Part 5

»Ritva, Ritva!» Hän peittää silmänsä käsillään, mutta huomaa samassa, että nuori ihmisolento syöksyy puron reunalle, tekee ristinmerkin ja juo kuin uupunut metsäkauris — pitkään, pitkään. Heidän katseensa kohtaavat toisensa, ja Ritva lysähtää polvilleen hänen viereensä. »Franz!» Miehen silmät nauravat. Hän huuhtelee kasvonsa ja käsivartensa vedellä ja heittäytyy selälleen sammalikolle.

»Täytyi viimein kutsua teitä nimeltänne. En voinut muuta, olin lopen uupunut, ja te loittonitte yhä. Tiesin, että saisin teidät sillä tavalla pysähtymään. Luulen melkein, että se nimi tänään ensimmäisen kerran kaikuu vuoristossamme.»

Ritva katselee häntä herkeämättä saman tunteen vallassa kuin Ramezissa, jolloin hänen kuvansa syntyi saveen. He ovat eläneet tämän hetken ennen, samat sanat he ovat lausuneet toisilleen, mutta milloin? Franzin käsivarret ovat kuparinruskeat, ja otsa, jossa hieno suoni tykyttää, on kaareva ja korkea. Kuin muinaisajan kreikkalaisella. Ritva on koko ajan istunut kädet ristissä helmassaan. Äkkiä Franz painaa ne rintaansa vasten.

»Puhukaa minulle! Mitä ajattelette?»

»Vain sitä, että tulitte!»

Tohtorin kaulalle nousee tumma puna. Hän nojautuu kyynärpäähän.

»En jaksanut enää. Koko sairaalassa en nähnyt enää muuta — kuin yhden huoneen. Pyysin lomaa.»

Ritvan käsi vavahtaa. Franz Haller työntää sen hellästi luotaan. Hän rukoilee:

»Älkää hätääntykö! Ette saa minua pelätä! — Kertokaa vain, mitä juuri silloin ajattelitte, kun nimenne kaikui korvissanne!»

»Kotimaatani, sen äärettömiä rantoja — — —»

Franz nostaa hänet seisomaan, kietoo toisen käsivartensa hänen olkainsa ympärille, toisella hän osoittaa vajoavia metsämaisemia heidän allansa ja lumen peittämiä huippuja taivaanrannalla. Hän puhuu harvaan.

»Täälläkin näette kappaleen ikuisuutta, mittaamattomia ääriviivoja. Eikö riitä? Mitä pyydätte lisää?»

»Onnea!»

»Sitä ei saa pyytää, se on otettava vastaan silloin, kun se kolkuttaa ovelle. — Ja sellaisenaan! Kuuletteko?»

»Mutta jos on sokea, jos kutsuu sitä — väärällä nimellä?»

»Silloin se pakenee, särkyy kuin kupla.»

Kaikki aaltoilee, ohut, läpikuultava ilma, veren laulu. He kulkevat käsi kädessä — vaieten.

Metsät ja niityt ovat jääneet heidän taaksensa, samoin pehmeä sammal. Harmaat vuoret heidät ympäröivät joka puolelta, ja kaukana häämöittää suuri jäätikkö vihertävässä usvassa. Ilma yhä viilenee.

Franz iskee äkkiä kallion kylkeä sauvallaan. Suuria ja pieniä sirpaleita lentelee tielle. Ne ovat helposti murenevia — haurasta laatua.

»Ei sen kovempaa», tohtori miettii. »Mutta kestää sittenkin!»

Vuorimuodostumat muuttuvat jylhiksi, satumaisen hirvittäviksi. Kaukainen kohina lähestyy heitä. Franz Haller vetää Ritvan luoksensa.

»Älkää pelästykö. Ilma on niin kuulas, kaukaisetkin äänet tuntuvat täällä hyvin läheisiltä.»

Varjot alkavat tummeta. »Katselkaa, ystäväni, tätä suurta ihmettä! Kuvitelkaa, että nämä salaperäiset, kylmät rykelmät kerran, miljoonia vuosia sitten, ovat liikkuneet, hohtaneet kuumuudessa, temmeltäneet sisäisten voimien pakottamina hurjassa kamppailussa! Mutta ne ovat jäähtyneet hiljan hiljaa, muodostaneet kuoren, jonka huipulla ikuinen jää asustaa, pukeutuneet pehmeään sammalviittaan ja piiloutuneet suojelevan metsän helmaan, laaksoissa ne viimein ovat tarjonneet ihmisille povensa rikkautta, hopeapurojen välkkyvää kauneutta. Ja vienosti kukkivia yrttejä.»

Kohina yhä lähenee. Franz painaa poskensa Ritvan kaulaa vasten.

»Ystäväni, yksinkö olisitte vaeltanut tänne saakka? Yksinkö?»

»Ehkä.»

»Olemme kylliksi yksin, me kaksi, vaikka olemme yhdessäkin», hän kuiskaa.

He painautuvat toisiinsa kuin kaksi lintua. Jyrkänteellä, jossa he seisovat, sulavat heidän varjonsa yhdeksi, mustansiniseksi satuolennoksi.

Jyminä kasvaa pauhinaksi, johon kaikki muut äänet auttamattomasti hukkuvat. Franz osoittaa jäätikön pohjoista rinnettä. Siellä on osa irtaantunut päävirrasta luoden itselleen oman uoman syöksyen ukkosenjyrinällä kuilujen yli, temmaten mukaansa uusia jäämassoja, pirstoutuen lopuksi kimmeltäviksi kristalleiksi tai harmaaksi lumisohjuksi.

»Kevät!» Franzin ääni tuntuu niin kaukaiselta, vaikka hän puhuu Ritvan korvaan. »Nyt kellot laaksossa soivat.»

Vähitellen hiljenee jymy. He voivat taas kuulla toistensa sanat. Ritva on hyvin kalpea, hänen huulensa vapisevat. Franz sivelee hänen hiuksensa kostealta otsalta. »Puhu minulle!»

»Tahtoisin kuolla!»

Mies pudistaa päätään.

»Ette! Minäkin tahdon elää! On vain niin, että kuulemme kuoleman siipien suhinan selvimmin silloin, kun itse elämä on ottanut meidät kokonaan valtoihinsa.»

Varjot pitenevät, he kääntyvät jälleen laaksoa kohti. Kulkevat jälleen käsitysten, hiljaa puhellen.

»Te kaipaatte pois», Franz virkkaa, »ja käsitän sen hyvin, sillä — kaipaan itse.»

»Te?»

»Niin, minä! Kaipaan elämään, todelliseen, suureen elämään. Olen jäänyt sen ulkopuolelle — tietämättäni. Kodissani, työssäni olen liiaksi suojattuna, siellä on kaikki valmista. Jos täytän velvollisuuteni, en tarvitse muuta. Mutta jossakin — kaukana täältä, kutsuu ja soi! — Ramez — ja vanha, hyvä isäni, säälin heitä, mutta minun täytyy päästä pois.»

»Entä työnne?»

»Työtä on kaikkialla. — Jos olisin ruvennut viininviljelijäksi, en olisi koskaan kuullut tätä kutsua, en, olisin sulautunut yhteen ympäristöni kanssa, olisin ehkä rakennuttanut pyhäkköjäkin. Nyt on toisin. Olen tulemaisillani ihmiseksi. Sen tuskan kestettyäni, jonka te toitte elämääni.»

Ritva puristaa hänen kättään. »Minä?» Hänen katseensa sumenee.

»Te! Heräsin, mutta taistelemaan.»

Hän kumartuu syvään vanhan krusifiksin edessä hitaasti tehden ristinmerkin suunsa ja rintansa ylitse.

»Me emme ole valmiita vielä — kumpainenkaan, se teidän pitäisi tietää, tehän olette kuvanveistäjä.»

Fülgenhüttenin Rose joikuilee iloisesti heille kotinsa kuistilta. Hän on ollut heistä levoton.

Vielä oli viikkoja, onnentäyttämiä päiviä viininkorjuun aikaan!

VII.

»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.» Ritva näkee unta, ihmeellistä, pitkää unta. Hän ojentaa käsivartensa tyhjyyttä kohti. Hän on yksin. Pyhän Johannan luostarin kellertävät muurit ympäröivät hänet jälleen.

On syksy. Väriloisteinen, toiveitten täyttymisen kausi. Kuu paistaa suoraan Ritvan huoneeseen, sen välke on kuin puhdasta kultaa mustansinisessä yössä, mutta nukkujan kasvot ovat kalmankalpeat.

Hän on kantavinaan kypsiä hedelmiä helmassaan kaukaista kuurnaa kohti. On ankara vastatuuli, käpristyneet lehdet pieksävät häntä kasvoihin, tie nousee, mutta hän ei saa levähtää. Näännyttää. Taakka suurenee. On muitakin ahertajia, ja hän puhuttelee heitä, mutta he kiiruhtavat hänen ohitsensa kuollut katse silmissään. Kaikki he vaikenevat.

»Vaeltajat, ihmiset!» hän rukoilee. »Auttakaa minua!», mutta he loittonevat. Polvet koskettavat maata. Hän kuulee äänen, joka häntä kutsuu.

»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.» — Vaikenee.

»Sinäkin? Ihmisen poika, sinä puhtain maan lapsista!»

»Minä!»

Silloin taakka katoaa, ja suuren Mestarin vaipan liepeet koskettavat hänen ristiin liitettyjä sormiaan, joista tihkuu verta. Kuumia pisaroita.

»En ole koskaan huutanut sinua avukseni.» Ritva yrittää paeta, mutta ei voi.

»Omat voimasi ovat riittäneet.»

»Et ole tuskiani lievittänyt!»

»Olet itse ollut kärsimystesi herra!»

Hän herää.

Kaikki on ennallaan, kello tikittää, yö musta. Unennäkönsä hän on unohtanut, ainoa, joka on jäänyt jäljelle, on kylmä tuska. Hän tuntee sen väristyksiä koko ruumiissaan — sydämeen saakka, ja hän painaa huuliansa käsillään, jotta jaksaisi olla valittamatta. Tämä epätoivon kuilu oli auennut hänen eteensä jo Fülgenhüttenillä öisin, yksinäisinä hetkinä, jotka olivat seuranneet kuuman onnen päiviä. Ritva pelkäsi huoneensa äänettömyyttä kuin vihollista. Rosen askelet olivat silloin useasti pelastaneet hänet. Varovaisesti hän aukaisi oven, istuutui hiljaa hänen viereensä puhuen rauhoittavasti kuin sisar Anna. Ero oli vain siinä, että Rosen sanoissa piili murheellisen ystävän suru. Hän tunsi elämän!

»Olen teistä levoton», hän sanoi. »Te ette nuku juuri milloinkaan.»

Ritva hymyili surullisesti.

»Mistä sen tiedätte?»

»Tunnen sen. Huoneessanne ei ole rauhaa.» Hän virkkoi kuin anteeksi pyytäen.

»Mutta minähän olen jaksanut tehdä työtäkin täällä ollessani.» Ritva puhui vältellen. »Kaksi kohokuvaa, ja tussisilhuetteja joukoittain. Sehän on saavutus!»

Rose nyökkäsi. »Aiheenne selvenee, mutta voimanne vähenevät päivä päivältä. Näen sen sanomattannekin.»

Hän ei koskaan yritä lähemmäs, mutta Ritva tietää, että hän on käsittänyt kaiken. Siunatut olkoot kädet, jotka lohduttavat, huulet, jotka eivät kysele!

Ero Rosesta ja hänen isästään oli ollut raskas.

Ritva makaa liikkumatta pimeydessä. Hän muistelee viininkorjuun juhlaa Ramezissa. Väriä ja kauneutta kaikkialla! Miten painavat olivatkaan vanhat tinapikarit, miten helmeilevä rypäleitten veri! Suuret salit olivat kutsuvieraita täynnä, ja puistossa kisaili alustalaisten kirjava joukko.

He soittivat jälleen, Immanuel-herra ja Ritva, puheensorina muuttui kuiskeeksi, hiljaisuudeksi heidän ympärillään, sävelet yksin puhuivat omaa kieltään.

»Tänään en voisi lähteä kodistani», Franz kuiskasi Ritvalle.

»Huomenna olette vahvempi.»

Tohtori nyökkäsi myöntävästi, mutta isän silmät olivat vakavat.

»Niin — poikanihan jättää meidät piakkoin! Mutta hän palaa varmasti! Samoin ovat kaikki Ramezin miehet tehneet. Koti ei hellitä otettaan.» Hän puhuu yksinomaan Ritvalle: »Ja — tehän jäätte vielä pyhän Johannan luostariin vähäksi aikaa? Se ilahduttaa minua suuresti.»

Siitä on jo kulunut viikkoja. Ritva huomaa itkevänsä — tuollaista lohdutonta itkua, joka muistuttaa kuolettavasti haavoittuneen eläimen valitusta.

Hän oli seisonut parvekkeellaan, kun Franz viimeisen kerran oli tullut hänen luoksensa. Vaieten hän sulki Ritvan syliinsä, ja hän piiloutui ystävänsä luona kuin hätääntynyt, viluinen lapsi. Tuli ilta, mutta hän ei saanut rauhaa. Hitaasti hän kääriytyi vaippaansa ja lähti ulos.

»Herra, jos olet olemassa, auta minua!» hän toistaa toistamistaan. »Auta minua!»

Ohikulkijat katselevat häntä kysyvästi, kiiruhtavat eteenpäin unohtaen hänet jälleen. Hän on vain varjo, joka hetkiseksi tummentaa heidän polkunsa — ja haihtuu.

Pyhän Yrjänän kalmiston muurit ovat keltaisten köynnösruusujen peittämät. Ne nousevat juuri niin korkealle, että kaupungin silhuetti jää ulkopuolelle, ainoastaan alppien huiput tulevat näkyviin. Valkoiset marmoriristit vartioivat sen rauhaa, jokin punainen kukka palaa kuin tulenlieska Ristiinnaulitun jalkojen juurella.

Miten raskaalta tuntuukaan portti sinä iltana, miten kylmältä kädensija! Väristen Ritva istuutuu vanhan temppelin hämärään. Hän tahtoo levätä, unohtaa — — kuunnella tuntemattomien ihmisten askeleita mosaiikkikäytävillä, yksinäisten rukoilijoitten hiljaisia huokauksia pyhäin kuvien edessä. Niitä tulee ja menee lakkaamatta.

Kynttilät lepattavat.

Kaukana kuorin lähellä mies polvistuu. Ritva ei näe muuta kuin hänen kätensä, sillä alttarin valo lankeaa niihin, mutta vähitellen vartalokin erottuu hämärästä, pää vaipuu yhä syvemmälle ja rukousnauhan helmet helisevät hauraasti. He ovat kahden.

Silloin kuuluu raju nyyhkytys, ja Ritva kiiruhtaa horjuen ovea kohti. Kylmät syystähdet tuikkivat, tornin suuri kello soi. Jokainen kumahdus koskee kuin isku hänen sydämeensä, ja hän nojautuu avutonna tummaan krusifiksiin tallaten tietämättään kukat sen lähettyvillä.

Ovi aukenee, mies astuu ulos. He jäävät tuijottamaan toisiinsa, tulija levittää käsivartensa Ritvaa kohti, mutta kääntyy samassa paeten pois. Yksin jäänyt painautuu ristiin kuin hukkuva.

»Franz!»

Portin luota kuuluu: »Ritva!»

* * * * *

»Sisar Cordula, tekö?»

Vanha yöhoitaja hymyilee hänelle ovensuusta. »Yö on niin pimeä, ulkona myrskyää. Tahdotteko valoa?»

»Kiitoksia!»

Hän sytyttää kynttilän huoneen perällä Ristiinnaulitun eteen.

»Ne sädehtivät, nuo kultaiset kirjaimet, rakas sisar! En ole niihin ennen kiinnittänyt huomiota. Kääntäkää ne minulle!»

Nunna lukee matalalla äänellä:

»Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohi? Nähkää ja katsokaa, onko tuskaa sellaista, kuin minun tuskani on?»

Ritva ummistaa silmänsä. Kun hän jälleen herää todellisuuteen, on hän yksin. Aamu valkenee.

* * * * *

Franz Haller, kotkanpoikanen, on jättänyt pesänsä ja kotoiset vuorensa, paennut rakkauttaan. Hän on joutunut kauas pois — suurkaupungin elämän pyörteisiin. Hänen uljaat siipensä ovat olleet riipuksissa, nuori sielu herpaantunut, mutta ihmisiltä se on jäänyt salaan. Ei ole ketään kuuntelemassa levottoman sydämen lyöntejä, ja hän iloitsee siitä. Virran viemänä, yksi miljoonista!

Ritvalle hän kirjoittaa eräänä yönä:

»Orvokki!

Sattui kerran, pienenä ollessani, että talvi yllätti meidät ennen aikojaan. Herätessäni aamulla oli maa lumen peitossa, puistomme tiet ummessa, pensaat ja puut kietoutuneet pehmeään pumpulivaippaan. Riemuitsin, sillä tiesin, että isä Benedict, kotiopettajani, antaisi minulle lupaa sen päivän oppitunneista. Juoksin ulos. Tunnen vielä tänään, miten kylmä ilma kutkutti sieraimiani ja lumi suli vedeksi kourissani. Suuri valkeus häikäisi silmiä, jotta koski.

»Isä Benedict!» huusin parvekkeelle päin, jossa opettajani seisoi. »Luuletteko, että taivaassakin on tällaisia kisakenttiä?»

»Vielä valkoisempiakin, poikaseni!» Epäilin, katselin ympärilleni. Silloin huomasin tumman pilkun keskellä lumikenttää. Se oli yksinäinen, musta orvokki, kyyneltynyt ihmiskatse, joka pyysi ja rukoili, joka värisi kylmyydestä. Tallustin sen luokse. En tahtonut leikkiä enää. Puhuin sille: »Miten olet jäänyt tänne vallan yksin, orvokki? Olisit nukkunut pois silloin, kun kaikki muut kukat menivät levolle. Et olisi jäänyt palelemaan ja kuolemaan.» Nostin lumet sen varresta, pengoin mustan, märän maan sen juurilta kiihtynein, punertavin sormin, ja puhalsin käsiini, jotta ne pysyisivät lämpöisinä.

Vein nuokkuvan aarteeni huoneeseeni. Ja siellä se kukki minulle kauan, kauan. — Kasvoin mieheksi.

Näin saman näyn uudelleen astuessani ensimmäisen kerran huoneeseenne. Musta orvokkini makasi siellä ihmishahmossa, värisi tuskassa — ja tahtoi elää. Tiesin sen heti, vaikka puhuittekin joskus kuolemasta ja sammumisesta. Ja te paranitte! — Mutta minun täytyi jättää teidät yksin.

Tahtoisin kiittää teitä, mutta en voi, antaudun vain suuren kohtalon huomaan tietäen, että kerran saan palata jälleen luoksenne ihmisenä, sellaisena kuin olen. Milloin? Sitä en tiedä. Mutta tahdon kasvaa, kasvaa.

Aukaisen ikkunani. On yö, mutta taivas vailla tähtiä. Asun suuren kivirakennuksen ylimmäisessä kerroksessa, siksipä ihmisvirran kohina kuluunkin niin kaukaiselta ja vieraalta korvissani. Tiedän vain, että jossakin siellä alhaalla liikkuu ja elää. Näyteikkunoiden räikeät valot rikkovat pimeyden, autot toitottavat, kaikki kuohuu tuossa syvyydessä, jossa naurut ja hätähuudot sekoittuvat toisiinsa kuin vaahtoisat aallot myrskyöin.

Teen työtä sairaalassa, jossa puhutaan yksinomaan »tapauksista» ja numeroista. Numero neljä on ja pysyy numero neljänä! Ihmiskasvot vain muuttuvat, saapuvat ja poistuvat, toiset elämään takaisin, toiset suureen lepoon.

Orvokki, käyttehän te joskus Ramezissa, isäni luona? Tiedän, että hän odottaa.

Ihmeellistä, puhuessani teidän kanssanne lapsuusaikani palajaa, olen jälleen Ramezin Franz, jolle vanha isä Benedict opettaa tähtien ratoja ja suuren luonnon ikuisia ihmeitä, äiditön poikanen, jolle Ursula-neito maatapanon aikana kertoo suloisesta, rakastetusta linnanrouvasta vuodattaen vuolaita kyyneliä. Sillä -juuri hän, jota vakava isäni jumaloi, oli kerran, tulvan aikana, hukkunut aaltoihin aivan puistomme läheisyydessä. Olisin minäkin mielelläni surrut ja kaivannut häntä, mutta se oli minulle mahdotonta, sillä en voinut häntä muistaa. Paljon muutakin minulle kerrottiin, satua ja totta, ja sanat setvisivät vuosien kuluessa. Sekin asia, että eräs vieras kerjäläismunkki siihen aikaan oli oleskellut Ramezissa. Hän oli ollut suuri muusikko ja taidemaalari — oli pannut kappelimme frescot kuntoon — mutta hänestä ei saatu koskaan puhua isäni ollessa läsnä. Ja minä olin vaiti.

(Aamulla.) Päivä paistaa. Ramezin Franz on jälleen muuttanut hahmoa. Työni odottaa, sairaala, jossa olen vain ulkomaalainen lääkäri, joka jatkaa tutkimuksiaan. Ei mitään muuta. Sain juuri kirjeen isä Jacobucselta. Se huolestuttaa minua, sillä hän kertoo, että olette heikompi, kuumeen kourissa. Orvokkini, tiedättehän, että tahtoisin olla luonanne! Mutta on sittenkin parempi, etten tule.

Jääkää hyvästi!

Olette elämäni sydän, kaipuuni syvä pohjavirta.

Ystävä.»

VIII.

Pakastaa. On kirkas aamu joulukuun alkupuolella. Itämeri aaltoilee tummanvihertävänä. Lokit seuraavat pitkin siivenlyönnein laivaa, joka pyrkii pohjoista kohti.

Ritva on melkein yksin kannella. Yö on ollut myrskyisä, siksipä voimakas, tasainen aamutuuli tuntuukin niin suloiselta.

»Jospa saisin olla valkoinen lintu avaruudessa, jolla olisi oikeus seurata teitä kaukaiseen kotimaahanne! Mutta nykyhetkenä en ole mitään. Rohkeuteni on pettänyt. Olen kuin kuollut, joka makaa haudassaan ahtaassa, mustassa kirstussa, kuollut, joka ei saa rauhaa vain siksi, että maan yrtit itävät tuolla ylhäällä auringon paisteessa, siksi, että ihmiset yhä vielä kulkevat hänen ylitsensä, tallaten hänen leposijaansa jalkojensa alle, siksi, että nuori elämä yhä vielä nyyhkii ja riemuitsee maailmassa, josta hän on poispyyhitty ainaiseksi.» Niin oli Franz Haller kirjoittanut ennen hänen lähtöänsä, mutta sanat, joilla Ritva oli koettanut lohduttaa, olivat olleet sangen tyhjät. Hän vastasi niihin: »Minulle ei saa puhua alistumisesta, se merkitsisi minunlaiselleni pelkkää sielullista laiskuutta. Ja siihen en tahdo vajota, en ainakaan vielä tänään. Huomisesta en vastaa.»

Kotkanpoikanen, kotkanpoikanen. Ritva ajattelee nuorta ystäväänsä vallan uudella tavalla heidän eronsa jälkeen. Äidinhellyydeksikö tuo mullistava tunne olikin muuttumassa? Hän ei jaksanut eritellä.

Ihmisiä alkaa ilmestyä kannelle, mutta Ritva iloitsee yksinäisyydestään. Hän ei tunne ketään, ei kuule yhtäkään tuttua ääntä. Lokit kirkuvat. Aikovatkohan tulla Suomeen saakka? Ehkä ovatkin kotimaan rantamien omia lintuja. Lämmin aalto täyttää rinnan. Niin, onhan hänkin nyt matkalla kotiin monien kuukausien jälkeen, jotka tuntuvat vuosilta. Ja muutamien viikkojen kuluttua on — joulu! Ihmissydänten juhla, marttyyrilapsen suuri pyhä. Betlehemin tähden yö, jonka loiste himmentyen oli kätkeytynyt vuosien epäilysten varjoon. Oi, jospa olisi jäljellä pisara lapsuusajan vilpittömästä uskosta!

Liikehtiminen kannella vilkastuu, kuuluu kovaäänistä puhelua. Heitä on iso joukko — naisia ja miehiä, kaikesta päättäen jokin retkikunta palaamassa kotimaahan. Ritvasta tuntuu meluava keskustelu vastenmieliseltä, hänen mennyt, hiljainen eristymisensä nousee kuin muuri hänen ja touhuavien ihmisten välille. Ja hän toivoo kiihkeästi voivansa vaipua omiin mietteihinsä jälleen.

Silloin häntä puhutellaan. Ääni on reipas ja ystävällinen.

»Ritva Orjatmaa! Mikä yllätys! Ja sinä olet nyt terve?»

Säikähtyneenä Ritva kääntyy ojentaen kätensä puhujalle. Hän on lehahtanut punaiseksi. Margareta v. Wahren katselee häntä arvostelevasti heidän tervehtiessänsä. Sitten hän jatkaa:

»Sinä kylläkään et ole vahvan näköinen, mutta toivotaan sittenkin parasta.» Hän osoittaa varmalla kädenliikkellä joukkoaan.

»Olen ollut ohjaajana ja neuvonantajana parisen viikkoa ulkomailla. Yhteiskunnallinen työ on saanut paljon uutta virikettä ja tässä näet nuoria, terveitä voimia, joilta odotan paljon. Varsinkin siksi, että teemme kaikki Jumalan nimessä, olemme Hänen työkentällään.»

Ritva vaikenee neuvottomana, hän ei keksi mitään sanomista.

Margareta v. Wahren selittelee suojaavasti:

»Lapsi on kansan tulevaisuus. Me tutkimme lasten terveydenhoitoa todenteolla. Siitä riippuu niin paljon.»

»Tietenkin.» Ritva virkkaa ylimalkaisesti tuntien itsensä kovin kömpelöksi. Retkikunnan katseet piinaavat häntä. Siihen keskustelu hänen puolestaan olisi saanut tauota, mutta toinen ei hellitä.

»Kodissasi Kalliosaarella on tapahtunut paljon sinun poissaollessasi. Tottakai sen tiedät?»

»Kyllä.» Ritva torjuu.

»Toivon, että iloitset siitä, hyvä ystävä! Ajattelehan suloisia tyttäriäsi, niin nuoria ja kuitenkin selvillä elämän tiestä, Jumalan tahdon suuruudesta!»

Ritvan katse polttaa äkkiä hänen huuliaan, ja hän mykistyy.

»Oih! Ei nyt puhuta siitä, en jaksa kajota tuohon näin vieraitten ihmisten ympäröimänä.»

Margareta nousee, yrittää hymyillä, mutta hänen poskensa hehkuvat. Tuokion kuluttua Ritva on jätetty rauhaan. Hän uskaltaa jälleen hengittää, sulkeutua itseensä, mutta seuraten matkan päästä entisen koulutoverinsa eleitä hänen puhuessaan joukolleen, hän ei voi olla muistelematta kaukaista aikaa, jolloin Margareta v. Wahren niin äkkiä ilmestyi hänen elämäänsä. Miten komealta oli näyttänytkään tuo valkoinen kivihuvila, joka punaisine tiilikattoineen oli noussut toiselle puolelle katua aivan hänen lapsuuskotiansa vastapäätä! Ylevänä se katseli ympäristön vaatimattomia asuntoja ja pieniä puutarhoja, joissa auringonkukat ja kirjavat begooniat loistivat. Ja siellä suuressa rakennuksessa asui vain neljä ihmistä, äiti, isä, pieni tyttö ja vanha, ankaran näköinen Sanna, joka hiukan ontui. Hän oli oikeastaan ainoa liikkuva piste uudessa talossa, sillä hän se oli, joka kovisti talonmiestä pitämään portit kerjäläisiltä suljettuna, hän otti vastaan postinkantajat ja sen sellaiset. Talon hallitsijoista ei siihen aikaan vielä näkynyt paljonkaan. Mutta eräänä aamuna eräs tyttönen seisoi Ritvan kodin punaisen portin luona suuri laukku kädessä.

»Asutko sinä täällä?» hän kyseli hyvin kirkkaalla äänellä.

»Asun.» Pientä Ritvaa oikein puistatti, tämä oli suuri hetki hänen elämässänsä.

»Tuo on minun kotini», toinen ilmoitti katsellen uutta taloa toisella puolella katua.

»Tiedän sen. Olen nähnyt sinut joskus ikkunoissa.»

Vieras osoittaa pihamaan kukkasia valkoisella kädellään.

»Tehän asutte kuin maalla!»

Ritva ei käsitä, mitä toinen tarkoittaa, mutta vastaa nauraen:

»Samoin te. Katu vain meidät erottaa,»

Tyttönen pudistaa itsepintaisesti päätään:

»Ei, tämä on meidän kaupunkikotimme. Kesät vietämme maatilallamme.»

Ritva innostuu sanomattomasti.

»Oi, niin mekin! Meillä on mökki saaristossa.»

»Vai on.» Ääni on kylmä, keskustelu loppuu tuokioksi. Sitten hän kysyy:

»Mikä sinun niinesi on?»

»Ritva. — Ritva Talas!»

»Kumma nimi. Minä taas olen Margareta von Wahren.»

Hätääntyneenä Ritva utelee:

»Miksi minun nimeni on — kumma? Minä olen suomalainen.» Ääni pettää arveluttavasti.

Vieras nyökkää hyväksyen:

»Niin, minäkin olen suomalaistunut.»

Sitä Ritva ei lainkaan ymmärtänyt, mutta sanojen outous hänen maailmassansa teki, että pieni toveri näytti satumaisen viisaalta.

»Joko nyt lähdetään kouluun?» hän kysyy ujosti. Ja he ottavat toisiaan kädestä — alkaen juhlallisesti ensimmäistä, yhteistä matkaansa. He ovat niin erilaisia kuin kaksi ihmistainta saattaa olla.

Pikku Margaretan kasvot ovat läpikuultavan valkoiset, hienolle iholle eivät kesän teerenpisamat eksy, ja vaalea tukka riippuu paksuissa palmikoissa selässä. Niiden siistit ruusukkeet eivät koskaan hellitä otettaan kuten Ritvan heleän punainen nauha, joka niin helposti luisuu pois — jättäen mustat hiukset valloilleen.

»Sinun poskesi ovat kuin kaksi punaista kesäomenaa», Margareta ilmoitti eräänä päivänä kotimatkalla uudelle ystävälleen.

»Miten kiltisti sanottu!» Ritva riemastui, mutta toinen jäähdytti hänet kokonaan sanomalla:

»Älä uskokaan, että tuo oli mikään komplimangi!»

»Mitä se on?»

Toveri nauroi katketakseen:

»Sinä olet metka tyttö. Aina sinä vain kyselet ja kyselet.»

»Saa kysyä — kun ei tiedä.»

»Minä en juuri koskaan sitä tee!»

»Vai niin. Sitten kai sinä tiedät kaikki.»

»Melkein.»

Ja hän oli oikeassa. Paljon hän tiesi ja oli kuullut, tuo pieni ihmislapsi, mutta asiat, joista hän kertoi, olivat kokonaan Ritvalle tuntemattomat, siksi kuuntelija jäikin ulkopuolelle ihmettelemään. Kaikesta huolimatta Ritva ihaili häntä suuresti uskaltamatta kuitenkaan sanallakaan koskettaa omia elämyksiään.