Part 24

"Ayesha, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja annan sinulle anteeksi Ustanen kuoleman. Muut saat sopia luojasi kanssa, niistä minä en mitään tiedä. Minä tiedän vain, etten ole milloinkaan niin rakastanut kuin minä nyt sinua rakastan ja minä tahdon jäädä luoksesi ainiaaksi."

"Koska minun herrani", vastasi Ayesha nöyrästi, "puhuu noin kuninkaallisen jalosti ja suo minulle täyden anteeksiannon, niin eihän minunkaan sovi jäädä jälkeen sanojeni hellyydessä ja rakkauteni osoitusten anteliaisuudessa. Katso!" ja tarttuen Leon käteen hän pani sen kauniin päänsä päälle ja notkisti nöyrästi kumartaen hetkeksi toisen polvensa, "alamaisuuden merkiksi minä notkistan polveni valtijani edessä. Katso!" ja hän painoi suudelman Leon huulille, "rakkauteni minä tällä suutelolla vahvistan. Katso!" ja hän painoi kätensä Leon sydämelle, "tekemäni rikoksen, vuosisatoja kestäneen odotukseni, suuren rakkauteni ja elämän iäisen hengen, joka kaiken elollisen elävöittää ja johon kaikki jälleen sulautuu, nimeen minä vannon tällä pitkän elinaikani ensimmäisellä pyhällä hetkellä hylkääväni pahan ja rakastavani hyvää. Sinun äänesi on pysyttävä minut velvollisuuksien suoralla tiellä. Kunnianhimoa tahdon välttää ja tietymättömän pitkän elämäni ajalla on vain viisauden kirkas tähti johdattava minut totuuteen ja opettava minut rakastamaan kaikkea hyvää ja oikeaa. Sinua, Kallikrates, jonka ajan aalto niin ihmeellisesti palautti minulle, minä vannon kunnioittavani ja rakastavani hamaan loppuun saakka, tuli se ennemmin tahi myöhemmin. Minä vannon -- ei, en vanno enempää, sillä sanat ovat vain sanoja. Tulet kyllä huomaamaan, että Ayesha pitää sanansa ja rakastaa totuutta."

"Nyt olen siis vannonut ja sinä, Holly, olet valani todistaja ja täten me olemme valoin vannotuin liittomme vahvistaneet. Pimeys on morsiustelttamme ja hääairueemme myrskytuuli, joka lupauksemme taivaisiin kiidättää ja ympäri koko pyörivän maapallon julistaa."

"Häälahjaksi minä kruunaan sinut kauneuteni kimmeltävällä kruunulla, rajattoman vallan ja viisauden minä annan sinulle. Katso! maailman mahtavat jaloissasi ryömivät ja heidän ihanat naisensa peittävät silmänsä kasvojesi kirkkauden häikäiseminä, ja heidän tietäjänsä sinä nöyryytät. Ihmisten aivoitukset ovat sinulle kuin avattu kirjoitus ja sinä viet heidät minne mielesi tekee. Egyptin kuuluisan sfinksin lailla sinä pysyt muuttumatonna vuosisadasta toiseen ja ihmiset pyytävät ja rukoilevat sinua ilmaisemaan häviämättömän suuruutesi arvoituksen, mutta heidän toiveensa ei täyty milloinkaan."

"Katso! minä suutelen sinua vielä kerran ja tällä suudelmalla minä annan sinulle maiden ja merien herruuden. Keisarit palatseissaan ja talonpojat hökkeleissään ja maailman kaikki kaupungit lukemattomine asukkaineen nöyrtyvät kerran edessäsi. Voimasi tunnetaan idästä länteen, auringon noususta sen laskuun saakka, ja missä kuun kuvajainen öisin aution valtameren pinnassa välkehtii. Myrskyjen pauhinassa on äänesi kaikua ja iltaruskon hehkuva ruso kuvastaa katoamatonta kauneuttasi. Lumisesta pohjolasta yli päiväntasaajan aina ihanaan etelään, jossa myrtit suloisesti tuoksuvat, ylistetään nimeäsi ja suurta kunniaasi. Sinua eivät surut ja murheet milloinkaan ahdista ja sairaus ja pelko eivät voi kasvojasi kalventaa. Kuin Jumala sinä hallitset koko maailmaa ja hyvä ja paha ovat vallassasi ja minäkin nöyrryn edessäsi. Niin suuri on rakkauden mahti ja sellainen on häälahjani sinulle, minun Kallikratekseni, minun ja koko maailman valtijalle, jota jumalatkin rakastavat."

"Niin, nyt olen valmis, ja vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä ei voi tekemättömäksi saada. Tulkoot tuulet ja myrskyt, tulkoon elämä tahi kuolema, pimetköön päivämme ikuiseksi yöksi, niin tämä ei voi tästä milloinkaan muuttua. Olen puhunut ja sanani pysyy -- lähtekäämme täältä ja jatkakaamme matkaamme, että kaikki löydettäisiin", ja ottaen toisen lampun hän meni huoneen poikki tuon keinuvan kivikaton alle ja pysähtyi keilan reunalle viitaten alaspäin.

Menimme hänen luokseen ja näimme lamppujen valossa vuoren kyljessä jonkinlaiset ulospistävistä kallionkulmauksista muodostuneet portaat, joita myöten Ayesha alkoi laskeutua hypähdellen ketterästi kuin vuorivuohi askelmalta toiselle meidän seuratessa häntä melkoisesti kömpelömmin. Päästyämme noin kuusikymmentä askelta alaspäin nuo luonnon laatimat portaat päättyivät ja me seisoimme viettävällä penkereellä mustan kuilun reunalla, jota Ayesha lampullaan valaisi. Putous ei ollut äkkijyrkkä, vaan jotakuinkin jyrkästi viettävä, ja Ayeshan käydessä rohkeasti edellä me aloimme jälleen pyrkiä alaspäin tietämättä lainkaan, mihin meitä vietiin tuon sammuneen tulivuoren sisuksissa. Muutamissa kohdin putosi rinne aivan äkkijyrkästi, mutta siitä huolimatta kävi laskeutuminen verrattain helposti ja kaiken varalta minä koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni kulkemamme tien. Tuntomerkkejä olikin runsaasti, sillä rinne oli täynnä mitä erilaisimpia kallionlohkareita, joista muutamat muistuttivat lamppujemme himmeässä valossa satujen hirveitä peikkoja, ja olimmepa välistä näkevinämme hirveiden kasvojenkin vilahtavan pimeydestä, kun valo taittui jonkun eriskummallisen kiven kylkeen.

En voi sanoa, kuinka monta sataa jalkaa siten laskeuduimme, mutta noin puolen tunnin kuluttua olin huomaavinani meidän lähestyvän kuilun pohjaa. Olinkin oikeassa, sillä parin minuutin kuluttua me seisoimme turvallisesti tuon jättiläissuppilon pohjalla, josta lähtevä noin viidenkymmenen kyynärän pituinen käytävä oli niin ahdas, että meidän täytyi ryömiä sen läpi. Selvittyämme siitä me tulimme suunnattoman avaraan luolaan, joka oli niin korkea, ettemme voineet erottaa kattoakaan. Painostavasta ilmasta ja askeltemme kumeasta kaiusta päättäen olimme kuitenkin suuressa luolassa, jonka kuolonhiljaisuudessa me vaelsimme kuin kadotettujen sielut tuonelan synkissä saleissa. Kuljettuamme useita minuutteja tulimme käytävään, joka vei toiseen pienempään luolaan. Seinät ja katto muistuttivat sangen suuresti tuota pitkää tunnelin tapaista luolaa, joka päättyi tuohon omituiseen tuulessa tärisevään kalliokannukseen, ja kaikesta päättäen oli tämäkin maanalainen ontelo syntynyt jonkun kimmoisen kaasun hirveällä voimalla purkautuessa kiinteän kallion lävitse. Hetkisen kuluttua saavuimme kolmanteen käytävään, josta näkyi heikko valonkajastus.

Ayesha pysähtyi käytävän suulle ja sanoi helpotuksesta huoaten:

"Kaikki hyvin; olkaa valmiit astumaan maailman sydämeen, paikkaan, jossa kaikkialla luonnossa, ihmisissä, eläimissä ja jokaisessa puussa ja kukassa ilmenevä elämä voimallisesti sykkii."

Hän riensi kiireesti edelleen ja me seurasimme jäljessä miten parhaiten taisimme peloissamme ja uteliaina. Mitä saisimmekaan nähdä? Valo kirkastui kirkastumistaan ja välähteli käytävään kuin kauas näkyvän majakan loiste kumean, ukkosen kaltaisen jyminän kantautuessa kuuluviimme. Kiiruhdimme askeleitamme ja samassa -- oi taivas!

Käytävä laajentui äkkiä suureksi luolaksi, joka oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja ehkä saman korkuinen ja noin kolmenkymmenen jalan levyinen. Maa oli hienon, valkoisen hiekan peitossa ja seinät olivat kiiltävän sileät. Tämä luola ei ollut pimeä kuten toiset, vaan pehmeä, ruusuinen valo, jolla ei ole vertaistaan, valaisi sen alhaalta ylös asti, mutta leimaukset, jotka olivat kajastaneet käytävään, olivat nyt kadonneet emmekä myöskään kuulleet enää tuota kumeaa jyminää. Seisoessamme siinä hämmästyneinä katsellen tätä ihmeellistä näkyä ja ihmetellen, mistä tuo ihana valo mahtoi johtua, tapahtui jotakin peloittavaa ja kaunista. Luolan toisesta päästä alkoi kuulua kaukaista jyminää, joka vähitellen koveni niin hirvittäväksi ja korvia huumaavaksi räiskeeksi, että me kaikki vapisimme ja Job valahti polvilleen, ja samassa leimahti näkyviin valtava salamankirkas tulipilvi tahi patsas, joka sädehti kaikkina sateenkaaren väreinä. Noin neljäkymmentä sekuntia tuo patsas siten leimusi ja jyrisi kieppuen hitaasti ympäri ja jyrinän vähitellen vaimentuessa liekkikin häipyi -- en tiedä minne -- jättäen jälkeensä ruusuisen hohteen, jonka olimme ensin nähneet.

"Lähemmäksi, lähemmäksi!" huudahti Ayesha riemusta väräjävällä äänellä. "Katselkaa elämän lähdettä ja sydäntä sellaisena kuin se sykkii suuren maailmamme povessa. Katselkaa voimaa, joka kaikki elävöittää, tämän taivaankappaleen häikäisevää henkeä, jota paitsi se ei voi elää, vaan muuttuisi kylmäksi ja autioksi kuin kuollut kuu. Menkää lähemmäksi ja kylpekää noissa liekeissä ja antakaa niiden ihmeellisen voiman uudistaa henkenne ja karaista maallinen maja, jossa se asustaa. Elämänne, joka teissä heikosti hehkuu monien, lukemattomien edellisten elinaikojenne kuluttamana, uudistetaan täällä suoraan sen alkulähteestä."

Seurasimme häntä paikalle, jossa elämän suuri valtasuoni sykki ja tuo valtava tulipatsas näyttäytyi. Meidät valtasi sellainen ihmeellinen elämänilo ja onnen tunne, että entiset suurimmankin riemun hetket tuntuivat nyt mitättömiltä. Tulesta säteillyt elävöittävä voima oli jo vaikuttanut meihin ja me tunsimme olevamme väkevät kuin jättiläiset ja nopeat kuin kotkat. Katselimme toisiamme säihkyvin silmin liekin jättämässä kirkkaassa hohteessa ja nauroimme ääneen sydäntemme sanomattomassa riemussa ja tunteittemme ihmeellisessä hurmiossa. Jobkin, joka oli moneen viikkoon tuskin hymyillytkään, nauroi nyt kuin onnellinen lapsi. Aivoni olivat niin selvät ja ajatusteni toiminta niin äärettömän vilkas, että olisin voinut puhua vain runosäkeillä, jotka olisivat kauneudellaan ja sisällöllään voittaneet Shakespearenkin. Ihania aatteita välkkyi mielessäni ja minusta tuntui kuin henkeni olisi vapautuneena liidellyt korkealla kaiken maallisen yläpuolella. On mahdotonta sanoin kuvata mitä tunsin. Olin kuin jokin kirkastettu yliluonnollinen olento, jolle ei voi olla mitään käsittämätöntä tässä maailmassa.

Seisoessani siinä onnen hurmiossa ja iloiten uudistumiseni johdosta alkoi jälleen kuulua kaukaista jyminää, joka läheni nopeasti koveten vihdoin hirvittäväksi räiskeeksi ja mylvinäksi, ja samassa leimahti eteemme tuo häikäisevän kirkas ja ihanin värein sädehtivä tulipatsas, joka kieppui hetkisen hitaasti paikallaan ja häipyi sitten näkyvistämme jyrinän vähitellen vaimentuessa kokonaan.

Tuo ihmeellinen näky häikäisi meidät niin, että me kaikki vaivuimme kasvoillemme maahan paitsi Ayesha, joka seisoi pää pystyssä ja ojensi kätensä liekkiä kohti riemuitseva hymy huulillaan.

"Nyt, Kallikrates", sanoi hän tulipatsaan kadottua, "on suuri hetkesi tullut. Sinun on mentävä liekkiin, kun se ensi kerran ilmestyy. Riisu vaatteesi, sillä tuli turmelee ne, vaikka se ei sinua vahingoita. Anna tulen sivellä kaikki jäsenesi ja hengitä sen ihmeellinen voima aivan sydämesi pohjaan, ettei mitään sen suuresta vaikutuksesta menisi sinulta hukkaan. Kuuletko minua, oi Kallikrates?"

"Minä kuulen, oi Ayesha", vastasi Leo, "mutta minua kauhistuttaa astua tuohon hirvittävään liekkiin, vaikka en tosin olekaan mikään pelkuri. Mistä tiedän, ettei tuli tuhoa minua kokonaan? Silloinhan olen mennyttä miestä ja menetän myöskin sinut, Ayesha. Joka tapauksessa minä kuitenkin koetan."

Ayesha mietti hetkisen ja sanoi sitten:

"Eihän ole ihmeellistä, että pelkäät, Kallikrates. Mutta sanohan, rakas: jos näet minun seisovan tulessa ja tulevan luoksesi vahingoittumattomana, niin tohditko silloin mennä?"

"Kyllä", vastasi hän. "Menen vaikka kuolisinkin. Olenhan jo sanonut, että menen vaikka heti."

"Minä myös!" huudahdin minä.

"Mitä sanotkaan, Hollyseni!" naurahti Ayesha heleästi. "Minä luulin, ettet tahdo pidentää elämääsi. Miten tämä on selitettävissä?"

"En tiedä", vastasin minä. "Sydämeni käskee minua koettamaan tulen voimaa. Tahdon elää."

"Hyvä on", sanoi Ayesha. "Sinulla on sentään hitunen järkeä. Minä aion kylpeä toisen kerran elämän tulessa, sillä tahdon mielelläni lisätä kauneuttani ja pidentää elämääni, jos se vain on mahdollista. Mitään vahinkoa se ei ainakaan voi minulle tehdä."

"Minulla on myöskin toinen ja pätevämpi syy", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "minkätähden haluan vielä kerran seisoa elämän tulen patsaassa. Viime kerralla riehui sydämessäni intohimojen palo ja minä olin raivoissani tuolle egyptiläiselle Amenartakselle ja sentähden ovat intohimot ja tuo viha ahdistaneet minua kaikista ponnistuksistani huolimatta tuosta murheen päivästä alkaen hamaan tähän hetkeen saakka. Mutta nyt on toisin. Nyt olen onnellinen ja puhdas mieleltäni ja sellainen tahdon aina ollakin. Sentähden karkoita sydämestäsi kaikki pahuus, Kallikrates, kun annat tulen hyväillä jäseniäsi. Levitä sielusi siivet ja kohoa korkealle kaiken alhaisen yläpuolelle. Uneksi äitisi suudelmasta ja muistele jalointa ja kauneinta, mistä olet milloinkaan unelmissasi haaveillut. Jos olet hyvä ja jalo uudelleen syntymisesi peloittavana hetkellä, niin sellaisena iäti pysyt."

"Valmistaudu siis kuin viimeistä hetkeäsi varten; ajattele, että sinun on pian astuttava varjojen maahan, eikä kunnian portista elämän ihanaan, valtakuntaan, oi Kallikrates. Valmistaudu, sanon minä!"

XII.

MITÄ ME NÄIMME.

Seurasi hetken hiljaisuus, minkä kuluessa Ayesha näytti ikäänkuin kokoavan kaikki voimansa ja kaiken tarmonsa tulikoetuksen varalle.

Etäinen jyminä alkoi jälleen kuulua ja sen nopeasti lähetessä Ayesha pudotti utuisen huntunsa, irroitti kultaisen käärmeen uumiltaan ja pudisteltuaan tuuhean tukkansa ympärilleen, joka verhosi hänet melkein jalkoihin saakka hän solahdutti yltään valkoisen mekkonsa ja kiinnitti vyön jälleen vyötäisilleen siten sitoen valtoimenaan aaltoilevat ihanat hiuksensa tiukemmin ympärilleen. Hän oli niin suloinen ja niin jumalallisen kaunis seisoessaan siinä edessämme vain lainehtivaan, kultaisella vyöllä sidottuun tukkaansa verhoutuneena, ettei sitä voida sanoin kuvata. Eeva oli mahtanut olla yhtä ihan seisoessaan unestaan heräävän Aatamin edessä. Pujottaen norsunluunvalkoisen kätensä tummien hiustensa lomitse hän kietoi sen Leon kaulaan.

"Oi, aarteeni", kuiskasi hän, "mahdatkohan milloinkaan täysin käsittää, miten hellästi minä olen sinua aina rakastanut?" ja suudeltuaan Leon otsaa hän astui paikalle, josta elämän tulen patsas oli leimahtava.

Hänen sanoissaan ja suudelmassaan oli jotakin erinomaisen liikuttavaa. Oli kuin äiti olisi hellällä suutelolla siunannut rakkaimpansa.

Jyminä läheni kuin hirmumyrskyn pauhina aarniometsässä muuttuen pian hirvittäväksi räiskeeksi ja häikäisevät välähdykset, jotka tulisten nuolien lailla sinkoilivat luolan ruusuiseen hohteeseen, ilmaisivat tulipatsaan lähestyvän. Samassa se näyttäytyikin ja ojentaen molemmat kätensä sitä kohti Ayesha ikäänkuin tervehti sitä taivaallisen hymyn kirkastaessa hänen kasvonsa. Patsas lähestyi hitaasti ja kieppuen kietoi hänet liekkeihinsä. Minä näin hänet kokonaan tulen ympäröimänä ja näin, kuinka hän molemmin käsin ikäänkuin valeli tulta päällensä kuin vettä kylvyssä. Hän hengitti sitä syvälle keuhkoihinsakin, mikä oli peloittava ja ihmeellinen näky. Sitten hän seisoi aivan hiljaa paikallaan kuin hän olisi ollut itse elämän tulen hengetär. Liekki hyväili häntä kiireestä kantapäähän ja kimalteli hänen hurmaavissa kiharoissaan, jotka alkoivat sädehtiä kuin kultapunonnainen. Hänen lumivalkoista poveaan se hyväili ja suuteli hänen ihania hartioitaan, joilta tukka oli valahtanut sivulle. Valkoista kaulaa se ohimennen kosketti, kasvoille se hiljaa hiipi ja näytti aivan tunkeutuvan silmiin, jotka kirkastuivat kirkastumistaan ja säihkyivät viimein elämän tultakin kirkkaammin.

Oi, kuinka sanomattoman kaunis hän olikaan liekissä seisoessaan! Taivaan enkelikään ei olisi ollut häntä ihanampi, ja tuska ja murhe kirvelevät vieläkin sydäntäni muistellessani, miten hurmaavasti hän hymyili nähdessään meidän säikähtyneet kasvomme. Antaisin puolet jäljellä olevaa elämääni, jos saisin nähdä hänet vielä kerran sellaisena.

Mutta seisoessaan siinä meitä hymyillen katsellen alkoivat hänen kasvonsa nopeasti muuttua -- paljon nopeammin kuin kykenen kertomaankaan. Hymy kuoli hänen huulilleen, jotka ikäänkuin kutistuivat, hänen täydellisen kauniit kasvonsa kävivät kulmikkaiksi, silmien sädehtivä kirkkaus katosi ja hänen koko olemuksensa ikäänkuin vaipui kokoon.

Hieroin silmiäni luullen jonkun harhanäyn vaivaavan minua tahi että tuo häikäisevän kirkas valo oli sokaissut näköni. Kieppuva tulipatsas häipyi samassa olemattomiin jyrinän vähitellen vaimentuessa.

Heti kun liekki oli jyristen kadonnut, astui Ayesha Leon luo -- askel oli laahustava -- ja ojensi kätensä nojatakseen Leon olkapäähän. Katsahdin hänen käteensä. Mihin oli sen ihmeellinen kauneus hävinnyt? Käsi, jonka näin, oli laiha ja kulmikas. Entä kasvot -- suuri Jumala! -- _hänen kasvonsa vanhenivat silmäini edessä!_ Luulen Leon tehneen saman huomion; ainakin hän kavahti pari askelta takaisin.

"Mitä nyt, Kallikratekseni?" sanoi Ayesha ja ääni, joka oli ennen ollut sanomattoman heleä ja sointuva, oli nyt käheä ja sortunut. "Mitä -- mitä nyt? Pääni on niin sekava. Tulen ominaisuudet eivät ole kuitenkaan voineet muuttua. Voiko elämän lähde muuttua? Sano, Kallikrates, onko silmissäni jotakin vikaa? Näen niin huonosti", ja tuskissaan hän paineli käsillään päätänsä. Mutta samassa -- hirveätä -- _hänen tukkansa irtautui ja valahti maahan_.

"Katsokaa, katsokaa!" huusi Job kauhusta kimeällä äänellä. Hänen silmänsä olivat putoamaisillaan kuopistaan ja vaahto pursusi hänen suustaan. "Katsokaa! Hän kutistuu kokoon! Jumala armahtakoon, hän muuttuu apinaksi!" ja Job vaipui kasvoilleen maahan hänen koko ruumiinsa suonenvedontapaisesti nytkähdellessä.

Job oli oikeassa -- muistellessani tuota hirveätä näkyä vapisee käteni vieläkin, niin että tuskin voin kirjoittaa -- Ayesha kutistui kokoon. Kultainen käärme, joka oli hänen uumillaan, solahti maahan ja hänen häikäisevän valkea hipiänsä tummeni vähitellen likaisen ruskeaksi muistuttaen lopulta vanhaa mustunutta pergamenttia. Hän tunnusteli päätänsä ja hänen ennen niin kauniit kätensä olivat nyt kuivettuneet ja kokoonkäpertyneet kuin huonosti säilytetyillä Egyptin muumioilla. Samassa hän näkyi käsittävän mitä oli tekeillä, ja heittäytyen maahan sanomattomassa hädässään hän alkoi huutaa sydäntäsärkevästi. Oi, kuinka hän huusi! Olen vieläkin kuulevinani tuon hirveän huudon, kun tapaus muistuu mieleeni.

Hän kutistui yhä pienemmäksi, kunnes hän ei ollut lopulta apinaa suurempi. Iho oli rypistynyt miljooniin kurttuihin ja hänen muodottomilla kasvoillaan kuvastui ääretön vanhuus. Kukaan ihminen ei ole milloinkaan nähnyt näkyä, jota voisi verrata noihin kamaloihin kasvoihin, jotka eivät olleet suuremmat kuin kahden kuukauden vanhalla lapsella, vaikka pääkallo olikin muutoin melkein entisensä kokoinen, ja rukoilkoot kaikki Jumalaa, ettei kukaan konsanaan joutuisikaan näkemään sellaisia hirveitä asioita, jotka voivat tehdä kenen hyvänsä mielipuoleksi.

Vihdoin hän makasi hiljaa vain heikosti liikahdellen. Tuo jumalallinen Ayesha, joka pari minuuttia sitten oli ollut maailman suloisin ja hurmaavin nainen, makasi nyt edessämme apinan kokoisena kamalana kääpiönä -- sanoin kuvaamattoman kamalana. Minä epäilin jo, tokko hän olikaan _sama_ olento!

Me näimme hänen olevan kuolemaisillaan ja kiitimme Jumalaa, sillä niin kauan kuin hän eli, hän tunsikin, ja mitä hän mahtoikaan tuntea! Hän kohottautui luisevien kättensä varaan katsellen sokeasti ympärilleen ja huojutteli hiljaa päätään kilpikonnan tavoin puoleen ja toiseen. Hän oli aivan sokea, sillä hänen vetistäviä silmiään peitti paksu vaalea kalvo. Mikä järkyttävä näky. Puhumaan hän kuitenkin vielä kykeni.

"Kallikrates", sanoi hän käheällä ja vapisevalla äänellä. "Älä unhota minua, oi Kallikrates. Sääli minua onnetonta ja odota paluutani. Minä tulen kun aika on täytetty ja sinä olet tapaava minut entistä ihanampana. Sen minä vannon -- usko minua, Kal--". Ääni oli alentunut vähitellen kuiskaukseksi ja ehtimättä lopettaa lausettaan hän vaipui hiljaa kasvoilleen. Hän kuoli samassa paikassa, jossa hän kolmattatuhatta vuotta sitten oli surmannut pappi Kallikrateksen.

Hermomme eivät kestäneet kauemmin. Silmissämme alkoi kaikki pyöriä huimaavaa vauhtia, ruusuinen valo pimeni äkkiä ja me vaivuimme tiedottomina maahan.

* * * * *

En tiedä kuinka kauan pyörtymyksemme kesti. Luultavasti monta tuntia. Herätessäni sädehti ruusuinen hohde luolassa kuten ennenkin ja elämän tulen patsas häipyi juuri jyristen ja salamoiden hitaasti ympäri kieppuen näkyvistäni. Katsahdin ympärilleni. Lähelläni makasivat Leo ja Job liikkumattomina kuin kuolleet ja parin askeleen päässä minä näin tuon apinan kokoiseksi kutistuneen tummanruskean pergamentin värisen muumion, joka oli vielä äsken ollut tuo jumalallinen Ayesha, kaunein ja suloisin nainen minkä konsanaan olen nähnyt. Kaikki oli siis totta -- näkemämme hirveä näky ei ollutkaan vain pahaa, kamalaa unta, kuten olin jo alkanut toivoa.

Mikä oli sitten aiheuttanut tämän järkyttävän muutoksen? Oliko elämän tulen vaikutus muuttunut? Kuolemanko se antoikin elämän asemesta? Vai oliko asian laita ehkä siten, että ruumis, jonka tuli oli jo kerran karaissut, ei voinut kestää enempää? Kun elämä, jonka tuli oli uudistanut ja pidentänyt sanalla sanoen loppumattomaksi, joutui toisen kerran kosketuksiin tulen elävöittävän voiman kanssa, hävitti tuli luultavasti entisen vaikutuksensa kokonaan ja ruumis, jonka se oli tehnyt kuolemattomaksi ja muuttumattomaksi, muuttui nyt sellaiseksi kuin se olisi ollut, ellei se olisi milloinkaan joutunut elämän tulen vaikutuksen alaiseksi. Vain täten oli Ayeshan hirveä muutos selitettävissä. Parintuhannen vuoden ikä painoi häneen leimansa muutamissa minuuteissa ja minä olen varma, että kuka hyvänsä ihminen, joka jollakin merkillisellä keinolla voisi elää parituhatta vuotta, kutistuisi lopulta tuommoiseksi apinan kokoiseksi kääpiöksi.

Voiko kukaan konsanaan täysin selittää, mitä oli tapahtunut? Olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja olen vihdoin tullut siihen vakaumukseen, että Ayeshan kuolema oli kohtalon sallimus. Elävältä hautautuneesta Ayeshasta, joka odotteli vuosisatoja kuolleen rakastettunsa paluuta, ei maailma tiennyt mitään, mutta rakkaudessaan onnellinen, iäisesti nuori ja jumalallisen kaunis ja verrattoman viisas ja oppinut Ayesha olisi järkyttänyt koko maailman järjestyksen. Siten hän rikkoi ikuisesti muuttumattomia lakeja vastaan -- ja tuhoutui. Voimieni vähitellen palautuessa, mikä tapahtuikin sangen sukkelaan luolan elvyttävässä ilmassa, minä mietiskelin hetkisen kaikkia näkemiäni kauhuja. Samassa muistin toverini ja hoiperrellen seisoalleni minä horjuin heidän luoksensa nähdäkseni, voisinko auttaa heitä jotenkin. Ensiksi minä kuitenkin otin maasta Ayeshan valkoisen mekon ja hänen utuisen huntunsa, jolla hän oli peittänyt häikäisevän kauneutensa kuolevaisten katseilta, ja kääntäen pääni poispäin minä peitin kiireesti ihanan Ayeshamme kaameat maalliset jäännökset. Pelkäsin näet Leon heräävän kesken kaiken ja näkevän jälleen tuon hirveän näyn.

Menin sitten Jobin luo, joka makasi suullaan, ja käänsin hänet selälleen. Hän oli niin omituisen hervoton, että minut valtasi surullinen aavistus. Kumarruin katsomaan hänen kasvojaan ja näin heti, että tuo vanha ja uskollinen palvelijamme oli kuollut. Tämä viimeinen hirmunäky oli vihdoin kokonaan murtanut hänen jo ennestään järkytetyn hermostonsa ja pelko ja kauhu olivat nyt tehneet hänestä lopun. Sen näki heti hänen kasvoistaankin.

Tämä oli toinen isku, joka paraiten selvittänee kokemustemme musertavan kauheuden. Itse olin jo niin paatunut, etten välittänyt enää mistään. Minusta oli aivan luonnollista, että tuo kunnon vanhus oli kuollut. Leo, joka oli sillä aikaa tointunut, nojasi valittaen ja vavisten toiseen kyynärpäähänsä ja hänkin sanoi vain lyhyesti "vai niin" kun ilmoitin hänelle Jobin kuolemasta. Tämä välinpitämättömyys ei johtunut sydämettömyydestä, siitä voin mennä takuuseen, sillä Leo ja Job olivat kiintyneet hellästi toisiinsa ja Leo muistelee häntä usein rakkaudella ja kunnioituksella, mutta hermomme eivät voineet sulattaa enempää. Harpunkin äänten voimakkuus on rajoitettu, raastettakoonpa sen kieliä kuinka kovasti hyvänsä.