Part 18

"Minä olen ehkä uneksinut", vastasin minä. "Olen nähnyt niin kummallisia unia täällä Kôrin luolissa ja tämä uni näyttää todellakin lähentelevän totuutta. Mitä hyvää sinulla oli rikoksestasi? Kahdentuhannen vuoden tuskallinen odotus, eikö niin? Ja nyt sinä olet valmis käyttäytymään yhtä mielettömästi. Sano mitä hyvänsä, mutta minä toistan vieläkin, että teollasi on oleva huonot seuraukset. Paha on pahan palkka, sanotaan, vaikka paha saattaisikin joskus myöhemmin muuttua hyväksi. Pahennukset tulevat, mutta voi niitä, joiden kautta ne tulevat, sanoo Jeesus Natsarealainen, josta olen sinulle kertonut. Jos tapat tämän viattoman tytön, niin minä sanon sinulle, että kirous on kohtaava sinua eikä sinun vanha rakkaudenpuusi ole kantava ainoatakaan hedelmää. Mitä aiot siis tehdä? Luuletko todellakin, että tämä nuorukainen tahtoisi tarttua rakastamansa naisen murhaajan veriseen käteen?"

"Olen jo vastannut sinulle", sanoi hän. "Olisinpa surmannut teidät molemmat, sekä sinut että tuon tytön, niin hän jo rakastaisi minua, Holly, sillä hän ei voisi siitä mitenkään pelastua yhtä vähän kuin sinä voisit säästyä kuolemasta, jos minä sattumalta löisin sinut hengettömäksi, oi Holly. Sanoissasi voi olla kyllä perääkin, koska tunnen niiden tunkeutuneen sydämeeni. Tapahtukoon tahtosi; minä armahdan tytön, sillä olenhan jo sanonut sinulle, etten tahdo olla julma julmuuden tähden. En tahdo aiheuttaa enkä nähdä kärsimyksiä. Käske tyttö tänne -- pian nyt, ennenkuin mieleni muuttuu", ja hän peitti nopeasti kasvonsa utuisella hunnullaan.

Hyvilläni siitä, että olin onnistunut näinkin hyvin, menin käytävään ja kutsuin Ustanea, joka valkoisista vaatteistaan päättäen oli kyyristynyt lampun alle, joita oli käytävässä säännöllisin välimatkoin. Hän nousi ja kiiruhti luokseni.

"Onko herrani kuollut? Oi, älkää sanoko, että hän on kuollut", vaikeroi hän kyynelien kastelemilla kasvoillaan niin liikuttavan surullinen ilme, että sydäntäni vihlaisi.

"Ei, hän elää", vastasin minä. "'_Hän-jota-täytyy-totella_' on pelastanut hänet. Käy sisään."

Syvään huoaten hän astui sisään ja heittäytyi maahan amahaggerien tavan mukaan pelätyn "_Hänen-jota-täytyy-totella_" läsnä ollessa.

"Nouse", sanoi Ayesha kylmimmällä äänellään, "ja tule tänne."

Ustane totteli ja seisahtui hänen eteensä pää alasvaipuneena.

"Kuka on tuo mies?" kysyi Ayesha hetken hiljaisuuden kuluttua osoittaen nukkuvaa Leoa.

"Minun mieheni", vastasi Ustane hiljaa.

"Kuka antoi hänet sinulle?"

"Minä otin hänet maamme vanhan tavan mukaan, oi _Hän_."

"Olet tehnyt pahoin, nainen, ottamalla mieheksesi muukalaisen miehen. Hän ei ole sinun rotuasi ja maan vanhaa tapaa ei voida siinä tapauksessa sovelluttaa. Ehkä sinä teit tämän tietämättömyydessäsi ja sentähden minä säästän henkesi, sillä muutoin sinun olisi täytynyt kuolla, nainen. Kuule vielä. Palaa heti omille asuinsijoillesi äläkä konsanaan rohkene puhutella tahi katsella tätä miestä. Hän ei ole sinua varten. Paina tarkoin mieleesi, että minun käskyjeni rikkominen rangaistaan kuolemalla. Poistu!"

Mutta Ustane ei liikahtanutkaan.

"Poistu, nainen!"

Silloin hän katsahti ylös ja minä näin hänen kasvoillaan epätoivoisen päättäväisyyden.

"Ei, oi _Hän_, minä en mene", vastasi hän tukahtuneella äänellä. "Hän on mieheni ja minä rakastan häntä -- jumaloin häntä enkä tahdo luopua hänestä. Millä oikeudella sinä käsket minua poistumaan mieheni luota?"

Näin Ayeshan värähtävän kiireestä kantapäähän ja minä värisin peläten pahinta.

"Ole armelias", sanoin minä latinaksi; "hänen käytöksensä on aivan luonnollinen."

"Minä olen armelias", vastasi hän kylmästi samalla kielellä; "ellen olisi sitä ollut, niin hän olisi jo kuolleiden valtakunnassa. Nainen", sanoi hän sitten Ustanelle, "minä sanon sinulle, mene, ennenkuin surmaan sinut paikalle, jossa seisot!"

"Minä en mene! Hän on minun -- minun", huusi tyttö tuskissaan. "Minä otin hänet ja hänen henkensä minä pelastin. Tapa minut, jos voit, mutta rakastettuani minä en milloinkaan luovuta sinulle -- en milloinkaan."

Ayesha teki salamannopean liikkeen, jota tuskin kerkesin nähdäkään, mutta minusta näytti, kuin hän olisi kädellään keveästi sipaissut tyttöraukan tukkaa. Minä silmäsin Ustanea ja kavahdin kauhuissani takaisin, sillä hänen tukassaan, poikki hänen tummien kiharoidensa, näkyi kolme _lumivalkoista_ sormenjälkeä. Tyttö piteli molemmin käsin päätänsä ja katseli sekavin katsein ympärilleen.

"Suuri Jumala!" huudahdin minä säikähtyneesti nähdessäni tuon yli-inhimillisen voiman peloittavan ilmauksen, mutta Ayesha vain naurahti.

"Luuletko vieläkin, sinä mieletön nainen, etten minä voisi sinua voimallani surmata?" sanoi hän ilkkuen tuolle hämmästyneelle tytölle. "Kas, tuossahan on kuvastin." Hän viittasi Leon parranajopeiliin, jonka Job oli muiden esineiden ohella asettanut Leon matkalaukun päälle. "Anna se hänelle, oi Holly, ja saakoon hän nähdä mitä hänellä on hiuksissaan ja eikö minulla ole voimaa surmata, jos tahdon."

Otin kuvastimen käteeni ja pidin sitä Ustanen edessä. Hän katsahti siihen ja tunnustellen tukkaansa hän katsahti siihen vielä kerran vaipuen sitten nyyhkyttäen polvilleen.

"No, tahdotko nyt mennä vai täytyykö minun lyödä toinen kerta?" kysyi Ayesha ivallisesti. "Näetkös, minä olen sinetilläni merkinnyt sinut, niin että tunnen sinut kunnes kaikki hiuksesi ovat yhtä valkoiset. Jos näen sinut vielä täällä, niin ole varma, että luusi ovat pian valkoisemmat kuin merkkini hiuksissasi."

Äärimmäisen kauhistuneena ja kokonaan murtuneena tyttöparka nousi valkoinen merkki hiuksissaan ja hiipi huoneesta katkerasti itkien.

"Älä ole niin pelästyneen näköinen, Hollyseni", sanoi Ayesha tytön mentyä. "Minä en käytä mitään noitakeinoja -- noituuttahan ei olekaan. Luonnossa on vain voimia, joita et tunne. Minä merkitsin hänet iskeäkseni pelon hänen sydämeensä, muutoin minun olisi täytynyt surmata hänet. Nyt minä menen ja lähetän palvelijani kantamaan rakkaan Kallikratekseni huoneeseen, joka on minun kammioni lähellä, jotta voisin vaalia häntä ja olla häntä tervehtimässä hänen herätessään. Tahtoni on, että sinä ja valkoinen palvelijasi muutatte myöskin sinne. Mutta muista tämä, jos henkesi on sinulle rakas. Ei henkäystäkään Kallikratekselle, minkätähden nainen oli poistunut hänen luotaan, ja minustakin saat puhua hänelle vain mahdollisimman vähän. Muista sanani, oi Holly", ja hän poistui huoneesta äänettömin askelin, hiljaa kuin aave, minun jäädessä tyhmistyneesti tuijottamaan hänen jälkeensä. Olin todellakin niin ymmällä ja kaikkien viime päivinä sattuneiden selittämättömien tapausten täydellisesti yllättämä, että luulin tulevani täydellisesti hulluksi. Minulla ei ollut onneksi aikaa pitempiin mietiskelyihin, sillä samassa mykät palvelijat saapuivatkin hakemaan nukkuvaa Leoa ja meidän tavaroitamme. Uudet asuntomme olivat aivan tuon verhoilla eristetyn huoneen takana, jossa olin ensi kerran nähnyt Ayeshan ja jota sittemmin sanoimme hänen arkihuoneekseen. Emme tienneet, missä hän nukkui, mutta paikka oli jossakin aivan lähellä.

Yön minä vietin Leon luona ja hän nukkui sikeästi kuin kuollut liikauttamatta sormeansakaan koko yönä. Minä nukuin myöskin jotensakin hyvin, mikä olikin tarpeeseen, vaikka viime päivien kaameat tapahtumat kummittelivatkin unissani koko yön. Kaikista enimmin minua kiusasi noituus, jolla Ayesha oli iskenyt merkin kilpailijansa hiuksiin. Tuossa käärmemäisessä, salamannopeassa iskussa ja tukan värin silmänräpäyksellisessä muutoksessa oli jotakin niin hirveätä, että minä epäilen, olisiko jokin muu Ustanelle paljon tuhoisampi tapaus vaikuttanut minuun niin järkyttävästi. Vielä nytkin uneksin tuosta hirvittävästä kohtauksesta ja näen tuon nyyhkyttävän tytön, valkoinen merkki hiuksissaan, luovan viimeisen katseen nukkuvaan rakastettuunsa ja hiipivän pois peloittavan kuningattarensa luota.

Näin myös unissani tuon suunnattoman luurankopyramiidin. Luurangot nousivat ja parveilivat ohitseni kymmentuhantisina joukkoina, kokonaisina armeijoina, auringon paistaessa heidän kylkiluidensa välistä. Joukko syöksyi tasangon poikki kotiinsa Kôrin mahtavaan kaupunkiin; minä näin nostosiltojen laskeutuvan ja kuulin vaskiporttien kumisevan luisten nyrkkien iskusta. Portit aukenivat ja joukko vyöryi upeita katuja pitkin ohi taidokkaiden suihkukaivojen, ohi palatsien ja temppeleiden, joiden vertaisia ei ole milloinkaan nähty. Mutta kukaan ei ollut heitä tervehtimässä -- torit ja basaarit olivat aivan autiot eikä ketään näkynyt tyhjinä tuijottavissa ikkunoissa. Ilmassa kuului surunvoittoinen äänten hyminä ja minä erotin sanat: _"Kukistunut on Kôr, meidän kotimme ja keisareiden asunto -- kukistunut -- kukistunut, soraksi sortunut!"_ Nuo valkeat falangit marssivat suoraan kaupungin halki ja luiden kalina kaikui tyynessä ilmassa kauas ympäristöön. Saavuttuaan ympärysmuurin luo he kiipesivät muurille ja samosivat sen harjalle laitettua tietä myöten takaisin nostosillalle. Illan tullen he lähtivät paluumatkalle luolia kohti ja laskevan auringon punertavat säteet hehkuivat kaameasti heidän ontoissa silmäkuopissaan. Heidän luunsa loivat jättiläisvarjoja, jotka hiipivät luurankoarmeijan mukana äänettömästi kuin suunnattomat hämähäkit tasangon poikki. Luolaan päästyään he syöksyivät toinen toisensa jälkeen loppumattomana jonona lattiassa olevasta aukosta syvään hautaansa ja ryskien ja paukkuen muodostui pyramiidi pian entiselleen. Minä heräsin samassa kauhusta väristen ja ehdin nähdä Ayeshan, joka oli ilmeisesti seisonut minun ja Leon välissä nukkuvaa nuorukaista tarkastellen, liihoittelevan varjon lailla huoneestamme.

Nukahdin jälleen ja heräsin vasta aamulla reippaana ja virkeänä. Vähitellen läheni hetki, jolloin Leon piti herätä Ayeshan sanojen mukaan, ja hiukan ennen saapui Ayeshakin luoksemme päästä jalkoihin pitkään huntuunsa kietoutuneena.

"Saatpas nähdä, oi Holly", sanoi hän, "että ottopoikasi herää pian täydessä tajussaan ja kuume on hänestä tyyten hävinnyt."

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Leo kääntyi, venytteli käsivarsiaan, haukotteli ja avasi silmänsä. Nähdessään naisolennon kumartuvan puoleensa Leo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä luultavasti luullen naista Ustaneksi. Ainakin hän sanoi arabiaksi:

"Halloo, Ustane, miksi olet kietonut päähäsi tuommoisen kääreen? Pakottaako hammastasi?" Sitten hän lisäsi englanninkielellä: "Minulla on hirmuinen nälkä. Kuule, Job, sinä vanha juupeli, mihin riivatun paikkaan olemme nyt joutuneet -- häh?"

"Toivoisin voivani vastata teille, Leo-herra", sanoi Job kyräten epäluuloisesti Ayeshaa, jota hän vieläkin katseli kauhusta vavisten, sillä hän uskoi järkkymättömästi ja auttamattomasti, että olimme joutuneet tekemisiin jonkun elävän ruumiin kanssa. "Älkää puhuko nyt enempää, Leo-herra, te olette ollut hyvin sairas ja tuottanut meille paljon huolta. Jos tuo neiti", ja hän vilkaisi Ayeshaan, "olisi niin hyvä ja siirtyisi hieman, niin minä antaisin teille lautasellisen lihalientä."

Leon huomio keskittyi nyt kokonaan "neitiin", joka seisoi vuoteen vieressä aivan äänetönnä. "Tuo ei olekaan Ustane -- missä hän on?"

Silloin Ayesha puhutteli häntä ensi kerran ja valhetteli heti ensimmäisissä sanoissaan. "Hän meni jonnekin vierailemaan, mutta minä olen täällä hänen sijassaan sinua palvelemassa."

Ayeshan hopeankirkas ja sointuva ääni ja hänen vainajia muistuttava vaatetuksensa näyttivät hämmästyttävän Leoakin, joka makasi vielä melkein horroksissa. Mutta hän ei sanonut sillä kerralla mitään, vaan söi sukkelaan liemiannoksensa ja nukkui sitten iltaan saakka. Herättyään toisen kerran hän näki minut ja alkoi kiihkeästi tiedustella, mitä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana, mutta minä koetin saada hänet rauhoittumaan miten parhaiten taisin huomiseen saakka, jolloin hän oli herätessään ihmeellisesti parempi. Kerroin hänelle hiukan hänen sairaudestaan ja omista askareistani, mutta kun Ayesha oli luonamme, en voinut paljoakaan puhua; mainitsin vain, että hän oli maan kuningatar, joka oli meitä kohtaan hyvin suosiollinen ja joka mielellään piti kasvonsa peitossa. Vaikka keskustelimmekin englanninkielellä, pelkäsin kuitenkin hänen ymmärtävän puheemme kasvojemme ilmeistä ja sitäpaitsi minä muistin varoituksen.

Seuraavana aamuna Leo nousi tautivuoteeltaan melkein entiselleen toipuneena. Haava hänen kyljessään oli parantunut ja hänen luonnostaan vahva ruumiinrakenteensa oli Ayeshan ihmeellisen lääkkeen avulla karistanut yltään tuon kauhean kuumeen aiheuttaman uupumuksen ihmeteltävän nopeasti. Sairaus oli myös ollut niin lyhytaikainen, ettei se ollut ehtinytkään viedä kaikkia hänen voimiaan. Tervehtymisen ohella palautui hänen muistinsakin ja hän muisti vähitellen kaikki seikkailumme siihen saakka kun hän menetti tajuntansa soiden poikki pyrkiessämme. Hän kaipasi Ustanea, johon hän näytti suuresti kiintyneen. Tuhkatiheään hän kyseli minulta tyttö- parkaa, mutta minä en tohtinut sanoa mitään, sillä Leon herättyä ensimmäisen kerran Ayesha oli kutsuttanut minut luoksensa ja varoittanut minua juhlallisesti sanallakaan ilmaisemasta, miten asian laita todellakin oli, samalla hienotunteisesti vihjaisten, mikä minua odotti, ellen totellut häntä. Hän muistutti myös, etten saanut kertoa Leolle hänestä mitään muuta kuin aivan välttämättömintä, sillä hän tahtoi itse ilmaista itsensä Leolle kun hetki oli tullut.

Ayeshan koko käytös oli muuttunut. Siitä päättäen, mitä olin ennemmin nähnyt, luulin hänen ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa koettavan hurmata Leon, jota hän luuli rakastetukseen muinaisilta ajoilta, mutta jostakin käsittämättömästä syystä hän ei tehnyt sitä. Hän valvoi hiljaa ja kärsivällisesti, ettei sairaalta saanut mitään puuttua, ja hänen käytöksensä oli sanomattoman rauhallinen, melkeinpä nöyräkin, mikä oli aivan päinvastaista hänen aikaisemmalle kuninkaallisen ylpeälle ryhdilleen. Leoa hän puhutteli aina syvällä kunnioituksella ja piti häntä luonaan niin paljon kuin mahdollista. Leo oli luonnollisesti yhtä utelias kuin minäkin olin ollut näkemään tuon salaperäisen naisen kasvot, joita olin ohimennen sanoen ylistänyt yhtä kauniiksi kuin hänen vartalonsa ja äänensäkin olivat. Siinähän oli kylliksi kiihoittamaan nuoren miehen kärsimättömyyden aivan huippuunsa ja ellei hän olisi ollut vielä heikonlainen sairautensa jälkeen ja muistellut ikävöiden Ustanea, jonka rakkaudesta ja urhoollisuudesta hän puhui liikuttavin sanoin, niin olen varma, että Ayesha olisi piankin kietonut hänet verkkoonsa tarvitsematta näyttäytyäkään hänelle kaikessa häikäisevässä ihanuudessaan. Nyt hän oli vain hirveän utelias ja samalla peloissaankin. Vaikka kukaan ei ollut sanallakaan viitannut Ayeshan satumaiseen ikään, oli Leo kuitenkin ymmärrettävistä syistä alkanut epäillä, että Ayesha oli kuin olikin tuo ruukunpalasen kertomuksessa mainittu salaperäinen nainen. Kun hän kolmannen päivän aamuna oli pukeutuessaan saattanut minut aivan umpikujaan kysymyksillään Ustanesta, pyysin minä häntä kääntymään Ayeshan puoleen, ja sanoin niinkuin tosi oli, etten tiennyt, mihin Ustane oli mennyt. Leon syötyä tukevan aamiaisen, me lähdimme _Hänen_ luoksensa, sillä mykät palvelijat olivat saaneet käskyn laskea meidät sisään milloin hyvänsä.

Ayesha oli kuten tavallisesti huoneessa, jota me paremman puutteessa sanoimme hänen arkihuoneekseen, ja kun verhot oli vedetty sivulle, nousi hän leposohvaltaan tervehtimään meitä tahi oikeammin vain Leoa, jolle hän ojensi molemmat kätensä, sillä minut oli kuten voitaneen kuvitellakin kokonaan syrjäytetty. Oli todellakin kaunis näky, kun tuo hunnun verhoama ihana olento ja minun ryhdikäs Leoni kohtasivat toisensa. Vaikka Leon äiti olikin kreikkalainen, on hän hiuksiaan lukuunottamatta minun mielestäni tyypillisimpiä englantilaisia. Hänellä ei ole nykyajan kreikkalaisen pyöreähköä vartaloa eikä tämän liukasta käytöstä, vaikka minä luulen hänen perineen poikkeuksellisen kauneutensa äitivainajaltaan, jonka muotokuvaa hän paljonkin muistuttaa. Hän on kookas, leveärintainen ja ruumiiltaan täysin sopusuhtainen ja pitää päänsä ylpeästi pystyssä, mikä ilmeneekin amahaggerien hänelle antamasta nimestä "Leijona."

"Minä tervehdin sinua, nuori muukalainen vieraani", sanoi Ayesha suloisimmalla äänellään. "Iloisten nähdessäni sinut jalkeilla. Usko minua, ellen olisi pelastanut sinua aivan viime tingassa, niin et seisoisi nyt tässä minun edessäni. Mutta vaara voitettiin ja minä olen huolehtiva" -- sanat lausuttiin erikoisella painolla -- "ettei se konsanaan uudistu."

Leo kumarsi ja lausui kauneimmalla arabiallaan kiitokset kaikesta hänelle, tuntemattomalle muukalaiselle, osoitetusta ystävällisyydestä ja hellästä huolenpidosta.

"Ei", vastasi Ayesha hiljaa, "eihän maailma voi menettää sinunlaistasi miestä. Kauneus on niin harvinainen. Älä siis kiitä minua, joka olen onnellinen tulostasi."

"Kas vain, vanha veikko", sanoi Leo minulle englanninkielellä, "hän on sangen kohtelias. Näyttää siltä kuin olisimme lopultakin joutuneet oikein hienoon seuraan. Toivon, ettet ole laiminlyönyt tilaisuuksiasi. Suuri Jupiter, mitkä ihanat käsivarret!"

Minä nyhtäisin häntä takin helmasta saadakseni hänet vaikenemaan, sillä näin Ayeshan silmien välähtävän hunnun takana hänen tarkastellessaan minua kiinteästi.

"Minä toivon", jatkoi Ayesha, "että palvelijani ovat pitäneet sinusta hyvää huolta. Jos tässä kurjassa paikassa voidaan puhua mukavuudesta, niin voit olla varma, että se on kaikki vain sinua varten. Enkö voisi tehdä mitään muuta hyväksesi, oi muukalainen?"

"Kyllä, oi kuningatar", vastasi Leo nopeasti. "Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, minne tuo nuori nainen, joka hoiti minua, on mahtanut mennä?"

"Tarkoitatko tyttöä, jonka näin luonasi?" kysyi Ayesha. "En tiedä, missä hän nyt lienee; hän sanoi vain menevänsä, ilmoittamatta mihin. Ehkä hän tulee takaisin, ehkä ei. Sairaan hoitaminen on väsyttävää ja nämä raakalaisnaiset ovat hyvin huikentelevaisia."

Leo kävi sangen synkäksi nämä sanat kuullessaan.

"Sepä oli kummallista", sanoi hän minulle englanninkielellä. Sitten hän kääntyi Ayeshaan päin. "Minä en voi ymmärtää", sanoi hän; "tämä nuori nainen ja minä -- me -- no niin, me olimme hiukan niinkuin välilöissä."

Ayesha naurahti sointuvasti ja muutti taitavasti puheenaihetta.

V.

"ANTAKAA MINULLE MUSTA VUOHI!"

Sitten puhelimme niitä ja näitä ja yleensä oli keskustelu niin hajanaista, etten muista siitä juuri mitään. Jostakin syystä, ehkä salatakseen henkilöllisyytensä ja ominaisuutensa, Ayesha ei puhellut niin hilpeästi ja vapaasti kuin tavallisesti. Hän ilmoitti Leolle, että hän oli järjestänyt tanssinäytännön illalla meidän huviksemme. Uutinen hämmästytti minua, sillä minun mielestäni amahaggerit olivat liian synkkiä ja vakavia antautuakseen tanssin tapaiseen, kevytmieliseen leikkiin, mutta kuten aikanaan ilmeni, muistutti amahaggerien tanssi sangen vähän muiden kansojen niin sivistyneiden kuin villienkin samantapaisia huvituksia. Kun olimme juuri poistumaisillamme omalle puolellemme, kysyi Ayesha, tahtoisiko Leo nähdä muutamia luolien ihmeitä, ja Leon myönnyttyä ehdotukseen ilomielin me lähdimme kaikin, Billali ja Job mukanamme, katselemaan hautakammioita. Kierroksemme kuvaaminen olisi vain jo ennen kertomani toistamista. Kävimme katsomassa luupyramiidia, joka oli kummitellut unissani edellisenä yönä ja sieltä me menimme pitkää käytävää myöten erääseen suureen luolaan, johon oli haudattu Kôrin köyhempiä asukkaita. Niiden ruumiit eivät olleet lähimainkaan niin hyvin säilyneet kuin mitä olimme nähneet varakkaampien hautakammioissa. Monet olivat aivan alasti ja yhteen luolaan oli haudattu tuhatkin ruumista, jotka oli pinottu suuriin kasoihin.

Leo katseli luonnollisesti mitä suurimmalla mielenkiinnolla näitä yllättäviä ja omituisia näkyjä, jotka olivat kylläkin omansa herättämään kenen hyvänsä mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan toimintaan. Jobilla vain ei näyttänyt olevan vähintäkään innostusta näihin asioihin. Monet kummalliset kokemuksemme tässä hirmujen maassa olivat jo rasittaneet äärimmilleen hänen hermojansa, joita tämän ammoin sitten manan majoille muuttaneen kansan katseleminen järkytti entistäkin enemmän. Nuo näköjään vain nukkuvat, mutta iäksi vaienneet ihmiset kauhistuttivat häntä, eikä hän rauhoittunut, vaikka vanha Billali hänen silminnähtävää pelkoaan haihduttaakseen koetti tyynnytellä häntä sanomalla, ettei hänen pitänyt pelätä näitä vainajia, koska hän itse olisi pian heidän kaltaisensa.

"Olipa sekin kauniisti sanottu, herra", huudahti Job, kun käänsin hänelle Billalin pienen huomautuksen, "mutta eihän sovi muuta odottaakaan vanhalta piintyneeltä ihmissyöjältä. En tahdo kuitenkaan väittää, ettei hän olisi aivan oikeassa", ja hän huokaisi tuskaisesti.

Katseltuamme luolat me söimme päivällisemme, sillä kello kävi jo viidettä ja me olimme kaikki -- etenkin Leo -- sangen väsyneet ja nälkäiset. Kuuden aikana me menimme Ayeshan luo, joka pelästytti Job raukan aivan suunniltaan näyttämällä hänelle tapahtumia tuossa kastemaljan tapaisessa vesiastiassa. Kerroin Ayeshalle Jobin olevan nuorimman seitsemästätoista sisaruksesta ja tämän kuultuaan Ayesha pyysi häntä ajattelemaan veljiään ja sisariaan tahi niin monta kuin hän saattoi muistaa olleen yhdessä isänsä majassa ja samalla katsomaan veteen. En voi milloinkaan unhottaa Jobin kauhunhuutoa, kun hän näki sisarustensa kasvot veden tyynessä pinnassa. Hän oli muistellut lapsuutensa päiviä, jolloin perhe oli ollut vielä koossa. Toiset kasvot olivat hyvin selvät, mutta toiset olivat himmeät, aina sen mukaan miten selvästi kuva oli säilynyt näkijän muistissa. Ayeshan taito näytti olevan tässä hyvin rajoitettu ja hän sai vedessä kuvastumaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta vain jonkun läsnäolleen muistaman tapahtuman, jos tämä suostui siihen. Mutta jos hän tahtoi katsella jotakin tuntemaansa paikkaa, näki hän samalla mitä tuossa paikassa juuri sillä hetkellä tapahtui, kuten oli käynyt hänen nähdessään meidän vaivalloisen matkamme vanhassa kanavassa. Näin ei ollut kuitenkaan laita, kun oli toisten ajatuksista kysymys. Hän näytti minulle yliopistomme kirkon sellaisena kuin minä sen muistin olleen eräässä tilaisuudessa ennen matkalle lähtöämme, mutta minä en voinut nähdä mitä siellä nyt tehtiin, kun sen kuvaa vedenpinnassa katselin. Ellei Ayesha tuntenut tapahtumapaikkoja ja tapahtumia, sai hän kuvastimessaan näkymään vain sen, mitä toiset ajattelivat ja juuri sellaisena kuin kuva oli näiden mielessä säilynyt. Koettaessamme hänen huvikseen näyttää hänelle muutamia maailman kuuluja rakennuksia, kuten Pyhän Paavalin kirkkoa ja parlamentin taloa Lontoossa, me onnistuimme sangen huonosti. Kokonaiskuva oli luonnollisesti kyllä meidän mielessämme, mutta me emme voineet muistaa yksityiskohtia kyllin tarkoin ja sentähden jäi kuvastimen kuva hyvin himmeäksi. Kauhistunein katsein seurasi Job puuhiamme, sillä hän ei voinut vähääkään ymmärtää, mistä kuvat ilmestyivät tuohon kirkkaaseen veteen. Kaikki oli hänen mielestään mustinta noituutta. Leokaan ei pitänyt näistä Ayeshan yliluonnollisista kokeista, jotka luullakseni kaikessa selittämättömyydessään olivat vain huippuunsa kehittyneen ja äärimmäisen herkän kaukonäön saavutuksia. Hän sanoi hiuksiaan haraten selkäpiitänsä karmivan.

Huviteltuamme tällä noin tunnin verran ilmoittivat mykät palvelijat Billalin pyytävän puheille pääsyä. Hänen käskettiin heti "ryömiä" sisään, minkä hän tekikin yhtä vaivalloisesti kuin ennenkin ja ilmoitti tanssinäytännön alkavan, jos "_Hän-jota-täytyy totella_" ja valkoiset muukalaiset suvaitsisivat saapua juhlapaikalle. Nousimme heti ja Ayeshan heitettyä ylleen tumman kaavun (ohimennen sanoen saman, joka hänellä oli ollut yllään hautakammiossa kohtaloaan kirotessaan) me lähdimme. Näytäntö oli järjestetty ulkoilmaan luolan sisäänkäytävän edessä olevalle tasaiselle korokkeelle ja sinne me nyt suuntasimme kulkumme. Noin viidentoista askeleen päähän luolan suulta oli asetettu kolme nojatuolia, joihin me istahdimme odottamaan, sillä ketään ei vielä näkynyt. Ilta oli hyvin pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut ja me aloimme ihmetellä, miten ohjelman suoritus voisi käydä pimeässä päinsä.