Part 6

»Tiedätkö, minusta on useasti ollut kuvia maan lehdissä?» Margareta yritti puhua suurten tavoin.

»Eihän? Miksi?» Ritva oli taas pelkkänä korvana.

»Siksi, että olen saanut mallikasvatuksen.»

»Mitä se on?»

»Jopa sinä jaksatkin kysyä! Se merkitsee vain sitä, että minun äitini tietää paremmin kuin muut äidit, miten annetaan auringonkylpyjä lapsille. Ja minä saan seistä ihka-alastomana rannalla, ja minut kuvataan, ja äiti kirjoittaa tekstin, ja sitten muut saavat oppia tekemään samoin. Ymmärrätkö?»

»Vähän.»

»Uh, vaivaista! Sinä olet väsyttävä.»

»Kuinka niin?»

»Ole vaiti!» Margareta suuttui.

Mutta ennen erkanemista hän tekee vielä valtavan yrityksen valaistaksensa tuon typerän olennon mieltä.

»Äitini on myös hyvin usein lehdissä. Hän on malliäiti. Hän tietää, miten sellaiset lapsenhousut leikataan, jotka eivät kiristä eivätkä irriteeraa pintaa, siksi hän saa niitä kuvilla demonstreerata. — Ja sitäpaitsi hän tuntee sormenpäillään, mikä on oikeata porsliinia, mikä väärää. Se on tärkeätä juuri nyt, suuren matkimisen aikakautena. Ymmärrätkö?»

»En.»

Silloin puhujan ääni väräjää mielenliikutuksesta.

»Äitini kahvipöytä on kulkenut läpi Euroopan. Sen kaltaista ei juuri missään ole.»

»Oh-oo! Onko se nyt kotona teillä taas?»

Margareta räpäyttelee silmiään.

»Kotona se on ollutkin koko ajan. Hanhi, puhunhan minä kuvista!»

Nyt Ritva suoristautuu.

»Onpa minunkin äidistäni sellaisia otettu — ja monta.»

»Missä?»

»Oopperassa!»

He seisovat vastakkain tuijottaen toistensa silmiin kuin kaksi kukonpoikaa.

»Oopperassa? Siinä komelianttipesässä!»

»Mitä se sitten on?»

»Se on — ooppera.»

He eroavat kiukuissaan, mutta aidan takaa kuuluu Margareta kysyvän:

»Mitä äitisi siellä tekee? Onko hän brimatonna edes?»

»Hän on — tähti!»

Sen jälkeen he olivat vihoissaan toisilleen pitkät ajat.

Mutta Ritva kaipasi toveriaan koko sydämestään. Siksipä hänen riemunsa oli niin rajaton, kun he taas yhdessä lähtivät kouluun ja käsikädessä palasivat kotiin. Margaretan suuri varmuus vaikutti rauhoittavasti hänen levottomaan olentoonsa, ja hän tunsi sen. Äidilleen Ritva oli luvannut olla suuttumatta ystäväänsä koskaan enää. Oli kulunut viikkoja ilman yhteentörmäyksiä, he olivat eläneet sulassa sovussa. Mutta ukkospilvi nousi pian uudelleen heidän taivaalleen, ja siitä tuli kohtalokas hetki.

»Tiedätkö, että meillä on mallitalo maalla?» Margareta alkoi.

»Mitä se on?» — Sama kysymys.

»Selitän. Se on sellainen ylen kaunis ja ensiluokkainen paikka, jonne ihmiset tulevat joukoittain katselemaan ja oppimaan pitkin vuotta. Kun he sitten ovat syöneet ja juoneet ja sanoneet: »ihmeellistä» taikka »saavuttamatonta» ja sen sellaista, silloin on retkeily onnellisesti päättynyt. Ja meillä on rauhaa.»

»Vai niin.»

»Katso, meillä on monta sellaista joka kesä.»

»Vai niin!»

He olivat ehtineet koulun portille, kun Ritvan katse äkkiä kirkastui.

»Voi, nyt minäkin ymmärrän koko asian! Meilläkin saaristossa on joskus tuollaisia retkeilyjä. Kurjet! Tiedäthän, kurjet! Ne eivät koskaan tule lähemmäs kuin suurelle suoniitylle. Mutta sielläpä heillä vasta onkin eri hauskaa. He astelevat edestakaisin pehmein, huojuvin askelin, nokkivat lakkaamatta toisiaan ja kirkuvat: »kur-kii, kur-kii! — Ja sitten ne matkustavat. Keväisin pohjoiseen päin, syksyllä etelään.»

Ritvan ääni oli noussut ja laskenut kertomuksen mukaan. Suurin elein hän oli matkinut lintujen lentoa, mutta Margareta oli ollut häpeissään ja onneton.

»Älä viitsi, kuule! He katselevat sinua, Ritva.»

»Ketkä?»

»Hyi, kaikki! Etkö näe?»

Toverit piirittivät heidät joka puolelta, mutta he eivät tehneet pilkkaa, ei, he vaativat vain pikku Ritvaa kertomaan paljon enemmän kesäkotinsa satulinnuista. Ja sitä ei tarvittu pyytää kahta kertaa.

Mutta siitä päivästä ilmestyi halkeama muuriin. Se laajeni armotta.

Vaieten he kulkivat yhdessä, Ritva sulki kotiporttinsa helpotuksesta huoaten, ja onneksi suru jäi sen ulkopuolelle.

Kotona hän oli onnellinen.

Iltaisin isä luki heille, siellä elettiin loppumatonta satua, siellä hän sai tanssia, äidin säestäessä, taikka kuunnella äidin laulua, joka kantoi hänet pois unelmien saarelle hopeasiivin.

Vielä kerran he joutuivat taisteluun, Margareta v. Wahren ja hän, ennenkuin heidän lapsuudenystävyytensä satulinna muuttui raunioiksi.

»Olet aina liian koreasti puettu.»

Ritva säpsähti ja kysyi kauhistuneena:

»Kenelle sinä puhut?»

»Sinulle. — Ja minun äitini ei voi kärsiä sinua.»

»Miksi?»

»En tiedä. Taikka tiedän kyllä. Vanhempani eivät jaksa sietää sinun äitiäsi. Nyt sen tiedät.»

Ritva huudahti kuin olisi lyönti sattunut häneen, käänsi selkänsä Margaretalle ja alkoi juosta. Eikä pysähtynyt ennen kuin kotinsa kynnyksellä. Koski, koski! Mutta hän päätti olla puhumatta asiasta sanaakaan omaisilleen. Ja hän pui nyrkkiä.

Illalla hän ei voinut nukkua. Sydän takoi. — Äiti oli vielä ylhäällä. Hyvin hiljaa Ritva kuiskasi:

»Huuletko, että Margaretalla on aivan 'oikeat' vanhemmat?»

»Tietysti, lapsi. Miten sinä nyt sellaisia aprikoit?»

»Katso, kun hän saa hopeamarkkoja siitä, että hän kattaa pöydän. Sellaista annetaan vain vieraille ihmisille.»

»No, unohda pois se asia! Ei äiti voi muuta sanoa. Hyvää yötä!»

Hän yritti nukkua, mutta sydän oli pakahtua, ja melkein kirkuen hän huusi:

»Äiti, rakas, pikku äiti — miksi Margaretan vanhemmat eivät voi sietää sinua? Miksi?»

Äiti lysähti kasaan matalalle tuolille Ritvan viereen, mutta hän hymyili valoisasti:

»Rakkaani, se on kokonaan n.k. makuasia. Toiset pitävät mustasta, toiset valkoisesta, on ihmisiä, joille punainen väri on kauhistus. Ja Maija-Stiinamme esimerkiksi pitää paljon enemmän paksuista kanoistamme kuin laululinnuista kesämökkimme puutarhassa. Kanat antavat munia, ilman niitä on vaikeata tulla toimeen, mutta voi elää — ilman lauluakin! — — Koeta nyt nukkua, rakas lapsi!»

Keskellä yötä Ritva herää. Äidin huoneessa tuli palaa, mutta, mitä hän kuulee? Nyyhkytyksiä? Äitikö itki? Hän aukaisee hiljaa oven, siristää silmänsä valoa kohti ja hiipii varpaillaan äidin luo. Ritvan omat, pienet sukat ovat parsittuina hänen helmassaan, ja kaunis koulupuku riippuu tuolin selkänojalla, uusi, valkoinen pitsi kaula-aukossa. Mutta äiti itkee! Nyyhkyttää! Lapsi on jäykkänä kauhusta, kunnes hänen omat kyynelensä rupeavat vuotamaan. Se helpottaa.

Äiti suutelee häntä hellästi: »Hiljaa, hiljaa, pikku Ritva! Emme saa herättää isää!» Hän puhuu rauhoittaen. Mutta tyttönen on kuuro, hän painautuu äitiinsä pohjattomassa surussa, sillä hän tietää, että Margaretan sanoilla ja äidin kyynelillä on jokin salainen yhteys, josta hän ei pääse selville.

* * * * *

He kulkivat omia teitään monta, monta vuotta, Ritva Talas ja Margareta von Wahren.

Miten kauas muistot olivat hänet vieneetkään! Kaukana häämöttää Suomen ranta! Lokkiparvi tihenee.

Margareta seisoo varmana kannella — suuren retkikuntansa ympäröimänä. Puhetta riittää yhä.

Ritva hymyilee itsekseen.

IX.

Könni-kello Ritvan ateljeessa oli ihmeissään mutta sangen iloinen. Se oli kauan katsellut talvista aurinkoa, joka paistoi huoneeseen heittäen kultasäteitään kimpuittain seinien pinnalle paljastaen hienon lukinverkon siellä täällä, sytyttäen tanssivia liekkejä purppuranpunaisiin verhoihin. Kello oli juttutuulella, sillä nuoret askelet, jotka kiireisesti liikkuivat suojassa, olivat saaneet hänen mielensä leppoisaksi ja lempeäksi kaikkia kohtaan. Joko nyt loppuisi pyhä hiljaisuus? Enteet näyttivät ainakin myönteisiltä. Yhä punaisemmin hohti taivaan kilo, ja vanha kello mumisi:

»Olet suuri mestari, sinä valonantaja — iästäsi huolimatta!»

Iloiset säteet säkenöivät vanhan kellon ylitse. Kiitokseksi se kajahdutti muutamia hitaita lyöntejä niin mahtavasti, että rinta rasahti. Tarun tumma katse kohtasi hänet, siinä oli odotusta ja pienen pieni hymyn häivä väräytteli suupieltä. Tyttö oli aina rakastanut tuota vakavaa vanhusta äidin työhuoneen nurkassa.

»Jopa keveästi heletät, piika hienohelma», kello kuiskasi. »Maija-Stiinan kanssa olimme usein sotajalalla. Hänellä oli tapana töytäistä minua ylenkatseellisesti. Olin hänen mielestänsä ruma, mutta hän ymmärsi kuitenkin, että kuuluimme molemmat samaan perheeseen, siksi vihamielisyydet eivät koskaan käyneet sietämättömiksi. Ja hän piti minua kunnossa, veti oikealla ajalla — joskus oikein hellin käsin. — Mutta sinun vertaistasi ei ole, tyttöseni! Kerron sinulle salaisuuden; sinulla on sukusi silmät.»

Taru aukaisi kaapin oven. Sisäosa oli ajan tummentama, luodit heiluivat hiljaa, vaikk'ei hän niihin ollut kajonnutkaan. Hän poisti hellävaroen tomun rosoisista nurkista ja huomasi samassa puuhun kaiverrettuja kirjoituksia, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Nimiä, nimiä vain, vuosilukuja, tähtiä ja ristejä. Viimeiseksi isoisän ja vanhan-äidin! Ne hän tunsi. Äidin käsialakin oli hänelle sangen tuttu, mutta syntymä- ja kuolinmerkit olivat toisenlaiset kuin muut. Synkkää mustuutta ei niissä ollut, ei, kullalla äiti oli ne koristanut. Taru istuutui lattialle vanhan kellon eteen nojaten leukansa käsiin. »Puhu, sinä uskollinen ystävä!» hän pyyteli silitellen kaapin kovia sivuja. Ja hiljainen työhuone täyttyi kuiskeilla, joita vain hän kuuli:

»Vietre piikasein!» kello tikitti. »Säälin sinua ja koko kaunista sukukuntaasi. Olette kuin maan yrtit, synnytte kukkiaksenne, kukoistatte, kuihdutte ja joudutte kerran Tuonen virran aaltoihin. Mutta aikanne on niin lyhyt, ehditte tuskin kasvaa täyteen mittaanne, kun jo armoton sammuttaja astuu eteenne, sulkee teiltä tien ja osoittaa minulle lähdön hetkeä. Silloin vanha sydämeni vavahtaa — ja vaikenee.

Olenpa nähnyt heitä monen monta — sukusi suuria ja pieniä — kaukana täältä, Pohjanmaan tasangolla. Synnytyshetket on merkitty pintaani, olen nähnyt keväisen onnen hipovan morsianten huntuja, olen kuullut ihmisriemun ja surun aaltoilua ympärilläni, mutta kaikki on vain ollut liian lyhyttä. Kerran minäkin olen toivonut osaavani itkeä. Se oli silloin, kun äitisi isä vei minut pois sukutalonsa vieraspirtistä ja toi minut tänne — suurkaupungin vilinään. Pirstoutuneena olisin tahtonut saapua perille — mutta minä kestin vasten tahtoanikin. Kutsuin ryöstäjäni herjaksi, vaikka häntä rakastin. Päätin pahasti kostaa, löin vääriä lyöntejä pitkät ajat, mutta toinnuttuani ensi kauhustani huomasin vanhan toverin samassa suojassa. Nurkkakaappi tuolla! Ja vihani suli. Kun aurinko aamulla sattui kaapin kanteen, koin uuden yllätyksen. Vieraspirtin komea tinakynttilänjalka seisoi siellä kuten ennen. Meitä oli siis kolme, ja kolme on pyhä luku!»

Taru yhäti sormeili tähtiä ja ristejä.

»Kenen vuoro nyt seuraa?»

»Ei sitä tiedä muu kuin Yksi. Ei ole hyvä kysyä, täytyy odottaa ja elää.»

»Mutta — ellei jaksa.»

»Ovathan muutkin jaksaneet, tarkoitan sukusi unennäkijät, soittajat ja savenvalajat. Ethän ole heitä heikompi, tumma tiuku? Taikka pelkäätkö elonillan terhentä — jo nyt?»

»En, en!»

Vanha kello tikitti rauhallisesti.

Taru nousi. Hän palasi työhönsä. Syvä, hidas katse solui lopuksi jokaisen esineen ylitse, niin, hän oli nyt valmis, enempää hän ei voinut tehdä, mutta onnelliseksi hän siitä huolimatta ei tuntenut itseänsä. — Uusi järjestys vaivasi häntä. Äidin työhuone, äidin oma valtakunta! Se uhkui kauneutta, mutta miksi kaikki taideteokset niin armottomasti oli siirretty pois heidän salongistaan? Sitä lapsi ei jaksanut käsittää. Eikä hän pitänyt isän katseesta, kun tämä selitti, etteivät nämä alastomat olennot enää sopineet paikkaan, johon tästä lähtien nuoria ja vanhoja kokoontui hengellisiin kokouksiin. Tarua puistatti, eikä hänellä ollut mitään sanomista isän kysyessä, eikö noin iso tyttö jo tietänyt olevansa — täysikasvuinen.

Täydessä valaistuksessa korkealla jalustalla oli Ritvan viimeinen marmoriveistos: »Tyttö ja sammakko.»

Miten hyvin Taru muisti jokaista hetkeä, pikku seikkoja myöten, jolloin se valmistui! Tuntikausia hän oli saanut olla polvillaan soittamassa pajupilliä suurelle sammakolle, joka kuunteli koko rumalla olennollaan. Eikä hän siihen koskaan väsynyt, sillä äidin sadut olivat mukana, äidin hyräily soi hänen korvissaan. »Tein minä pillin pajupuusta — toki vain pajupuusta», he lauloivat yhdessä, ja sitten seurasi kertomus kuninkaanpojasta, joka niin useasti elämän taipaleella tulee meitä vastaan halpaan viittaan puettuna, köyhyyden naamio kasvoillaan, mutta kruunu kätkettynä pukunsa poimuihin. — Kaksi polttavaa kyyneltä vieri Tarun poskea pitkin. Oi, hän muisti niin selvästi, että isäkin oli pitänyt äidin ja hänen satutytöstään! Mutta nyt oli kaikki muuttunut — kuin taikaiskulla.

Lean askelet kuuluivat käytävästä, ja Taru kuivasi kiireesti silmänsä, otti punaiset tulppaanit ikkunalaudalta ja siirsi ne verhon taakse, jossa äidillä oli makuusuojansa.

»No, vieläkö sinä tuolla hääräät? Minäkin tarvitsisin apua.»

Lean posket punoittavat, valkoinen liina on sirosti solmittuna korvan juurelle. Hän on terve ja kukkea kuin kesäinen ruusu, mutta suuresta vauhdikkuudestaan huolimatta hän tarvitsee aina apua, varsinkin Tarun taholta. Ja sisar toimii hiljaa ja tuloksellisesti. Lea korjaa kiitokset. Eikä kukaan sitä huomaa, kaikki ovat siihen tottuneet. Vanha Maija-Stiina oli ollut ainoa, joka teki tenää, mutta nyt hänkin on poissa, ja Toinille, joka nyt täyttää vanhuksen sijan, on Lea-tyttönen täydellinen ilmestys. Palvominen on järkähtämätön. Taru jää varjoon.

Lea lyö kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä avattuansa oven. »Sinä olet tehnyt ihmeitä! Ateljee on kuin taidenäyttely!»

Tarun suu on katkera hänen sanoessansa:

»Mutta, mitä sinä luulet äidin sanovan tästä?»

»En tiedä. En ole sitä ajatellut. Totta kai hänen on pakko myöntää, että on parasta — juuri näin, uskovaisessa perheessä.»

Viimeiset sanat pyrkivät väkinäisesti huulien yli, mutta sointi on sellainen, että vieras luulisi hänen puhuvan armaastaan.

Taru poistuu huoneesta, sulkee oven ja sanoo synkästi:

»Täällä on tehty rikos, usko minua, saamme tätä vielä katua.»

* * * * *

Koko ilma on hienoja lumikristalleja täynnä, niitä kimmeltää kaikkialla, ne laskeutuvat hunnun tavoin talvisen auringon eteen ja peittävät maan hiljan-hiljaa.

»Rasahtaa jalkojen alla», sanoo Ritva Eerolle heidän lähestyessänsä kotiaan.

»Niin, tulee pakkasia», Eero nyökkää. Kaksi suoraa, sinertävää savupatsasta nousee ilmaan, joku raoittaa kuistin ovea.

»Koti!» Ritva puristaa miehensä käsivartta, mutta Eero ei vastaa. Hän on niin kauan odottanut tätä hetkeä — ja nyt, kun se on tullut, on hän väsynyt, väsynyt ja — vanha.

Vaimo katselee häntä sivulta.

»Olet kovin muuttunut, Eero!»

Mies suoristautuu, mutta painuu pian taas etukumaraan.

»Niin sinäkin», hän sanoo keveästi.

Portailla Ritva äkkiä pysähtyy, hän vapisee, sydän takoo. Eero tarjoaa hänelle kätensä.

»Peloittaa», Ritva mumisee. Eero ei sitä kuule, vaan kysyy:

»Mitä sanoit?»

»Peloittaa!»

»Mikä? Olethan sinä nyt kotona!»

»Niin olen — mutta sittenkin!»

»Saamme ehkä aloittaa elämämme — uudestaan.»

Ritva riistäytyy irti ja juoksee sisään.

»Lapsukaiset, lapsukaiset!» hän riemuitsee lakkaamatta.

* * * * *

Päivällispöytä on katettu neljälle. »Missä Inkeri on?» äiti kysyy hymähtäen.

»Heillä on ompeluseura neiti Holmin luona tänään. On niin paljon tehtävää näin joulun edellä», Eero selittää.

»Sepä hauskaa! Kiltisti tehty muuten, että jätti meitä varten nämä ensimmäiset tunnit.» Ritva puhuu vallattomasti, mutta Toinin kasvot häviävät samassa ovensuusta.

»Entä — Maija-Stiina?»

Eero rykäisee vaivautuneena:

»Hän elelee nykyjään kotipuolessaan.»

»Elelee? Eikö hän enää palaa? Tuliko hän sairaaksi?»

»Ei. Mutta sattui muita ikävyyksiä. Inkeri ei pitänyt hänestä, ja olihan Maija-Stiina jo vanha.»

Ritva puree huuliaan.

»Hän oli ainoa perintö — jonka kotoani toin sinun taloosi, Eero», hän lausuu äänettömästi.

Tuokion vaiettuaan Eero virkkaa:

»En tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Siksi en kirjoittanut. Nuori Toini sopii meille erittäin hyvin. Hän on kääntynyt — hänkin.»

Keskustelu ei enää suju, Tarun kasvot ovat kalpeat. Hän ei syö juuri mitään. Polttavin silmin hän katselee äitiään, jonka ruskea iho näyttää niin ohuelta ja läpikuultavalta. Hän voisi langeta polvilleen hänen eteensä pyytääksensä anteeksi, anteeksi.

Sanaa sanomatta he nousevat aterialta.

Tuli räiskyy iloisesti salin uunissa, kruunun kynttilät on sytytetty. Iso huone kylpee valossa, mutta Ritva seisoo flyygelin luona kuin sokaistuna — kuin unessakävijä.

»Mitä kaikki tämä merkitsee, lapset? Selittäkää, äiti ei ymmärrä yhtään mitään!» Kaikki on hiljaa.

Keisariajantyylinen tumma kalusto on aiheettomasti siirretty nurkkaan, ja sen takana seisoo kipsinen jäljennös Thorvaldsenin Kristuksesta ojennetuin käsivarsin. Asetelma olisi voinut olla kaunis, mutta juuri nuo käsivarret rikkovat kaikki linjat taustan värikkäissä lintu-maalauksissa.

»Tuohan on räikeä rikos.» Ritva huohottaa suunniltansa hämmästyksestä. »Että saatoitkin, Eero!»

Mutta mies ei kuule häntä, hän on vetäytynyt omaan huoneeseensa. Horjuvin askelin Ritva poistuu. Ateljeen ovi on auki. Hento tytönvarjo liikkuu huoneessa.

»Taru!» äiti kutsuu. »Taru!»

Seitsemän kellertävää kynttilää palaa vanhassa tinajalustassa, niiden valo on lempeä kuin äidin silmäin loiste. »Tyttö ja sammakko», suuren korkokuvan alkuvaiheet paljastettuina, »Vanha kellonsoittaja» pronssissa, »Äidin ilo», koiratutkielma — kaikki ne kuiskaavat hänelle oman tarinansa, seinien etsauksia myöten.

Ritva vetää Tarun luokseen, hyväilee hänen tukkaansa ja suutelee kylmiä sormia, jotka väsyneinä lepäävät hänen polvillaan.

»Miten kauniisti olet äitiä, ajatellut, lapsukainen! Kiitos, kiitos!»

»Olen kaivannut sinua niin — paljon! Olen ollut yksin.» Hän puhuu katkonaisesti ja hyvin hiljaa hiipien yhä lähemmäksi äitiään, kunnes hän piiloittaa päänsä Ritvan helmaan.

»Olethan ajatellut minua — usein?»

»Olen, rakkaani!» — Mutta sanat kuolevat Ritvan huulilla pitkään nyyhkytykseen. Taru nostaa päänsä, silmät kysyvinä, ja äiti sulkee ne kädellään. »Pyhäköissä muistin sinua, lapsi.»

»Olisit muistanut silloin, kun etelän kevät puhkesi kukkaan, kun yrtit tuoksuivat.»

»Miksi juuri silloin?»

»Siksi, että maan kasveilla on juuret, jotka elävät, mutta temppelien ruusut on tuomittu kuolemaan.»

Ritva kuuntelee kummastuneena nuoren äänen uusia sointuja.

Niin he istuivat, tunnit vierivät, äiti on unohtanut kotiintulonsa yllätykset kokonaan. Kynttilät ovat palaneet melkein loppuun, kun Lea kutsuu heidät teelle.

Inkeri on kotona. Hiukan hermostuneesti hän toivottaa kälynsä tervetulleeksi kotiin. Ritva kiittää.

»Näin aivan vilahdukselta Margareta v. Wahrenin. Sanoi olleensa matkatoverinasi.»

»Niin, me tapasimme laivalla. Hänellä oli oma joukkonsa.»

Myöhemmin syntyi outo levottomuus Ritvan kertoessa Etelästä, suuresta jäätiköstä ja Fülgenhüttenin asukkaista. Hän tunsi selvästi, että jokainen sana arvosteltiin, että jokainen kuvaus joutui kultavaa'alle, ja hän oli jo sanonut hyvää yötä, kun Eero, vilkaistuansa kelloon, virkkoi:

»Meillä on ollut tapana laulaa yhdessä iltaisin. Tahdotko olla mukana?»

Ritva nyökkäsi, mutta salonkiin tultua tuska kouristi hänen kurkkuaan kuin peto. Hän vaipui hervottomana nojatuoliin ja — odotti. Kaunissointuinen ehtoovirsi tulvi suurena ja rauhoittavana häntä vastaan. — Lea-tyttökö soitti? Ritva katsoi lapseensa ihmetellen. Saven kaltainen olet, ihmislapsi, näkymättömän valajan kädessä, hän mumisi. Tytöt lauloivat ensi nuoruusajan herkkyydellä, antaumuksella, josta itse eivät olleet tietoisia, ja Ritva oli äkkiä näkevinään oman äitinsä kasvot, Aune Talaan katse kohtasi hänet. »Kuule, äiti, miten pikku tyttömme laulavat! Puhtaan puhtaasti! Kiitos, äiti, siitä!»

Hän on hyrskähtämäisillään itkuun, mutta kaukainen ääni puhutteli häntä hellin, lohduttavin sanoin: »Heillä on säveliä veressään, säveliä ja rytmiä, kuten meillä kaikilla. Ja heillä on nyt kevät herkeimmillään.»

Huone täyttyi heikolla valolla. Ritva ei tietänyt, mistä se tuli, mutta hän näki sen tiivistyvän jokaisen henkilön ympärille sädekehän tapaan. Voimakkaammin aaltoilivat värivivahdukset Tarun lähettyvillä. »Jos olen sokea, aukaise silmäni näkemään!» Ritvan yksinäinen sydän rukoili omalla tavallaan.

X.

Yksinäisyys oli hukuttaa hänet. Eristäytyminen pyhän Johannan luostarissa tuntui tähän verrattuna kauniilta unennäöltä. Hän kaipasi sisar Annan läheisyyttä, ja sisar Felician tyylipuhtaat piirteet johtuivat useasti hänen mieleensä. Muistot soivat silloin tällöin malmikellojen tavoin, mutta äänet loittonivat ja kuolivat. Ritva jäi tuijottamaan tyhjyyteen.

He olivat kaikki yksin, Eeron ja Ritvan kodissa — paitsi Inkeri, joka tiesi olevansa sangen tärkeä osa sitä valtavaa pyörää, joka tätä nykyä vieri yli seudun valmistaaksensa Jumalalle tien ihmisten sydämiin. Voimalla ja väkevyydellä sen kulku kävi. Kuka ehti ajatella niitä, jotka uupuneina olivat sattuneet takertumaan valtatien liejuun, taikka heitä onnettomia, joilta puuttui alistumisen taito, eivätkä tahtoneet valehdella! Heidät muserrettiin, jotta tie selviäisi. Ja koko joukko vastakääntyneitä ja vanhoja kristittyjä muuttui ajan oloon homogeeniseksi massaksi, jossa ei voitu erottaa yksilöitä toisistaan. Heidän palvontansa oli samanlaista, heidän riemunhuudahduksensa kaikuivat aina samalla tavalla, ja jos joku erosi muista, sanottiin häntä — luopioksi. Tässä lakkaamattomassa työssä tullaksensa »yhdeksi» heidän korvansa herkistyivät, jokainen soraääni tuli kuuluville ja sen aikaansaaja joutui heti rukouskokousten puheenaiheeksi. Näissä illoissa tutkittiin ihmisten sydämet ja munaskuut, eikä kukaan päässyt pakoon.

Miten perinpohjin he tunsivatkaan lähimmäisensä, nämä sielujen parantajat! Ritva kammosi heitä, ja heidän kodissaan pidettyjen kokousten ajaksi hän vetäytyi ateljeehensä saadakseen pysyä rauhassa.

Hän ajatteli herkeämättä taiteellista työtään, ja kun ihmiset kyselivät, milloin suuri korkokuva valmistuisi, hän vastasi: ensi syksynä, vaikka hänen omat epäilyksensä saivat hänet vavahtamaan. Sisäinen jännitys kasvoi päivä päivältä, ainoat lepohetkensä hän vietti Franz Hallerin kirjeiden ääressä. Niitä tuli runsaasti, ja Ritva oli tulvillaan kiitollisuutta.

Joulu läheni.

Tuli suloisia iltahetkiä, jolloin entinen kodintuntu jälleen astui kynnyksen yli ja odotuksen lapsensilmät kurkistivat ovenraosta. Mutta ne pakenivat aina kuin häveten omaa vaatimattomuuttaan. Kaikilla oli nyt niin paljon muuta ajattelemista, syvempiä ongelmia ratkaistavina — kuin pienien joululahjojen valmistaminen ja runojen sepustaminen. Ritva yksin kokosi helmansa täyteen halpoja antimia, joissa hänen sydämensä kaipuu piili. Kahden Tarun kanssa he puhelivat entiseen tapaan, mutta perheen ollessa koolla hänkin luisui pois, ja äiti oli yksin. Kaikki olivat Ritvaa voimakkaammat.

Kalliosaaren teillä vilisi nuorta väkeä, tyttöjä ja poikia, jotka olivat olleet joulukuusen haussa, ja vastaantulija totesi, että pienten puu aina oli sen kodin kaltainen, johon se oli aiottu. Rikkaan kauppiaan reessä lojui mahtava kuusi puhuen avarista suojista ja suunnattomista makeismääristä, ja Eveliina Holmille vietiin kumma otus, harvaoksainen nälkätaituri, jonka köyhyys kätkettiin aaltoileviin »enkelinsuortuviin» ja kullalla kirjailtujen silkkinauhojen alle. Pappilan vanha renki kantoi olallaan komean kuusen latvaosan, jossa riippui ruskehtavia käpyjä. Hän tervehti Ritvaa ohimennen siirtäen karvalakkinsa toiselle korvalle saaden vastaukseksi: »Miten kaunis puu!»

»Otin sen suuresta aukeasta. Se on kasvanut auringossa, siksi onkin näin tuuhea ja tasainen. Hyvää joulua, rouva Orjatmaa!»

»Kiitoksia, samaten.»