätälien toimessa ei ollut sellaista temppua, josta hän ei olisi ollut perillä, eikä muotilehtien olisi tarvinnut hävetä jäljittelemästä häntä. Neiti Pretty, joka oli eräissä suhteissa turhanaikainen, oli hyvin herkkä kiintymään ulkomuotoon, pitäen hyvin puetuista miehistä, ja kun hän tapasi Simmonsin sovitussa paikassa ja huomasi hänen pukunsa täydellisyyden, hänen hyvin valitusta hatustaan kenkiin asti, syventyi se hellä tunne, joka oli vähitellen saanut hänet valtoihinsa parin päivän ja yön kuluessa, ehdottomaksi alistuvaisuudeksi johonkin -- hän ei tiennyt -- mihin -- ja kun hän tarjosi Simmonsille hienohansikkaisen kätensä, teki hän sen ujoin katsein ja punastuen niin kovasti, että Simmons tunsi kasvavansa pari tuumaa -- kuvaannollisesti puhuen.

Mutta Simmons oli liian viisas näyttääkseen merkkejä tyytyväisyydestään. Hän oli kohtelias, tarkkaavainen, kunnioittava ja opettava, siis suoraan sanoen säädyllisen käyttäytymisen esikuva, ja neiti Pretty piti häntä ihastuttavan vaatimattomana ja luonnollisena. Hän ei näet voinut aavistaakaan Simmonsin oveluutta. Simmons tunsi jokaisen tuuman Southernstowen ympäristöstä ja tiesi, missä paikoin sunnuntaikävelijöitä voitiin ehkä tavata ja missä ei. Niinpä hän opasti neiti Prettyä yksinäisiä ja autioita polkuja ja vieläkin lehväisiä kujanteita pitkin rauhallisten lehtojen halki, onnistuen niin järjestämään asiat, että he saivat kävellä kyllin yksinänsä kaupungin laidasta Danesley Dingleen saakka. Sielläkin oli tarpeeksi yksinäistä, mutta sitten kun Simmons oli suorittanut oppaan velvollisuuden ja näyttänyt seuralaiselleen ikivanhat vallit, kummut ja kaikki muutkin muinaisuuden jäännökset, vei hän neiti Prettyn tahallaan läheisen metsän vieläkin autiompiin soppiin. Ja sitten eräässä mäntyjen välisessä rauhallisessa paikassa hän ehdotti, että he lepäisivät sopivaan asentoon kaatuneella puunrungolla. Neiti Prettyllä ei ollut mitään sitä vastaan; hän oli näet jo puolisen tuntia salaa ihmetellyt, alkaisiko Simmons häntä liehitellä. Hän istuutui siis ja alkoi hennolla sateensuojallaan piirrellä kuvioita hiekkaan. Simmons istuutui hänen viereensä, ja hiljaisuus kietoi sekä heidät että yksinäisyyden vaippaansa. Mutta äkkiä Simmons sanoi yhtä sokerinmakealla kuin pehmeällä äänellä:

"Ajatella, että saa olla täällä teidän kanssanne!"

Neiti Pretty katsahti häneen sivulta ja huomasi Simmonsin läpitunkevan katseen, joka hänestä näytti suuntautuvan posken hymykuoppaan.

"Kuinka niin?" kysyi hän kainosti.

"En olisi uskonut sitä mahdolliseksi!" vastasi Simmons. "Sanoin", lisäsi hän rohkeasti, "en olisi voinut kuvitella, ettei teillä ole mielitiettyä! Se on uskomatonta!"

"Miksi niin uskomatonta?" kysyi neiti Pretty nauraen viehättävästi.

"Miksikö? Ihmeellistä!" huudahti Simmons. "Oikein erikoista! Tiedättekö, mitä sanoin itselleni teidän tullessanne ensi kertaa Shelmoren konttoriin?"

"En", kuiskasi neiti Pretty.

Simmons siirtyi lähemmäksi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, jonka piti ilmaista yhtä paljon vakaumusta kuin luottamusta.

"Minä sanoin itselleni: 'Kas vain, tuossa on kaunein tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt!' Niin minä sanoin ja tarkoitinkin sitä."

"Lorua!" sanoi neiti Pretty.

"Niinkö luulette?" vastusti Simmons. "Ei ainakaan minun mielestäni. Luuletteko minua sokeaksi? Ja sitäpaitsi olen ajatellut samaa joka kerta kun olen nähnyt teidät. Mutta kuitenkin hieman ei tavalla."

"Kuinka niin?" kysyi neiti Pretty.

"Näin!" vastasi Simmons. "Joka kerta kun olen nähnyt teidät, olette mielestäni käynyt yhä kauniimmaksi! Mutta onko se mikään ihme? Enhän ole milloinkaan nähnyt sellaisia silmiä ja hiuksia, sellaista viehättävää suuta kuin teillä on. Kuinka mielelläni, mutta älkää suuttuko, suutelisinkaan teitä! Totisesti, kuinka mielelläni!"

Neiti Pretty painoi katseensa maahan ja punastui. Mutta Simmons huomasi heikkoja värähdyksiä siinä suupielessä, joka oli lähinnä häntä. Värähdykset tihenivät, ja Simmons kietoi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille.

"Mitä sanotte?" kuiskasi hän. "Kuulkaahan, miksi se ei voisi tapahtua?"

Neiti Pretty piirteli jälleen kuvioita sateensuojallaan ja katseli niitä vakavasti.

"Minä en ole milloinkaan ennen --!" änkytti hän.

"Se ei kelpaa lainkaan esteeksi, miksi ette nyt voisi!" vastusti Simmons, vetäen häntä lähemmäksi. "Suostukaa! Me olemme täällä kahden kesken."

Neiti Pretty katseli ympärilleen. Paikka näytti todellakin tarpeeksi yksinäiseltä, ja Simmonsin käsivarsi tuntui niin taivuttavalta.

"Ettekö sallisi minun?" kuiskasi Simmons.

Neiti Pretty silmäsi jälleen eri tahoille ujona ja levottomana.

"Oletteko ihan varma siitä, ettei täällä ole ketään katselijaa?" kysyi hän. "Minä en ollenkaan sietäisi, että..."

"Täällä ei ole ainoatakaan sielua!" sanoi Simmons. "Niinhän täällä on rauhallista kuin haudassa... eikä kukaan..."

Neiti Pretty päästi sateensuojan kädestään. Se liukui maahan, kun hän puolittain kääntyi pyytäjän puoleen.

"No silloin ei ole väliä!" kuiskasi hän. "Mutta -- ah, kuinka rohkea poika te olettekaan! Todellakin..."

Simmons ei menettänyt aikaa. Hänen suutelemaan valmiit huulensa hakivat neiti Prettyn huulia, ja hän suuteli tyttöä kerran, toisen ja kolmannenkin kerran ja yhä uudestaan. Eikä neiti Prettyllä ollut mitään tätä toistelua vastaan. Totta puhuaksemme hän ei ollut vain suostuvainen, vaan halukaskin nauttimaan kyllikseen tähän saakka tuntematonta hedelmää, kun oli saanut sitä maistaa. Hän kävi äkkiä kainon suopeaksi, ja muutamien minuuttien kuluttua Simmons oli vetänyt hänet polvelleen, painanut hänen päänsä olkapäälleen ja alkanut ottaa tullia hänen huuliltaan yhtä tuhlaavaisella tavalla kuin tyttö oli valmis sitä maksamaan. Neiti Pretty sulki silmänsä...

Mahdollisesti, jos hän olisikin pitänyt ne auki, hän ei olisi nähnyt muuta kuin lehväiset oksat ja herttaiset pensaat, joiden suojaan hän ja Simmons olivat piiloutuneet. Sillä juuri silloin hän antautui rakastajansa kanssa ensi kohtauksen kiihoitukselle ja uutuudelle eikä luultavasti olisi nähnyt mitään, vaikka hänellä olisi ollut kuusi paria silmiä. Eikä Simmonskaan nähnyt mitään. Hän oli tajunnut heti, että neiti Pretty, niin täysin kuin tältä puuttuikin kokemusta, oli hänen puhetapansa mukaan niin hullaantunut kuin tytöt suinkin voivat olla ja sitten kun jää oli murrettu suorastaan halukas tulemaan häntä puolitiessä vastaan ja antamaan saman verran takaisin kuin saikin, ja Simmons oli nyt innostunut käyttämään mahdollisuuksia hyväkseen, mikäli ehti. Hän tiesi sitä paitsi metsän ja erittäinkin tämän osan siitä hyvin yksinäiseksi paikaksi ja oli sen vuoksi opastanut neiti Prettyn sinne tahallaan. Niinpä hän uskoi olevansa ehdottomasti turvassa kaikilta huomioilta.

Mutta Simmonsia ja neiti Prettyä vakoiltiin sittenkin. Metsikön äärimmäisen laidan ja läheisen kukkulan laen välissä oli muuan nummelle rakennettu pieni maalaistalo, jossa Trevice-niminen isäntä elätti muutamia lampaita ja lehmiä. Trevice ansaitsi sillä niin vähän, että hänen täysi-ikäisten tyttäriensä oli pakko lähteä palvelukseen. Eräs heistä, Kitty-niminen, oli palvelijattarena rouva Champernownella. Kittyllä oli joka toinen sunnuntai-iltapäivä vapaa, ja tämä iltapäivä sattui juuri hänen loma-ajakseen. Hän lähti viettämään sitä vanhempiensa luona maatilalla ja tuntien seudun oikaisi sen metsikön halki, joka juuri silloin suojeli herra Simmons Hackdalea ja neiti Cynthia Prettyä. Päästyään sen keskelle Kitty kuuli jonkun tytön nauravan, jolloin hän lähti varovasti hiipimään pensaitten välitse ääntä kohti. Ja vaikka he eivät huomanneet häntä lainkaan eivätkä aavistaneet tytön olevan heistä vain kymmenkunnan metrin päässä, näki Kitty Simmonsin ja sen nuoren neidin, joka asui Chancellorissa, ja piti heitä silmällä... vihdoin pujahtaen tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullut lähelle ja miettien yhtä ja toista.

Lopulta myös Simmons ja neiti Pretty poistuivat metsästä, lähtien kävelemään kotiin Southernstowea kohti syksyisessä hämärässä niitä samoja rauhallisia kujia ja polkuja, joita pitkin olivat tulleetkin. He olivat molemmat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, ja kun he erosivat kaupungin laidassa, tekivät he keskinäisen lupauksen tavata toisensa seuraavanakin iltana. Neiti Pretty meni Chancelloriin, ja Simmons, tuntien käyttäneensä iltapäivän loistavasti ja ollen vanna siitä, että neiti Prettystä tulisi hänen lemmittynsä ja ehkä vielä enemmänkin, jatkoi matkaa mieliravintolaansa ja tilasi itselleen ryypyn. Nielaistuaan siitä puolet hän äkkiä muisti Jane Prattin ja vihelsi kimakasti.

Viime aikoina, sunnuntai-iltaisin, hän oli saattanut Jane Prattia kirkkoon ja jälkeenpäin tehnyt lyhyen kävelyretken hänen kanssaan. Hän katsoi kelloaan ja näki olevan liian myöhäistä. Mutta voisihan vielä tavata tytön tulossa kirkosta. Siihen oli kuitenkin paljon aikaa, ja hän tilasi toisenkin ryypyn, tupakoi tyynesti ja ajatteli vakavasti uusia suunnitelmiaan. Neiti Pretty omaisuuksineen kangasti komeana kaikissa hänen mielikuvissaan, ja hän uskoi voivansa olla sekä tytön että rikkauden oivallinen hoitaja.

Vihdoin hän meni sille kirkolle, jota neiti Pratt suosi. Mutta tyttöä ei näkynyt muiden seurakuntalaisten joukossa eikä muuallakaan, minkä vuoksi Simmons oletti, ettei tyttö ollutkaan käynyt jumalanpalveluksessa, ja lähti Ashenhurst-huvilaan. Hän ja Jane Pratt olivat keksineet erikoisen merkkijärjestelmän, ja muuan näistä merkeistä toi tytön pensaikkoon. Sieltä he kävelivät pimeässä hedelmätarhaan.

"Sinä et tullutkaan kirkkoon, Jennie!" kuiskasi Simmons. "Miksi?"

"En päässyt, ystäväiseni", vastasi sisäkkö. "Rouvalla on muutamia vieraita, ja hän pyysi minua jäämään kerrankin kotiin. Nyt en saa olla kanssasi pitkää aikaa, sillä minun pitää lähteä kattamaan illallispöytää."

"Anna minulle suukkonen kuitenkin", sanoi Simmons. "Kaiketi sinulla on sen verran aikaa, kultaseni?"

Neiti Pratt ei vastustanut sen enempää suutelemista tai syleilemistä kuin neiti Prettykään, vaan palkitsi Simmonsille anteliaasti hänen hellyytensä.

"Sinä et siis ole ollut lainkaan ulkona koko päivänä", sanoi sitten Simmons. "Etkö iltapäivälläkään?"

"En", vastasi neiti Pratt. "Minä olen pysynyt kotona koko iltapäivän. Aioin kyllä tulla tapaamaan sinua illalla, mutta silloin tuli vieraita. Mitä sinä olet tehnyt koko iltapäivän?"

"Tavallista sunnuntaihommaa vain!" vastasi Simmons kevyesti. "Olen hieman nukkunut, lueskellut ja tupakoinut -- perin ikävää. Minähän saan aina olla sunnuntait yksikseni, koska John viettää ne Selbeachissa, meren surullisten aaltojen lähellä. Kunpa sinä, Jennie, olisit ollut luonani arkihuoneessamme! Takassa paloi iloinen valkea, ja sen edessä oli mukava sohva. Niin, kultaseni -- mutta mitä hittoa tuo on?" Tämä huudahdus johtui siitä, että Simmons kosketti hienon kenkänsä kärjellä jotakin tavattoman kovaa esinettä, joka lojui ruohikossa hänen jaloissaan. Hän kumartui tavoittamaan sitä käteensä. Silloin purkautui toinen, hillitympi huudahdus hänen huuliltaan, ja sisäkön hämmästykseksi hän otti äkkiä esille taskulampun, vääntäen sen palamaan. Ja kun sen valo kohdistui neliöjalan suuruiseen maapalaseen, jonka yläpuolella hän sitä piteli, päästi hän vielä kolmannen, mutta hämmästyneemmän huudahduksen.

"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Revolveri!"

Hän suoristautui, tuijotti toveriinsa, katsoi maahan jälleen, kumartui vielä kerran, otti revolverin tiheästä heinikosta ja valaisi sitä sähkölampullaan. Neiti Pratt kirkaisi hiljaa ja perääntyi hänen vierestään.

"Sim, ole varovainen! Ah, luuletko tuota siksi aseeksi, jolla..."

"Luulen!" mutisi Simmons. Hän käänteli revolveria, katsellen sitä tarkasti, ja hätkähti jostakin uudesta huomiosta.

"Taivas varjelkoon!" sanoi hän. "Kuka olisi voinut ajatella..." Hän keskeytti ja silmäili sisäkköä kuin jokin olisi äkkiä riistänyt häneltä terveen järjen.

"Jennie", jatkoi hän käheästi "sinähän näet tämän? Ei sanaakaan, Jennie, ei sanaakaan tästä kellekään! Minä..."

Rakennuksen jossakin huoneessa soitettiin kelloa kovasti. Neiti Pratt säpsähti.

"Minun täytyy nyt lähteä, Sim", kuiskasi hän. "Käsittele varovasti tuota asetta, sillä sehän voi olla ladattu. Voi, ole hyvin varovainen!"

"Kyllä olen", vastasi Simmons kummallisen vakavalla äänellä. "Niin, mene sinä vain, koska sinua soitettiin. Ja muista nyt, Jennie, vaieta tästä."

Sisäkkö kiiruhti pois, ja jäätyään yksikseen Simmons pisti revolverin taskuunsa, poistuen siitä paikasta, josta oli sen löytänyt. Mutta äkkiä pysähtyen hän palasi ja mittasi huolellisesti askelillaan matkan löytöpaikasta hedelmätarhan laitaan. Matala pensasaita erotti sen siellä hiekkakuopasta, josta Deanen ruumis oli löydetty. Viisitoista metriä -- no niin, tuon aidan takana seisova voisi helposti heittää revolverin näin kauas hedelmätarhaan. Ja... joku olikin sen heittänyt.

Hän pujahti eräästä aukosta hiekkakuoppaan ja käveli aution ja kolkon alueen yli sivukujalle, päästen sitten pikku torille, jonka varrella hän asui. Hänellä oli hartiat kumarassa, pää painuksissa, kädet housuntaskuissa ja mieli syvissä ajatuksissa. Iltapäivän ihana seikkailu neiti Prettyn kanssa oli haihtunut muistista, sillä hän ei voinut pohtia muuta kuin löytöään. Hän ei ollut sanonut mitään Jane Prattille -- ei, ei, toisti hän itsekseen, ei kerrassaan mitään, ei vihjaustakaan! Mutta... hän oli tuntenut revolverin. Se kuului John Hackdalelle, hänen veljelleen. Siinä oli Johnin nimikirjaimet. Sepä se, ase oli epäilemättä Johnin! Ja mitä nyt tulisi?

Kotona oli hänen ja Johnin yhteisessä vierashuoneessa katettu illallinen kahdelle. Mutta Simmons tiesi veljensä sunnuntaihommat. John vietti täsmällisesti sunnuntainsa ystäviensä kanssa Selbeachissa merenrannikolla noin kymmenen kilometrin päässä ja palasi kotiin eräässä määrätyssä junassa. Niinpä hän tulisi vasta noin puolen tunnin kuluttua. Ja Simmons vei revolverin omaan makuuhuoneeseensa, lukitsi oven ja tarkasti asetta huolellisesti. Sillä oli ammuttu yksi laukaus. Hän pisti revolverin salaiseen piilopaikkaan.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Mustasukkaisuutta

Mutta sitten kun Simmons oli piilottanut revolverin sellaiseen paikkaan, mistä sitä ei kukaan voisi löytää, paitsi jos pantaisiin toimeen kotietsintä, jota tuskin tarvitsi pelätä, siirtyi hän toiseen vaiheeseen epävarmuuden tilassa. Hän tiesi ihan varmasti revolverin olevan veljensä oman ja muisti selvästi, kuinka ja miksi John oli sen hankkinut ja missä sitä säilytettiin. Siihen ei liittynyt mitään salaisuutta; revolveria pidettiin tavallisesti Johnin makuuhuoneessa eräässä lipastossa, jossa oli sekalainen kokoelma kaikenlaista tavaraa ja jota ei milloinkaan lukittu. Hän meni tarkastamaan tätä lipastoa ollakseen ihan varma asiasta. Siellä ei ollut revolveria, eikä hän ollut ajatellutkaan että se siellä olisi. Hänellä oli juuri se revolveri, jonka piippuun oli kaiverrettu nimikirjaimet J. H. Niin pitkälle oli siis asia selvillä! Kun sen yksityiskohdat liitettiin yhteen, saatiin tulokseksi: Hän, Simmons, oli löytänyt revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta melkein sen paikan vierestä, mistä James Deanen ruumis oli löydetty pään läpi ammuttuna, ja revolveri oli epäilemättä hänen veljensä, John Hackdalen, omaisuutta. Se oli varmaa -- yhtä varmaa kuin sekin, että hän oli Simmons ja että tuo liha tuolla illallispöydällä oli kylmää paistia.

Sepä se, mutta mitä sitten? Hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin, mutta yhdestä seikasta hän oli kuitenkin varma. Hän aikoi kääntää tämän ja kaiken muunkin siihen liittyvän omaksi hyödykseen. Koko ikänsä hän oli väsymättä koettanut painaa mieleensä ohjetta, jota hänen vanhempi veljensä oli teroittanut hänelle lapsuudesta saakka: Pidä silmällä omia etujasi, itse ensin ja hiiteen kaikki muut! Se oli Simmonsin uskonkappale, ja hän uskoi siihen todella hurskaasti. Hän ei välittänyt paljoakaan siitä, oliko hänen veljensä ampunut Deanen vai oliko sen tehnyt rouva Champernowne tai herra Alfred, mutta siitä hän oli varma, että joku heistä oli syypää ja että hänellä nyt oli keinoja, joiden avulla voisi todistaa heidän rikollisuutensa, sillä luultavasti he kaikki kolme olivat syyllisiä, joko murhaajina tai apureina. Mutta viis siitä -- se oli mitätön sivuseikka. Hänestä oli samantekevää, vaikka he olisivat ampuneet jonkun Deanen joka päivä, jos se vain olisi heitä miellyttänyt. Hänen harrastuksensa kohdistui siihen, mitä hän voi todistaa näillä tiedoillaan. Rouva Champernownen täytyi maksaa, koska hän oli rikkain koko joukosta. Niin, vihdoinkin hän oli saanut rouvan, Johnin ja kaikki muutkin silmukkaansa ja aikoi kiristää sitä yhä ahtaammaksi, jos vain tarve vaati, kunnes he kaikki ryömisivät hänen jaloissaan. Hänen ei tarvinnut kiinnittää huomiotaan muihin kuin yhteen ainoaan henkilöön -- omaan itseensä. Hän luovuttaisi mielellään rouva Champernownen ja herra Alfredin poliisin käsiin, jos hänen olisi pakko -- mielellään, jopa Johninkin, sillä hänenhän piti ajatella vain itseään alinomaa. Mutta Simmons tiesi, ettei hänen tarvitsi luovuttaa heistä ketään poliisille, koska rouva Champernowne varmasti maksaisi. Hänellä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin jatkaa varovaisesti, ottaa selko parista pienestä yksityiskohdasta ja sitten valita sopiva sielullinen hetki nopealle, päättäväiselle ja säälimättömälle iskulle.

Hänen veljensä tuli kotiin, ja Simmons käyttäytyi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän söi illallisensa, jutteli ja istui vielä hetkisen valveilla poltellen savukkeita, Johnin pistäessä piippuunsa, ja meni vihdoin makuulle onnitellen itseään menestymisensä johdosta. Kun otettiin huomioon hänen ehdoton onnistumisensa neiti Prettyn seurassa ja hänen hedelmätarhassa tekemänsä löytö, oli hänellä ollut hyvä päivä, oikeinpa loistava. Hän nukkuikin sikeästi.

Mutta jos Simmons olisi tiennyt, mitä tapahtui eräässä Ashenhurst-huvilan palvelijain puolisessa makuuhuoneessa, olisi painajainen ahdistellut häntä, niin että hän olisi ollut märkänä tuskanhiestä ja vapissut päästä jalkoihin asti, mikä olisi heikontanut hänet nopeasti kuivuvalle rannalle ajautuneen maneetin kaltaiseksi. Hänen suunnitelmaansa heikonnettiin hänen tietämättään, hänen verkkoaan revittiin säpäleiksi, ja maata kaivettiin pois hänen jalkainsa alta.

Kitty Trevice palasi rouva Champernownen huvilaan iltapäivälomaltaan noin kello kymmenen aikaan illalla ja tapasi Jane Prattin ja muut palvelijat illallispöydässä. Myöhemmin hän ja Jane poistuivat siihen huoneeseen, jossa he yhdessä asuivat. Koska Kitty ja Jane olivat jo kauan olleet tuttuja keskenään, olivat he niin hyviä ystäviä, etteivät salanneet toisiltaan lemmenjuttujaan, ja Kitty tiesi vallan hyvin, että Simmons oli Janen uusin mielitietty ja sellainen, jota ei haluttu menettää, että sisäkkö siis oli hyvin halukas rupeamaan rouva Simmons Hackdaleksi. Ja riisuessaan vaatteita yltään yöksi hän äkkiä kääntyi ystävänsä puoleen, luoden katseita, jotka sisälsivät enemmän kuin yhden asian.

"Jennie", kuiskasi hän, "minulla on sinulle jotakin kerrottavaa. Ja sinun pitää ottaa se oikealta kannalta ja olla kiitollinen, kun sinua on ajoissa varoitettu."

"Varoitettuko?" huudahti neiti Pratt kääntäen äkkiä epäilevät kasvonsa Kittyyn päin. "Mistä sinä puhut? Kenestä? Mitä sinä olet kuullut?"

"En ole kuullut mitään, vaan nähnyt sitä enemmän!" sanoi Kitty. "Kuulehan nyt, älä ryhdy enää mihinkään tekemisiin Simmons Hackdalen kanssa! Hän pettää sinua!"

Neiti Pratt pudotti vaatekappaleen, johon juuri oli aikonut pukeutua, ja huohotti hätääntyneenä.

"Mitä -- mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Kitty?" kysyi hän. "Joku on..."

"Ei kukaan ole kertonut minulle", vakuutti palvelijatar. "Minä puhun nyt vain siitä, mitä itse tiedän, niin että nyt sen kuulit. Simmons Hackdale kohtelee sinua häpeällisesti -- hän pettää sinua. Hän vie sinut kävelemään ulkosalle ja rakastelee sinua ja tekee kaikkea muutakin sellaista, ja kuitenkin hän koko ajan seurustelee Chancellorissa asuvan nuoren neidin kanssa -- jos hän onkaan mikään oikea neiti. Siitä", lopetti Kitty keikauttaen päätään, "voi kyllä olla eri mieltä".

"Mitä sinä tarkoitat?" toisti neiti Pratt heikosti.

"Sen kyllä kerron", sanoi Kitty. "Kun olin menossa kotiini tänään iltapäivällä, poikkesin Daneslayn metsän halki, ja sinähän tiedät, kuinka yksinäistä siellä on. No niin, vaikka he eivät nähneetkään minua, näin minä sen neiti Prettyn ja sinun Simisi siellä eräässä kauniissa rauhallisessa sopessa, niin juuri!"

"Etkä nähnyt!" huudahti neiti Pratt. "Hän sanoi minulle olleensa kotonaan tänään iltapäivällä."

"Silloin hän on valehdellut hävyttömästi", sanoi Kitty. "Hyväinen aika, minähän olin ihan heidän vieressään He olisivat kyllä suuttuneet aika lailla -- tyttö ainakin, uskallan lyödä siitä vaikka vetoa -- jos vain olisivat tienneet, kuinka lähellä minä olin!"

"Mitä he -- mitä he tekivät?" kysyi neiti Pratt vieläkin raukeammin kuin äsken.

"Tekivätkö? He suutelivat ja kuhertelivat kuin hullut tai puolihullut", vastasi Kitty. "Minä voin sanoa sinulle nähneeni koko paljon. Jos nuoret herrasnaiset käyttäytyvät noin rumasti nuorten miesten kanssa, niin voin vain sanoa olevani kiitollinen siitä, että osaan käyttäytyä paremmin. Minä puhun kaikissa tapauksissa totta, Jennie, ja jos olisin sinun sijassasi, antaisin Simmons Hackdalen, kun hän seuraavalla kerralla tulee viheltelemään hedelmätarhaan, vihellellä siellä tarpeekseen tai lähettäisin hänet tiehensä nolaamalla hänet ensin -- mokoman hulttiomaisen petkuttajan!"

Neiti Pratt ei vastannut, meni vain vuoteeseensa. Viiden minuutin kuluttua hän kuuli Kitty Trevicen hengittävän sikeään uneen vaipuneen ihmisen säännölliseen tapaan. Mutta neiti Pratt ei saanut unta. Hän tunsi Kittyn; tämä oli rehellinen nuori tyttö. Sen vuoksi olikin Sim ilkeä valehtelija. Ja kuitenkin -- hän oli rakastunut Simiin kovasti. Sim oli liehitellyt häntä tulisemmin kuin kukaan sitä ennen, sillä vaikka Sim olikin vielä nuori, tajusi Jane hänen perehtyneen sellaisiin asioihin. Hän oli pitänyt siitä tavasta, kuinka Sim oli suudellut häntä heidän salaisissa kohtauksissaan hedelmätarhassa ja viereisillä kujilla -- ja nyt hänelle kerrottiin ehdottomana totuutena, että Sim tuhlaili suutelojaan ja syleilyjään toiselle tytölle. Hän oli nähnyt tuon toisen lemmityn, hänen hienot pukunsa ja kauniit kasvonsa ja kaiken muunkin. Neiti Prattin rinnassa syntyi äkkiä kiihkeä, järjetön ja raivoisa mustasukkaisuuden vimma. Kuta kauemmin hän lepäsi valveillaan, sitä kiihkeämmäksi se kävi. Se kidutti häntä hänen vihdoinkin vaipuessaan uneen, se vaivasi häntä hänen herätessään väsyneenä ja raskassilmäisenä aamulla eikä jättänyt häntä rauhaan päivälläkään. Ja Kitty Trevice kohenteli silloin tällöin sen polttavaa tulta. Sitten kun rouva Champernowne ja herra Alfred olivat syöneet päivällistä iltapuolella maanantaina, pyysi Jane Pratt lomaa voidakseen mennä kaupungille ja saikin lähteä. Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja poistui talosta vasta illan pimetessä. Hän meni suoraan Chancellorin takaportille ja sitten keittiön ovelle kysyen Gracie Whiteä. Tämä oli hänen toinen ystävänsä, joka oli jo jonkun aikaa ollut Chancellorin toisena sisäkkönä ja päässyt harhateille joutuneen Mary Sandersin jälkeen ensimmäiseksi. Neiti Pratt piti jokseenkin mahdollisena, että Gracie voi kertoa hänelle jotakin, mitä hän tahtoi tietää. Ja kun Gracie tuli, vei hän tytön pihalle rauhalliseen soppeen.