Part 1

KUUSIKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN

Kirj.

Louis Couperus

Suomentanut

Helmi Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

I OSA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Steynin syvä basso kuului käytävästä:

»Tse, Jack, tse, tse, koiraseni! Tule isäntäsi kanssa!»

Foksterrieri haukkui iloisesti ja hyökkäsi villinä portaita alas, jotta oli miltei kompastua omiin käpäliinsä.

»Voi, kuinka Steyn huutaa!» Ottilie sähätti hampaittensa välistä kääntäessään äkäisenä romaaninsa lehtiä.

Charles Pauws vilkasi häneen ääneti, hymyillen hiukan äidilleen. Hän istui hänen kanssaan päivällisen jälkeen hörppien kahvia ennen lähtöään Ellyn luo.

Steyn läksi ulos Jackin kanssa; iltahiljaisuus laskeutui pienen talon ylitse; ja kaasu humisi arkihuoneessa, joka oli vailla persoonallisuuden leimaa ja kodikkuuden tunnetta. Charles Pauws katseli kenkänsä kärkeä, ihaillen sen kuosia.

»Minne Steyn läksi?» kysyi äiti; hänen äänensä korahteli vastenmielisesti.

»Hän läksi jaloittelemaan Jackin kanssa», sanoi Charles Pauws.

Charlesin lempinimi oli Lot [äännetään »Loo»]; hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja lempeältä.

»Hän meni rakastajattarensa luo!» murahti Ottilie.

Lot teki väsyneen liikkeen.

»Kuule, äiti», hän sanoi, »ole nyt rauhallinen äläkä muistele tuota riitaa. Lähden aivan heti Ellyn luo; tahtoisin vain hetken aikaa istua kanssasi kaikessa rauhassa. Steyn on kaikesta huolimatta sinun miehesi. Sinun ei pidä aina näykkiä häntä eikä sanoa ja ajatella tuollaista. Taaskin olit oikea pieni raivotar. Saat ryppyjä, tiedätkös, kun suutahdat tuolla tavalla.»

»Minä olen vanha nainen.»

»Mutta hipiäsi on yhä vielä hyvin hieno.»

Ottilie hymyili; ja Lot nousi pystyyn:

»Kas niin», hän sanoi, »suutelehan minua... Etkö halua? Minunko pitää antaa sinulle suukko? Voi sinä äkäinen pikku äiti!... Ja minkä vuoksi? Aivan syyttä. En minä ainakaan tiedä syytä. Minun olisi aivan mahdoton eritellä tätä asiaa. Ja niinhän se on aina... Mitenkä minusta on tullut näin tyyni ihminen, kun minulla on niin kiivas äiti?»

»Kuvitteletko ehkä mielessäsi, että isäsi oli tyyni luonteeltaan?»

Lot naurahti vain eikä vastannut mitään. Rouva Steyn de Weert jatkoi lukemistaan hiukan levollisempana; hän istui kirja edessään aivan kuin lapsi. Hän oli kuudenkymmenen-vuotias nainen, mutta hänen siniset, silmänsä olivat lapsen, ne olivat lempeän kauniit, ystävälliset ja viattomat; ja hänen äänensä, hiukan kimakka ja lapsellinen sävyltään, oli äsken juuri kuulostanut pahankurisen lapsen ääneltä. Istuen pienenä ja suoraselkäisenä tuolissaan hän luki edelleen, tarkkaavasti, tyynnyttäen mieltään, koska Lot oli puhunut niin tyynesti hänelle ja suudellut häntä niin lohduttavasti. Kaasu humisi, ja Lot joi kahviaan ja katsellen kenkiään ihmetteli, minkä vuoksi hän aikoi mennä naimisiin. Hän ei mielestään ollut vielä naimaiässä. Hän oli yhä nuori: kolmenkymmenenkahdeksan; hän näytti paljoa nuoremmalta; hän ansaitsi siksi paljon rahaa kirjoitelmillaan, että hän, säästäväisesti eläen ja laskien lisäksi sen, minkä Elly sai isoisä Takmalta, saattoi mennä naimisiin; mutta siitä huolimatta hän ei mielestään ollut sopiva mennäkseen naimisiin. Hän rakasti vapauttaan, riippumattomuuttaan, hän halusi huvitella oman mielensä mukaan; ja naiminen merkitsi sitä, että luopui omasta itsestään ja sitoi itsensä käsin ja jaloin naiseen. Hän ei ollut intohimoisesti rakastunut Ellyyn: Elly oli hänen mielestään älykäs, taiteellinen pieni olento; eikä hän sitä tosiaankaan tehnyt niiden rahojenkaan vuoksi, jotka Elly saisi periä isoisä Takmalta. Miksi hän sen siis teki, kysyi hän itseltään, samoinkuin hän oli kysynyt sitä joka päivä, koko tämän viikon, joka oli seurannut hänen kosimistaan.

»Äiti, voitko sanoa minulle? Miksikä minä kosin Ellyä?»

Ottilie katsoi ylös kirjastaan. Hän oli tottunut Lot'n oikullisiin, naurettaviin kysymyksiin ja hänellä oli tapana vastata hänelle samaan sävyyn niin pitkälle kuin hänen kykynsä riitti; mutta tämä kysymys herätti hänessä mustasukkaisuutta, ja tuo isku koski häneen kovasti, suorastaan ruumiillisesti, ikäänkuin oas olisi haavoittanut häntä.

»Minkäkö vuoksi kosit Ellyä? Sitä en tiedä. Me teemme usein jos jotakin tietämättä miksi niin teemme.»

Hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja alakuloiselta, hiukan nyrpeältä äskeisen pahankurisen lapsen äänen sävyn jälkeen. Eikö hän ollut kadottanut kaikkea, mitä ikänä hän oli omistanut? Eikö hän kadottaisi Lot'nkin, olisi pakotettu jakamaan hänet Ellyn kanssa... niinkuin hän oli saanut jakaa kaikki elämässään?...

»Miten vakavalta sinun vastauksesi kuulosti, äiti! Se ei ole sinun tapaistasi.»

»Enkö minäkin voisi olla vakava kerran?»

»Miksikä noin alakuloinen ja vakava ja niin kiivas äsken? Siksikö, että minä menen naimisiin?»

»Ehkäpä.»

»Mutta sinähän pidät Ellystä...»

»Pidän kylläkin, hän on hyvin herttainen.»

»Kaikkein parasta on, että asetumme yhteen asumaan. Elly pitää myös sinusta. Olen puhunut siitä Steynille.»

Lot nimitti isäpuoltaan, toista isäpuoltaan, Steyniksi, aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi, jota vastoin hän, ollessaan vielä keskenkasvuinen poika, oli nimittänyt ensimäistä isäpuoltaan »herra» Trevelleyksi. Ottilie oli ollut kolmasti naimisissa.

»Talo on liian pieni», sanoi äiti, »varsinkin, jos te pian saatte lapsia.»

Ja kuitenkin hän ajatteli:

»Jos jäämme yhteen, niin en kadota Lot'ta kokonaan; mutta en koskaan voi tulla toimeen miniäni kanssa, varsinkin jos tulee lapsia.»

»Lapsiako?»

»No, onhan naimisissa olevilla ihmisillä ollut ennenkin lapsia!»

»Meidän perheemme on elänyt kyllin kauan Minulla ei ole kiirettä saada lapsia.»

»Ja kun sinä et ole vaimosi luona, niin mitä hän tekee, jollei hänellä ole lapsia? Onhan se kylläkin totta, te olette molemmat niin viisaita. Minä olen vain typerä nainen; minun lapseni ovat usein olleet minulle suurena lohdutuksena...»

»Kun saatoit heitä hemmotella.»

»Sinun asiasi ei ole moittia minua siitä!»

»En minä moitikaan.»

»Mitä yhdessä asumiseen tulee, Lot», sanoi äiti alakuloisesti, lapsen mairittelevalla äänellä, ja katsoen häneen sinisin lapsensilmin, »niin _minä_ olisin siihen kylläkin suostuvainen, jos vain Elly suostuu ja jos hän lupaa ottaa asiat niinkuin ne ovat. Tuntisin itseni kovin yksinäiseksi ilman sinua. Mutta jollei se käy päinsä, niin voinhan lähteä Englantiin. Onhan minulla kaksi poikaa siellä. Ja Mary palaa kotiin Intiasta tänä vuonna.»

Lot rypisti kulmakarvojaan ja painoi kätensä vaaleaa tukkaansa vasten: se oli hyvin siisti jakauksinensa.

»Tai... voisinhan lähteä tervehtimään Ottilietakin Nizzaan.»

»Ei, äiti, ei sinne!» sanoi Lot melkein äkäisesti. »Miksikä ei?» huudahti rouva Steyn de Weert kohottaen ääntään. »Onhan hän minun tyttäreni, vai mitä?»

»On kyllä», myönsi Lot, hilliten nopeasti mieltään.

»Mutta...»

»Mutta mitä? Aivan varmasti, minun oma lapseni...»

»Tekisit kovin pahoin, jos lähtisit Ottilien luo.»

»Miksikä niin, vaikka joskus olemmekin riidelleet...»

»Ei se käy päinsä; et tule toimeen hänen kanssansa. Jos sinä lähdet Ottilien luo, niin minä en mene naimisiin. Sitä paitsi Steynilläkin on jotain sanottavaa tässä asiassa.»

»Minä olen niin ihastunut Nizzaan», sanoi rouva Steyn de Weert; ja hänen lapsen äänensä kuulosti valittavalta. »Talvet ovat siellä niin ihanat... Mutta ehkäpä minun olisi vaikea lähteä sinne... kun Ottilie käyttäytyy niin omituisesti. Jos kävisi vain päinsä, niin asuisin kernaimmin sinun kanssasi, Lot! Jos Elly vain suostuisi. Ehkä voisimme saada hiukan suuremman talon kuin mitä tämä on. Luuletko, että se olisi mahdollista? En tahdo jäädä yksin Steynin kanssa. Se on varma. Se on aivan varma.»

»Äiti rakas...»

Lot'n ääni kuulosti säälivältä. Lausuttuaan viimeiset päättävät sanansa äiti tunsi suurten kyynelten kohoavan sinisiin lapsensilmiinsä, nuo kyyneleet eivät vuotaneet alas poskille, silmät kimmelsivät vain surullisina. Sitten kevyesti huokaisten hän tarttui kirjaansa, vaikeni ja oli lukevinansa. Hänen asentonsa ilmaisi kohtaloon alistuvaisuutta ja samalla kertaa itsepäisyyttä, hän oli kuin pahankurinen lapsi, hemmoteltu lapsi, joka pitää itsepäisesti kiinni päätöksestänsä sanomatta sanaakaan. Lot, kahvikuppi kädessä, hymy huulilla, tarkkasi äitiään; äskeinen säälin tunne oli kadonnut, hän istui siinä vain ja tarkkasi häntä. Niin, kaunis hän varmaankin oli ollut; enot sanoivat aina, että hän oli ollut kuin nukke. Hän oli nyt kuudenkymmenen vuoden vanha eikä kauneudesta voinut enää olla puhetta; mutta hän oli ihastuttava lapsekkaaseen ja nukkemaiseen tapaansa. Hänen kasvoissaan oli vanhemman naisen ryppyjä ja uurteita; mutta otsa ja posket olivat yhä valkoiset ja pehmeät, ilman mitään vammaa, ja ohimoilla näkyivät hienot suonet. Hän oli hyvin harmaantunut; mutta koska hänen tukkansa aina oli ohut hyvin vaalea, pehmeä ja kihara, niin teki se joskus yhä vieläkin vaalean vaikutuksen; ja vaikka se näytti hyvin yksinkertaisesti kammatulta, yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä se oli kierretty ja pistetty kiinni, niin oli hänellä sittenkin joitakin lapsellisen pieniä kiharia ohimoilla ja niskassa. Hänen lyhyt, hento vartalonsa oli melkein kuin nuoren naisen; hänen kätensä olivat pienet ja kauniit; totta totisesti, koko hänen olentonsa teki sievän vaikutuksen; ja kauniit ennen kaikkea olivat hänen nuorekkaat, siniset silmänsä. Lot, joka hymyili katsellessaan äitiään, näki hänessä naisen, johon vaihteleva elämä, elämä täynnään rakkautta ja vihaa, ei ollut jättänyt suuresti jälkiä. Ja kuitenkin äiti oli kokenut aika paljon kolmen miehensä rinnalla, noiden kolmen miehen, joita kaikkia hän oli rakastanut ja joita kaikkia eroituksetta hän nyt vihasi. Hän oli epäilemättä ollut perhonen, mutta vaistomaisesti perhonen, aivan yksinkertaisesti vain siksi, että hänellä oli perhosen luonne. Hän oli rakastanut paljon, mutta syvä intohimokaan ei olisi voinut suuresti muuttaa hänen elämäänsä; tahtomattaan ja tietämättään hän kulki aina vastavirtaa. Hän ei ollut koskaan osannut olla säästäväinen; eikä hänen kotinsa sittenkään ollut mukava, eikä hän koskaan ollut tuhlannut suuria summia pukuihinsa, sillä vaistomaisesti hän halveksi komeutta ja mukavuutta tietäen, että hänen oma olentonsa veti ihmiset puoleensa eikä taiteellinen ympäristö. Äidillä, Lot'n mielestä, ei ollut vähintäkään järjestämiskykyä; ainoa kodikas huone koko talossa oli hänen omansa. Äiti, joka oli kirjahullu, luki hyvin uudenaikaisia ranskalaisia romaaneja, joita hän ei aina ymmärtänyt huolimatta omasta elämästään, jossa oli ollut niin runsaasti rakkautta ja vihaa, sillä hän oli monessa suhteessa pysynyt viattomana eikä tuntenut lainkaan intohimon synkempiä puolia. Lot saattoi usein äidin lukiessa huomata, miten hämmästynyt hän oli ja miten hän luki ilman oikeaa ymmärtämystä; hänen silmiinsä saattoi syttyä aivan lapsekkaan hämmästynyt ilme; eikä hän koskaan uskaltanut pyytää Lot'n selittämään hänelle...

Lot nousi; hänen oli määrä lähteä Ellyn luo tänä iltana. Hän suuteli äitiään, hiljaa ja huvitettuna nauraen äidilleen.

»Sinä et koskaan ennen lähtenyt ulos joka ilta», sanoi äiti moittien; ja hän tunsi piston sydämessään.

»Minä olen nyt rakastunut», sanoi Lot levollisesti. »Ja kihloissa. Ja sulhasmiehen täytyy käydä tervehtimässä tyttöään, ymmärräthän... Tahdotko ajatella sitä, mitä äsken kysyin sinulta, miksikä minä kosin Ellyä... ja koetathan tänä iltana tulla toimeen ilman minua?»

»Sen saan tehdä monenakin iltana...» Äiti oli syventyvinään ranskalaiseen romaaniinsa, mutta niin pian kuin Lot oli poistunut huoneesta, hän antoi kirjan vaipua alas ja katseli ympärilleen avuton ilme sinisilmissään. Hän ei liikahtanut paikaltaan, kun palvelustyttö toi sisään tarjottimen ja teekeittiön; hän istui tuijottaen eteensä kirjansa ylitse. Vesi sihisi keittiössä; ulkona, rämeisen kesäkuumuuden jälkeen, kylmä tuuli vonkui tavalliseen tapaansa. Ottilie tunsi olevansa kovin hyljätty: oi, miten vähän kaikesta oli jäänyt jäljelle! Siinä hän nyt istui vanhana, harmaapäisenä naisena! Mitä hänen elämästään oli jäänyt jäljelle? Ja sittenkin, omituista kylläkin, kaikki hänen kolme miestään elivät vielä: Lot oli vastikään käynyt Ellyn kanssa Brüsselissä tervehtimässä isäänsä; Trevelley vietti iloista elämää Lontoossa: suoraan sanoen, hänestä hän oli pitänyt kaikkein eniten. Hänen kolme englantilaista lastaan eli Englannissa, he olivat pikemmin englantilaisia kuin hollantilaisia; Ottilie vietti omituista, vapaata elämäänsä Nizzassa: koko perhe oli kauhuissaan sen johdosta; ja nyt hän oli kadottamaisillaan Lot'nkin. Lot oli aina asunut hänen kanssaan, vaikka hän useasti matkustikin ulkomaille; eikä hänellä ollut montakaan ystävää Haagissa eikä hän käynyt koskaan Wittellä. [Witte ja Plaats ovat kaksi hienointa klubia Haagissa.] Nyt hän aikoi mennä naimisiin; hän ei ollut enää nuori: varmaankin hän oli jo kolmenkymmenenkahdeksan. Voidakseen hiukan askarruttaa ajatuksiaan yksinäisen teetarjottimensa ja surisevan teekeittiönsä ääressä Ottilie alkoi sormineen laskea lastensa ikää. Ottilie, Lot'n sisar vanhin hänen lapsistaan, oli neljänkymmenenyhden hyvä Jumala, miten vanha hän jo oli! Englantilaisista lapsista, niinkuin hän nimitti heitä — oli Mary kolmenkymmenenviiden; John, kolmenkymmenenkahden; yksinpä kaunis Hugh oli kolmenkymmenen: hyvä Jumala, miten vanhat he kaikki olivat! Ja kun hän nyt kerran huvikseen ajatteli omaistensa ikää, niin laski hän, että vanha äiti täyttäisi pian — malttakaahan —, niin, hän täyttäisi pian yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta. Vanha herra Takma, Ellyn isoisä, oli vain vuotta tai kahta häntä nuorempi; ja ajatellessaan häntä Ottilien täytyi jälleen ihmetellä, miten hyvä hän aina oli ollut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut totta, mitä ihmiset ennen vanhaan kuiskailivat keskenään, siihen aikaan kun he olivat vielä olleet huvitetut heidän perheestään. Miten omituisia nuo molemmat vanhukset: he tapaavat toisensa melkein joka päivä; sillä isoisä Takma oli hyvissä voimissa ja kävi usein ulkona, astuen aina jalan Mauritskaadelta Nassaulaaniin ja kulkien reippaasti Valaskalansillan ylitse. Niin... entäs Thérèse sisko Pariisissa, kahdeksan vuotta häntä itseään vanhempi, oli kai nyt kuudenkymmenenkahdeksan; ja veljet; Daan Intiassa [Hollannin Itä-Intiassa: Javassa] seitsemänkymmenen; Harold, seitsemänkymmenenkolmen; Anton seitsemänkymmenenviiden; jota vastoin Stefanie, äidin ainoa lapsi ensimmäisestä avioliitosta ja ainoa De Laders, oli jo lähes seitsemänkymmenenseitsemän. Hän itse, Ottilie, nuorin sisaruksista, oli mielestään paljon nuorempi noita toisia; ja siitä huolimatta hänkin oli vanha: hän oli kuudenkymmenen. Kaikki oli suhteellista, vanheneminen, eri iät; mutta hänestä oli aina tuntunut täten: että hän, nuorin sisaruksista, oli suhteellisesti nuori ja pysyi aina nuorempana kuin muut, kuin kukaan muu. Hänen täytyi salaa nauraa, kun Stefanie saattoi sanoa:

»Sinun iässäsi...»

No niin, Stefanie oli seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha! Olihan siinä toki erotusta kuudenkymmenen ja seitsemänkymmenenseitsemän välillä. Mutta hän kohautti olkapäitään: mitä hyötyä siitä oli? Kaikki oli jo mennyttä ja niin kaukaista. Siinä hän nyt istui vanhana, harmaahapsisena naisena; ja elämän jälkisato laahusteli eteenpäin ja yksinäisyys yltyi päivä päivältä, vaikka Steyn olikin vielä talossa: tuossa hän tulikin. Missä ihmeessä hän kävi joka ilta? Ottilie kuuli foksterrierin haukkuvan käytävässä sekä koiran isännän syvän bassoäänen:

»Kush, Jack! Hiljaa, Jack!»

Voi tuota ääntä, miten hän sitä vihasi!

Mitä hän omisti, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle? Hänellä oli viisi lasta, mutta Lot yksin oli hänen luonaan; ja hänkin matkusti niin usein ulkomaille ja aikoi nyt mennä naimisiin: voi, miten mustasukkainen hän oli! Ottilie ei koskaan käynyt hänen luonaan. Ottilie ei välittänyt äidistään; hän lauloi konserteissa ja oli saavuttanut kuuluisan nimen: hänellä oli loistava ääni; mutta hän eli tosiaankin hyvin kummallisesti: Stefanie puhui hänestä kuin »kadotetusta». Mary oli naimisissa Intiassa [Brittiläisessä Intiassa], ja molemmat pojat olivat Lontoossa: oi, miten suuresti hän joskus kaipasi Hughia! Kenestä lapsestaan hänellä oli hyötyä tai iloa paitsi Lot'sta? Ja Lot aikoi mennä naimisiin ja kysyi häneltä, äidiltään, joka tulisi kaipaamaan häntä niin suuresti, minkä vuoksi hän meni naimisiin, minkä vuoksi! Tietysti hän laski vain leikkiä, mitäpä muuta; mutta ehkä siinä oli hiukan tottakin. Ymmärsivätkö ihmiset yleensä koskaan mitään?... Tiesivätkö he, miksikä he mitäkin tekivät... hetkellisten mielijohteittensa vallassa? Hän itse oli ollut kolmasti naimisissa... Ehkäpä Ottilie kaikesta huolimatta oli oikeassa? Vaan ei, olihan maailma ja ihmiset olemassa, vaikkeivät ihmiset, yhtävähän kuin maailmakaan, viime aikoina olleet kiinnittäneet mitään huomiota heidän perheeseensä; mutta ne olivat sittenkin olemassa; ja mahdotonta oli elää niinkuin Ottilie tekemättä itseään mahdottomaksi. Sen vuoksi hän, äiti, oli mennyt naimisiin, oli ollut kolmasti naimisissa. Ehkäpä hänen ei koskaan olisi pitänyt sitä tehdä: se olisi ehkä ollut parempi monessa suhteessa, parempi monelle... Entinen elämä oli ollutta ja mennyttä. Se oli kadonnut, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ja sittenkin se oli ollut olemassa ja hävittyään oli jättänyt paljon jälkeensä, joskin ainoastaan haikeita kummituksia ja varjoja. Niin, tänä iltana hän oli alakuloisella mielellä ja ajatteli, mitä hän muuten teki niin harvoin kuin mahdollista: mitä hyötyä ajattelemisesta oli? Aina kun hän elämässään oli ajatellut, ei siitä ollut mitään käytännöllistä hyötyä ollut. Kun hän oli seurannut hetkellistä mielijohdettaan, oli tulos ollut vieläkin pahempi. Mitä iloa oli elämästä, kun meitä itseämme väkevämmät voimat määräsivät kuitenkin sen kulun?

Ottilie tarttui jälleen ranskalaiseen romaaniinsa, sillä Steyn de Weert oli astunut huoneeseen, Jackin hyökätessä sisään hänen edellään. Ja jokainen, joka oli nähnyt äidin vähä aikaa sitten ja nyt tällä hetkellä, olisi huomannut, miten paljoa vanhemmaksi, hän muuttui niin pian kuin hänen miehensä astui sisään. Täyteläiset posket vetäytyivät hermostuneesti kokoon ja uurteet nenän ja suun ympärillä syvenivät. Pieni suora nenä pisti terävämpänä esille, otsa vetäytyi ryppyihin Sormet, jotka hiusneulalla avasivat kirjan lehtiä, vapisivat; ja lehti repeytyi. Hänen selkänsä köyristyi kuin kissan, joka asettuu puolustusasemaan.

»Kush!» Ottilie sanoi koiralle.

Ja hyvillään siitä, että koira tuli hänen luokseen, hän silitteli puoleksi hyväillen sen päätä; ja foksterrieri, haukahtaen vielä kerran, pyörähti itsensä ympäri ja laskeutui syvään huoahtaen maahan Ottilien hameen liepeelle. Steyn de Weert, istuen vastapäätä vaimoaan, joi teetä. Tuntui omituiselta, että he olivat mies ja vaimo, sillä äiti näytti nyt niin vanhalta kuin hän todellisuudessa olikin, ja Steyn teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Hän oli pitkä mies, hartiakas, vastikään viisikymmentä vuotta täyttänyt, kasvoiltaan kaunis, tuore ja terve, oikea ulkoilman ihminen, tyyni ilmeeltään ja liikkeiltään. Se tosiasia, että hän vuosia sitten jonkunmoisesta kunniantunnosta oli heittänyt pois elämänsä naisen tähden, joka oli häntä paljoa vanhempi, oli myöhemmin tehnyt hänet niin välinpitämättömäksi, ettei hän enää huolinut ottaa huomioon edes sitäkään, mitä tulevaisuus saattoi vielä tarjota hänelle. Mikä oli hävitetty, oli hävitetty, auttamattomasti hukattu. Mutta olihan vielä olemassa ulkoilma, joka oli viileä ja raitis; oli metsästys; oli juominen, kun hän sellaista halusi, olivat hänen vanhat ystävänsä entisiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut rakuuna-upseeri. Paitsi näitä hän omisti pienen talon sekä tämän vanhan naisen: ne saivat käydä kaupanpäällisinä, koska asia ei ollut enää autettavissa. Ulkonaisissa seikoissa hän mikäli mahdollista alistui vaimonsa tahtoon, koska Ottilie saattoi olla kovin kiivas ja itsepintainen; omalla tyynellä jäykkyydellänsä hän piti kuitenkin vaimoaan aisoissa. Lot oli kelpo poika, hiukan heikko ja häilyväinen ja naisellinen; mutta hän piti paljon Lot'sta: hän oli hyvillään siitä, että Lot asui heillä; hän oli antanut Lot'lle yhden talon parhaista huoneista työhuoneeksi. Sitä paitsi... sitä paitsi oli olemassa vielä toisiakin seikkoja; mutta ne eivät liikuttaneet ketään. Tuhat tulimmaista, hän oli vielä nuori mies, vaikkapa hänen tuuhea tukkansa oli alkanutkin harmaantua! Hänen avioliittonsa oli ollut kunnia-asia; mutta hänen vaimonsa oli vanha, hän oli hyvin vanha. Se oli todellakin aivan mieletön juttu. Mutta hänen elämänsä ei saanut muuttua helvetiksi niin kauan kuin hän vielä tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi. Vähäisellä välinpitämättömyyden annoksella voi pudistaa kaikki hartioiltaan.

Juuri tämä hänen vähnpitämättömyytensä hermostutti hänen vaimoaan niin pian kuin Steyn astui vain huoneeseenkin, kunnes hän oli yhtä hermostunut kuin kissa. Steyn ei ollut sanonut sanaakaan, joi vaan teetään ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Pienessä arkihuoneessa, missä kaasu humisi ja tuuli vonkui nurkissa, foksterrieri murahteli joskus unissaan maatessaan emäntänsä hameen liepeellä.

»Kush!» sanoi Ottilie.

Muuten ei kumpainenkaan puhunut, he lukivat vain, toinen romaaniaan, toinen sanomalehteään. Ja nämät molemmat ihmiset, jotka olivat lain siteillä liitetyt toisiinsa siksi, että miehen säädyllisyys ja kunniantunto oli estänyt häntä toisin toimimasta, nämät molemmat ihmiset olivat kauan sitten, kaksikymmentä vuotta sitten, himoinneet intohimoisesti toisiaan, mies naista ja nainen miestä. Kun Steyn de Weert oli ollut luutnantti, kaunis, kolmenkymmen-vuotias mies, oli hän kohdannut rouva Trevelleyn tietämättä miten vanha hän oli. Sitä paitsi, mitä ikä tässä olisi merkinnyt, kun hän kohtasi niin ihastuttavan kauniin naisen, että heti ensi hetkessä hänet nähtyään veri alkoi kuohua hänen suonissaan ja hän ajatteli:

»Tuon naisen minä tahdon omakseni!...»

Näihin aikoihin Ottilie, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen ikäinen, oli niin kukoistavan kaunis, että häntä yhä nimitettiin kauniiksi Lietjeksi. Hän oli pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen ja ihastuttavan kaunis kasvoiltaan, ihastuttava oli yhä kaulan nuorekas viiva ja rinnan valkoinen hipiä, jossa näkyi vain joitakin vaaleankeltaisia täpliä; viehättävät siniset, viattomat silmät ja vaalea, pehmeä, kiharainen tukka; viehättävä tuo nainen, joka oli puoleksi lapsi ja aivan, kuin luotu rakkautta varten ja herättämään tulisia tunteita. Kun Steyn de Weert näki hänet tällaisena ensi kerran jossakin hollantilaisintialaisen seuran kaikkein uudenaikaisimmassa salongissa Haagissa, oli hän naimisissa toisen miehensä, tuon puoli-englantilaisen Trevelleyn kanssa, jonka sanottiin ansainneen rahaa Intiassa; ja Steyn oli nähnyt hänet kolmen suuren lapsen äitinä: tyttö oli viidentoista ja kaksi poikaa hiukan nuoremmat; mutta rakastunut rakuuna ei ottanut uskoakseen, että hänellä ensimäisestä avioliitostaan Pauws'in, kanssa, josta hän oli eronnut Trevelleyn vuoksi, oli tytär Liègen musiikkiopistossa sekä kotonaan kahdeksantoista-vuotias poika! Tuolla kauniilla Lietjelläkö? Hän oli mennyt hyvin nuorena naimisiin Intiassa, ja oli yhä vieläkin kaunis Lietje. Niin suuret lapsetko? Oliko tuo nainen todellakin neljänkymmenen? Nuori upseeri oli ehkä epäröinyt hetken, ja nyt kun hän tiesi kaikki, koettanut katsoa rouva Trevelleyä toisin silmin; mutta katsoessaan hänen silmiinsä ja nähdessään että Lietje himoitsi häntä samoinkuin hän itsekin häntä, hän unohti kaiken muun. Miksi ei nauttia hetken onnesta? Mitä merkitsi rakkaudenhetki yhdessä viehättävän ja kauniin naisen kanssa? Viikon, kuukauden tai useampien kuukausien onnea; ja sitten kukin kulkisi omalle suunnalleen.