Part 3

Isoisä Takma oli yhdeksänkymmenenkolmen vanha: hän oli nainut vanhana, samoinkuin hänen poikansakin, ja siksi hänellä saattoi olla Ellyn ikäinen pojantytär. Vanha herra näytti kuitenkin nuoremmalta, paljoa nuoremmalta, ehkäpä siksi, että hän hoiti ulkomuotoaan, vaikka hän tekeytyikin välinpitämättömäksi sen suhteen. Ohut harmaa hiusseppel ympäröi yhä norsunluun väristä kalloa; sileäksi ajetut kasvot näyttivät ikäänkuin kuivalta pergamentilta; mutta suu irtohampaineen oli nuorekas ja hymyilevä ja silmät olivat vaaleanruskeat, kirkkaat, vieläpä terävät silmälasien takana. Hänen vartalonsa oli pieni, hento ja laiha kuin nuoren miehen; ja hyvin lyhyt takki riippui hänen hiukan kumaraisilla ja laihoilla hartioillaan: edestä se oli avonainen ja laskeutui poimuille takaa. Kädet, liian suuret verrattuina miehen pieneen ruumiiseen, olivat hienosuoniset ja hyvin hoidetut, mutta ne vapisivat lakkaamatta; ja niskajänteet nytkähtelivät, niin että pää nuokkui aika ajottain. Hänen äänensä oli iloinen ja vilkas, ehkä liian sydämellinen, ollakseen luonnollinen; ja sanat tulivat hänen suustaan hitaasti ja punnittuina, miten yksinkertaisista asioista hän lie puhunutkin. Hän istui suorana tavallisella tuolilla, ei koskaan kokoon lyyhistyneenä, ikäänkuin hän aina olisi pitänyt varansa; kävellessään hän liikkui nopeasti, hänen jäykät jalkansa astuivat lyhyin askelin ikäänkuin koettaen salata luuvaloa. Hän oli palvellut Intiassa siviilivirastossa, lopulta ollut Intian hallituksen jäsen ja joutunut vuosia sitten eläkkeelle; hänen keskustelustaan kävi ilmi, että hän seurasi politiikkaa ja siirtomaiden asioita: hän teki niistä hyväntahtoista pilaa. Seurustellessaan muiden kanssa, jotka kaikki olivat häntä nuoremmat — sillä hänen ikäisiään olivat ainoastaan vanha rouva Dercksz, omaa sukuaan Dillenhof, joka oli yhdeksänkymmenenseitsemän, ja tohtori Roelofsz, kahdeksankymmenenkahdeksan-vuotias — seurustellessaan muiden kanssa hän oli ystävällinen ja alentuvainen, sillä hän käsitti, että maailma näytti toiselta kuusi-. kymmen- jopa seitsemänkymmen-vuotiaista kuin hänestä itsestään; mutta hänen sydämellisyytensä oli liian suuri, joskus liian ylitsevuotava, jotta sitä olisi voitu ottaa täydestä, ja siksi ihmiset eivät koskaan uskoneet hänen tarkoittavan sitä mitä hän sanoi. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut diplomaatti, joka, ollen itse aina varuillaan, koetti ottaa selkoa siitä, mitä toinen tiesi. Joskus hänen kirkkaihin silmiinsä silmälasien taakse ilmestyi terävä ilme, ikäänkuin jokin äkillinen ajatus olisi iskenyt häneen: hän heilautti päänsä kallelleen, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin, hänen suunsa vetäytyi nauruun ja hän myönsi nopeasti siihen, mitä toinen hänelle parhaillaan sanoi.

Merkillisintä noin vanhassa miehessä oli hänen nopea, värähtelevä selväjärkisyytensä. Aivankuin joku outo voima olisi teroittanut hänen henkiset kykynsä, niin että ne pysyivät täydessä toiminnassa, sillä hän luki yhä varsin paljon, joskin silmälasien avulla; hän kuuli hyvin; hän oli hyvä viinin tuntija, hänen hajuaistinsa oli aivan moitteeton; hän saattoi löytää tavaroitaan pimeässä; vain joskus, kesken keskustelua, hänet valtasi voittamaton uupumus; hänen silmänsä tuijottivat silloin lasimaisina eteensä ja hän nukahti. Toiset jättivät silloin hänet rauhaan ja olivat siksi hienotunteisia, etteivät olleet sitä lainkaan huomaavinaan; viisi minuuttia myöhemmin hän saattoi herätä ja jatkaa keskustelua unohtaen tämän hetkellisen tajuttomuuden. Kukaan ei voinut huomata sitä sisäistä hätkähdystä, joka vavisutti hänen ruumistaan hänen herätessänsä.

Elly pistäytyi joka aamu hetkeksi isoisäänsä katsomaan.

»Me lähdemme vieraskäynneille tänään iltapäivällä», sanoi Elly. »Sukulaisten luo. Emme ole vielä olleet missään.»

»Ettekö edes isoäidin luona?»

»Hänen luokseen me menemme kaikkein ensiksi tänään. Isoisä, me olemme olleet kolme päivää kihloissa. Ei sitä voi heti paikalla mennä häiritsemään ihmisiä onnellansa.»

»Ja sinä olet onnellinen, lapseni», isoisä alotti sydämellisesti.

»Enköhän...»

»Olen pahoillani, etten voi pitää teitä täällä, sinua ja Lot'ta», hän jatkoi kevyesti: hän käsitteli joskus aivan kevyesti vakavia asioita; ja hänen ohut äänensä kuulosti silloin aivan välinpitämättömältä. »Mutta katsohan, olen liian vanha sellaiseen: nuori pari kahlehdittuna minuun! Sitä paitsi on teidän paljoa mieluisempaa asua erikseen... Lapsi, me emme ole koskaan puhuneet raha-asioista, sinä ja minä. Niinkuin tiedät, isä ei jättänyt mitään jälkeensä ja hukkasi vain äitisi varat, hävitti ne kaikenlaisissa liikeasioissa Javassa; heillä ei ollut onnea. Ei kummallakaan sinun vanhemmistasi. No niin, lapsi, minä en ole mikään rikas mies, mutta voin elää niinkuin elän, sillä vanha mies ei tarvitse paljoa, ja Adèle täti hoitaa hyvin kaikki asiat. Olen laskenut, että voin antaa sinulle kaksi tuhatta guldenia kuussa. Mutta siinä onkin sitten kaikki, lapsi, ihan kaikki.»

»Mutta isoisä, sehän on todellakin kovin kilttiä...»

»No niin, voit ottaa sen vastaan isoisältäsi. Sinä perit minut kuitenkin, vaikket yksin kaikkea; ei, isoisällä on muitakin perillisiä: hyviä tuttavia ja ystäviä... Siihen ei ole enää pitkä aika, lapsi. Rikkaaksi sinä et tule, sillä taloni on ainoa ylellisyyteni. Kaikki muu, niinkuin hyvin tiedät, on varsin vaatimatonta. Mutta saat kylliksesi, varsinkin myöhemmin; ja Lot näyttää voivan ansaita hyvin. Raha ei ole hänelle pääasia, lapsi: hänelle tärkeintä on... on...»

»Mikä, isoisä?»

Vanha mies väsähti äkkiä. Mutta hetken kuluttua hän jatkoi:

»On ollut puhe siitä, että asettuisitte asumaan yhdessä Steynien kanssa...»

»Niin kyllä, mutta asia ei ole vielä ratkaistu.»

»Ottilie on herttainen, mutta kiivasluonteinen», sanoi vanha herra ja vaipui mietteihinsä: hän näytti ajattelevan aivan muuta, paljoa tärkeämpiä asioita.

»Jos suostun siihen, niin teen sen äidin vuoksi, isoisä, sillä hän on niin hellästi kiintynyt Lot'hon. Kernaimmin asuisin omassa pienessä talossani. Mutta joka tapauksessa tulemme olemaan paljon matkoilla. Lot sanoo, että hän osaa matkustaa halvalla.»

»Kyllä sinä voit sen tehdä, kunhan olet hienotunteinen: minä tarkoitan, asua Steynien kanssa. Ottilie on tietenkin paljon yksin, raukka. Kukapa tietää? Ehkäpä voisit korvata hänelle hiukan hellyyttä, ystävyyttä...»

Hänen kevyt äänensä muuttui pehmeämmäksi, täyteläisemmäksi ja vakavammaksi.

»Saadaanpa nähdä, isoisä. Jäätkö huoneeseesi vai syötkö aamiaista alhaalla?»

»En, lähetä tänne jotakin. En ole nälissäni, ei minulla ole ruokahalua...»

Hänen äänensä kuulosti taaskin kevyeltä, aivan kuin tuulen kuiskeelta.

»Ilma on tänään varsin tuulinen; luulenpa, että rupeaa satamaan. Aiotko siitä huolimatta lähteä ulos iltapäivällä?»

»Hetkeksi, luullakseni... Rouva Dercksz'in luo...»

»Isoäidin luo...»

»Niin, niin, parasta sanoa häntä isoäidiksi. Kun näet hänet, niin sano häntä heti vain isoäidiksi. Se on vähemmän jäykkää: hän pitää siitä... vaikkapa et vielä olekaan naimisissa Lot'n kanssa...»

Vanhuksen ääni väsähti; hän huokasi ikäänkuin hän olisi ajatellut muuta, paljoa tärkeämpiä asioita; ja nytkähyttäen niskojaan hän ojensi itseään ja istui siten hetken aikaa, pää kallellaan, ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, tai kuunnellut jotakin. Ellyn mielestä isoisä ei näyttänyt tänään reippaalta. Väsymys valtasi hänet jälleen; hänen päänsä painui alas ja silmien ilme muuttui lasimaiseksi. Ja hän istui siinä niin heikkona ja raihnaisena, ikäänkuin olisi voinut puhaltaa hengen hänestä kuin lentävän höyhenen. Elly jätti hänet yksikseen epäröityään hetken aikaa. Vanha herra hätkähti kuullessaan oven painuvan kiinni, ja tuli jälleen täyteen tajuntaansa. Hän istui silmänräpäyksen tai kaksi liikkumatta. Sitten hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, jonka ääressä hän äskenkin oli hommaillut, ja otti esille revityn kirjeen palaset. Hän repi ne vieläkin pienemmiksi, niin pieniksi kuin hän vain saattoi, ja heitti ne paperikoriin poisheitettävien paperien joukkoon. Sen jälkeen hän repi rikki toisenkin kirjeen ja vielä kolmannen lukematta niitä. Hän heitti pienet palaset koriin ja ravisteli koria. Repiminen väsytti hänen jäykkiä sormiaan; ravistaminen väsytti hänen käsivarttaan.

»Vielä muutamia tänä päivänä», hän mutisi. »On jo aika, on jo aika...»

KOLMAS LUKU.

Vanha herra läksi ulos kello kolmen tienoissa ja yksin: hän ei tahtonut kernaasti ottaa saattajaa mukanaan ulos mennessään, vaikka hän mielellään palasikin kotiin toisen seurassa; mutta hän ei koskaan pyytänyt keltään apua. Adèle täti katsoi ulos ikkunasta ja seurasi häntä katseillaan, kun hän kääntyi kasarmin nurkkauksesta ja astui Valaskalansillan poikki. Hän ei mennyt sen kauemmaksi kuin Nassaulaaniin, rouva Dercksz'n luo; ja hän kulki tämän matkan suoraselkäisenä ja vakavin askelin: hän ei näyttänyt kovin vanhaltakaan päällystakissaan, joka oli napitettu ylös asti, joskin jokainen askel oli tarkasti laskettu ja hän nojasi raskaasti paksuun, norsunluupäiseen keppiinsä. Vaikka hän ei tahtonutkaan antaa toisten huomata, että tämän lyhyen kävelyn tarkoituksena oli pitää voimia vireillä ja virkistää terveyttä, niin oli hänen pakko punnita jokaista askeltaan; mutta hän saattoi sittenkin astua vaivatta, jäykkänä ja suorana, ja hän tutki kuvaansa alakerroksen suurissa ikkunoissa. Kadulla hän ei tehnyt ohikulkijaan kovinkaan vanhan vaikutusta. Kun hän soitti kelloa, kiiruhti vanha Anna kissa kintereillään ulko-ovelle:

»Vanha herra, kaikesta päättäen.»

Sitten hän ajoi kissan takaisin keittiöön, peläten, että vanhus voisi kompastua siihen, ja pyysi hänet sisään tehden vähäisiä huomautuksia ilmasta ja tiedustellen hänen terveydentilaansa; ja Takmalta vaadittiin suurta taitavuutta, kun hän riisuessaan päällystakkinsa eteisessä, antoi sen liukua hartioiltaan ja käsivarsiltaan palvelustytön käsiin. Hän teki sen hitaasti ja vähitellen, hiukan väsyneenä kävelystä; mutta sillä välin sai hän haukotuksi kylliksi ilmaa päästäkseen yläkerrokseen keppinsä nojassa — »parasta on sittenkin ottaa keppi mukaan, Anna», hänellä oli tapana sanoa — sillä rouva Dercksz ei nykyään enää tullut alakerran huoneisiin.

Vanha rouva odotti häntä.

Vanha herra tuli miltei joka päivä; ja jollei hän tullut, niin Adèle täti tai Elly kävivät ilmoittamassa, ettei hän voinut tulla. Niinpä vanha rouva istui korkeaselkäisessä tuolissaan odottaen häntä. Hän istui ikkunan ääressä, katsellen Sofialaanin huviloiden puutarhoja.

Vanha herra mutisi sydämellisesti, vaikka hänen tervehdyksensä olikin epämääräinen:

»No, Ottilie?... Ulkona tuulee... Niin, sinä olet yskinyt hiukan viime aikoina... Sinun täytyy olla varovainen, tiedätkös... Minä voin hyvin, oikein hyvin, niinkuin näet...»

Lausuen vielä muutamia ystävällisiä sanoja hän istahti suorana toiseen nojatuoliin toisen ikkunan ääreen, Annan vapauttaessa hänet nyt vasta hatusta, ja nojasi keppiinsä kätensä, joissa oli suuret, ruttuiset hansikkaat.

»En ole tavannut sinua suurten uutisten jälkeen», sanoi rouva Dercksz.

»Lapset tulevat tänään näyttämään itseään...» He olivat molemmat ääneti, heidän katseensa painuivat vain toisiinsa. Hetken aikaa he istuivat siten vastatusten, kumpainenkin pienen huoneen ikkunan ääressä. Vanha, vanha nainen istui punaisten ripsi-uudinten ja kellertävien pitsikaihtimien varjossa, joiden lisäksi vedon varalta oli ripustettu ikkunan ylälaitaan ja molemmille sivuille punaiset samettiverkot. Hän oli ojentanut vain laihan, puolisormikkaiden peittämän kätensä tervehdykseksi Takmalle. Nyt he molemmat istuivat ikäänkuin odottaen jotakin ja samalla tyytyväisinä, kun heillä oli jotain odotettavaa. Vanha rouva oli yhdeksänkymmenenseitsemän ja hän tiesi, että se, mitä hän odotti, tapahtuisi ennenkuin hän olisi sadan vuoden vanha... Tämän verhotun nurkkauksen hämärässä, tummalla tapettitaustalla, näyttivät hänen kasvonsa monine ryppyineen haljenneelta porsliinilta, tässä hämärässä nurkassa, johon hän yhä vieläkin vetäytyi entiseen vaatimattomaan tapaansa, tahtoessaan kätkeä raihnaisen ulkomuotonsa ihmisten katseilta; ja hänen peruukkinsa, pienen mustan pitsimyssyn peitossa, oli kiiltävän musta; väljä musta puku laskeutui sulavasti hänen hauraan, laihan vartalonsa ympärille, kätkien hänet niin täydellisesti pehmeihin kashmirilaskoksiin, että oli aivan mahdotonta häntä nähdä tai tuntea, ainoastaan aavistaa tämän tumman laskospuvun alta. Lukuunottamatta kasvoja ei mikään muu näyttänyt hänessä elolliselta paitsi hauraat sormet, jotka vapisivat hänen helmassaan kuin kapenevat, loistavat puikot mustissa puolisormikkaissaan; ranteita peittivät kapeat villarannikkaat. Hän istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan aivankuin valtaistuimella, selkänojanaan jäykkä, kova tyyny; toinen tyyny oli hänen jalkojensa alla, joita hän ei koskaan näyttänyt, koska ne olivat luuvalon vääristämät. Hänen vieressään, pienellä pöydällä oli virkkuutyö, johon ei vuosikausiin oltu koskettu, sekä sanomalehtiä, joita hänelle luki ääneen hänen seuranaisensa, vanhempi rouva, joka heti herra Takman astuessa huoneeseen oli vetäytynyt pois. Huone oli sievä ja yksinkertainen, siellä täällä joitakin valokuvia kehyksissään, ainoat koristeet kiiltävien, mustien huonekalujen, punaisen sohvan, tuolien sekä lasikaapissa säilytettyjen porsliiniesineitten parissa. Suljettu kaksoisovi johti makuuhuoneeseen: vain näissä kahdessa huoneessa asusti vanha rouva, joka nautti kevyet ateriansa tuolissaan.

Aurinkoinen oli syyskesän päivä; ja tuuli puhalsi iloisesti, lennättäen keltaisia lehtiä Sofialaanin puutarhoissa.

»Sievä näköala tästä», sanoi rouva Dercksz, niinkuin niin monasti ennenkin, tehden hansikoidulla kädellään kulmikkaan liikkeen.

Ääni, joka jo kauan sitten oli murtunut, sointui pehmeämmältä kuin puhdas hollanninkieli, sen kreolilaissävy oli mehukkaampi; ja nyt, hänen katsoessaan ulos ikkunasta, näyttivät silmätkin porsliinikasvojen keskellä itämaisen pehmeiltä ja tummilta. Hän ei voinut selvästi erottaa ulkona olevia esineitä; mutta sittenkin se tieto, että siellä oli kukkia ja puita, ilahdutti hänen himmeitä silmiään.

»Kauniita astereita vastapäätä olevassa puutarhassa», sanoi Takma.

»Niin», myönsi rouva Dercksz, joka ei voinut niitä nähdä, mutta tiesi niiden siellä olevan.

Hän ymmärsi hyvin vanhan herran puhetta; hän salasi kuuroutensa siten, ettei koskaan kysynyt mitä sanottiin ja vastasi vain hymyn karehtiessa hänen ohuiden, suljettujen huuliensa ympärillä tai liikuttamalla päätään.

Hetken kuluttua, kun molemmat katselivat jälleen ulos ikkunastaan, sanoi vanha rouva:

»Minä näin Ottilien eilen.»

Vanha herra oli hetken aikaa ymmällä:

»Ottilienko?» hän kysyi.

»Lietjen... tyttäreni...»

»Oi, niin... Sinä näit Lietjen eilen... Luulin sinun puhuvan itsestäsi...»

»Hän itki.»

»Minkä vuoksi?»

»Koska Lot menee naimisiin.»

»Hän jää kovin yksin, Lietje parka; mutta Steyn on kelpo poika... Sääli todellakin. Minä pidän Steynistä...»

»Me olemme kaikki yksinäisiä», sanoi rouva Dercksz; ja murtunut ääni kuulosti surulliselta, ikäänkuin hän olisi surrut entisyyttä ja kaikkia sen varjoja.

»Eivät kaikki, Ottilie», sanoi Takma. »Meillä on toisemme. Me olemme aina omistaneet toisemme... Kun Lot menee naimisiin, niin meidän lapsellamme ei ole enää ketään, ei edes omaa miestäkään.»

»Sh!» sanoi vanha rouva; ja jäykkä, heikko vartalo vavahti kauhusta hämärissä.

»Ei täällä ole ketään; me voimme puhua aivan vapaasti.»

»Ei, täällä ei ole ketään...»

»Luulitko, että joku oli huoneessa?»

»En, en tällä kertaa... Joskus...»

»Mitä?»

»Joskus... tiedätkös... luulen, että joku on täällä.»

»Ei täällä ole ketään.»

»Ei, ei täällä ole ketään...»

»Miksikä sinä pelkäät?»

»Pelkään? Pelkäänkö minä? Mitä minä pelkäisin? Olen liian vanha... aivan liian vanha... pelätäkseni enää... Vaikkapa _hänkin_ seisoisi tuossa.»

»Ottilie!»

»Sh!»

»Ei täällä ole ketään.»

»Ei.»

»Oletko... nähnyt _häntä_ viime aikoina?»

»En... En... En kuukausiin, ehkäpä en... vuosiinkaan... Mutta näin hänet monta, monta vuotta sitten... etkö sinä ole koskaan nähnyt häntä?»

»En.»

»Mutta... sinullahan oli tapana _kuulla_ häntä?...»

»Niin... minulla oli tapana _kuulla_ häntä... Minun kuuloni oli erittäin hyvä ja tarkka... Se oli vain hallusinatsioni... Minä kuulen usein hänen äänensä... Älkäämme puhuko siitä... Me olemme molemmat niin vanhat, niin vanhat, Ottilie... nyt hänen on _täytynyt_ jo antaa meille anteeksi. Muuten emme koskaan olisi tulleet näin vanhoiksi. Meidän elämämme on ollut rauhallista jo vuosikausia: monet monet pitkät vuodet; ei mikään ole koskaan häirinnyt meidän rauhaamme: hän on varmaankin jo antanut meille anteeksi... _Nyt_ me seisomme kumpikin haudan partaalla.»

»Niin, pian se aika tulee. Minä tunnen sen.»

Mutta Takman ystävällisyydellä ei ollut rajoja:

»Sinäkö, Ottilie? Sinä elät sadan vuoden vanhaksi!»

Hän yritti puhua kerskailevalla äänellä, mutta ääni katkesi kimakaksi.

»Minä en koskaan tule sadan vuoden vanhaksi», sanoi vanha nainen. »Ei. Minä kuolen tänä talvena.»

»Tänä talvenako?»

»Niin. Minä aavistan sen. Odotan vain sitä. Mutta minä pelkään.» »Kuolemaako?»

»Ei kuolemaa. Vaan... _häntä!_»

»Uskotko, että saat nähdä hänet jälleen?»

»Uskon. Minä uskon Jumalaan, sielujen yhteyteen. Tulevaan elämään. Sovitukseen.»

»Minä en usko sovitukseen tulevassa elämässä, sillä me olemme kumpikin kärsineet niin paljon tässä elämässä, Ottilie!»

Vanha herra puhui kiihkeästi.

»Mutta me emme ole saaneet rangaistusta», sanoi vanha rouva.

»Kärsimyksemme on ollut meidän rangaistuksemme.»

»Se ei ole ollut kylliksi. Minä uskon, että _hän_ kuolemani jälkeen syyttää minua.»

»Ottilie, me olemme vanhentuneet aivan hiljalleen. Meillä on ollut vain sisäisiä kärsimyksiä. Mutta se on ollut kylliksi, Jumalan edessä tämä rangaistus riittää. Älä pelkää kuolemaa.»

»En pelkäisi, jos olisin nähnyt hänen kasvonsa ystävällisempinä, jos ne olisivat ilmaisseet anteeksiantoa. Hän tuijotti aina minuun... Voi, noita silmiä!...»

»Sh, Ottilie!...»

»Kun minä istuin tässä, seisoi hän tuossa, lasikaapin vieressä ja katseli minua. Kun olin vuoteessa, ilmestyi hän peiliini ja tuijotti minuun. Vuosikausia... Ehkä se oli hallusinatsioni... Mutta minä vanhenin nuo kasvot alituisesti edessäni. Kyyneleeni ovat kuivuneet. En vääntele enää käsiäni. En liiku enää koskaan paitsi tuolini ja vuoteeni väliä. En ole ollut levoton... en peloissani... vuosikausiin: _ei kellään ole siitä aavistusta_. Malaijilainen baboe [lastenhoitajatar]...»

»Ma-Boetenko?»

»Niin... En ole kuullut hänestä mitään vuosikausiin. Hän yksin tietää sen. Hän on kuollut, luullakseni.»

»Roelofsz tietää», sanoi vanha herra hyvin hellästi.

»Niin... hän tietää... mutta...»

»Hän on aina ollut vaiti!...»

»Hän on... tavallaan... osallinen...»

»Ottilie, sinun pitää ajatella sitä rauhallisesti... Me olemme tulleet hyvin vanhoiksi... Sinun pitää ajatella sitä levollisesti, samoinkuin minäkin... Sinä olet aina ollut liian haaveileva...»

Hänen äänensä kuulosti rukoilevalta, ei lainkaan välinpitämättömältä niinkuin tavallisesti.

»Tuon tapauksen jälkeen varsinkin muutuin haaveelliseksi. Ei, en koskaan ole voinut ajatella tuota asiaa tyynesti! Aluksi pelkäsin ihmisiä, sitten itseäni: luulin tulevani hulluksi!... Nyt kun kuolema on lähellä... pelkään Jumalaa!»

»Ottilie!»

»Se on ollut hirveän pitkä kärsimyksen aika... Oi, Jumalani, voisiko olla mahdollista, ettei tämä elämä vielä riittäisi?»

»Ottilie, me emme olisi tulleet näin vanhoiksi — sinä... ja minä... eikä Roelofszkaan — jollei Jumala... jollei _hänkin_ olisi antanut meille anteeksi.»

»Mutta minkä vuoksi hän sitten niin usein... tulee tänne ja seisoo tuossa! Oi, miten usein hän onkaan seisonut siinä! Hän vain tuijottaa minuun, kalpeana, synkin, sisäänvajonnein silmin, aivankuin kaksi tulitikaria: tällä tavalla!...»

Ja hän ojensi kaksi laihaa, läpinäkyvää etusormea aivan vanhan herran silmien eteen.

»Minä... minä olen aivan levollinen, Ottilie. Ja jos meitä rangaistaan myöhemmin, kuoleman jälkeen, niin on meidän se kestettävä. Ja jos me kestämme rangaistuksen... niin meidät armahdetaan.»

»Jospa olisin katolilainen. Pitkän aikaa aioin kääntyä katolin uskoon. Thérèse teki aivan oikein ruvetessaan katolilaiseksi... oi, miksikä en koskaan enää tapaa häntä? Tokkopa koskaan enää saan nähdä häntä? Toivottavasti kuitenkin. Toivottavasti... Jos olisin ollut katolilainen, niin olisin voinut ripittää itseni...»

»Katolilaiset eivät anna sellaisesta synninpäästöä.»

»Eivätkö todellakaan? Minä luulin... Luulin, että katolinen pappi voisi antaa synninpäästön mistä hyvänsä... ja puhdistaa sielun ennen kuolemaa. Katolinen pappi olisi ainakin voinut lohduttaa minua, olisi voinut antaa minulle vähäisen toivonkipinän! Meidän uskontomme on niin kylmä. En ole koskaan voinut puhua siitä meidän papeillemme...»

»Ei, ei, et tietenkään!»

»Katoliselle papille olisin voinut puhua siitä. Hän olisi voinut määrätä minulle katumuksentekoja koko elämäni ajaksi; ja se olisi pelastanut minut. Nyt se painostaa alituisesti rintaani. Ja minä olen niin vanha. Kannan sitä alati mukanani. Se seuraa minua vuoteeseeni. En voi edes liikkua, kulkea edestakaisin, unohtaa itseäni liikkeellä ollessani...»

»Ottilie, miksi sinä puhut siitä niin paljon tänään? Joskus me emme puhu siitä moneen kuukauteen tai vuoteen. Kuukaudet ja vuodet vierivät silloin aivan rauhallisesti... Miksikä sinä äkkiä nyt tänään puhut siitä niin paljon?»

»Minä tulin sitä ajatelleeksi, kun Lot ja Elly menevät naimisiin.»

»He tulevat onnellisiksi.»

»Mutta eikö se ole rikos, rikos luontoa vastaan?»

»Ei, Ottilie, ajattelehan toki...»

»He ovat...»

»He ovat serkkuja. He eivät tiedä sitä, mutta se ei ole mikään rikos luontoa vastaan!»

»Se on totta.»

»He ovat serkkuja.»

»Niin, he ovat serkkuja.»

»Ottilie on minun tyttäreni; hänen poikansa on minun tyttärenipoika. Ellyn isä...»

»No niin?»

»Ajattelehan nyt, Ottilie: Ellyn isä, minun poikani, oli Lietjen velipuoli. Heidän lapsensa ovat serkkuja.»

»Niin.»

»Siinä kaikki.»

»Mutta he eivät tiedä, että he ovat serkkuja. Lietje ei ole koskaan saanut tietää, että hän on sinun tyttäresi. Hänelle ei ole koskaan sanottu, että hän oli sinun poikasi sisar.»

»Mikä ero siinä on? Serkuilla on lupa mennä keskenään naimisiin.»

»Niin kyllä, mutta se ei ole hyväksi... Se ei ole viisasta, sillä mahdolliset lapset voivat läheisen sukulaisuuden... ja kaiken muunkin vuoksi...»

»Mitä sinä tarkoitat, Ottilie?»

»He perivät meidän menneisyytemme. He perivät tuon kauheuden. He perivät meidän syntimme. He perivät meidän rikoksemme rangaistuksen.»

»Sinä liioittelet, Ottilie. Ei, he eivät peri kaikkea tuota.»

»He perivät ihan kaikki. Jonakin päivänä he näkevät ehkä _hänen_ seisovan, kuulevat hänen puhuvan siellä missä he asuvat... Olisi ollut parempi, jos Elly ja Lot olisivat löytäneet onnensa erikseen tavanneet toisen veren, toisen sielun... He eivät voi koskaan tulla onnellisiksi niinkuin muut. Kukapa tietää, vaikkapa heidän lapsistaan tulisi...»

»Vaiti, Ottilie, vaiti!»

»Rikoksentekijöitä.»

»Ottilie, ole hyvä, ole vaiti! Miksikä sinä puhut tuolla tavalla? Vuosikausia kaikki on ollut, rauhallista. Näethän, Ottilie, me olemme _liian_ vanhat. Meidän on sallittu tulla näin vanhoiksi. Me olemme saaneet rangaistuksemme. Oi, älkäämme puhuko siitä enää, ei koskaan enää! Odottakaamme tyynesti, rauhallisesti, ei huolita surra sitä, mikä tapahtuu meidän jälkeemme, sillä me emme voi sitä muuttaa.»

»Niin, odottakaamme tyynesti.»

»Odottakaamme. Pian se tulee. Pian se tulee, sekä sinulle että minulle.»

Takman ääni kuulosti nöyrältä; hänen silmänsä olivat kosteat kauhusta. Vanha rouva istui jäykkänä ja suorana tuolissaan; hänen kätensä vapisivat kiihkeästi hänen sylinsä mustien laskosten keskellä. Mutta kumpainenkin vajosi horrokseen; heidän tavattoman keskustelunsa tuskainen jännitys näytti vain hetkeksi voivan sähköttää heidän vanhoja sielujaan, aivankuin ulkoatuleva voima olisi pannut ne liikkeeseen. Nyt he molemmat väsähtivät ja muuttuivat todellakin hyvin vanhoiksi. Pitkän aikaa he tuijottivat kumpikin ulos ikkunastaan sanomatta sanaakaan.

Sitten ulko-oven kello kilahti.

NELJÄS LUKU.