Part 23

Ayesha, joka oli hiukan edellämme, huusi samassa meille jotakin, ja me kiiruhdimme heti hänen luokseen jääden sanattomina katsomaan näkyä, joka oli synkkyydessään ja suurenmoisuudessaan suorastaan kauhistuttava. Edessämme ammotti suunnaton kuilu, joka oli kalliossa näkyvistä halkeamista päättäen jonkin valtavan maanjäristyksen tahi muun hirveän luonnonmullistuksen aiheuttama. Taivaan tuli oli ehkä halkaissut vuoren uumeniaan myöten. Kuilu, jonka molemmat seinämät olivat luultavasti yhtä äkkijyrkät, ei ollut todennäköisesti hyvinkään leveä. Toista seinää emme voineet kuitenkaan nähdä emmekä siis arvostella matkan todellista pituutta, sillä paikka, jossa olimme, oli niin syvällä vuoren uumenissa, että ympärillämme oli melkein pimeä. Arveluni mukaan me olimme ainakin kolmentuhannen jalan syvyydessä vuoren huipulta lukien, emmekä voineet vallitsevassa synkässä hämärässä saada aavistustakaan, minkälainen ja kuinka syvä kuilu oikeastaan oli. Luolan suulla oli noin kuudenkymmenen kyynärän pituinen kaitainen kallionkieleke, joka ojentautui kallioseinämästä kohtisuoraan syvyyden päälle kuin jättiläismäinen kukonkannus. Kallionkieleke oli todellakin aivan kukonkannuksen muotoinen ja oli vain tyvestään, joka oli tietysti valtavan suuri, kiinni äkkijyrkässä vuorenseinämässä, eikä sillä ollut, mikäli minä sain selville, mitään muuta tukea.

"Seuratkaa minua", sanoi Ayesha, "mutta varokaa, ettei päätänne ala huimata tahi tuulenpuuska syökse teitä kuiluun, joka on totisesti pohjaton", ja antamatta meille aikaa harkita asiaa sen enempää hän astui rohkeasti kannukselle jättäen meidän huoleksemme tulla perässä miten parhaiten taisimme. Karaisten luontoni minä seurasin häntä ja minun jäljessäni tuli Job lankkuaan raahaten ja viimeisenä asteli Leo. Ayesha liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo ja minun täytyi ihmetellä hänen suurta rohkeuttaan ja varmuuttaan. Kuljettuani pari kyynärää minun jo täytyi ryömiä polvillani säilyttääkseni tasapainoni, sillä ankarat tuulenpuuskat ja putoamisen pelko olivat masentaneet rohkeuteni. Job ja Leo seurasivat heti esimerkkiäni.

Mutta siihen ei Ayesha alentunut. Pää pystyssä hän kulki tietään eteenpäin huimaavan syvyyden päällä ja vältti taitavasti tuulenpuuskat. Hänen päätänsä ei näyttänyt pyörryttävän, eikä hänen jalkansa kertaakaan horjahtanut.

Päästyämme parikymmentä kyynärää tuolla kaamealla sillalla, joka kapeni kapenemistaan, kuulin kuilusta raivoisan tuulenpuuskan jyminän. Ayesha nojautui ääntä kohti kestääkseen sysäyksen, mutta tuo äkeä vihuri riuhtaisi mukaansa hänen tumman kauhtanansa, joka katosi pimeyteen lepattaen tuulessa kuin haavoittunut lintu. Heittäydyin pitkäkseni ja pitelin kaikin voimin kiinni kannuksen syrjistä, jonka vinha tuulenpuuska oli saanut vapisemaan ja josta nyt lähti omituinen soiva ääni kuin tuuleen pingoitetusta metallilangasta. Katsahdin ympärilleni ja näky oli todellakin kaamea. Hämärä tiheni alempana synkäksi pimeydeksi, joten meillä ei voinut olla aavistustakaan allamme ammottavan kuilun syvyydestä, joka luultavasti oli mittaamaton. Yläpuolellamme kohosivat äkkijyrkät vuorenseinämät huimaavaan korkeuteen, josta pieni läikkä sinistä taivasta pilkotti. Vinha ja puuskainen tuuli puhalsi taukoamatta tuossa suunnattomassa halkeamassa ulvoen raivoisasti kallioseinien lukemattomissa kulmauksissa ja sokkeloissa ja kietoen meidät välistä kosteaan ja tiheään sumuun, niin ettemme voineet nähdä pitkiin aikoihin kämmenen leveyttä ympärillemme.

Tilanne oli niin hirveä ja niin eriskummallinen, että minä luulen meidän unhottaneen pelkommekin sentähden. Myöhemmin olen kyllä monta kertaa kauhun tuntein muistellut noita hetkiä ja vielä nytkin minä herään usein kylmä hiki otsallani, kun satun uneksimaan tuosta kamalasta matkasta.

"Eteenpäin!" huudahti Ayesha liihoitellen edellämme valkoisissa vaatteissaan kuin jokin henkiolento, "eteenpäin, tahi muutoin putoatte ja murskaudutte kuoliaaksi. Kiinnittäkää katseenne tiukasti eteenne maahan ja pidelkää molemmin käsin kiinni kalliosta."

Noudattaen hänen kehoitustaan me ryömimme vaivalloisesti eteenpäin kaitaisella kannuksella, jota vastaan ulvova myrskytuuli humisten taittui, ja kotvan ajan siten madeltuamme ja välistä katsahtaen ympärilleni minä huomasin vihdoin saapuneeni aivan tuon jättiläiskannuksen kärkeen, joka oli tuskin tavallisen pöydän levyinen ja huojahteli peloittavasti tuulenpuuskan vavisuttaessa sitä. Vatsallamme maaten me painauduimme mahdollisimman lujasti kallioon Ayeshan seisoessa edessämme tuulta vasten nojautuen, joka riuhtoi raivoisasti hänen pitkää valloillensa päässyttä tukkaansa. Aivan uloimmaisella reunalla seisoen ja allamme ammottavasta kaameasta syvyydestä vähääkään välittämättä hän viittasi eteensä. Samassa minullekin selvisi, mitä varten olimme ottaneet mukaamme lankun, jota Job vaivalloisesti raahasi. Edessämme vallitsevasta synkästä pimeästä, jonka kuilun vastapäinen seinämä luultavasti aiheutti, häämötti jotakin tummaa.

"Meidän täytyy odottaa hetkinen", sanoi Ayesha, "pian tulee valoisa."

En voinut sillä hetkellä käsittää hänen tarkoitustaan. Miten saattoi tässä kaameassa paikassa milloinkaan tulla valoisampi? Siinä vielä miettiessäni hänen sanojaan halkaisi äkkiä kirkas valonsäde välähtävän miekan tavoin kuilun maanalaisen pimeyden ja valaisi paikan, jossa makasimme, ympäröiden Ayeshan hurmaavan olemuksen melkein yliluonnollisella kirkkaudella. Laskevan auringon kirkas säde oli eksynyt luoksemme syvyyteen ja tuon tulisäilän silmiä huikaiseva hehku oli niin ihmeellisen kaunis, kun se välähtäen halkaisi pimeyden ja sumun, että minä toivoisin voivani kuvata sen. Tänä päivänäkään minä en tiedä, mistä tuo auringonsäde tuli, mutta minä otaksun vastapäisessä seinässä olleen jonkun halkeaman, josta se määrätyllä hetkellä pääsi tunkeutumaan kuiluun saakka kohdaten kannuksen kärjen, jossa me nyt olimme. Ihmeellisempää näkyä en ole milloinkaan nähnyt. Synkimmän pimeyden halki tuo tulinen miekka välähti ja valaisi häikäisevän kirkkaasti kohdat, joihin sen isku osui, mutta parin tuuman päässä sen terävästä terästä vallitsi synkin pimeys.

Ayesha oli järjestänyt matkamme niin, että saavuimme kuilun partaalle juuri vähää ennen kuin tuo kirkas auringonsäde ilmestyi, jonka valossa me nyt näimme selvästi mitä oli edessämme. Noin neljänkymmenen jalan päässä kannuksen kärjestä kohosi luultavasti aivan kuilun pohjasta saakka suipon keilan muotoinen pyöreä kallio, jonka pienoiskokoista tulivuoren kraateria muistuttava huippu oli aivan meidän kohdallamme. Huipusta meillä ei olisi ollut kuitenkaan mitään apua, ellei sen reunalla olisi ollut suunnaton litteä ja pyöreähkö kivi, jonka laita oli meistä noin kahdentoista jalan päässä. Mikäli minä saatoin nähdä, ei kivellä ollut mitään tukea, vaan se oli kuin valtava keinulauta tuon pienen kraaterin reunalla tahi kuin pikarin reunalle tasapainoon asetettu metalliraha, ja auringonsäteen kirkkaassa valossa saatoimme nähdäkin sen keinahtelevan tuulessa.

"Lauta!" huudahti Ayesha samassa kun valonsäde singahti kuiluun, "sukkelaan, sukkelaan, oi Holly, sillä meidän täytyy päästä yli ennenkuin valo katoaa."

"Taivasten tekijä!" parahti Job, "tarkoittaako hän, että meidän täytyy kulkea tuon yli tätä myöten, herra?" ja totellen käskyäni hän ojensi laudan minulle.

"Niinpä tietenkin, hyvä Job", huusin minä kaamean iloisesti, vaikka tuon keveän laudan varaan antautuminen ei suinkaan minuakaan miellyttänyt.

Ojensin laudan Ayeshalle, joka työnsi sen taitavasti kuilun yli, niin että toinen pää nojasi tuohon keinuvaan kiveen, toisen ollessa vavahtelevan kallionkielekkeemme aivan äärimmäisellä reunalla. Tukien jalallaan lautaa, ettei tuulenpuuska heittäisi sitä syvyyteen, hän kääntyi minuun päin.

"Viimeksi täällä ollessani, oi Holly", sanoi hän, "oli tuo keinuva kivi hieman liikahtanut tasapainostaan, joten en ole varma, kestääkö se meidän painoamme, vai horjahtaako se paikoiltaan ja syöksyy syvyyteen. Minä aion mennä sentähden ensin yli, koska minua ei voi mikään onnettomuus kohdata", ja pitemmittä puheitta hän kiiruhti keveästi ja varmasti tuon huojuvan sillan yli seisoen seuraavassa silmänräpäyksessä turvallisesti tuulessa keinahtelevalla kivellä.

"Pitele lautaa, oi Holly!" huudahti hän. "Minun painoni kivi näkyy hyvin kestävän, mutta menen kaiken varalta seisomaan toiselle laidalle kun tulette, ettei suinkaan mitään tapahtuisi."

Kohosin vavisten polvilleni ja jos olen milloinkaan tuntenut itseni heikoksi, niin se oli sillä hetkellä. En häpeä sanoa, että minä epäröiden peräydyin hiukan.

"Ethän vain pelkää, Hollyseni?" huudahti tuo salaperäinen olento seisoen eteenpäin kumartuneena kuin valkea lintu tuon suuren keinukiven äärimmäisellä reunalla. "Väisty sitten Kallikrateksen tieltä."

Silloin minun sisuni nousi. Olihan parempi pudota kuiluun ja kuolla kunnialla kuin joutua tässä naisten naurettavaksi, ja hammasta purren minä nousin ja seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä pohjattoman syvyyden päällä, taivaan ja maan välillä, tuolla kapealla laudalla, joka ritisten sujui allani. Olen aina sangen vastenmielisesti kiivennyt näkötornien korkeuksiin tahi mennyt seisomaan äkkijyrkänteiden partaalle, mutta nyt minä vasta oikein sain tuta, miten kauhea tuommoinen tilanne voi olla. Kuinka sydänalaani vihlaisikaan tuntiessani laudan sujuvan ja huojuvan jalkaini alla. Koetin kiiruhtaa eteenpäin parhaani mukaan, kun päätäni alkoi samassa pyörryttää ja minä horjahdin. Aivoissani välähti salamana ajatus, että nyt minä putoan, mutta samassa tunsin sanoin kuvaamattomaksi ilokseni makaavani paadella, joka heilui kuin vene aallokossa. Kiitin taivasta, joka oli auttanut minut hengissä näin pitkälle.

Sitten tuli Leon vuoro. Hän oli kalpea, mutta käveli lautaa myöten vakavasti kuin nuorallatanssija. Ayesha ojensi hänelle kätensä, ja minä kuulin hänen sanovan: "Urhea Kallikratekseni. Sinussa elää vielä isiesi, muinaisten kreikkalaisten, henki."

Job parka oli enää vain jäljellä. Hän ryömi laudalle ja huudahti: "Minä en voi, herra, minä en voi. Minä putoan paikalla tuohon kadotuksen kuiluun!"

"Sinun täytyy!" muistan sanoneeni ankarasti. "Tämähän on helppoa kuin kärpästen pyydystäminen", lisäsin minä vielä sopimattoman leikillisesti ja luultavasti vain omia hermojani rauhoittaakseni.

"Mahdotonta, herra, aivan mahdotonta."

"Anna hänen olla, Holly", sanoi Ayesha. "Ellei hän tahdo tulla, niin pysyköön poissa. Valo himmenee jo ja pian olemme pilkkopimeässä."

Katsahdin ylös ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Aurinko oli sivuuttamaisillaan halkeaman, josta sen säde oli tunkeutunut luoksemme.

"Jos jäät sinne, Job, niin kuolemasi hetkellä ei ole ketään luonasi", huusin minä. "Katso! Valo pimenee."

"Karaise luontosi, Job", karjui Leo, "eihän tämä niin vaikeaa ole."

Siten pakotettuna Job parka haalautui vaikeroiden vatsalleen laudalle -- hän ei uskaltanut koettaakaan nousta seisomaan, mikä ei ollut suinkaan mikään häpeä -- ja alkoi pienin nykäyksin siirtyä eteenpäin jalkojen roikkuessa avuttomina laudan kummallakin puolen pohjattoman syvyyden päällä.

Hänen nykäyksensä tuolla sujuvalla laudalla panivat kiven, jolla seisoimme, arveluttavasti heilumaan, ja ikäänkuin tilannetta vaikeuttaakseen katosi auringon säde äkkiä Jobin ollessa vasta puolivälissä. Jäimme synkkään pimeyteen tuulen ulvoessa raivoisasti ympärillämme.

"Kiiruhda Jumalan tähden, Job!" huusin minä tuskaisesti, sillä kivi heilui jo niin rajusti, että oli vaikea pysytellä paikoillaan. Tilanne oli todellakin hirmuinen.

"Herra olkoon sielulleni armollinen", voihkaisi Job parka pimeästä. "Hyvä Jumala, lauta luisuu!" huusi hän samassa ja rajusta heilahduksesta päättäen, joka seurasi noita sanoja, minä jo luulin hänen suistuneen syvyyteen.

Mutta samassa minä sain kiinni hänen kädestään, jonka hän oli tuskissaan ojentanut meitä kohti, ja pinnistäen kaikki voimani, joita sallimus on minulle niin runsaasti suonut, minä kiskoin -- kiskoin hammasta purren, kunnes suureksi ilokseni Job makasi vihdoin läähättäen vierelläni. Mutta lauta! Minä kuulin sen luiskahtavan ja raapaisevan pudotessaan johonkin kallioseinien kulmaukseen.

"Suuri Jumala!" huudahdin minä, "miten pääsemme nyt takaisin?"

"En tiedä", vastasi Leo pimeästä. "Kullakin päivällä on omat murheensa. Olen kyllin kiitollinen päästyäni onnellisesti tähän saakka."

Ayesha ei sanonut siihen mitään, vaan ojensi minulle kätensä ja käski meidän tulla hänen jäljessään.

XI.

ELÄMÄN TULI.

Tein työtä käskettyä ja kauhukseni tunsin Ayeshan vetävän minua kiveltä. Jaloillani haroen koetin saada selville, mitä edessäni mahtoi olla, mutta jalkani eivät koskettaneet mihinkään.

"Minä putoan!" läähätin minä.

"Mitä vielä; luota vain minuun", vastasi Ayesha rauhallisesti.

Mutta minä epäröin ja pelkäsin antautua kokonaan hänen johdettavakseen, sillä en voinut luottaa häneen. Mene ja tiedä, vaikka hän olisi juuri sillä hetkellä päättänyt toimittaa minut iäksi maailmasta.

"Tule nyt vain!" huudahti hän kärsimättömästi ja kun valinnan varaa ei ollut, niin minä suljin silmäni ja hellitin otteeni.

Luisuttuani pari kyynärää kiven viettävää sivua pitkin jalkani heilahtivat tyhjään ilmaan ja minä luulin olevani mennyttä miestä. Mutta eipäs! Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin seisovani lujalla kalliopohjalla, joka ei keinahdellut, ja suojassa tuulelta, jonka kuulin humisevan ylhäällä. Seisoessani siinä kiitollisena, että Jumala oli taas minua viheliäistä armahtanut, minä kuulin yläpuoleltani hiljaista liikettä ja sitten pitkän raapaisun kallion kylkeen ja samassa vierähti Leo viereeni että mätkähti.

"Halloo, vanha veikko!" huudahti hän, "siinäkös olet? Tämähän käy jo huvittavaksi, vai mitä?"

Leo oli juuri ehtinyt sanoa nuo sanat, kun Job putosi tuskaisesti huudahtaen suoraan meidän niskaamme kaataen meidät molemmat. Kompuroidessamme siinä seisoallemme tuli Ayesha luoksemme ja pyysi minua sytyttämään lamput, jotka onneksi olivat vielä eheät. Öljyruukku ei ollut myöskään särkynyt.

Kaivoin taskustani vahatikun, joka syttyi tuossa kaameassa paikassa yhtä hyvin kuin jossakin Lontoon hienossa klubihuoneessa, ja parissa minuutissa oli molemmat lamput sytytetty. Me huomasimme olevamme ahtaassa kammiossa, joka oli noin kymmenen neliöjalan laajuinen, ja katselimme säikähtyneesti toisiamme. Ayesha seisoi edessämme käsivarret ristissä rinnalla ja odotteli rauhallisesti lamppujen syttymistä. Kun liekit paloivat kirkkaasti, aloin katsella tarkemmin ympärilleni ja näin heti, että luola, johon olimme joutuneet, oli osaksi luonnollinen ja osaksi hakattu kraaterin laitaan. Tuo keinuva kivi kattoi sen puoleksi ja sen toinen alaspäin viettävä puoli oli louhittu kiinteään kallioon. Luola oli lämmin ja kuiva -- todellinen rauhan kammio yläpuolellamme olevaan huojuvaan huippuun verraten, jota kohti tuo kummallinen kalliokannus syvyyden yli ojentautui.

"Kas niin!" sanoi Ayesha, "kaikki kävi sentään hyvin, vaikka jo pelkäsin, että tuo kivi", hän viittasi kattoon, "heilahtaisi paikoiltaan ja syöksyisi kanssanne kuilun pohjattomaan syvyyteen. Reuna, jolla kivi keinuu, on -- kuten itsekin voitte nähdä -- arveluttavasti murtunut, ja kun hän", nyökäten Jobiin päin, joka istui maassa pyyhkien vapisevin käsin punaisella pumpulinenäliinallaan tuskan hikeä otsaltaan, "jolle näiden raakalaisten antama nimi 'porsas' on aivan omiaan, tyhmyydessään pudotti laudan, niin paluu kuilun yli ei ole suinkaan helpointa, mutta ehkäpä minä siihen mennessä keksin jonkun keinon. Levätkää nyt hetkinen ja katselkaa ympärillenne. Mitä ajattelette tästä omituisesta paikasta? Tiedättekö mikä se on?"

"Emme, oi Ayesha", vastasin minä.

"Uskotko, oi Holly, että eräs mies asettui kerran asumaan tähän ilmavaan kammioon ja oleskeli täällä monet vuodet? Joka kahdestoista päivä hän lähti täältä hakemaan ruokaa, vettä ja öljyä, joita maan asukkaat toivat uhreina tunnelin suulle, jonka kautta tulimme tänne!"

Katsahdimme häneen ihmeissämme ja hän jatkoi:

"Niin kuitenkin on asian laita. Mies, joka täällä asui -- Noot oli hänen nimensä -- oli oppinut Kôrin viisaiden syvät tiedot, vaikka hän elikin myöhemmin. Hän oli erakko ja tietäjä, joka tunsi luonnon kaikki salaisuudet, ja juuri hän oli ensiksi löytänyt paikan, jossa elämän iäinen tuli palaa. Voima, joka koko luonnon elävöittää, ilmestyy siellä valtavana tulipatsaana, jonka teille näytän. Joka kylpee sen liekeissä ja hengittää sen voimallista höyryä, hän elää yhtä kauan kuin luontokin. Tämä Noot muistutti sangen suuresti sinua, oi Holly, ja sinun laillasi ei hänkään tahtonut koetella tuon tulen ihmeellistä voimaa. 'Ihmisen', sanoi hän, 'ei sovi elää kauemmin kuin hänen on sallittu, sillä ihminen on syntynyt vain kuollakseen.' Sentähden hän ei ilmaissut salaisuuttaan kellekään, vaan vartioitsi tässä uskollisesti tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, ja amahaggerit kunnioittivat häntä pyhänä erakkona. Tultuani tähän maahan -- tiedätkö Kallikrates, miten tänne jouduin? Täältä palattuamme kerron sinulle jonkun kerran elämäni ihmeelliset ja kummalliset vaiheet. Niin, tultuani tähän maahan minä kuulin puhuttavan tuosta pyhästä miehestä ja menin tunnelin suulle odottamaan häntä, kun hän tuli noutamaan väestön uhrilahjoja, ja seurasin häntä tänne, vaikka pelkäsin sanomattomasti astua kuilun yli. Kauneudellani sitten hurmasin hänet niin, että hän vei minut alas ja näytti minulle tulipatsaan, jonka suuren salaisuudenkin hän kertoi minulle. Hän ei kuitenkaan sallinut minun astua liekkeihin ja peläten hänen surmaavan minut, ellen tottelisi, minä noudatin hänen tahtoaan tietäen, että hän oli jo raihnainen vanhus, joka kuolisi pian. Opittuani häneltä kaikki, mitä hän tiesi maailman ihmeellisestä hengestä, poistuin hänen luotaan. Hän oli viisas mies, joka oli elämänsä puhtaudella, kieltäymyksellä ja ajatustensa ihmeellisellä voimalla keksinyt monet kuolevaisille tuntemattomat salaisuudet ja totuudet, joiden näkymättömäin siipien hiljaisen suhinan me välistä kuulemme maailman avaruudessa. Muutamia päiviä myöhemmin kohtasin sinut, oi Kallikrates, joka olit tullut tänne egyptiläisen puolisosi, ihanan Amenartaksen keralla, ja silloin minä rakastuin ensimmäisen ja viimeisen kerran ja päätin viedä sinut tänne antaakseni meille molemmille elämän lahjan. Me tulimme siis tänne, egyptiläinen Amenartas mukanamme, sillä hän ei tahtonut luopua sinusta, ja katso, me tapasimme Noot-vanhuksen kuolleena. _Tuossa_ hän lepäsi ja hänen pitkä ja tuuhea partansa peitti hänet kuin valkoinen vaatetus", ja Ayesha viittasi maahan minun viereeni. "Hän on varmastikin jo kauan sitten muuttunut tomuksi, jonka tuuli on sirotellut kaikkiin ilmansuuntiin."

Ojentaen käteni haparoin ympärilleni ja samassa sormeni koskettivatkin johonkin. Pitelin kädessäni ihmishammasta, joka oli hyvin keltainen, mutta aivan terve ja ehyt. Ayesha naurahti sen nähdessään.

"Niin", sanoi hän, "hammas on epäilemättä hänen. Katso, mitä on jäljellä Nootista ja hänen suuresta viisaudestaan -- vain yksi ainoa hammas. Hän voisi elää vieläkin, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan omantuntonsa rauhan tähden. Hän oli juuri kuollut, kun saavuin tänne sinun ja Amenartaksen keralla, ja me laskeuduimme sinne, jonne aion teidät nytkin viedä, ja kooten kaiken rohkeuteni ja peläten kuolemaa, joka saattoi elämän tuossa tulessa kruunata, minä astuin liekkeihin ja katso -- elämä, jonka kaltaista ette milloinkaan tunne, ennenkuin teette samoin, täytti olemukseni ja minä tulin tulesta kuolematonna ja häikäisevän kauniina. Minä ojensin käteni sinua kohti ja pyysin sinua syleilemään kuolematonta morsiantasi, mutta kauneuteni sokaisemana sinä käännyit pois ja kiedoit kätesi Amenartaksen kaulaan. Silloin minä raivostuin aivan hulluuteen saakka ja siepaten keihään kädestäsi minä iskin sen suoraan sydämeesi, niin että vaivuit hengetönnä jalkojeni juureen -- elämän tulipatsaan lähettyvillä. Minä en tiennyt silloin, että saatoin surmata vain katseellani ja tahtoni voimalla ja sentähden minä vihani raivossa tapoin sinut keihään iskulla."

"Ja minä itkin sinun kuolemaasi ja tuskani oli musertava, koska sinä olit kuollut ja minä kuolematon. Murheeni oli niin raskas, että jos olisin ollut kuolevainen nainen, niin sydämeni olisi varmasti pakahtunut. Ja hän -- tuo tumma egyptiläinen -- kirosi minut kaikkien jumaliensa nimessä. Hän vannoi Osiriksen, Isiksen, Nepthyn, Hektin, Sekhetin leijonan ja Setin nimeen kostavansa minulle hirmuisesti. Minua piti kaiken pahan kohtaaman ja iäiseen yksinäisyyteen minun piti lopulta menehtymän. Ah, minä voin vieläkin nähdä hänen tummat raivon vääristämät kasvonsa, kun hän kumartui ylitseni, mutta hän ei voinut tehdä minulle mitään pahaa enkä -- enkä minäkään tiedä, olisinko voinut häntä mitenkään vahingoittaa. Myöhemmin minä lähetin hänet soiden halki meren rannikolle ja hän näkyy päässeen elävänä ihmisten ilmoille synnyttääkseen pojan ja kirjoittaakseen kertomuksen, joka johdatti sinut, hänen miehensä, minun, hänen kilpailijansa ja sinun murhaajasi, luo."

"Sellainen on kertomukseni, rakkaani, ja se on tosi; en ole sinulta mitään salannut, oi Kallikrates. Verellä se on kirjoitettu ja pahasta ja hyvästä se on punottu kuten kaikki tässä maailmassa -- ehkä kuitenkin enemmän pahasta. Ja vielä yksi asia ennen viimeistä koetustasi. Me menemme nyt alas aivan kuoleman läheisyyteen, sillä elämä ja kuolema ovat aina hyvin lähellä toisiaan ja kuka tietää -- voihan jotakin tapahtua, joka jälleen erottaa meidät. Minä olen vain ihminen, nainen, enkä voi tietää tulevaisia asioita. Mutta tämän minä tiedän, sillä kuulin sen tuolta vanhalta ja viisaalta Nootilta, että elämäni on vain pidennetty ja kirkastettu. Minä en voi elää iäisesti. Kerran on tuleva minunkin vuoroni nukkua viimeiseen uneeni ja häipyä tuntemattoman pimentoihin. Sano siis, Kallikrates, ennenkuin menemme, että olet todellakin antanut minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi ja sielustasi. Minä olen tehnyt paljon pahaa, näetkös, Kallikrates, ja ehkä pahoitin mielesi toissa iltana kun tapoin tytön, joka rakasti sinua kuolemaansa saakka, mutta hän oli tottelematon ja ärsytti minua puheillaan uhkaavista onnettomuuksista. Ole sinäkin varovainen, kun tulet voimakkaaksi, ettet löisi liian kovasti mustasukkaisuuden ehkä kiihoittaessa sinut raivoon tahi vihastuessasi, sillä vastustamaton voima on hirveä ase erehtyväisen ihmisen kädessä. Niin, minä olen rikkonut -- suuren rakkauden aiheuttamasta katkeruudesta minä olen rikkonut, mutta vielä minä erotan hyvän pahasta eikä sydämeni ole vielä kokonaan paatunut. Sinun rakkautesi, Kallikrates, on vapauttava minut murheesta, johon rakkauteni minut muinoin saattoi. Syvä ja toivoton rakkaus on jalojen sydänten helvetti ja kirottujen osa, mutta rakkaus, joka heijastuu kirkkaasti takaisin jumaloidun olennon sielusta, kohottaa meidät kuin siivillä kaiken jokapäiväisen yläpuolelle ja tekee meidät mahdollisimman jaloiksi ja hyviksi. Ota siis minua kädestä ja kohota huntuani rauhallisesti kuin olisin jokin talonpoikaistyttö enkä maailman ihanin ja viisain nainen, ja katso minua silmiin ja sano, että sinä annat minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi."

Hän vaikeni, mutta hänen äänensä sanomaton hellyys tuntui vieläkin värähtelevän ympärillämme ja liikutti minua enemmän kuin hänen sanansa -- se oli niin inhimillinen ja niin naisellinen. Leo oli myöskin hyvin liikutettu. Tähän saakka hän oli ollut kauhuissaan tuntiessaan joutuneensa Ayeshan lumoihin vastoin parempaa tietoaan ja oli koettanut vapautua hänen vaikutuksestaan kuin lintu iskevän käärmeen läheisyydestä, mutta nyt minä uskoin kaiken epäröinnin hävinneen olemattomiin ja hänen käsittäneen todellakin rakastavansa tuota salaperäistä ja häikäisevän kaunista olentoa, jota minäkin miesparka kaikesta sydämestäni toivottomasti rakastin. Minä näin hänen silmiensä täyttyvän kyynelillä ja astuen nopeasti Ayeshan luo hän riisui utuisen hunnun tämän kasvoilta ja tarttuen Ayeshan käteen hän katsoi hänen silmiinsä ja lausui juhlallisesti: