Part 4

Niin, kirkosta puhuen! Kalliosaaren naiset tekevät kuumeisesti työtä sen kaunistamiseksi — eikä suinkaan mitään pahaa siitä, mutta sattuipa täällä kotona eräänä iltana pieni välikohtaus, joka minua suuresti huvitti. Inkerin henkiystävä ja harras uskonsisar, pyylevä neiti Eveliina Holm, hän, joka opettaa piirustusta yhteiskoulussamme (ja on ollut Pariisissa joskus unelmavuosinaan) puhui lavealti ja asiantuntijana värisommittelusta alttarin ja saarnatuolin takana. Ihmettelin sanatulvan runsautta ja kuulijoitten suopeutta. Kaikki olivat kuin yksi sydän. Mutta sitten tunnelma äkkiä särkyi. »Minähän puhun taustasta — ymmärrättekö, rakkaan kirkkoherramme taustasta, ja meidän on välttämättä muistettava hänen vaaleata olentoaan sekä laulaessa että saarnatessa. Minä ehdottaisin jotakin ihanan purppuranhohteista, — jotakin aivan erikoisen lämmintä, Eedenin yrttitarhaa muistuttavaa. Siinä ympäristössä hän pääsisi oikeuksiinsa. Käsitättekö?» — Seurasi pitkä hiljaisuus. Sitten Inkeri paiskasi kätensä yhteen kauhistuneena:

»Herra varjelkoon jokaista sinun mielikuvituksestasi! Se menee vallan liian pitkälle!» — Ja kokous hajoitettiin herkullisen kahvin jälkeen. Mutta kirkkomme on saanut hiljaisen, ruskehtavan sisustuksen. Lasimaalauksiakin syntyy, kunhan odotamme, ja Eveliina Holm saa tyytyä. Inkeri oli oikeassa. Kirkkoherramme ei ole mikään hempeä enkeli, ääntäkin hänellä riittää kuin tuomiopasuunalla.

Kesä lähenee. Teemme ehkä, tytöt ja minä, jonkin retken pohjoiseen päin. Jalkapatikassa.

Rakas Ritva, ajattelen sinua joka päivä, ja iloitsen siitä, että ehkä vielä tulet terveeksi.

Tytöt ja Inkeri lähettävät terveisensä.

Sinun Eerosi.

Kysyit jotakin ateljeestäsi. En muista juuri nyt, mitä se oli. Voin vain kertoa, että se on ja pysyy suljettuna sinun poissa ollessasi. Siellä on niin paljon helposti särkyvää. Joskus olen löytänyt Tarun sieltä. Varsinkin iltaisin, kun hän luulee olevansa yksin. Hän istuu kokoonkyyristyneenä ikkunakomerossa jalat allansa — tummana ja hentona. Miksi hän niin tekee, en ymmärrä. Eihän tyttönen piirräkään! Enkä toivoisi lapsestani taiteilijaa.

Sama.

Ritva peittää silmänsä käsillään. Ne ovat jääkylmät.

»Taru!» hän vaikeroi. »Pieni, tumma, yksinäinen tyttöni!»

Miksi he eivät kirjoita — lapset? Luultavasti hän ei koskaan ole sitä pyytänytkään! Hän on luisunut pois, pois. Ja minne hän onkaan joutunut?

Samassa Ritva muistaa entisiä kävelyretkiään Eeron kanssa, silloin kun lapset vielä olivat pienet. Lea oli aina nurkunut, mutta Taru oli astellut rohkeasti pitkän isänsä rinnalla, kunnes oli nääntyä väsymyksestä. Mutta siitä on nyt niin pitkä aika. Ritva tuntee vieläkin pienen, kuuman lapsenjalan käsissään. Voi, jospa vain osaisivat varustautua matkaa varten oikein hyvin, jotta jaksaisivat! Suuret tytöt!

Ritva Orjatmaa valittaa hiljan hiljaa koko ajan. Ja konemaisesti hän aukaisee toisen kirjeen.

Pieni Ritva!

En ole kuullut sinulta mitään, mutta se ei estä minua kirjoittamasta. Toivon kuitenkin, että kaikki on hyvin.

Meillä on ollut vähän myrskyistä täällä, ja sinä tiedät, miten syvästi minä rakastan rauhaa kodissani! Nyt on kait pahin ohitse. Ainakin siltä näyttää kirjoittaessani sinulle. Tarusta ei voi olla täysin varma, sen olen jo kauan nähnyt, mutta hänen äskeinen puuskansa oli meille kaikille yllätys. Ajattele, Ritva, hän ilmoitti eräänä iltana teepöydässä tahtovansa välttämättä syksyllä näyttämöopistoon! Oletko kummempia kuullut? Tuo hiljainen, sulkeutunut lapsi! Inkeri-täti oli täydellisesti suunniltaan, hän itki ja puhui sekä kaunista että — rumaa, mutta tyttö ei horjahtanut. Säkenöi kuin talvinen pakkastaivas. Lea pisaroi ja lupasi kiltisti lähteä talouskouluun. Loppujen lopuksi täti vetosi kirkkoherraamme, hänen äänensä kävi pateettiseksi pehmeten ihmeellisellä tavalla. Eikö Taru lainkaan enää muistanut menneen kevään kauniita kokouksia? Eikö: — Muisti kyllä, mutta ne eivät kuulune tähän. — Eivätkö? Täti huojui nojatuolissaan. Eikö Tarun nuoreen mieleen ollut jäänyt mitään jälkiä hänen julistuksestaan? Oli, ja eniten juuri se, että me kaikki näyttelemme. Ero on vain siinä, että uusi pappi näyttelee hyvin. Sen Tarukin tahtoi oppia — mutta taiteena, ymmärsikö täti? Inkerin kasvot olivat tuhkanharmaat, hän katsoi apua anoen minuun.

»En voi hänelle mitään, sisko. Lapsi on tavallaan oikeassa.» Silloin tunsin kaksi hyvin ohutta käsivartta kaulallani. »Oi, isä, en olisi odottanut tuota! Kiitos, kiitos!» Ravistin itseni irti. Olin pahemmassa kuin pulassa. »Enhän ole mitään sanonut», yritin. »Et, et — mutta et ole kivittänytkään.» Lapsi oli kaunis tuota sanoessa. »En ole antanut minkään näköistä suostumusta uusille, tuumillesi, sen kai ymmärrät.»

»Kyllä isä. Mutta minä voin odottaa. Äitihän tulee pian kotiin. Silloin kaikki muuttuu.»

Hän oli äkkiä tullut niin nöyräksi ja pieneksi. Koetin olla hänelle hyvä, mutta olen jo vanha ja kömpelö, särkyvät kämmenissäni — tuollaiset olennot!

Inkeri oli hävinnyt huoneeseensa. Siellä olivat häntä odottamassa Eveliina Holm, neiti Margareta v. Wahren, kirjailijatar Annikki Vuori-Kaarnesalo ja kirkkoherran äiti. Puheensorina oli hillitty sinä iltana, sisar kai purki sydämensä ystävilleen ja he, vuorostaan, auttoivat häntä esittämään asiansa suurelle Jumalalle. Miten monimutkaista, eikö totta?

Kellon käydessä kahtatoista kuului huoneesta ystävien laulu. Se oli haurasta ja epäpuhdasta — vanhojen ihmisten vanhoja ääniä. »Viel' on si-jaa-a!»

Tytöt nukkuivat jo silloin.

Kaikki on jälleen järjestyksessä kodissamme.

Lea ja Taru puhuvat ihastuksella retkestämme, ja Inkerille he ovat kilttejä ja huomaavaisia. Onneksi!

Kirjoita, rakkaani, jos jaksat!

Eerosi.

Äitikin tulee pian kotiin — äitikin tulee pian kotiin! Sanat soivat lakkaamatta Ritvan korvissa, mutta ne saivat aikaan raatelevaa tuskaa. Taru-lapsi, olet jo tietoinen omasta lasiseinästäsi, mutta en voisi sinua auttaa, en tällaisena kuin nyt olen. Taistelutoverina vain sinulle käteni ojentaisin, ja olisimme jälleen yksin — molemmat.

Ritvaa väsytti.

»Minulla on teille uusi ehdotus, rouva Orjatmaa!» virkkoi isä Jacobus samana iltana. »Toivon, että hyväksytte sen.»

Hän odotti suotta vastausta ja jatkoi rauhallisesti:

»Tarvitsette tällä haavaa ilmanmuutosta vähäksi aikaa. Monte Ivignan rinteellä on kaunis, pieni parantola vartavasten toipilaille. Siellä voisitte »juoda aurinkoa» syksyyn saakka. Viininkorjuun aikana olette jälleen tervetullut pyhän Johannan luostariin. Silloin alkaa täällä laaksossamme ihmeellinen syksy, joka taiteilijalle tarjoaa paljon, paljon uutta.»

Ritva katsoo kauas yli lumihuippujen.

»Kiitoksia, isä Jacobus! Olette minulle niin hyvä ja ystävällinen — mutta luulen, että minun on matkustettava kotiin piakkoin.»

Vanha lääkäri ravistaa päätään. »Ei, ei missään tapauksessa! Rintanne voi vielä tuottaa yllätyksiä. Vakuutan, että tulette viihtymään Fülgenhüttenillä. Ja sitäpaitsi tohtori Haller usein tulee käymään luonanne. Hän on tottunut alppivaeltaja.»

Ritvan otsa kalpeni. Korvissa soi.

»Miettikää, rouva Orjatmaa, iltaan. Silloin päätämme.»

Hän vilkutti iloisesti ovesta.

Pöytään tuotiin uusi kirje. Ja hän luki:

Rakas, oma vaimoni!

Vietimme äsken Lean ja Tarun syntymäpäivää. Täyttäväthän tytöt kuusitoista vuotta. Pikku Ritva-äiti, sinulla on jo suuria lapsia! Kummallista! Olin vähän ymmällä, sillä olethan sinä aina ennen pitänyt huolta perhejuhlista, mutta Inkeri tuli minulle avuksi. Unohtumaton ilta siitä tulikin, ja syvät jäljet se jätti jokaisen sieluun. Jospa olisit ollut mukana! Inkeri oli pyytänyt luoksemme paljon ystäviä — sekä vanhoja että nuoria, mutta — en tiedä, olisitko sinä pitänyt salongistamme siinä kunnossa, kuin se nyt on. Suuri, punainen matto on viety ullakolle, samoin ryijyt. Ne olivat hänestä kovin ylellisen näköiset, mutta voithan sinä muuttaa kaikki, kun olet kotona jälleen. Huone onkin nyt hyvin avaran näköinen, kun tuolit on siirretty seiniä pitkin. Siihen sopii paljon ihmisiä. Aino-taulu on myöskin poissa. — En tiedä missä. — Kirkkoherra Aalto aloitti illan laulamalla muutamia, v. Kothenin lauluja, ja Lea säesti oikein hyvin. Milloin hän on harjoitellut, sitä en tiedä, sillä minähän olen niin paljon poissa. Tunsin itseni ensin kutsuvieraaksi — omassa kodissamme, mutta se haihtui tuntien vieriessä. Totesin sen mielihyvällä. Miten outo olikaan ilmapiiri, joka silloin meidät ympäröi! Ymmärsin, että Inkeri oli sen luonut, ja koetin mukautua hänen tähtensä, kunnes ihmeekseni onnistuin. Löysin itseni hartaasti kuuntelemasta Margareta v. Wahrenin kertomuksia slummi-työstä Lontoon West-Endissä. Hän on oleskellut siellä vuosikausia. Vilkaisin vain silloin tällöin tyttösiimme, joille tämä puoli elämää varmaankin oli uusi ja peloittava. Mutta heidän kasvoistaan en voinut lukea mitään.

Seurasi sitten neiti Vuori-Kaarnesalon hyökkäykset nykyajan taidetta vastaan. Hänen kiihkeyttään vaimensi hiukan kirkkoherran äiti, joka puhui suloisen lempeästi muotojen sielusta taikka jostakin sen tapaisesta. Hän on kuin hiljainen iltatuuli, hän vaikuttaa sovittavasti, sillä hän oli ennen kaikkea — viisas.

Lopuksi pappimme puhui Vapahtajasta, joka uhrasi nuoruutensa kärsimyksen alttarilla ja miehuutensa voimat ihmiskunnan pelastamiseksi. Hänet kruunattiin, mutta orjantappuroilla — hänen valtaistuimensa oli kirottu ristinpuu! »Sen annoin minä sinulle, mitä annat sinä minulle?»

Sanat täyttivät salimme kuin urkujen soitto.

Mitä sitten seurasi, en voi johdonmukaisesti kertoa. Tiedän vain, että monen moni kokoontui hänen ympärilleen, että polvet notkistuivat Näkymättömän Herran eteen ja suuri mullistus tapahtui ihmissydämissä.

Ritva, älä hätäänny, älä tuomitse! Sanat voivat tätä hetkeä kuvata yhtä vähän kuin sielujen kuiluja koskaan voidaan mitata.

Voin vielä nytkin nähdä Lea-tyttömme polvistuneena keskellä salia. Hän oli niin vaalea ja puhdas, niin kovin nuori. »Annan sydämeni Herralle», hän kuiskasi. Mutta Taru lankesi polvilleen kuin raskas, liian raskas taakka hartioillaan. »Minä hukun!» hän voihki. »Minä hukun!»

Enempää ei ole kertomista. En tahdo arvostella. Elämä on suuri ja vaaroja täynnä. Luulen, että lapsemme nyt ovat tallella.

Jää hyvästi, Ritva!

Eerosi.

Ritva työnsi kirjeet luotaan. Hänen kätensä vapisivat, hänen katseensa oli tyhjä. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala!» hän hoki kuin kuolemantuskissa.

Kun isä Jacobus illalla pistäytyi hänen huoneeseensa, sanoi Ritva tyynesti:

»Kiitän teitä, rakas tohtori, minä lähden mielelläni huomenna Fülgenhütteniin!»

VI.

Kapea alppipolku nousee, kiemurtelee kuin harmaa käärme, hukkuu hetkiseksi sakeaan metsään ja pilkistää jälleen esille jollakin aukealla puoliauenneitten gentianojen keskeltä. Tie on epätasainen, suuria kiviä täynnä. Ritva katselee kiitollisena raskaita vuoristokenkiään, jotka nyt ensi kerran ovat hänen jaloissaan. Hänellä on pehmeä, ruskehtava puku ja hän kulkee avopäin, mutta tukka on sittenkin kostea, eivätkä soljet paljonkaan auta, kiharat riippuvat tuuheina kasvojen ympärillä.

Tuuli on viileä ja ilma kevyt hengittää. Voisi kävellä maailman ääreen asti! Hänen edellään astuu Joachim Zorzi — vanha Joachim, Fülgenhüttenin entinen isäntä, joka jo aikoja sitten on jättänyt parantolansa poikansa ja tyttärensä haltuun ja nyt elää hiljaisia vuosiaan pienessä ullakkokamarissaan, kuljettaa vieraita kaukaa ja läheltä kotiseutunsa eksyttävillä teillä, vieläpä tekee vaarallisia retkiäkin Monte Ivignan huippuja kohti. Niistä hän kuitenkin aina puhuu hyvin vaatimattomasti ja ilman suuria eleitä.

Joachim Zorzi on ketterästi asettanut vieraan matkatamineet selkäänsä, jotta Ritvalle on jäänyt vain Franz Hallerin ruusut kannettaviksi. Se on suunnaton kimppu, jonka hän painaa rintaansa vasten, niin että terävät piikit viiltävät haavoja ihoon. Ne kirvelevät, mutta hän juo kuin huumaantunut kukkien tuoksua koko olennollaan.

»Valkoiset kirsikkapuut kukkivat tähän aikaan tuolla ylhäällä. Tarvitsette väriäkin!» hän oli sanonut. »Näkemiin!» — »Näkemiin!»

Kaipuuko poltti Ritvan rintaa? Jo nyt? Pakoako tämä oli, siirtymistä pois oloista, jotka kävivät hänelle mahdottomiksi? Jospa olisi jaksanut polttaa sillat takanaan perinpohjin ja armotta! Mutta tahtoakaan ei riittänyt, ei ainakaan tänään. Ja kotiin hän ei voinut lähteä. Ritvan kädet puristautuvat nyrkkiin. Mitä he olivat tehneetkään, kaikki nuo mielettömät pappispalvojat Kalliosaarella! Nuo vanhat naiset, joitten sielujen pohjalla tyydyttämätön eroottisuus vielä ailahti, vaikka sitä kutsuttiinkin toisella nimellä. He olivat aukaisseet hänen kotinsa ovet kultaiselle valheelle, joka riisti häneltä lapsetkin. Ja Eero, hän ei tahtonut tuomita, oli ollut helpompi esiintyä katselijana. Näytelmähän oli ollut liikuttavia kohtia täynnä, ja loppujen lopuksi olivat heidän lapsensa nyt suojattuina — tallella! — Niin hänellekin kerran oli sanottu, ja valhe oli nielaissut hänet kitaansa. — Entä Tarun taiteellinen jano? Syntien joukkoon siirrettiin, ja hänen lapsestaan tehtiin henkisesti rampa.

Ritva ei enää näe polun kauneutta, hän tuntee vain, että se nousee, nousee joka askelelta, että hänen polvensa vapisevat ja hikipisarat virtaavat hänen kasvojensa ylitse ja tekevät hänet sokeaksi. Hän saa lievän yskänkohtauksen. Vuorissa kaikuu kumeasti.

»Antakaa anteeksi!» kuuluu Joachim Zorzin ääni ylempänä. »Kuljitte ensin niin ripeästi, unohdin, että ehkä olette sairas vielä.»

Ritva pakottaa itsensä hymyilemään. »Olkaa huoleti vain, väsyttää hiukkasen, mutta voinhan tottua kuten muut.»

Ukko nyökkää ystävällisesti koettaen kaikin tavoin parantaa äskeistä erehdystään.

»Näytätte niin terveeltä ja koska ette kysynyt mitään, otaksuin, että kulku oli teille pääasia. Kysyvien ihmisten kanssa matka tulee pitkäksi.»

Tie kulkee hiljaisen metsälammen rantaa pitkin. Sen pinta on musta, valkoisia lumpeita täynnä.

Ritvan poskesta tippuu pari pisaraa verta, ruusun oka on siihen sattunut, ja vanha Joachim kastelee ruudukkaan nenäliinansa veteen pyyhkien huolellisesti vieraansa pientä haavaa. Hän on kuin hellä isä.

»Minullakin on tytär Fülgenhüttenillä, Rose nimeltään. Olette ehkä yhtä vanhoja, mutta hän on suuri ja tanakka. Vuoristolaisnaiset ovat ylipäänsä sellaiset. Saavat aikaisin tottua kantamaan raskaitakin taakkoja laaksoista, ja kunnollisia teitä meillä ei ole kaikkialla.»

Tuokion kuluttua hän jatkaa: »Mistä olette kotoisin?»

»Pohjolasta. Kaukana täältä. Minun maani on tuhansien järvien maa.»

Joachim Zorzi tulee lähemmäs.

»Onko se lähellä Liettuaa?»

»Ei aivan.»

Ukko vaikenee, mutta sanat pyrkivät väkisin esille. Hän hengittää hätäisesti. »Meillä oli monta kesää peräkkäin eräs liettualainen paroni luonamme. Hänkin tarvitsi nähtävästi vuoristoilmaa. Mutta hän viihtyi ehkä liiankin hyvin. Nyt hän ei enää palaa.»

»Miksi?»

Ritva olisi mieluimmin ollut puhumatta, mutta vanhus odotti häneltä osanottoa, sen hän tunsi ja koetti riistäytyä irti omasta tuskastaan.

»Miksi? — Siitä olisi paljon kertomista. — Rose synnytti hänelle pojan. Hän oli silloin kukkeimmillaan.»

Joachim suoristautui äkkiä. »Niin, ei enempää siitä. Se oli kai hänen kohtalonsa. Sen kynsistä ei pääse kukaan. Mutta, pyydän teitä, hyvä rouva, kutsukaa tytärtäni vain Roseksi. Luulen, että se on hänelle helpompi, silloin hänen ei tarvitse mitään selittää. Vanha isä on hänet etukäteen esittänyt.»

»Kyllä! Ymmärrän.» Ritva puhuu melkein äänettömästi, hän on purskahtamaisillaan itkuun. Hyvä Jumala, eikö hän enää edes jaksa ottaa osaa toisen ihmisen suruun!

Mies nousee miettivänä. Virallinen hymy huulillaan hän osoittaa lammikon toista rantaa.

»Katsokaa, hyvä rouva, tuolta kulkee oikotie Monte Ivignoon, vieraat käyttävät sitä ani harvoin. Se on liian synkkä, mutta sillä on se etu, että pääsee perille — ilman ohjaajaakin.»

Samalla hän nostaa molemmat kätensä suulleen ja joikuilee metsään päin syvällä, pehmeällä äänellä »Rose, Rose!» Sanat toistuvat, helähtävät heidän ympärillään joka puolelta, liitelevät valkoisten lumpeitten yllä ja piiloutuvat jälleen harmaitten vuorten rotkoihin. Ja hiljaisuus palajaa.

»Miten komeata!» Ritva yhä kuuntelee. Hänkin olisi tahtonut kajauttaa yhden ainoan nimen yli tuon uinuvan, mustan pinnan, mutta hän tietää, että siitä olisi tullut tuskanhuuto ja hän vaikenee visusti.

»Joachim Zorzi, mitä sanoittekaan äsken — kohtalosta? Tehän olette vanha ja viisas.»

Mies jatkaa kulkuaan.

»Taisin puhua liikoja — puuta heinää.»

»Ette ollenkaan!» Ritva hätääntyy.

»Tarkoitin ehkä onnettomia. Onnelliset ja suojatut eivät heitä ymmärrä.»

Vanhus oli vähitellen luisunut pois hänen lähettyviltään. Suuri yksinäisyys levisi heidän ylitsensä.

Askeleita, askeleita vain. Jokin kivi vierii rinnettä alas, kaukainen kello soi.

Tie nousee, nousee.

Auringonlaskun aikana he ovat perillä. Fülgenhütten pilkistää äkkiä esille kuin valkoinen satu, sankka kuusimetsä taustanaan ja vihreä alppiniitty etualalla. Villit kirsikkapuut kukkivat.

Joachim Zorzi joikuilee uudelleen, ja iloinen naisääni vastaa.

Ritvan huone on aivan katon rajalla. Kuin linnunpesä.

Rose ottaa hiljaisella ihastuksella uuden tulokkaan ruusut käsiinsä asettaaksensa ne avaraan maljakkoon.

»Oh, rouva!» hän sanoo. »Hän, joka antoi teille tällaisen lahjan, hän rakastaa teitä suuresti.»

* * * * *

Alppiniitty on kirkkaansinisten gentianojen peitossa, pääskyset risteilevät visertäen ilmassa ja suuret puut humisevat kevättuulessa. Häikäisevän valkoinen lumikerros loistaa Monte Ivignon rinteillä. Sillä vuoristossa on kevät, kirkas, viileä kevät silloin, kun kesäiset helteet uuvuttavat laakson asukkaita. Ritvan retket pitenevät päivä päivältä. Eniten hän kulkee yksin, lasten kirjeet selkärepussaan ja yhä kasvava koti-ikävä sydämessään. Miten suloiset he ovatkaan nyt, kun he omasta aloitteestaan puhuivat äidilleen! Uskonnollisiin asioihin Ritva ei kajoa, ja hienotunteisesti tytötkin viimein jättävät sen aiheen kokonaan. Siitä äiti on kyyneliin asti kiitollinen. Mutta hän tuntee samalla, että tämä rauha on alusta pitäen määrätty särkymään, että jokin suuri mullistus kerran heitä odottaa.

Ritva uneksii jälleen työstään voimien karttuessa, marmorikorkokuvastaan, joka tilattiin häneltä pari vuotta sitten kotikaupungin taidekoulun aulaa varten. Nyt hän on varma siitä, että se kerran valmistuu, mutta tällaisena, kun hän sen nyt näkee, on se hänelle kokonaan uusi. Näitä kamppailevia ihmissieluja on ilmestynyt hänen tielleen niin lukemattomia! Kunhan vain jaksaisi luoda ne juuri sellaisina, kuin hän ne kohtaa — ilman turhia kaunistuksia! Meisselien ja vasarain kalkatus! — — Hänen oman työhuoneensa ilma, jossa näkymättömät voimat liikkuvat, valkoiset auttajat hänet ympäröivät, tuo tiivistetty maailma, jossa hänen voimakkaimmat näkynsä saavat eloa! Yksi ainoa lause Tarun viime kirjeessä oli saanut kaiken tuon todellisuudeksi jälleen, muutamat sanat vain olivat riistää hänet uuden, valtavan elämyksen hurmiosta, johon Franz Hallerin rakkaus oli hänet upottanut.

»Äiti, tiedätkö, kotikoivumme ovat hiirenkorvasilla!»

Kotikoivut, heleän sininen taivas, muuttolinnut. Kottaraisten laulu! Valoisat yöt!

»Rose, aion tänään viipyä poissa koko päivän», ilmoitti Ritva eräänä varhaisena aamuna emännälleen astuessansa ulos hallista. »Vaellan Ivignoon päin tuota metsätietä. Tiedättehän?»

»Yksinkö?» Rose ihmetteli.

»Niin. Isänne sanoi, ettei voi eksyä, varsinkaan kun en yritäkään huipulle.»

»Mutta varustautukaa joka tapauksessa. Kengät ja sauva ovat välttämättömät. Jos tahdotte ehtiä takaisin ennen auringonlaskua, on teidän käännyttävä suuren jäätikön alapuolella.»

He joikuilevat toisilleen — Rose kirsikkapuutarhasta, Ritva veräjältä, sitten metsä heidät erottaa. Ruskea jänis loikkii tien yli suoraan tiheään pensaikkoon ja outo petolintu kirkuu jonkin puun latvassa. Äänet katkeavat kummasti, heikko kaiku toistaa lintuemon särähtäviä, huutoja pakottaen metsässä liikkujat ihmettelemään, mikä on hätänä. Käki yksin jatkaa omaa lauluaan. Pullistunein rinnoin se kukkuu männyn oksalla sill'aikaa, kun naaras ahkerasti hakee sopivia pikkulinnun pesiä munilleen. Ja seudun neidot laskevat sormillaan taikalintusen ennustukset sydämen takoessa vallattomasti kuumassa odotuksessa. On kevät.

Ritva kulkee punaisen mökin ohi. Pihalla isäntä valjastaa suuria vetohärkiään kuorman eteen. Voimakkaat eläimet hohtavat hopeankarvaisina auringonpaisteessa.

»Grüss' Gott!» Ritva tervehtii ja ukko vastaa jurosti, mutta ovessa seisoo nuori äiti lapsi sylissään, hänen hymynsä on yhtä valoisa kuin keväinen aamu. »Grüss' Gott!»

Hänen päivänpaahtamat kasvonsa ja ylevä ryhtinsä muistuttavat suuresti Rosea, Fülgenhüttenin soreata emäntää. Noin hänkin kerran kotinsa ovesta on laskenut käen kukunnat nuorten toiveitten aikana. Milloin, milloin? — Ihmeitäkö hän pyysi, aarteista unelmoi?

»Tämä on pikku poikani», hän oli sanonut eräänä iltana Ritvalle vetäessään esille pienen kuvan taskustaan. »Hän on luostarikoulussa alhaalla kaupungissa.»

Lapsi oli kaitaposkinen ja kaunis.

»Loma-aikoina hän kai on täällä?»

»Kyllä, kyllä! Silloin hän palajaa kuin muuttolintu. Pieni Giovanni Zorzi Fülgenhütteniltä ei viihdy laaksossa. Hän on vuoristolapsi.»

»Giovanni Zorzi, sanoitteko niin? Hän voisi yhtä hyvin olla Jean von Liewen.»

Rosen katse suurenee.

»Voisi? Hän on Jean von Liewen. Lapseni on isänsä poika, minä olin vain maa, jossa hänen sydämensä puhkesi eloon. Mutta, saatte nähdä, kunhan aika kuluu ja poikani kunnostautuu, silloin köyhästä satuprinssistäni tulee suuren Jean von Liewenin perillinen.»

Ulkona kukkui silloin ensimmäinen käki, ja Rose kuunteli hajamielisenä.

»En, en! Minä en laske enää!»

Ritva nyökkäsi. He hymyilivät arasti.

»Siitä voisi tulla niin monta, monta vuotta.» Hän poistui suorana huoneesta. Fülgenhüttenin Rose oli oppinut odottamaan — mutta sortumatta. Ritva seurasi häntä nälkäisin katsein. Olet minua paljon, paljon rikkaampi, hänen sielunsa valitti. Olin vain maa, jossa hänen sydämensä puhkesi eloon, Giovannin äiti oli sanonut pohjaton palvonta silmissään. Vain maa, keväisten voimien täyttämä syvyys! Outo kaipuu kouristi Ritvan rintaa — lemmen, antautumisen autuus oli hänelle vieras, eikä hän sitä koskaan ollut kokenut, ja hän oli synnyttänyt maailmaan lapsia, joita orpous vaani kehdosta saakka. Virvatulten tavoin heidän elonliekkinsä olivat syttyneet hänen povessaan. Vailla riemua, vailla unten utuista auerta.

Hiljainen metsälampi lepäsi Ritvan edessä tänään vallan toisenlaisena kuin viikko sitten. Sen kiiltävä pinta oli opaalinvihreä, ja rantakalliot leikkasivat siihen sysimustat varjonsa kuin jättiläissiveltimellä. Oikullinen tuulenvilakka särki silloin tällöin kuvat tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne palasivat uudestaan, yhä uudestaan jokin särmikäs, purppuranhohteinen läikkä helmassaan päivän kirkastuessa. Kaikki eli.

Kirjava lintu solui äänettömästi yli veden. Smaragdinvärinen pää liikkui levottomasti ja valkoinen kaula säkenöi aamuvalaistuksessa. Pitkä, tumma houkutusääni täytti ilman, kunnes pienen puolison ruskehtava haamu ilmestyi näköpiiriin. Silloin juova laajeni ja häipyi lumpeenkukkien suojaan.

Vuorenonkaloitten yrtit tekivät urpuja — suuria ja voimakkaita. Oli kevät.

Ritva kulkee hyräillen vuorenpolkua pitkin. Oman maansa lauluja hän laulaa — merestä ja ikisalojen ihmeistä. Mutta kaiken takana on sittenkin Franz, hän ei voi sille mitään. Kerron sinulle kodistani, hän ajattelee, kaipuustani kerran kuiskaan, ja sinä ymmärrät paremmin kuin kukaan muu! Katkesiko jotakin hänen sielussansa, viritettiinkö näkymätön kannel joutsenlaulua varten?

Hän oli joutunut kielekkeelle, josta nouseva tie paikoittain selvästi näkyi. Mitä nyt? Eikö hän ollutkaan yksin? Kulkiko siellä toinenkin vaeltaja samaa päämäärää kohti kuin hän? Sauvan iskut kuuluvat yhä selvemmin, tulija on mies. — Ritva nojautuu vuorenseinään, häntä huimaa. Puro vaahtoilee hänen jalkojensa juurella, ja suuri krusifiksi levittää hänen ylitsensä suojaavat käsivartensa. Hän uskaltaa tuskin hengittää.

»Ritva, Ritva!» Kaiku vastaa, mutta kutsuttu pysyy äänettömänä, huulet suljettuina.