Part 7
Pakkanen oli muuttumassa suojaksi, satoi suuria lumihiutaleita. Ritva oli joutunut kukkulalle, josta aava, jäätynyt meri näkyi. Tuon loppumattoman pinnan hiljaisuus teki hyvää, viihdytti kuin vanha, yksitoikkoinen tuutulaulu. Kasvot kääntyneinä ylöspäin hän antoi nuoskalumen peittää poskensa kylmillä suudelmillaan, sulaen kirkkaiksi kyynelkarpaloiksi. Hän luuli olevansa yksin, mutta erehtyi, sillä rinteet olivat pienokaisia täynnä. Ne vierittivät palloja, piehtaroivat maassa, heidän ilonsa oli rajaton. Ritvan suupielet vetäytyvät hymyyn, ja hänkin tarttui märkään lumeen, kopristi käsiään, kunnes tanakka joulu-ukko oli syntynyt. »Enemmän, enemmän!» lapset pyytelivät pienet, punaiset nenät kosteina ja silmät suurina ihastuksesta. »Me tuomme kyllä lunta sinulle!» Ja pian Ritva oli työssä. Auttajat vierittivät pallonsa tällä kertaa rinnettä ylös, tallasivat leveän tien hänen ympärilleen, koko kukkula oli kuin muurahaiskeko, jonka keskeltä ihmeellinen satuolento kohosi.
»Kuka hän on? Kerro!» lapset kovistivat. »Arvatkaa! Se on hauskempi!» Ja pienet otsat menivät ryppyyn sulasta miettimisestä.
Lyhyt talvipäivä kallistui ehtooseen päin, kun Ritva lopetti muovailunsa. Sormet olivat punaiset, kynsiä viilsi, mutta ilakoivat ihmislapset olivat saaneet hänen mielensä keventymään. Onnentapainen tunne ailahti sydämessä.
»Partaniekka sopisi joulu-tontuksi, mutta ei hän sitä ole», poikanen mietti vakavana. Hän puhui kuin kuninkaasta. »Hänellä on soitin polvillaan!» toinen huudahti. »Minäpä tiedän. Se on Väinämöinen!»
Ritva nyökkäsi. »Iki-laulaja, tiedättekö mitään hänestä?»
Kyllä lapset tiesivät — puhuivat melkein kaikki yht'aikaa.
Hämärtyi, he erkanivat hiljalleen, mutta Ritva kääntyi vielä kerran kukkulan alla katsomaan taakseen. Yksinäinen soittaja-vanhus näytti mustalta tummenevaa taivasta vasten.
Satoi lunta, suuren suuria hiutaleita.
* * * * *
Oli jouluaamu. Ulkoa kuului kulkusten kilinää ja iloisia ihmisääniä. Kaikki kiiruhtivat kirkkoon.
Ritva oli jäänyt kotiin, sillä hän tahtoi viettää aamun itsekseen, jotta pääsisi eroon illan jännityksestä, joka yhäti piti hänet kourissaan. Hän katseli ateljeensä ikkunasta jäätynyttä lahdelmaa, jonka yli reet liukuivat Kalliosaarta kohti. Rannoilla tulet vilkkuivat, hän seurasi niitä silmillään taivaanrantaan asti. Siellä kaukainen majakkavalo salamoi.
Ritvan sylissä on suuria, täyteen ahdettuja paperiarkkeja. Hän lukee:
»Tämänhän pitäisi olla joulutervehdyksen tapainen, mutta en ole ollenkaan varma siitä, joutuuko se perille määräpäiväksi. Jos niin sattuisi, lukekaa se jäätyänne yksin suurena juhlayönä. Olen silloin luonanne — kaikkineni. Kuulitteko, Orvokki, mitä sanoin? En tule kulunein rauhantoivotuksin, se olisi valheellista, sillä rauhaa emme voi kenellekään antaa. Se on kamppailun tulos, kaikki muu on velttoutta. Ja — mehän olemme kesken taistelua — molemmat. Jos teitä uuvuttaa, toivoisin teille hiljaisen unhotuksen hetken, sellaisen, jonka niin moneen kertaan elimme kellojen soidessa alppilaaksossamme. Ja sen jälkeen — uusia voimia!
»On ollut kovin vaikeata pysyä harkitsevana tiedemiehenä, joka ponnistelee väitöskirjansa kimpussa — näin ennen joulua. Kaikki häiritsee. Yksi ainoa tuskanvoihkaisu on ollut kylliksi ajaaksensa minut ulos ihmisvilinään koko illaksi. Ja työni on jäänyt sikseen. Olen kuljeksinut ulkona kuin kaikki muut, yrittäen sulautua tähän soraäänien inhoittavaan sinfoniaan, mutta muistot Ramezin vanhasta linnasta, — isästä ja — teistä, ovat panneet minut epäonnistumaan. Kiitänkö siitä? Joskus huomaan ihmisvilinässä tutut kasvot, mutta tervehdittyäni muuttuvat ne jälleen ventovieraiksi. Voitteko sanoa minulle, miksi? Olen itse ajatellut, että kaikki riippuu siitä, että päämäärämme ovat niin tyyten erilaiset. En ole vielä voinut hakea tyydytystä katujen pimennoista, joissa rakkauden irvikuva katselee meitä viekkain käärmeensilmin, mutta ehkä opin, jos sekin kuuluu elämään. Sillä itse elämäähän minä etsin. Joskus pelkään pahasti, että sanani paisuvat liian suuriksi, ehkä olenkin vain ulkona mustassa tähtiyössä hakeakseni käsiini Ramezin Franzin lapsensielun, sellaisena kuin se minua pakeni kerran — tuskan hetkenä.
»Niin, minähän en lähde kotiin jouluksi. Liitän tähän kirjeeseen pienen tervehdyksen isältäni. Hän ei tiennyt osoitetta.»
Nimikortti putosi pöydälle. Käsiala oli ohutta ja hienoa.
»Rakas rouva Orjatmaa! Sytytän pyhänä iltana, yhden ainoan kynttilän vanhan spinetin kannelle. Sen valo sattuu suureen tinakrusifiksiin, jota te rakastitte. Ajattelen teitä! Ystävänne
Immanuel Haller.»
Kyynelet kihosivat Ritvan silmiin. Hetken kuluttua hän jatkoi lukemistaan.
»Orvokki!
Luulin, että kirjeeni olisi loppunut tuohon, mutta lisään vielä muutaman sanan.
Lasiseinä, lasiseinä! Näettekö nyt, miten se teidät ympäröi joka puolelta? Ihmisten sanoissa, yksinäisyydessänne, ja eniten kaikesta tuossa ahtaassa uskonnollisuudessa, joka jättää teidät kuolemaan nälkään ja janoon. Murtakaa se, teidän on päästävä läpi!
Minulla oli ystävä täällä, lääkäri kuten minä, mutta minua paljon vanhempi. Igor Surgin, venäläinen. Hänen perheensä eli Algierissä, muuta en tiedä, paitsi sen, että hän soitti mestarillisesti selloa. Hänen ranskankielensä herätti minussa ensimmäisestä hetkestä, mielenkiintoa, ja meistä tuli ystäviä. Hän ei koskaan puhunut itsestään, mutta uskoin kuitenkin ymmärtäneeni hänet sangen hyvin. Igor Surgin oli valoisin ihminen, jonka eläessäni olen tavannut. Hänen hillitty naurunsa jäi korviini kaikumaan pitkät ajat. — Pari päivää sitten vietimme jälleen iltamme yhdessä huoneessani. Hänellä oli sellonsa mukanansa, me olimme hieman soitelleet. Näin hänen katseensa paksun savupilven läpi, hän hymyili kirkkaasti, sillä olin puhunut hänelle Ramezista -— ja teistä. »Kuulehan», Igor virkkoi, »käytät sanaa sielu liian usein, varsinkin kun kerran tulet huomaamaan, ettei sitä olekaan olemassa.»
En vastannut, mutta hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa:
»Sielu — sielu? Kaikki, mitä me kutsumme sillä nimellä, on sirpaleita, ulkonaisten kiihotinten tulosta, jonka juuret löydämme fyysillisessä olemuksessamme, ruumiimme soluissa yksinkertaisesti.»
Istuin pianoni ääressä, omat ajatukseni pyrkivät kauas pois, siksi en tahtonut jatkaa erittelyä sen pitemmälle, mutta ystäväni ääni muuttui odottamattani vakavaksi.
»On anteeksiantamatonta puhua niin paljon siitä, josta emme tiedä mitään. Olisi parempi — elää! Ymmärrätkö, tehdä jokaisesta elämyksestä taideteos, jonka kauneus yhäti kasvaa, kunnes se vie meidät siihen hetkeen asti, jolloin sirpaleet meissä tulevat kokonaisuudeksi, kaipuumme kyynelet sulavat yhteen, täyttäen onnemme pikarin ääriä myöten. Ja sellainen hetki odottaa meitä!»
»Kenen tahdosta?»
»Kohtalon!»
»Eikö Jumalan?»
»Ei. Häntä en tunne.»
»Entä — alkujen alku?»
Igorin katse kirkastui:
»On parempi sanoa — en tiedä — kuin — Jumala loi. Ehtii pitemmälle, usko minua.»
»Entä — oma minämme?»
»Löydän sen kerran juuri tuona hetkenä, josta puhuin, mutta se voi joskus piillä syvyyden syvyydessä kuin päärly simpukan kuoreen kätkettynä.»
»Ja minun täytyy siis vajota, ennen kuin se on minun?»
»Ken tietää! Ehkä pääset vähemmälläkin.»
Hän kosketteli koko ajan pehmeästi sellonsa kieliä.
Olimme jo hyvästelleet, kun hän päättävänä kääntyi takaisin huoneeseen.
»Franz, minulla oli sinulle jotakin sanomista.
Olen pitkin iltaa soittanut preludioita, mutta asia on jäänyt sikseen. Nyt sinun täytyy kuulla se!»
Hän käveli edestakaisin huoneessani.
»Tahdotko tehdä minulle palveluksen?»
»Kyllä. Sen tiedät.»
»Olen pyytänyt sinulle luvan olla läsnä eräässä aivoleikkauksessa lähipäivinä.»
»Mikä on potilaan nimi?»
»Igor Surgin.»
»Sinä?»
»Niin. Ja elämäni on kyseessä.»
»Oletko tietänyt siitä, kauan?»
»Noin vuoden ajan. Se on kasvi. Voisi jatkua näinkin, mutta en jaksa enää ilman morfiinia. Enkä sellaiseen rupea.»
Hän oli taas entisellään, ääni tyven ja leikkisä.
»Sinähän tiedät, mikä minua odottaa?»
En ehtinyt vastata, hän oli poissa. Kuulin hänen hyräilevän portaissa.
Tänään se tapahtui.
Hän meni pois hiljaa ja tuskattomasti. Kumarruin hänen ylitsensä, mutta hän ei nähnyt minua. »Äiti!» hän kuiskasi. »Äiti.»
Igor Surginin sello on vielä huoneessani.
Hyvää yötä, Orvokki!
_Ystävä_.
Jouluaamun tähdet olivat valjenneet, Suoja oli ohi, ja pakkanen alkoi piirtää siroja kukkasia ikkunanruutuihin.
Ritvaa paleli. Ateljee oli armottoman kylmä, hän aukaisi oven ruokasaliin ja meni uudestaan vuoteeseen lämmetäksensä.
Puheensorinaa kuului eteisestä. Kirkossakävijät palasivat kotiin. Ritva makasi silmät ummessa, puoleksi unenhorteessa, mutta Inkerin ääni sai hänet heräämään jälleen. Hän puhui Toinin kanssa tämän kattaessa aamiaispöytää.
»Sinulla, joka vielä olet nuori uskossa, on tärkeätä oppia tuntemaan ero henkien välillä, Ilman sitä taitoa ei pääse pitkälle totuuden tiellä. Kuulitko, mitä kirkkoherramme sanoi tänään?»
»Kyllä.»
»Katso, meidän täytyy tietää, kenen kanssa seurustelemme elämässä.»
»Siinä ei kysytä paljonkaan taitoa.»
»Voi, lapsi, miten vähän tunnet maailmaa! Mustaa ja valkoista on sekoitettu hyvin eksyttävästi esimerkiksi juuri tässä kodissa, jossa palvelet.»
»En ole huomannut sellaista.»
»Ei kukaan sitä vaadikaan. Minä vain autan sinua. Isäntäsi, rehtori, on syvä hengen mies. Jumala on saanut ohjata häntä kirkkaudesta kirkkauteen suurten kärsimysten kautta. Minähän olen seurannut veljeni kehityksen kulkua lapsuudesta saakka. Hän on kristitty sanan parhaimmassa merkityksessä.»
»Saanko nyt lähteä, minulla olisi työtä keittiössä?»
»Et vielä. — Veljeni ainoana suruna on ollut — hänen vaimonsa.»
»Niin, sairautta on aina raskasta kantaa.» Toini on vakava, levoton.
»En tarkoittanut sitä. Hän on vailla uskoa — siinä suurin taakka.»
»Saanko nyt lähteä, hyvä neiti?»
»Kyllä, kyllä! Pyytäisin vain, että sinäkin auttaisit meitä kantamaan rouvaa rukouksen siivillä Herran eteen.»
Tyttö hävisi keittiöön. Ruokasalista kuuluivat Inkerin syvät huokaukset.
Ritvaa kylmi.
XI.
»Lähdette meitä pakoon, rouva Orjatmaa?» kuului kirkkoherran ääni.
He seisovat eteishallissa eräänä kirkkaana kevätiltana, Ritva menossa tavanmukaiselle kävelylleen auringonlaskun aikana — pastori Aalto vasta saapuneena johtamaan rukouskokousta heidän kodissaan. — Ritva on kalpea. Toini auttaa turkin rouvansa ylle, tämä hymähtää sielunpaimenelle:
»En tee sitä lainkaan mielenosoituksellisesti, vakuutan sen. Minun on vain mahdoton pysyä sisällä näin kauniina iltana. Pian hanki kantaa! Oletteko huomannut sitä?»
»Olen. Mutta enhän ole urheilija.»
»Ihme kyllä!»
Kirkkoherra on komea miehentyyppi, vaalea ja voimakas, tavallisia ihmisiä päätä korkeampi.
»Toivotan teille oikein hyvää iltaa.»
»Samoin.»
Ritva sulkee keventyneenä oven taaksensa, sillä keskustelut Antero Aallon ja hänen välillään saavat aina taistelun muodon — hiljaisesta sävystään huolimatta. Eikä hän pidä tämän tapaisesta voimainmittelystä — miehen kanssa.
Hän kulkee rantatietä pitkin, navakka tuuli salpaa häneltä hengen, mutta hänen mielensä uhkuu sisäistä iloa, kiitollisuutta siitä, että jälleen voi tehdä työtä. Sillä — hänen suuri kohokuvansa on valmistumaisillaan paljon ennemmin, kuin hän oli uskaltanut toivoa. Kipsiluonnos on päätetty, hän odottaa vain marmorityön alkua.
Tämä sisäisten näkemysten voimakausi on tullut hänen ylitsensä kuin lahja, puhjennut kukkaan kuin kylmän kevään ensi vuokko lumen ja jään keskeltä. Hänen kaipuunsa, hänen syvin vakaumuksensa on »Lasiseinän», kamppailevissa olennoissa saanut näkyvän muodon.
»Olen melkein onnellinen», hän kuiskaa itsekseen, kuvitellen mielessänsä aikaa, joka kerran on koittava heille kaikille, suurta sovituksen hetkeä, jolloin Eero ja lapset näkisivät hänen sydämensä sellaisena kuin se oli. Silloin kylmä tuomitseminen kaikkoaisi, eikä kukaan enää vaatisi häneltä sellaista, mitä hänellä ei ollut.
Puut humisivat. Kaukainen kevät lähestyy, sulamisen aika, jäittenlähtö! Taivaanranta liekehtii, metsänreuna hohtaa veripunaisena, mutta jäälakeus lepää syvässä unessa hänen edessänsä. On vielä pitkä aika vapautumisen hetkeen, jolloin aurinko on voittanut. Jaksaakohan odottaa?
Ritva on kävellyt ripeästi, mutta äkkiä hänen on pakko pysähtyä levätäksensä. Rintaan koskee. Ruumiillinen tuska panee hänen sydämensä jyskyttämään, silmissä mustenee. Mutta hän nousee heti rajattomaan vastarintaan. Ei, ei, hän tahtoo pysyä pystyssä! Hengittäen varovaisesti hän kääntyy kotiin päin, mutta kylmä hiki kostuttaa hänen ohimojaan lakkaamatta.
Kauas kaikuu virrenveisuu hänen kodistaan. Yksi salonginikkunoista on avattuna, ja Ritva näkee ohimennen hikisiä ihmiskasvoja pitkin seiniä. Häntä huimaa ajatellessansa ilmaa tuossa huoneessa. Sanat »autuuden tie» sattuvat hänen korviinsa hänen astuessansa kuistille ja syvä vako ilmestyy silmien väliin, mutta hän hymähtää muistellessansa Franz Hallerin sanoja:
»Uskon, että terve, nuori pakana, joka aamuisin kumartaa aurinkoa ja taivaan valkoisia voimia, on lähempänä Jumalaa kuin nykyajan intoilijat, jotka kovakouraisesti tarttuvat jumaluuteen, joka alati pakenee.»
Kokous on loppumaisillaan. Ainoastaan sisäinen rengas, johon kotiväki kuuluu, on jäänyt jäljelle. Jokin tärkeä asia sydämellänsä he alkavat uudestaan rukoilla. Joka sana kuuluu Ritvan huoneeseen. Inkerin ääni on terävä kuin nuoli.
»Sinun puoleesi käännymme, sinä kaikkinäkevä. Tiedät, mitä anomme. Auta, että tämän kodin äitikin pian pääsisi irti ketjuista, jotka kytkevät hänet syntiin ja maailmaan! Anna hänen nähdä sinun kiivaat kasvosi taiteensa tuomitsijana. Saastaa ja turhuutta ovat hänen työnsä. Ne eivät ylistä sinua! Armahda meitä! — »
»Amen.»
Lastenkin äänet yhtyvät siihen.
»Auta, ettei mikään turmelisi nuoria kukkasia sinun tarhassasi, Herra! Aamen.» Kirkkoherra lopettaa.
Ritva seisoo ovessa. Hän on kalmankalpea, mutta silmät palavat, sillä hän on vilahdukselta nähnyt papin katseen, joka kiihkeästi on takertunut Lean huuliin.
»Sinä valkeaksi sivuttu hauta!»
Huoneessa olijat syöksyvät kauhistuneina ylös.
— Ritva on poissa. He tuijottavat avuttomina toisiinsa.
»Suuri on pahuuden valta.» Inkeri lausuu sen hyvästellessänsä kirkkoherraa, mutta he katselevat seiniä aroin silmäyksin.
Ritvan korvissa kohisee. Kuumeisen veren aallot polttavat hänen pintaansa. Hän luulee lopun lähenevän ja toimii mielipuolen voimin.
»Jos on lähdettävä — lähden kaikkineni, kaikkineni», hän hokee. Ja vasara iskee, sirpaleita lentää ja musertuu tomuksi.
»Lasiseinä, lasiseinä, jopa katoat — kerrankin!» hän iloitsee nähdessänsä vuosien työn hävitettynä. »Jos on lähdettävä — otan teidät mukaani! Korjaan yksin unelmieni sadon!»
Kero seisoo hänen takanaan:
»Ritva!» Ääni katkesi.
Silloin Ritva käpristyi kokoon ja kaatui suulleen. Verivirta pusertui esille hänen huuliensa välitse.
»Lähden kaikkineni!» hän vielä kerran toisti.
XII.
Akaasiat kukkivat. Ne ojentavat kyhmyiset oksansa yli muurin, pudottaen silloin tällöin jonkin lehden tienviereen, peittävät pienen puutarhan pehmeään varjoonsa. Rungot ovat mahtavat. Niiden onkaloissa pikkulinnut pesivät. Toiset saapuvat, toiset lähtevät, visertelyä riittää niin kauan kuin aurinko lämmittää rinteitä ja laaksoja.
Jos aukaiset mustan rautaportin, joudut kapealle polulle, joka vie sinut kukkasryhmien läpi valkoisen huvilan kuistille. Rakennuksella on korkea tiilikatto ja vihreät ikkunaluukut, jotka harvoin suljetaan, sillä hän, joka elää siellä, rakastaa yli kaiken taivaan tähtiä ja vuorenhuippujen loistetta.
On kulunut vuosia siitä päivästä, jolloin Ritva Orjatmaa kuolemansairaana toisen kerran tuotiin Pyhän Johannan luostariin. Kamppailu oli ollut kova, mutta suuri sammuttaja oli viimein väistynyt elämän tieltä. Alppiseutua Ritva ei kuitenkaan jättänyt, ja juurtuminen uuteen maahan kävi hiljaa ja huomaamatta. Hänen väsynyt sielunsa eli ensi aikoina kuin horteessa, siltä puuttui voimia riistäytyä irti. Ainoa tietoinen tunne oli rajaton kiitollisuus niitä kohtaan, jotka osoittivat hänelle hyvyyttä. Hän kiitti auringosta ja ilmasta, jota oli niin helppo hengittää, hän kiitti, kun laakson kellot soivat.
Mutta Ritva pysyi kauan, hyvin kauan siipirikkona.
Vasta muutettuansa omaan, pieneen kotiinsa alppirinteellä hän toipui. Hänen mustat suortuvansa olivat silloin hopeanhohteiset, ja entinen, kevyt astunta oli käynyt verkkaiseksi.
— Akaasiat kukkivat. Ritva on yksin puutarhassaan, liljat ovat auenneet. Kirjavat perhoset lentävät lepattaen kosteitten kupujen suojaan ja palaavat jälleen siivet raskaina kullanhohtoisesta siitepölystä. Mehiläiset surisevat. Korkealla ilmassa kurkien musta aura loittonee pohjoista kohti. Ritva seuraa heitä suru silmissään. Kurki-i-i! riemunhuudot heikkenevät. Hieno aamuauer on peittänyt linnut hunnullaan.
»Näittekö, Rose?» hän kysyjä naiselta, joka aukaisee portin. »Kotini linnut palaavat Pohjolaan.»
»Niitä on monta tänä vuonna», hän vastaa suudellen Ritvan kättä.
»Oi, tervetuloa, tervetuloa!»
Fülgenhüttenin emäntä on kuin kotonaan ystävänsä suojissa. Pehmein liikkein hän riisuu pitkäripsuisen hartiahuivinsa yltään ja syvästi kumartuen hän laskee kimpun alppiruusuja suuren krusifiksin eteen, joka kohoaa työhuoneen sinistä päätyseinää vasten. Se on Ritvan ainoa marmoriveistos nykyjään.
»Olen niin iloinen tuon synnystä», Rose puhuu puoliääneen. »Varmasti kaunein koko seudullamme», hän lisää sydämellisesti, mutta Ritva kääntää puheen toisaanne, sillä hänestä tuntuu, kuin olisi juuri krusifiksin aikaansaaminen vienyt häneltä viimeiset voimat.
Pieni, tumma Angelica, Ritvan ainoa seuralainen, tuo virvokkeita, oransseja ja valkoviiniä.
»Ramezista?» Rose kysyy.
»Niin on. Vanha Stefan tuo useasti tämäntapaisia tervehdyksiä Immanuel-herralta.» He nyökkäävät hiljaa toisilleen.
»Kertokaa jotakin, Rose!» Ritva pyytää. »Tahdon niin mielelläni kuulla ääntänne juuri nyt. Nuo linnut saivat minut surulliseksi.»
Vieraan otsa kirkastuu.
»Tärkeintä, mitä voin sanoa, koskee Giovanniani. Ajatelkaa, hän pääsee syksyllä kouluun, hänestä tulee tähtitieteilijä.»
Ritva katselee kummastuneena puhujaan, jonka huulet ovat kalvenneet.
»Miten vanha hän on, poikanne?»
»Kuusitoista täyttänyt.»
»Entä — nimensä?»
»Hän on nyt Jean v. Riewen. Ymmärrättekö, hänen isänsä on hänet tunnustanut omakseen!»
Ateljeessa kuuluu vain Rosen hiljaista itkua.
»Olen odottanut niin kauan, on ollut helpompi kantaa suruani. Ilo on viedä minulta hengen.»
Ritva hyväilee hänen ruskeita käsiään. Niistä virtaa ihmeellinen lepo. Lopuksi hän virkkaa:
»Olen teitä niin paljon köyhempi, Rose. Olen usein kerjäläisenä kolkuttanut sydämesi ovea, mutta almuja et ole minulle tarjonnut, et, kuninkaallisia lahjoja olet antanut minulle yltäkylläisyydestäsi.»
Roselle nämä sanat eivät olleet uusia, mutta herkällä vaistollaan hän vetäytyi syrjään piiloutuen toisen murheen varjoon, joka ehkä oli hänen omaa suruansa suurempi.
»Tehän olette — äiti!» hän puhui varovasti.
»En — nyt enää. Kaikki on mennyttä, tiedätte sen.»
»Mutta teillä on aikaa. Odotus voi kerran loppua.»
Ritva pudistaa päätään.
»Ei — sillä tavalla. Minua ei tarvita siellä.»
Rosen suuri äidinkatse loistaa Ritvaa vastaan:
»Luulen sittenkin, että teidän kerran on palattava juuri sinne, mistä olette paennut, rakkaani.»
»Tiedän, että kuolen silloin.»
»Surun laita on samanlainen kuin — onnenkin. Se on otettava vastaan sellaisenaan. — Jos väistyy — se muuttuu hirviöksi.»
Ritva siunaa ääntä, joka puhuu hänelle, korvia, jotka häntä väsymättä kuuntelevat, ja hän kertoo uudestaan elämänsä pitkää satua silmät ummessa, nojaten päänsä Rosen rintaan. — Niin, Eeronhan Rose tunsi, ja Taru-tyttö oli hänelle rakas. He olivat tavanneet jo vuosia sitten, silloin, kun he yhdessä kamppailivat kuoleman kanssa Ritvan puolesta. Mutta kaikki oli nyt toisin. — Hirvittävä sota raateli maat, jotka erottivat hänet omaisistaan, hän oli saanut jäädä sairaana etelään. Ja aika oli vierinyt. Hiljaisuus piteni, sanat lyhenivät, kunnes kaikki herkesivät puhumasta hänen kotiintulostaan. On parempi näin, oli Eeron tapana kirjoittaa. Häntä väsytti — ja hän oli oikeassa. On parempi näin. Mutta kahleet painoivat Ritvaa, ja hän oli liian ylpeä — puhumaan vapautumisesta. Eero ei olisi voinut sitä käsittää.
Seuraa pitkä hiljaisuus, sitten Ritva jatkaa. »Isä on niin vanha ja uupunut», oli Taru kirjoittanut. »Hän elää nyt yksinomaan kirjojensa maailmassa.» Kertoja hymyili — jokaisella sielulla on oma piilopirttinsä. — Leasta oli tullut Antero Aallon vaimo. Miten reippaasti ja käytännöllisesti hän oli toiminutkaan järjestäessänsä lapsuuskotinsa pappilaksi, ja miten auliisti hän oli luovuttanut kirjaston isälle ja ateljeen Tarulle. Ja Taru oli ollut kiitollinen, sillä hän rakasti hiljaisuutta kuten isä — yli kaiken. Hän tutki vanhoja kieliä.
— On parempi näin, uskoiko Rosekin sen?
Kuuntelija pudisti suruisesti päätään. Olihan hän niin monta kertaa sanonut, mitä uskoi, mitä toivoi.
Ritva vääntelee käsiään.
»Mutta — kotkanpoikani, kotkanpoikani, mitä sanoitte hänestä?»
»Hän ei palaja, ennenkuin hän täydellä oikeudella saa periä omansa. Tunnen Ramezin miehet.»
Portti aukenee, käytävältä kuuluu askeleita. Vanha Stefan seisoo kynnyksellä syli täynnä maidonvalkoisia neilikoita. Hänen ryppyiset kasvonsa ovat vakavat.
»Ette koskaan saavu tyhjin käsin», Ritva lausuu tervehtiessänsä.
Ukko ojentaa hänelle kirjeen.
»Immanuel-herra pyytää vastausta.»
Hän kirjoittaa:
»Poikani on odottamatta määrätty rintamalääkäriksi. Saapuu kotiin pariksi päiväksi jonkin ajan kuluttua. Tulkaa, rakas ystävä, luokseni huomenna.
Tarvitsen teitä.
Teidän Immanuel Haller.
* * * * *
»Ajakaa, Stefan, kaupungin ympäri niinkuin silloin, muistatteko?»
»Kyllä, Franz-herra!»
He ovat laskeutumassa laaksoa kohti Ramezin linnasta Ritvan kanssa. On viimeinen yö ennen tohtori Hallerin lähtöä rintamalle.
Hän pitää Ritvan kättä omassaan, joka on suuri ja lämmin. Valot vilkkuvat.
»Katso, Orvokki, kaikkea tätä olen kaivannut läpi vuosien villiin tuskaan saakka. Huippuja ja rinteitä, omaa kieltäni ja pyhäkköjemme rauhaa. Isä on ollut oikeassa, koti ei ole hellittänyt otettaan.»
Ajaessansa kaupungin poikakoulun ohi Franz kertoo nauraen:
»Tuossa olen kerran antanut itselleni raippoja siitä, että olin menehtyä koti-ikävään. Olin olevinani miehinen mies, mutta sain kuumetta — ja minut lähetettiin Rameziin pariksi viikoksi. Kuritus oli siis kuitenkin välillisenä apuna hädässäni.»
He ovat nyt tulleet pyhän Johannan luostarin pääportin edustalle. Vanha munkki on juuri astumassa sisään, mutta kääntyy äkkiä ohikulkijoita kohti.
»Franz Haller? Eikö niin?»
»Kyllä, isä Jacobus.»
»Ja huomenna sinä siis lähdet?»
»Niin on määrä.»
Vanhus nostaa oikean kätensä.
»Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi.»
He jatkavat matkaansa, mutta Ritva on kyyristynyt kokoon vaunun nurkkaan.
»Orvokki, älä lennä luotani kuin pelästynyt lintu?»
»Muistot! Ymmärrätkö?»
»Tahtoisitko elää niitä vailla?»
»En!»
Ritvan kodin ikkunoissa palaa tuli. Pieni Angelica odottaa.
»Nyt voit lähteä kotiinpäin jälleen, Stefan! Kuljemme jalkaisin lopputien. Tunnin perästä on oltava kasarmilla. Näkemiin siis!»
Ukko ojentaa molemmat kätensä Franzille kyynelten virratessa pitkin ryppyisiä poskia.
»Jumala teitä varjelkoon!» hän toistaa moneen kertaan. He nousevat hiljaa rinnettä, ylös käsi kädessä kuin kerran ennen suuren jäätikön luona Ivignan huipun varjossa.
Portilla he pysähtyvät.
»Käännynkö?» Franzin ääni vavahtaa.
»Et!»
Tien hiekka rasahtaa heidän jalkojensa alla. Kun Ritva on aukaissut oven, he seisahtuvat uudelleen. Franz painaa sen äänettömästi kiinni. »En tule sisään!»
Ritva katsoo häneen pitkään.
»Herra Jumala, en voi! Mutta tulen takaisin kerran, Orvokki. Oletko sinä silloin — valmis?»
»Olen.»
Franz seisoo kalpeana kuun valossa. Ritva tekee kylmin sormin ristinmerkin hänen rintansa ylitse.
Mies hätkähtää:
»Vihitkö minut kuolemaan, Orvokki?»
»En, vihin sinut kerran elämän suureen juhlaan.»
Riemuiten Franz nostaa hänet syliinsä ja kantaa hänet portaita ylös, mutta kiiruhtaa jälleen paeten pois.