Part 2

Siten hän siihen aikaan oli ajatellut; mutta nyt, nyt hän istui tässä siksi, että tuo typerä Trevelley, joka tahtoi päästä eroon Ottiliesta, oli käyttänyt hyväkseen heidän suhdettaan saadakseen skandaalin aikaan ja haastettuaan toisen muodon vuoksi kaksintaisteluun, oli vaatinut avioeroa; siksi että koko Haag puhui Ottiliesta, hänen jäätyään yksin rakastajansa kanssa, ja siksi että hän, Steyn kaikesta huolimatta oli rehellinen mies, sai hän nyt istua tässä vanha nainen vastassansa. He eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa; he joivat vain teetään; tarjotin oli viety pois; Jack uneksi ja murahteli; tuuli vonkui. Kirjan lehdet kääntyivät nopeasti Ottilien sormissa; ja Steyn luki Manshurian sota-uutisia ja ilmoituksia, ilmoituksia ja sota-uutisia. Huone, jossa he istuivat, oli aivan sellainen kuin se aina oli ollut, vailla persoonallista leimaa ja kodikkuutta, niin naimisissa kuin he olivatkin; kello tikutti lakkaamatta lasisen kupunsa alla. Se oli kuin odotushuone ikään, tämä huone: odotushuone, jossa monien tapahtumien jälkeen kaksi ihmistä istui odottaen. Istui odottaen... mitä he odottivat? Loppua, joka lähestyi niin hitaasti, kuolemaa.

Steyn hillitsi mieltään ja luki vielä kerran ilmoitukset. Mutta hänen vaimonsa, painaen äkkiä kirjansa kiinni, sanoi jyrkästi:

»Fraus!»

»Mitä?»

»Minä keskustelin vastikään Lot'n kanssa.»

»No...»

»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, jos hän ja Elly asettuisivat meille asumaan?»

»Ei, päinvastoin.»

Mutta näyttipä siltä, kuin juuri Steynin rauhallinen myöntyminen olisi hermostuttanut hänen vaimoaan, ehkäpä vastoin hänen tahtoaankin, niin että hän sanoi vastustaen:

»Mutta se ei käy niinkään helposti!»

»Miksikä ei?»

»Asuntomme on liian pieni.»

»Me voimme muuttaa toiseen.»

»Suurempi asunto on kalliimpi. Onko sinulla varaa sellaiseen?»

»Eiköhän, kun otamme huomioon Lot'n ansiot ja Ellyn eläkkeen...»

»Ei, suurempi asunto on liian kallis.»

»No, sitten täällä...»

»Tämä on liian ahdas.»

»Sitten se ei käy päinsä.»

Ottilie nousi harmissaan pystyyn:

»Ei, tietysti ei: ei mikään koskaan käy päinsä. Tuon inhottavan rahan vuoksi. Mutta minä sanon sinulle: kun Lot on naimisissa, niin minä en voi... en vo-voi...»

Hän änkytti suuttuessansa.

»No, mitä sinä et voi?»

»Minä en vo-voi... jäädä yksin sinun kanssasi! Minä lähden Nizzaan Ottilien luo.»

»Hyvä, lähde vaan.»

Steyn sanoi sen aivan tyynesti, aivan välinpitämättömästi, ja tarttui taas lehteensä. Mutta se riitti, jotta Ottilie, joka oli kovin kiihtynyt, alkoi nyyhkyttää:

»Sinä et välitä minusta enää hitaistakaan!»

Steyn kohautti olkapäitään ja läksi pois huoneesta yläkertaan; koira juoksi haukkuen hänen edellään.

Ottilie jäi yksin; ja hänen nyyhkytyksensä lakkasi äkkiä. Hän tiesi sen itsekin — vuodet olivat opettaneet sen hänelle — hän suuttui liian helposti, hän pysyi aina lapsena. Mutta miksikä hän viisastuisi tässä suhteessa, hän, jonka yksinäisyys vain päivä päivältä suureni? Siinä hän nyt istui paikallansa, vanha, harmaahapsinen nainen, tässä epäkodikkaassa huoneessa; ja kaikki oli mennyttä. Oi, jospa vain Lot jäisi hänen luokseen, hänen oma Lot'nsa, hänen Charlot'nsa, poikansa! Ja mustasukkaisuuden tunne Ellyä kohtaan, jota hän aluksi oli koettanut hillitä, kiihtyi yhä kiivaammaksi. Entäs tuo toinen mustasukkaisuus: hänen mustasukkaisuutensa Steynin vuoksi. Steyn hermostutti häntä vain astuessaan huoneeseenkin; mutta sittenkin hän yhä oli mustasukkainen hänen tähtensä, niinkuin hän aina oli ollut jokaisen miehen tähden, joka rakasti häntä. Oi, miten tuskallista ajatella, ettei hän rakastanut häntä enää siksi, että hän oli käynyt vanhaksi! Oi, ettei hän koskaan enää lausunut hänelle ainoatakaan hellää sanaa, ei koskaan suudellut häntä otsalle! Hän oli mustasukkainen Ellylle Lot'n tähden, hän oli mustasukkainen Lot'lle Steynin tähden, koska Steyn piti nykyään enemmän Lot'sta kuin hänestä! Miten julma aika oli, joka vähitellen riisti häneltä kaikki! Vuodet olivat kuluneet, herttaiset, iloiset lempivuodet hyväilyineen; kaikki tuo oli mennyttä! Koirakin oli äsken hyljännyt hänet ja seurannut Steyniä: ei ainoakaan elävä olento ollut ystävällinen hänelle; ja miksikä Lot'n piti nyt äkkiä mennä naimisiin? Hän oli niin onneton, että vaikka hän äsken oli tukahduttanut väkinäiset nyyhkytyksensä niin pian kuin niitä ei enää tarvittu, hän vaipui nyt tuoliinsa ja itki katkerasti, itki todellakin tällä kertaa, koska ei kukaan rakastanut häntä ja koska hän oli niin onneton. Hänen yhä nuorekkaat ja kauniit silmänsä katsoivat kyyneltynein katsein kauaksi hävinneeseen menneisyyteen. Ennen — siihen aikaan, kun hän oli kaunis Lietje — kaikki hänen ympärillään olivat olleet, hauskoja, ystävällisiä, rakastavia, iloisia, leikkiä laskevia, kaikki olivat ihailleet ja huvittaneet häntä, koska hän oli kaunis ja iloinen ja viehättävä, koska ei kukaan voinut vastustaa hänen nauruaan eikä hänen pieniä viehättäviä oikkujaan. Tosin kaikessa tässä oli myös ollut mustasukkaisuuden oas; mutta siihen aikaan hän oli saanut niin paljon osakseen: kaiken sen mielistelevän ihailun, jota maailma, miehet tuhlaavat kauniille naiselle! Hän hymyili kesken kyyneleitään; ja muisto leijaili hänen ympärillään kuin somat pienet, kaukaiset pilvet. Oi, mikä imartelun maailma silloin olikaan ympäröinyt häntä! Nyt kaikki nuo miehet olivat vanhat tai kuolleet; vain hänen kolme miestään eli. Ja Steyn oli yhä nuori. Hän oli liian nuori: jollei hän olisi ollut niin nuori, Ottilie olisi voinut kauemmin säilyttää viehätysvoimansa, ja he olisivat yhä vieläkin voineet olla rakkaat keskenään, onnelliset yhdessä niinkuin vanhat ihmiset joskus voivat olla, vaikka nuoruuden lämpö onkin kadonnut... Hän huokasi syvään kyyneltensä kesken ja istui tuolissaan kuin avuton lapsi, joka on ollut pahankurinen eikä nyt tiedä mitä tehdä. Mitäpä hän olisi voinut tehdä? Mennä vain kaikessa rauhassa nukkumaan yksinäiseen huoneeseensa, vanhan naisen huoneeseen, yksinäiseen vuoteeseensa, ja herätä aamulla elääkseen taaskin yhden vanhan päivän monien entisten vanhojen päivien lisäksi! Oi, miksikä hän ei saanut kuolla ollessaan vielä nuori?

Hän soitti ja käski palvelustytön sulkea ovet; ja nämät pienet tehtävät tuntuivat hänestä niin toivottomilta niiden uudistuessa joka päivä, sillä kaikki oli hänestä niin tuiki tarpeetonta. Sitten hän läksi yläkertaan. Pieni talo oli hyvin pieni: alakerroksessa muutama huonetta, ylhäällä pieni pesuhuone hänen omansa ja Lot'n huoneen vieressä, jota vastoin Steyn oli vallannut itselleen ullakkohuoneen, luultavasti siksi, ettei hänen tarvitsisi olla liian lähellä vaimoaan. Ja riisuutuessaan hän tuumi, että jos Elly suostuisi muuttamaan heille, niin kävisi se päinsä vain siten, että hän luovuttaisi nykyisen suuren huoneensa, jossa oli kolme ikkunaa, Lot'lle ja Ellylle; hän itse, oi, hän voisi nukkua Lot'n pienessä huoneessa: mitä se tekisi? Kunpa ei vaan lapsia tulisi liian nopeasti! Oi, kunpa hän ei vaan kadottaisi Lot'ta kokonaan! Lot kysyi häneltä, miksi hän oli kosinut Ellyä! Hän teki tuon kysymyksen tavalliseen puoleksi leikilliseen tapaansa; mutta hän ei tehnyt kiltisti kysyessään sitä: Ottilie oli hyvillään, että hän oli vastannut aivan rauhallisesti, kiivastumatta. Oi, sitä tuskaa, ruumiillista tuskaa, jota hän aika ajoittain tunsi sen johdosta, että Lot rakasti, vieläpä hyväili toista! Ja alakuloisena, säälien itseään, hän meni levolle. Huone oli tyhjä ja epäkodikas: tuo makuusuoja oli naisen, joka ei pane arvoa mukavuuteen eikä turhamaisuuteen ja jonka suurin ilo aina oli ollut saada rakkautta ja hyväilyjä niiltä, jotka miellyttivät häntä siksi, että intohimon laine — useinpa aivan salainenkin — vyöryi heidän välillään. Tämän vuoksi hän oli laiminlyönyt kaiken muun, mikä kuului vaimon, äidin, maailmannaisen, vieläpä keimailevan naisen elämään, välittämättä mistään, halveksien kanssasisartaan, luottaen vain omaan viehätysvoimaansa ja olematta vähääkään äiti luonnonlaadultaan. Oi, hän oli nyt vanha ja yksinäinen! Ja hän lepäsi yksin viileässä vuoteessaan; eikä hänellä tänä iltana ollut edes sitä lohdutusta, että Lot olisi tullut viereisestä huoneesta ja suudellut häntä otsalle hyvää yötä toivottaessaan, niinkuin hän osasi, hellästi, pitkään ja hyväillen. Tavallisesti hän istahti silloin hetkeksi hänen vuoteensa reunalle ja jutteli hänen kanssaan; ja silitellen sitten pehmeällä kädellään hänen poskeaan hänellä oli tapana sanoa:

»Äiti, miten hieno hipiä sinulla on!»

Kun hän nyt palasi kotiin, otaksuisi hän, että äiti jo nukkui, ja menisi levolle. Ottilie huokasi: hän tunsi olevansa niin yksin. Lot'n huoneen yläpuolella — jokainen ääni kuului tässä talossa — hän kuuli Steynin kolisevan. Palvelustyttö oli myös menossa nukkumaan; vuoteestaan Ottilie kuulosti kaikkia näitä ääniä: ovi avautui; kengät laskettiin oven ulkopuolelle; vesi kaadettiin pois pesuvadista. Nyt kaikki hiljeni, ja hän tuumi mielessään, miten hyvä asia tosiaankin, että hän valitsi aina vanhoja palvelijattaria. Hän ajatteli sitä vahingonilolla, oli hyvillään siitä, ettei Steynillä ollut mitään tilaisuutta, kun palvelijat olivat vanhoja. Talo oli nyt yöksi hiljennyt, vaikkei kello ollut edes yhtätoista...

Oliko hän nukkunut? Miksikä hän heräsi äkkiä? Mitä nuo hiipivät askeleet portaissa merkitsivät? Tuliko Lot kotiin? Vai hiipikö Steyn taas ulos? Oliko siellä Lot? Vai oliko siellä Steyn? Ottilien sydän sykki kiivaasti. Ja hän nousi äkisti ylös vuoteeltaan, ja ennenkuin hän itsekään tiesi mitä hän teki, hän avasi oven ja näki palavan tulitikun lepattelevan eteisessä.

»Sinäkö olet siellä, Lot?»

»Ei, vaan minä!»

»Sinäkö, Frans?»

»Niin, mikä hätänä?»

Hänen äänensä kuulosti ärtyiseltä, koska Ottilie oli kuullut hänen askeleensa.

»Mitä sinä teet?»

»Menen ulos.»

»Näin myöhään yöllä?»

»Niin. En saa unta. Menen kävelemään.»

»Menetkö kävelemään näin myöhään yöllä?»

»Juuri niin.»

»Frans, sinä et ole uskollinen minulle!»

»Tyhmyyksiä! Vai en uskollinen sinulle! Mene maata.»

»Frans, sinä et _saa_ mennä ulos.»

»Kas vaan!»

»Jää kotiin, Frans! Lot ei ole vielä palannut ja minä pelkään yksinäni. Jää kotiin, Frans!»

Ottilien ääni oli kuin rukoilevan lapsen.

»Minä tarvitsen raitista ilmaa.»

»Sinä tarvitset...»

Hän ei lopettanut lausettaan, katuen äkkiä ajatustaan. Portaitten yläpäässä — sen hän tiesi — seisoi vanha palvelijatar ovi raollaan ja nauroi itsekseen. Siitä hän oli varma. Hän tunsi vihan, kiihkeän vihan puristavan kurkkuaan. Hänen ruumiinsa vapisi, hän värisi, yöpuvussaan. Eteisen ovi oli avautunut ja taas sulkeutunut. Steyn oli lähtenyt; mutta Ottilie... hän seisoi yhä ylhäällä portailla. Hän puristi kätensä nyrkkiin, hän huohotti, hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä Steynin jäljessä yöpuvussansa; suuret kyynelkarpalot vuosivat hänen lapsensilmistään; mutta häveten palvelustyttöä hän palasi huoneeseensa.

Hän itki, itki hiljaa, jotta palvelija ei kuulisi, jotta hänellä ei olisi vielä tätä lisäiloa. Oi, tätä tuskaa, kipua sydämessä, ruumiillista kipua, ruumiillista kipua! Ei kukaan, joka ei ollut kokenut samaa kuin hän, voinut kuvitella mielessään sitä ruumiillista kipua, jota hän tunsi ja jota olisi voinut lääkärillekin selittää. Minnehän Steyn saattoi mennä? Hän oli vielä nuori, hän näytti vielä hyvin säilyneeltä. Ja sittenkin hän oli hänen miehensä, hänen miehensä! Oi, miksi hän ei ollut enää ystävällinen hänelle, vaikka hän olikin tullut vanhaksi? Ottilie ei koskaan enää saanut tuntea edes hänen kätensä kosketusta! Ja miten kerran tämä kosketus oli saanut koko hänen olentonsa hytkähtämään! Oi, ei koskaan enää ainoatakaan suudelmaa, ei ainoatakaan ystävällistä suudelmaa, joita vanhatkin ihmiset joskus vaihtavat keskenään!

Ottilie ei mennyt levolle; hän odotti istuen ylhäällä. Palaisikohan Steyn pian? Hänkö nyt, hänkö nyt tuli? Ei, Lot se oli: Ottilie kuuli hänen avaimensa kiertyvän lukossa, tunsi hänen kevyet askeleensa.

Ja hän avasi ovensa:

»Lot!»

»Äiti, etkö ole vielä vuoteessa?»

»En, kultaseni. Lot, Lot, tule tänne!»

Hän astui huoneeseen.

»Lot, Steyn on ulkona.»

»Ulkonako?»

»Niin, hän meni ensin huoneeseensa... ja sitten kuulin hänen astuvan hiljaa alas portaita; sitten hän aivan hiljaa läksi ulos ovesta.»

»Hän ei tahtonut herättää sinua, äiti.»

»Niin, mutta minnekä hän meni?»

»Kävelemään. Hän lähtee usein kävelylle. Ilma on kovin kuuma ja tukehduttava.»

»Menikö hän kävelemään, Lot, menikö hän kävelemään? Ei, hän meni...»

Ottilie seisoi poikansa edessä säihkyen intohimoa — Lot saattoi sen nähdä kynttilän valossa. Hänen pieni vartalonsa yöpuvussaan oli kuin raivottaren, harmahtavan keltaisten kiharoiden loistaessa hänen päänsä ympärillä; kaikki, mikä hänessä oli suloista, kiehahti hänessä raivoksi, ikäänkuin hän olisi ollut äärimmäisyyteen saakka kiihottunut ja hänen äkkiä olisi tehnyt mielensä kohottaa kätensä ja iskeä korvalle poikaansa, joka uskalsi puolustaa Steyniä. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vihansa, mutta kiivaita ja moittivia sanoja purkautui kuitenkin hänen vapisevien huuliensa yli.

»Kuulehan, äiti, äiti! Kuulehan toki!» Lot yritti tyynnyttää häntä. Ja hän otti hänet syliinsä ja taputteli häntä, aivan kuin kiihtynyttä lasta:

»Kuulehan, äiti, kuulehan toki!»

Ottilie alkoi nyt nyyhkyttää. Mutta Lot puhui hänelle kauniisti, sanoi, että hän erehtyi, että hän oli vain hermostunut, ja lupasi, ettei hän menisi naimisiin, jollei äiti tyyntyisi; ja täten lellitellen häntä hän varsin pian sai hänet menemään vuoteeseen, peitti hänet, pöyhötteli hänen tyynyjään:

»Kuulehan, äiti, rupea nyt nukkumaan äläkä ole tyhmä. Anna Steynin kävellä rauhassa, älä ajattele häntä, älä ajattele yhtään mitään...»

Ottilie rauhoittui Lot'n silitellessä pehmeällä kädellään äidin tukkaa ja poskea.

»Rupea nyt nukkumaan, tyhmä pikku äiti... Kylläpä sinulla, äiti, on hieno hipiä!...»

TOINEN LUKU.

Elly Takma oli hyvin onnellinen ja hän oli kauniimpi kuin pitkiin aikoihin. No niin, tuumi Adèle serkku, joka kauan oli hoitanut isoisä Takman taloutta — hänkin oli Takma ja naimaton — no niin, ensin pieni romaani, joka tekee kahdenkymmenen korvilla olevan tytön onnettomaksi, purkaantunut kihlaus nuorukaisen kanssa, jolla oli tapana käydä tervehtimässä rakastajatartaan vietettyään ensin iltansa morsiamensa luona: sellainen romaani ei jätä vakavia jälkiä tytön elämään; ja vaikka Elly oli ollut alakuloinen jonkun aikaa, niin Lot Pauws teki hänet nyt onnelliseksi, niin että hän näytti entistään kauniimmalta iloinen hymy huulillaan ja punakka väri poskillaan.

Adèle serkku — täti Adèle, niinkuin Elly nimitti häntä — herttainen, lihava, reipas ja ikäänsä nähden nuorekas nainen, ei muistuttanut missään suhteessa köyhää sukulaista, jonka on pakko suorittaa taloustyöt kodissa, vaan hän oli talon taitava emäntä, joka piti huolta kaikesta, huolehti pienemmistäkin seikoista kodissa ja oli ylpeä hyvinhoidetusta talostaan. Hän ei ollut koskaan käynyt Intiassa vaan hoiti isoisän taloa aito-hollantilaisella huolellisuudella, antaen Ellyn kokonaan pitää huolta omista satunnaisista keppihevosistaan; sillä Ellyllä oli keppihevosensa, joita hän hoiti kunnes hän oli saavuttanut täyden taituruuden, ja sen jälkeen hankki itselleen taas uusia. Kahdeksantoista vuoden vanhana hän oli kuuluisa tennispelaaja, voittaen palkintoja kilpailuissa, hän oli tunnettu taituruudestaan, voimastaan ja sulavuudestaan, ja kaikki urheilulehdet kirjoittivat hänestä. Saavutettuaan tämän taituruuden hän pian kyllästyi tennispeliin, ripusti mailansa punaisen nauhan varaan makuuhuoneensa seinälle ja sen ympärille kaikki mitalinsa, ja rupesi suurella kiihkolla työskentelemään hyväntekeväisyys-yhdistyksessä, käyden sairaiden luona ja köyhyyden pesissä; yhdistyksen johtokunta pani suurta arvoa hänen työhönsä. Mutta eräänä päivänä, kun eräs sairas mies näytti hänelle haavoittunutta jalkaansa, Elly meni tainnoksiin ja huomasi, että hän oli ulottanut liian pitkälle ihmisystävällisen innostuksensa. Hän kieltäytyi työstä; ja keksien, että hänen tunteelliset sormenpäänsä olivat erikoisen kätevät, hän alkoi valmistaa itselleen hattuja sekä muovailla. Hän onnistui kummassakin yrityksessään: hatut olivat niin kauniita, että hän tuumi vakavasti perustaa muotiliikkeen ja elättää itseään työllään. Muovaileminen oli niin ikään viehättävää: opiskeltuaan muutamia tunteja hän alkoi muovailla luonnon mukaan; ja hänen Kerjäläispoikansa pää hyväksyttiin näyttelyyn. Sitten Elly oli rakastunut ja oli rakastunut aivan silmittömästi; kihlausta kesti kolme kuukautta; sitten se rikkoontui; ja Elly, joka ei tehnyt mitään puolinaista vaihtelevista harrastuksistaan huolimatta, suri syvästi ja kalpeni ja laihtui ja sairastui pahasti, kunnes hän toipui eräänä päivänä säilyttäen ainoana muistona tältä ajalta alakuloisen mielensä.

Hän oli silloin kolmenkolmatta vanha ja oli ruvennut kirjoittamaan. Salanimellä hän julkaisi lyhyen kertomuksen, kuvaillen siinä omaa kihlautumistaan: se ei ollut mikään huonosti kirjoitettu kertomus. Hänen uusi keppihevosensa vei hänet vähitellen yhteyteen Charles Pauws'in kanssa, joka kirjoitti niinikään, enimmäkseen sanomalehtiin: artikkeleita, haastatteluja. Elly oli sitä mieltä, että hän oli saavuttanut jo kirjalliset rajansa. Tämän lyhyen kertomuksen jälkeen, joka oli itänyt hänessä itsessään ja puhjennut esiin hänen omasta sydämestään, hän ei aikonut kirjoittaa mitään enempää. Hän oli kolmenkolmatta ikäinen, hän oli vanha. Hän oli elänyt elämänsä, kokenut sen monet vaihtelut. Mutta jotakin hänellä oli vielä jäljellä, nimittäin Charles. Tosin Charles oli pehmeäluontoinen, koko lailla sukkela, hänellä oli äitinsä kauniit silmät, huolellisesti harjattu vaalea tukka ja liian vaaleansiniset kaulahuivit, hän ei ollut lainkaan Ellyn unelmien mies; ja Elly itse oli aika ajoittain kovin alakuloinen ja surumielinen. Mutta hän piti Charlesista, piti hänestä hyvinkin paljon, ja hän huomasi, että Charles tuhlasi kykynsä jokapäiväiseen työhön, sanomalehtikirjoituksiin, joita hän sepitti huomattavalla taidolla — olihan se taidetta sekin, niinkuin Charles hänelle vakuutti — mutta hänen molemmat romaaninsa sitä vastoin olivat erittäin hyvät; eikä hän ollut yrittänytkään mitään vakavampaa työtä kymmenenä viime vuonna. Ja niinpä tässä tytössä, joka omalla rajoitetulla alallaan oli niin perinpohjainen, heräsi tuuma — se kohosi Hänen alakuloisuutensa ja surunsa hiukan romanttiselta pohjalta — saada Lot innostumaan todelliseen työhön. Elly ei tahtonut enää työskennellä itsensä hyväksi, vaan toisen, Lot'n puolesta, jolla oli niin paljon hyviä ominaisuuksia, vaan ei kehittänyt niitä kylliksi. Yhä useammin Elly oli hänen seurassaan; hän kutsui hänet teelle; he juttelivat, juttelivat hyvin paljon; ja vaikka Lot ei ollutkaan rakastunut Ellyyn, niin oli hänestä hauska olla hänen seurassaan, hän innostui ja alkoi kirjoittaa romaania, joka oli jäänyt kesken. Elly herätti hänessä sen luulon, että hän halusi häntä omakseen. Ja hän kosi häntä. Elly oli hyvin onnellinen, ja Lot samoin, joskaan he eivät olleet intohimoisesti rakastuneita toisiinsa. Heitä viehätti se ajatus, että he saisivat olla yhdessä, jutella yhdessä, elää, tehdä, työtä, matkustaa yhdessä, he tunsivat vienoa sielujen sympatiaa: Lot'n sielu oli pikemmin pieni, turhamainen, kyynillinen, taiteellinen, sen lisäksi hänessä oli paljon suvaitsevaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, hiukan ivallista katkeruutta sekä suuri kauhu, joka kerrassaan hallitsi hänen sieluaan, vanhenemisen kauhu; Ellyn sielu oli tällä hetkellä kokonaan hänen elämäntehtävänsä lumoissa, sen ainoana haluna oli sulautua täydellisesti toiseen olentoon.

Tänä aamuna Elly lauloi tuulen lennättäessä syksyisiä lehtiä kultaisessa auringonvalossa ikkunoiden ulkopuolella. Hän parhaillaan korjaili talvihattuaan, sillä tätä taitoaan hän ei ollut kokonaan kadottanut, kun serkku — täti — Adèle astui huoneeseen:

»Isoisä on nukkunut huonosti; kuulin hänen liikkuvan lakkaamatta.»

»Hän ei varmaankaan ole saanut nukutuksi huminalta», sanoi Elly. »Isoisä kuulee aina tuollaista ääntä, tiedäthän. Tohtori Thielens pitää sitä täydellisen kuurouden alkumerkkinä. Isoisä parka! Menen heti hänen luoksensa... Ensin vain laitan hattuni valmiiksi. Tahdon panna sen tänään päähäni. Me lähdemme vanhan rouva Dercksz'in ja Stefanie tädin luo... Täti, olen niin kovin onnellinen. Lot on niin herttainen. Ja hän on niin viisas. Olen varma, että tulemme hyvin onnellisiksi. Tahdon matkustaa oikein paljon. Lot pitää matkustamisesta... On ollut kysymys siitä, että asuisimme yhdessä Steynin ja Ottilien kanssa. En osaa sanoa mitään sen johdosta. Kernaammin soisin, että meillä olisi oma koti. Enpä tiedä kuitenkaan. Pidän niin paljon äidistä: onhan hän Lot'n äiti. Mutta rakastan sopusointua ympärilläni; ja Steyn ja Ottilie riitelevät. Minä sanon häntä aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi. 'Herra' tuntuu niin jäykältä; ja isäksi minun on mahdoton häntä sanoa. Sitä paitsi Lot sanoo häntä myöskin Steyniksi. Tuollaiset perhesuhteet ovat vaikeita. Steynin omasta mielestä tuntuisi merkilliseltä, jos sanoisin häntä isäksi... Pidätkö hatusta nyt tällaisena? Minä korjaan sinun omasi huomenna. Katsohan, se on aivan kuin uusi! Nyt menen isoisän luo. Isoisä parka, vai hän on nukkunut huonosti?...»

Hän jätti oven auki. Adèle täti katsoi ympärilleen: huone oli täynnä hattutarpeita. Kerjäläispoika hymyili nurkasta; mitalit riippuivat mailan ympärillä; kirjoituspöytä oli täynnään paperiliuskoja.

»Mikä epäjärjestys!» sanoi Adèle täti.

Hän ei uskaltanut kajota papereihin, vaikka hän kernaasti olisi pannut ne järjestykseen: hänen oli aivan mahdoton nähdä tuollaista paperiröykkiötä ja vaivoin hän sai hillityksi syyhyvät sormensa. Mutta hattutarpeet hän keräsi kokoon ja pisti ne piironginlaatikkoon. Sitten hän läksi alas, missä palvelijat siivosivat ruokasalia. Elly, juostessaan portaita ylös, kuuli tomutettavan nojatuoleja, ja hänestä tuntui ikäänkuin iskut olisivat osuneet hänen omaan selkäänsä, ja niinpä hän kiiruhti vieläkin nopeammin portaita ylös toiseen kerrokseen, missä isoisän huone sijaitsi. Hän pysähtyi hänen ovensa ulkopuolelle, veti henkeään, kolkutti, avasi oven ja astui tyynenä sisään:

»Mitenkä sinä voit tänä aamuna, isoisä?»

Vanha herra istui kirjoituspöytänsä ääressä katsellen laatikkoon; hän sulki sen nopeasti, kun Elly astui sisään. Nuori tyttö meni hänen luokseen ja suuteli häntä:

»Kuulin, ettet ole nukkunut hyvin?»

»En, lapseni, luullakseni en nukkunut lainkaan. Mutta minä tulen toimeen unettakin.»