Part 25

Aloin virvoitella Leoa miten parhaiten taisin ja yritykseni onnistuivatkin vihdoin, sillä hän oli ollut vain pyörryksissä samoin kuin minäkin. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan ja samassa minä näin jälleen jotakin hirveätä ja mieltäjärkyttävää. Tullessamme muistan Leon kiharaisen tukan säihkyneen kuin sula kulta luolan ruusuisessa hohteessa, mutta nyt hänen hiuksensa olivat _harmaat_ ja muuttuivat vähitellen aivan valkoisiksi. Sitäpaitsi hän näytti nyt kahtakymmentä vuotta vanhemmalta.

"Mitä me nyt teemme, vanha veikko?" kysyi hän ontosti, kun hänen päänsä oli hiukan selvinnyt ja hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut.

"Mitäpä muuta kuin koetamme päästä täältä ulos", vastasin minä, "ellet aio koetella tuon voimaa", ja minä viittasin liekkiin, joka oli jälleen ilmestynyt näkyviin.

"Koettaisin, jos tietäisin varmaan, että se tappaisi minut", vastasi hän hymähtäen. "Minun kirottu epäröintini aiheutti kaiken tämän. Ellen olisi ilmaissut pelkoani, ei Ayeshan mieleenkään olisi juolahtanut näyttää minulle, miten oli meneteltävä. Liekki voisi kuitenkin vaikuttaa minuun erilailla. Se voisi tehdä minut kuolemattomaksi ja, vanha veikko, minulla ei olisi kärsivällisyyttä odottaa ehkä paria tuhatta vuotta Ayeshan paluuta kuten hän minua uskollisesti odotti. Mieluummin kuolen oikealla ajallani -- toivon sen tapahtuvan hyvinkin pian -- ja lähden sitten etsimään häntä sieltä, johon hän on mennyt. Mene sinä seisomaan tuleen, kun se ensi kerran ilmestyy, jos mielesi tekee."

Mutta minä pudistin päätäni. Äskeinen innostukseni oli haihtunut olemattomiin ja entinen vastenmielisyyteni pidentää elinaikaani oli palannut voimakkaampana kuin konsanaan. Meistä ei sitäpaitsi kumpikaan tiennyt miten tuli oikeastaan vaikuttaisi. Ayeshan esimerkki ei ollut suinkaan rohkaiseva ja todellisia syitä, jotka tuon kamalan tuloksen oikeastaan aiheuttivat, emme luonnollisesti voineet tietää ja ymmärtää.

"Poikaseni", sanoin minä vihdoin, "tänne emme voi jäädä tahi meidän käy samoin kuin noiden molempien", ja minä osoitin valkoisella mekolla peitettyä pientä möhkälettä ja Job paran jäykistyvää ruumista. "On parempi, että lähdemme heti. Mitenkähän mahtaa olla lamppujen laita? Olisikohan öljy palanut loppuun!" ja kauhusta vapisevin sormin minä avasin toisen lampun -- se oli aivan tyhjä.

"Ruukussa on enemmän, ellei se ole särkynyt", sanoi Leo välinpitämättömästi.

Mainittu astia oli kuitenkin ehyt ja minä täytin lamput ääriään myöten. Sydäntäkin oli vielä hiukan jäljellä ja saatuani kaikki kuntoon minä sytytin lamput vahatikulla. Kuulimme tulipatsaan lähestyvän jälleen, kun se taukoamatta kiersi vuosituhantista rataansa, jos tuo säännöllisesti ilmestyvä liekki oli todellakin aina sama.

"Katselkaamme vielä kerran, kun se jyristen ilmestyy", sanoi Leo, "emmehän näe sellaista näkyä enää milloinkaan tässä maailmassa."

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin me odotimme tulipatsaan paluuta. Kuten ennenkin se tuli hirveästi jyristen ja kaikkina ihanina väreinä sädehtien ja kieputtuaan hetkisen hitaasti paikallaan se häipyi vähitellen näkyvistämme sen kauhistuttavan räiskeen vaimentuessa kumeaksi jyminäksi, joka sekin vihdoin kokonaan hiljeni. Olen monesti ihmetellyt, kuinka monta tuhatta vuotta tämä ilmiö on toistunut maan sydämessä ja kuinka äärettömän kauan se vielä toistuu. Mahtaneekohan kukaan kuolevainen konsanaan löytää tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, katsella sen häikäisevää kirkkautta ja kuulla sen peloittavaa ja mahtavaa ääntä? Sitä en luule. Minä uskon meidän olleen viimeiset inhimilliset olennot, joiden suotiin nähdä tuo yliluonnollinen näky.

Liekki oli pian hävinnyt ja me olimme valmiit menemään, mutta ennenkuin me lähdimme tuosta ihmeellisestä paikasta, me menimme Jobin luo ja puristimme hänen kylmää kättänsä. Kunnioitimme siten uskollista palvelijaamme ja ystäväämme ja sanoimme hänelle samalla ikuiset jäähyväiset. Valkoista vaatetta emme liikuttaneet, sillä emme halunneet enää nähdä tuota hirveätä näkyä, mutta maahan valahtaneista tummista hiuskiehkuroista me otimme kumpikin pehmeän kiharan, jotka ovat vieläkin hallussamme ainoana muistona ihanasta ja viehättävästä Ayeshasta. Leo painoi tuon tuoksuvan kiharan huulilleen.

"Ayesha pyysi, etten unhottaisi häntä", sanoi hän käheästi, "ja vannoi meidän jälleen kohtaavan toisemme. Minä en voi häntä, unhottaa. Tässä elämän tulen patsaan ääressä minä vannon, etten eläissäni välitä kenestäkään toisesta naisesta, jos onnistumme pääsemään täältä vielä ihmisten ilmoille. Mihin ikänä joutunenkin, niin sinua, oi Ayesha, tahdon odottaa yhtä uskollisesti kuin sinäkin minua odotit."

"Niin", ajattelin minä, "jos hän on palatessaan entisensä kaltainen, mutta otaksutaanpa, että hän tulee luoksesi tuollaisena kuin hän nyt on? Mitenkäs silloin kävisi, Leoseni?"

Sitten me lähdimme ja jätimme nuo molemmat vainajat itse elämän lähteen reunalle viimeistä pitkää untaan nukkumaan. Kuinka yksinäisiltä he näyttivätkään siinä maatessaan! Tuo valkoisella mekolla peitetty pieni kasa oli ollut parituhatta vuotta maailman viisain, suloisin ja ihmeellisin olento -- naiseksi minä voin häntä tuskin sanoakaan. Hän oli kyllä ollut tavallaan paha, mutta kukapa täällä on aivan täydellinen, ja hänen pahuutensa -- minun on vaikea lausua tuota sanaa -- ei ollut mitenkään turmellut hänen kauneuttaan ja viehkeyttään. Ehkä pikemmin päinvastoin! Joka tapauksessa hän oli suurimpia luonteita mitä milloinkaan olen tavannut, ja halpamaisuus ja pikkumaisuus olivat Ayeshalle tuntemattomat.

Entä Job-parka! Hänen ennustuksensa oli toteutunut ja tähän oli hänen maallinen vaelluksensa päättynyt. Hauta, jossa hän lepäsi, oli omituisempi kuin kellään toisella Norfolkin miehellä, ja se kätki myös tuon jumalallisen Ayeshan maalliset jäännökset. Mikä kunnia tulla haudatuksi samaan hautakammioon, kuolemattoman kuningattaremme viereen!

Katsahdimme vielä kerran taaksemme luolan ruusuiseen hohteeseen, jossa nuo molemmat vainajat lepäsivät, ja lähdimme sanomattoman raskain mielin paluumatkalle. Olimme niin murtuneet, että hylkäsimme kuolemattomuudenkin taivaallisen lahjan, koska elämämme ei ollut enää minkään arvoinen. Elomme pidentyminenhän olisi merkinnyt vain kärsimystemme jatkumista! Me tunsimme nyt molemmat, että katsottuamme kerran Ayeshan silmiin me emme voisi häntä milloinkaan unhottaa. Häntä me surisimme niin kauan kuin muistimme säilyisi. Me rakastimme häntä molemmat ja hänen kuvansa oli ainiaaksi painunut sydämeemme, josta joku toinen ei voi sitä milloinkaan karkoittaa. Omatuntoni on kuitenkin aina rauhaton häntä muistellessani -- minulla ei ollut eikä ole oikeutta rakastaa häntä. Hänhän sanoi minulle, etten merkinnyt hänelle mitään, enkä voisi milloinkaan en tässä enkä tulevassakaan elämässä häntä omistaa. Silloin vasta kun nainen voi rakastaa kahta miestä, niin että kaikki kolme ovat yhdessä onnelliset, voin minäkin hiukan toivoa. Murheessani se on ainoa lohdutukseni. Mutta vaikka se onkin heikonlainen, niin ilman sitä minä vaipuisin epätoivoon ja lopulta menehtyisin. Leon laita on toisin ja useasti minä olen katkerasti kadehtinut hänen onneaan, sillä jos Ayesha oli oikeassa kuollessaan, mitä minä en epäilekään, niin Leo saattoi ilolla ajatella hänen paluutaan ja unelmoida toivorikkaasti vain joksikin ajaksi poistuneesta ihanasta lemmitystään. Kuitenkaan en olisi suonut toisin olevan -- miten tyhmä ja heikko ihmissydän onkaan -- vaan olin tyytyväinen muruihin, joita putoili valtijattareni pöydältä. Iloitsin muistellessani muutamia hänen ystävällisiä sanojaan minulle ja toivoin joskus elämässä, jossa hänet jälleen kohtaisimme, hänen hymyilevän minulle suloisesti tuntiessaan minut. Ehkä saisin olla jälleen hänen ystävänsä ja ihailuni häntä ja -- Leoa kohtaan palkittaisiin ehkä lämpimällä kädenpuristuksella silloin tällöin. Oi, kuinka onnellinen minä silloin olisinkaan!

Ellei tämmöinen palvonta perustu todelliseen rakkauteen, niin sitten ei mikään. Erään järkkymättömän totuuden tahdon vielä sanoa. Miehen, jonka elämä jo ehtooseen kallistuu, ei ole hyvä joutua rakkauden lumoihin. Silloin ilomme useimmiten murheeksi muuttuvat.

XIII.

HIRVEÄ HYPPÄYS.

Luolista selvisimme helposti, mutta kun saavuimme tuon suunnattoman suppilon kärkeen, alkoivat vaikeudet. Ensiksikin oli tavattoman työlästä päästä jyrkänteistä ylös ja toiseksi oli tietä melkein mahdoton löytää. Ellen olisi ollut niin varovainen alaslaskeutuessamme, että koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni näkemieni suurimpien kivilohkareiden omituiset ääriviivat, emme olisi milloinkaan päässeet tulivuoren sokkeloista, vaan olisimme viimein aikamme harhailtuamme nääntyneet sinne uupumuksesta ja epätoivosta. Eksyimmekin useasti ja kerran olimme suistua ammottavaan kuiluun tahi halkeamaan. Lamppujemme himmeässä valossa tunnustelin jokaista lohkaretta, olinko sen ennen nähnyt, ja tuo kiipeileminen synkässä hämärässä ja kuolonhiljaisuudessa kiveltä toiselle oli sanomattoman raskasta. Puhelimme tuskin ollenkaan, sillä sydämemme olivat niin surun raskauttamat, ettemme jaksaneet keskustella. Pyrimme vain tylsästi eteenpäin välistä putoillen ja kolhiintuen verille. Mutta me olimme niin lamaantuneet ja murheen murtamat, ettemme välittäneet mistään. Tunsimme vain velvollisuutemme olevan koettaa pelastaa henkemme miten parhaiten taisimme ja terveet luontaiset vaistommekin kiihoittivat meitä luonnollisesti yrittämään kaiken voitavamme. Noin neljä tuntia me harhailimme tietämättä missä olimme, ja lopulta minä aloin pelätä meidän eksyneen johonkin toiseen suppiloon. Luulin jo olevamme mennyttä kun äkkiä tunsin erään suuren omituisen muotoisen kallionlohkareen, jonka olimme sivuuttaneet alaslaskeutuessamme lähellä suppilon reunaa. Oli aivan sattuma, että huomasin kiven, sillä olimme jo sivuuttaneet sen tietä etsiessämme. Mutta pysähtyessäni hengähtämään minun mieleeni juolahti sen omituinen muoto ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, käännyin katsomaan sitä tarkemmin ja muistinkin heti, missä olin sen ennen nähnyt. Olimme pelastetut siitä pälkähästä.

Enemmittä vaikeuksitta me löysimme sitten nuo kiviportaat ja seisoimme pian kammiossa, jossa tuo vanha Noot-tietäjä oli elänyt ja kuollut.

Mutta nyt oli edessämme kaikista kamalin pulma, josta en tiennyt miten selviytyä. Muistettaneen, että Job oli silmittömässä pelossaan pudottanut laudan, jota myöten olimme päässeet kalliokannukselta tuolle keinuvalle kivelle.

Miten pääsisimme kuilun yli ilman lautaa? Tarjolla oli vain yksi keino -- meidän täytyi koettaa _hypätä_ yli, ellemme aikoneet nääntyä nälkään. Välimatka kiveltä kannukselle ei ollut niin ylettömän pitkä, luullakseni noin kaksitoista jalkaa vain, ja minä olen nähnyt Leon hyppäävän vaivatta yli kaksikymmentäkin opiskellessaan yliopistossani, mutta nyt olikin tilanne toinen. Kaksi lopen uupunutta miestä, joista toinen oli jo sivuuttanut neljännenkymmenennen ikävuotensa, keinuva kivi ponnistuslautana, josta piti hirmumyrskyn kaltaisessa tuulessa hypätä pohjattoman syvyyden yli parin jalan levyiselle vavahtelevalle kallionkielekkeelle! Olihan siinä jo kylliksi, Jumala paratkoon. Esitin asian Leolle, mutta hän sanoi vain, ettei siinä ollut mitään murehtimista. Kun kohtalomme oli kerran niin säälimätön, että meidän täytyi valita toinen tahi toinen paha, joko kuolla nälkään Nootin kammiossa tahi uskaltaa hypätä, niin hänen mielestään oli parempi yrittää hypätä. Ellei se onnistuisi, niin kuolisimmehan kuitenkin sukkelaan sen enempää kitumatta. Tähän ei ollut luonnollisesti mitään muistuttamista, mutta eräs seikka oli itsestään selvä. Me emme voineet ajatellakaan yrityksemme toimeenpanoa niin kauan kun oli pimeä, vaan meidän oli odotettava valonsädettä, joka halkaisisi kuin välähtävä miekka kuilun pimeyden auringon laskussa. Vuorokauden ajasta meillä ei ollut hämärintä aavistustakaan; tiesimme vain, että meillä oli käytettävänämme vain pari minuuttia auringon säteen ilmestyttyä, joten meidän oli oltava millä hetkellä hyvänsä valmiit kamalaan koetukseemme. Lampuistamme alkoi öljy loppua. Toinen olikin jo sammunut ja toisen himmenevässä valossa me kiireesti kapusimme ylös keinuvalle kivelle odottamaan tuota ratkaisevaa hetkeä.

Samassa lamppu sammuikin.

Tilanteemme oli nyt huomattavasti erilainen. Alhaalla, Nootin pienessä kammiossa, olimme kuulleet tuulen ulvovan yläpuolellamme, mutta nyt, keinuvalla kivellä suullamme maatessamme, me saimme täysin tuta tuulenpuuskien kaameata raivoa. Joka taholta ne hyökkäsivät kiukkuisesti meidän kimppuumme ja ulvoivat kuilun seinämissä ja sokkeloissa kuin tuhannet kadotetut sielut. Tunti toisensa jälkeen kului meidän maatessamme kivellä niin masentuneina ja järkytettyinä, etten koetakaan sitä kuvailla. Kuuntelimme myrskyn ulvontaa tässä infernossa, kuilun yli meitä kohti ojentuvan kannuksen aiheuttamaa matalampaa aliääntä, kun tuulenpuuskat taittuivat siihen, ja minä vannon, ettei maailmassa ole uneksittu unta tahi hurjimmassa romaanissakaan kuvattu seikkailua, jota voisi verrata tilanteeseemme tuossa kamalassa paikassa. Synkässä pimeydessä me pysyttelimme kynsin hampain tuolla kiikkuvalla kivellä kuin haaksirikkoiset vaapperassa veneessä kaikkien hornanhenkien ulvoessa ympärillämme. Onneksi ei ilma ollut kylmä, sillä muutoin me olisimme menehtyneet. Tuuli oli melkein liiankin lämmin. Maatessamme siinä kivellä kuunnellen tuulen ulvontaa tapahtui jotakin niin ihmeellistä ja omituista, että se jos mikään oli omansa järkyttämään jo ennestäänkin äärimmilleen kiihoittuneita hermojamme. Ja tapaus oli luonnollisesti vain sattuman oikku.

Muistettaneen, että Ayeshan seisoessa kannuksella tuulenpuuska riuhtaisi tumman vaipan hänen hartioiltaan ja lennätti sen syvyyteen. Kun nyt makasimme kivellä -- tapaus on niin uskomaton, että minun on sitä vaikea kertoa -- lennähti tuo sama vaippa kuilun syvyydestä kuin muisto rakkaasta vainajastamme ja leijaili hiljaa Leon päälle peittäen hänet melkein kokonaan. Emme voineet ensin lainkaan käsittää, mikä tuo esine oli, joka leijaili pimeästä meitä kohti, mutta heti kun se oli laskeutunut Leon päälle, me tunsimme sen ja silloin hänen mielensä murtui ensi kerran koko kaamealla matkallamme. Kuulin hänen nyyhkyttävän sydäntäsärkevästi. Vaippa oli epäilemättä kietoutunut johonkin kallionkielekkeeseen, josta tuulenpuuska sen nyt irroitti ja heitti sattumalta kivelle, jossa makasimme; mutta joka tapauksessa erittäin kummallinen ja liikuttava sattuma.

Pian tämän jälkeen tuo häikäisevä auringon säde välähti äkkiä ja ilman vähintäkään edelläkäypää varoitusta hipaisten keinuvan kiven kylkeä ja valaisten kirkkaasti meitä kohti ojentuvan kannuksen.

"Nyt", sanoi Leo, "nyt tahi ei milloinkaan."

Oikoessamme puutuneita raajojamme me katsahdimme edessämme ammottavaan pyörryttävään syvyyteen, jossa punertava usva leijaili, ja valmistauduimme hammasta purren kuolemaan. Olimme varmat, ettei hyppy onnistuisi.

"Kumpi ensin?" kysyin minä.

"Yritähän sinä, vanha veikko", vastasi Leo rauhallisesti. "Menen seisomaan kiven toiselle laidalle tukeakseni sitä, kun hyppäät. Ota niin tulinen vauhti kuin suinkin voit, hyppää korkealle ja lopusta huolehtikoon Jumala."

Nyökäytin päätäni ja tein jotakin, jota ei ole tapahtunut sitten kuin Leo oli pieni poika. Minä käännyin ja syleilin häntä hellästi. Olinhan rakastanut häntä enemmän kuin kukaan isä on konsanaan lastaan rakastanut ja nyt minä sanoin hänelle viimeiset jäähyväiseni.

"Hyvästi poikaseni", sanoin minä suudellen hänen otsaansa, "toivottavasti me kohtaamme jälleen, mihin sitten joutunemmekin."

Olin varma, etten olisin parin minuutin kuluttua enää elävien joukossa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä minä peräydyin kiven reunaan ja Jumalan armoon turvautuen odotin sopivaa hetkeä, jolloin voimakas tuulenpuuska selkäni takaa lisäisi vauhtiani. Raivoisa vihuri vingahtikin samassa korvissani ja kiitäen kuin salama kiven poikki, joka oli noin kolmenkymmenenneljän jalan levyinen, minä hyppäsin mahdollisimman korkealle huimaavaan syvyyteen. Sydämeni oli pakahtua sanomattomasta kauhusta sinkauttaessani itseni kannuksen kärkeä kohti tuon pohjattoman kuilun yli, mutta kukaan ei voi kuvitellakaan ääretöntä tuskaani, joka melkein jäykisti jäseneni, kun huomasin hyppyni _olleen liian lyhyen_! Jalkani eivät hipaisseetkaan kielekettä ja kauhusta kirkaisten minä iskeydyin molemmin käsin sen kärkeen, mutta toinen käteni luiskahti, jolloin minä pyörähdin vain toisen varassa melkein ympäri, niin että kasvoni olivat kiveä kohti, jolta olin hypännyt. Suurin ponnistuksin minä onnistuin saamaan toisellakin kädellä kannuksen kärjestä kiinni ja siinä minä heiluin auringonsäteen kirkkaassa valossa taivaan ja maan välillä. Olin saanut lujan otteen kannuksen molemmista syrjistä, mutta sen kärki oli pääni yläpuolella, joten en voinut, vaikka olisin jaksanutkin, kiskoa itseäni ylös. Muuta en voinut kuin riippua siinä aikani ja sitten pudota allani ammottavaan pohjattomaan kuiluun. Voidaanko kuvitellakaan kamalampaa tilannetta? Tuo ehkä puoli minuuttia kestänyt kiduttava hermojännitys oli tehdä minut mielipuoleksi.

Kuulin Leon huudahtavan ja samassa hän vilahti yläpuolellani kuin vuorikauris ilman halki. Hyppy oli sanalla sanoen loistava. Nähdessään kamalan tilanteeni hänet valtasi hirveä tuska ja epätoivo, ja niiden terästämänä hän lennähti kuilun yli niinkuin ei mitään ja pudottuaan onnellisesti kannukselle hän heittäytyi samassa silmänräpäyksessä pitkälleen, etteivät raivoisat tuulenpuuskat sysäisi häntä syvyyteen. Kannus tärähti ankarasti hänen pudotessaan sen selkään ja katsahtaessani taakseni olkani yli minä näin tuon suunnattoman keinuvan kiven heilahtavan rajusti takaisin ja menettäen tasapainonsa ensi kerran tuhansiin vuosiin suistuvan valtavalla ryskeellä Noot-tietäjän erakkoluolaan. Tie elämän tulen patsaalle oli sulkeutunut ainiaaksi.

Kaikki tämä tapahtui parissa sekunnissa ja vaikka tilanteeni olikin niin epätoivoinen, ehdin minä kuitenkin panna merkille kiven sortumisen ja muistan vielä ajatelleenikin, ettei kukaan ihminen voisi enää löytää tuota peloittavaa ja ihmeellistä paikkaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Leon tarttuvan molemmin käsin oikeaan ranteeseeni.

"Heitä irti toinen kätesi ja pyöräytä itsesi tälle puolen", sanoi hän kylmän rauhallisesti, "niin minä koetan vetää sinut ylös. Ellen onnistu, niin kuolkaamme yhdessä. Oletko valmis?"

Vastaukseksi minä hellitin vasemman käteni ja riipuin kokonaan Leon kätten varassa. Hetki oli kamala. Tiesin kyllä Leon olevan tavattoman väkevän nuorukaisen, mutta jaksaisiko hän hankalassa asennossaan nostaa minut kyllin korkealle, että voisin saada kiinni kielekkeen yläsyrjästä, jolloin olisin pelastettu?

Parin sekunnin ajan heilahtelin avuttomasti sinne tänne Leon valmistautuessa voimainkoetukseen ja äkkiä tunsin nousevani keveästi kuin pieni lapsi kannuksen yläreunan tasalle. Kuulin jänteiden rusahtelevan hänen käsivarsissaan, kun hän kiskaisi minut viereensä kannukselle, jolla me sitten makasimme läähättäen henkimenoksemme vavisten molemmat kuin haavanlehdet. Kylmä hiki aivan virtasi ruumiimme joka huokosesta.

Auringon säde katosi ja me jäimme jälleen synkkään pimeyteen. Makasimme siten ainakin puoli tuntia ja aloimme sitten varovasti ryömiä kannusta pitkin. Lähempänä kannuksen tyveä eivät tuulenpuuskat päässeet joka taholta meidän kimppuumme, joten eteneminen kävi helpommin ja pian olimmekin luolassa, jonka läpi piti vielä tunkeutua päästäksemme tasangolle. En voinut ymmärtää, miten voisimme päästä tuon suunnattoman pitkän luolan tahi tunnelin läpi, sillä meillä ei ollut enää lamppuja ja olimme janoon kuolemaisillamme. Viimeisen tilkan olimme veljellisesti jakaneet Nootin kammiossa.

Meidän täytyi koettaa päästä läpi vain tuntoomme ja vaistoomme turvaten ja päätimme olevan viisainta lähteä heti liikkeelle ja pyrkiä eteenpäin niin kauan kuin suinkin jaksoimme. Jos jäisimme siihen, missä olimme ja uupumus yllättäisi meidät, niin olisi aivan toivotonta silloin enää ajatellakaan pelastusta.

Mikä kauhea matka! Kompastuimme vähänväliä kallionlohkareisiin, putoilimme kuoppiin ja lopulta olimme aivan repaleissa ja täynnä verihaavoja. Luolan seinä oli ainoa oppaamme, josta tuskin kertaakaan kättämme irroitimme, ja tunnin verran kuljettuamme me aloimme jo niin uupua, että meidän piti tuhkatiheään pysähtyä levähtämään. Kerran nukahdimmekin ja nukuimme luultavasti monta tuntia, sillä herätessämme olivat uupuneet jäsenemme aivan jäykistyneet ja puutuneet, ja haavoistamme vuotanut veri oli kuivanut kovaksi ruveksi. Sitten aloimme jälleen epätoivoisen matkamme ja vihdoin, kun jo olimme kaiken toivomme menettäneet, me näimme päivänvalon pilkottavan kaukaa. Pian olimme tuossa ahtaassa solassa, joka kuten muistettaneen johti luolan suulle.

Korkealla yläpuolellamme siinti sininen taivas, jota emme olleet toivoneet enää milloinkaan saavamme nähdä, ja ilma oli raikas ja virkistävä. Kaikesta päättäen oli aamuvarhainen. Mikäli tiesimme, olimme lähteneet kannukselta noin tuntia auringonlaskun jälkeen, niin että haparointimme tunnelissa oli kestänyt koko yön.

"Vielä yksi ponnistus, Leo", sopersin minä, "niin pääsemme rinteelle, jossa Billali meitä odottaa, ellei hän ole mennyt matkoihinsa. Nousehan, poikaseni; älä anna sisusi lannistua, vaan yritetään vielä kerran." Hän nousi ja toisiimme nojautuen me jotenkin selviydyimme tuosta noin viidenkymmenen jalan korkuisesta vuorenrinteestä. En tiedä miten kaikki oikein kävi, mutta hetkisen kuluttua me huomasimme makaavamme melkein päällekkäin vuoren juurella, ja hiukan toinnuttuamme me aloimme ryömiä nelinkontin -- kävellä emme enää jaksaneet -- pensaikkoa kohti, jossa Ayesha oli käskenyt Billalin odottaa paluutamme. Emme olleet päässeet vielä viittäkymmentä kyynärääkään, kun eräs mykkä palvelija, joka oli luultavasti aamukävelyllä, ilmestyi äkkiä vasemmalta. Kaipa hän tuli katsomaan, mitä merkillisiä eläimiä me mahdoimme olla. Hän tuijotti meihin hetkisen ja nosti sitten kauhuissaan kätensä taivasta kohti ja oli melkein vaipua maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi hurjaa vauhtia pensaikkoa kohti, johon mekin olimme matkalla. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, että hän säikähti meidät nähdessään, sillä me olimme todellakin hirveän näköiset. Leon kultaiset kiharat olivat muuttuneet lumivalkoisiksi, hänen vaatteensa olivat aivan riekaleina ja hänen uupuneet kasvonsa ja kätensä olivat täynnä mustelmia, naarmuja ja haavoja, joista vuotanut veri oli kuivanut tummiksi ruviksi. Minä olin luultavasti yhtä säälittävässä kunnossa. Kun pari päivää myöhemmin näin kasvoni erään lähteen päilyvässä pinnassa, en ollut tuntea itseäni. Kauneudestani en ole ollut milloinkaan kuuluisa ja minua on välistä haukuttu maailman rumimmaksikin mieheksi, mutta nyt oli kasvoihini ilmaantunut jokin vieras ilme, jota en ole milloinkaan ennen huomannut ja josta en ole vielä tänä päivänäkään vapautunut. Katseeni oli äärimmäisen levoton ja säikähtynyt kuin henkilöllä, joka pelästyneenä äkkiä havahtuu unestaan. Mutta olihan syytäkin. Ihmettelen vain, ettemme menettäneet järkeämme tuolla matkalla.

Suureksi ilokseni minä näin äkkiä vanhan Billalin kiiruhtavan meitä kohti ja tuskin saatoin olla hymyilemättä nähdessäni hänen arvokkailla kasvoillaan kuvastuvan suunnattoman kummastuksen.

"Oi minun poikani, minun poikani!" vaikeroi hän, "sinäkö se todellakin olet, sinä ja Leijona? Miksi on hänen kultainen tukkansa nyt aivan valkoinen? Mistä te poloiset tulette ja missä on Porsas? Mitä kummaa teille lieneekään tapahtunut? Missä on '_Hän-jota-täytyy-totella_'?"

"Kuolleet, molemmat ovat kuolleet", vastasin minä; "mutta älä kysele nyt enempää, vaan toimita meille vettä tahi muutoin kuolemme mekin aivan tähän silmäisi eteen. Kuinka voisimme puhua, kun kielemme ovat turvonneet melkein kitalakeen kiinni?"

"Kuollut!" toisti hän melkein änkyttäen. "Mahdotonta. Eihän '_Hän-jota-täytyy-totella_' kuole milloinkaan. Miten on selitettävissä, että hän olisi kuollut?" Mykät palvelijat seurasivat tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä ja sentähden luultavasti Billali samassa vaikeni ja antoi heille tyynesti käskyn kantaa meidät leiripaikalle, minkä he heti tekivätkin.