Part 17

"Minä ymmärrän", sanoi hän -- "siis kaksi uutta uskontoa! Minä olen jo tuntenut niin monta ja epäilemättä on ollut vielä useampiakin olemassa, ennenkuin jouduin tänne Kôrin luoliin. Ihmiskunta haluaa aina saada tietää, mitä oikeastaan on pilvien tuolla puolen. Lopun pelko -- siis itsekkyyden jonkinlainen hienompi muoto aiheuttaa uskontojen syntymisen. Huomaa, Holly, kaikki uskonnot tahtovat varmentaa tunnustajiensa tulevan elämän tahi ainakin koettavat neuvoa, miten on meneteltävä tehdäkseen sen mahdollisimman hyväksi. Pahe on vain niitä soaistuja varten, jotka eivät tahdo liittyä jonkin uskonnon tunnustajiin ja jotka näkevät todellisille uskovaisille paistavan valkeuden kuin tiheän sumun läpi. Uskonnot muuttelevat, kansat vaihtelevat ja mikään muu ei pysy ennallaan kuin maailma ja ihmisluonne. Ah, jos ihminen voisi ymmärtää, että hänen pelastuksensa riippuu kokonaan hänestä itsestään! Siellä se on hänen sisimmässään, jossa elämän henkäys asustaa ja hän on tietoinen hyvästä ja pahasta. Sille hän rakentakoon lujana seisoen ja älköön heittäytykö maahan jonkun tuntemattoman jumalan kuvan eteen, joka on muovailtu hänen kurjan itsensä mukaan, mutta jolla on suuremmat aivot hautoa pahaa ja pitemmät kädet sen harjoittamiseen."

Mielestäni nämä hänen mietteensä olivat aivan yhdeksännellätoista vuosisadalla esitettyjen mielipiteiden kaltaiset, joista olin kuunnellut esitelmiä aivan toisenlaisessa paikassa kuin Kôrin luolat, ja joita minä en -- ohimennen sanoen -- ollenkaan hyväksynyt Minä en halunnut kuitenkaan väitellä kysymyksestä, sillä mieleni ei ollut vieläkään päässyt tasapainoon kaiken sen jälkeen, mitä olin viimeisten tuntien aikana kokenut ja tunsin joutuvani joka tapauksessa alakynteen. Onhan jo kyllin väsyttävää väitellä oikein piintyneen materialistin kanssa, joka vyöryttää päällenne kokonaisia vuoria kuivia tosiasioita ja masentaa mielenne vain numerojen järkkymättömällä kielellä, kun te taas voitte vain hyvin heikosti iskeä takaisin nerokkailla johtopäätöksillänne ja luottamuksenne lumipalloilla, jotka sulavat niin helposti elämän taistelussa. Kuinka siis olisin voinut toivoakaan pitäväni puoleni luola-olentoa vastaan, jonka aivot olivat yliluonnollisen terävät ja jolla oli takanaan kahdentuhannen vuoden kokemus, siitä puhumattakaan, että kaikki luonnon salaisuudet olivat hänen tiedossaan. Tuntien, että hän kääntäisi ennen minut kuin minä hänet, minä ajattelin olevan viisainta olla puuttumatta koko asiaan ja vaikenin. Olen sittemmin lukemattomat kerrat katkerasti katunut tätä menettelyäni, sillä siten menetin ainoan tilaisuuden saada tietää, mitä Ayesha _todellakin_ uskoi ja minkälainen hänen "oppinsa" oikein oli.

"Vai niin, Hollyseni", jatkoi hän, "minun kansalaiseni ovat siis myöskin löytäneet profeetan ja sinun sanojesi mukaan väärän profeetan, mitä minä en epäilekään. Sinun mielestäsi hän on sentähden väärä, ettei hän ole julistanut oppia, jota sinä tunnustat. Minun aikoinani oli asian laita toisin, sillä meillä arabialaisilla oli useita jumalia. Me palvoimme Allahia, Sabaa, Taivaan Hallitsijaa, Al Uzzaa, Waddia, Sawaa, Yaghuthia, Yamanin leijonaa, Muradin Yauk-hevosta, Hamyarin Nasr kotkaa, Manahin kivikuvaa, jonka kunniaksi uhrien veri vuoti, ja monta muuta. Tuota hulluutta! Tuota häpeällistä tietämättömyyttä! Kun minä nousin julistamaan viisauttani, tahtoivat he surmata minut raivostuneiden jumaliensa nimessä. Niin on aina ollut -- mutta, Hollyseni, oletko väsynyt, kun istut niin vaiti? Tahi pelkäätkö, että tahdon opettaa sinulle oppini? -- sillä minulla on omani. Minkälainen olisi opettaja ilman omaa oppia? Kavahda, ettet närkästytä minua, sillä minä tahtoisin sinut oppilaakseni, jolle opettaisin kaiken viisauteni, ja me kaksi perustaisimme uskonnon, johon kaikki muut uskonnot kokonaan sulautuisivat. Huikentelevainen mies! Puoli tuntia sitten sinä olit polvillasi edessäni -- asento ei sovi sinulle, Holly -- ja vannoit rakastavasi minua. Sanopas, mitä me nyt tekisimme? Minä tiedän. Minä tulin katsomaan tuota nuorukaista, tuota leijonaa, kuten Billali sanoo, joka tuli mukanasi ja joka on sairas. Kuumeen on täytynyt hävitä nyt ja jos hän on kuolemaisillaan, niin minä parannan hänet. Älä pelkää, Holly, mitään noitakeinoja en käytä. Enkö ole sanonut sinulle parikin kertaa, ettei ole mitään noituutta? Sillä ymmärretään vain luonnon voimien tuntemista ja käyttämistä. Mene nyt ja minä tulen heti, kun olen saanut lääkkeen valmiiksi.

"Minä poistuin siis ja tapasin Jobin ja Ustanen murheen murtamina. He sanoivat Leon olevan kuolemaisillaan ja olivat etsineet minua kaikkialta. Syöksähdin vuoteen ääreen ja yksi silmäys oli riittävä: hänen viimeinen taistelunsa oli alkanut. Hän oli tiedoton ja hengitti raskaasti, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja silloin tällöin hänen koko ruumiinsa värähti heikosti. Tunsin lääketiedettä kylliksi käsittääkseni, että hän olisi pian kaiken maallisen avun saavuttamattomissa -- viiden minuutin kuluttua oli ehkä kaikki jo ohi. Kuinka katkerasti kirosinkaan itsekkyyttäni ja hulluuttani, joka oli kahlehtinut minut Ayeshan luo, kun poikani makasi kuolemaisillaan! Kuinka helposti voikaan naisen silmien hurma vietellä paraimmankin meistä pahuuteen! Mikä kirottu roisto minä olinkaan? Viimeiseen puoleen tuntiin olin tuskin muistanutkaan Leoa, miestä, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta kallein toverini ja ystäväni ja elämäni harrastuksien keskipiste. Ja nyt minä ehkä menettäisin hänet ainiaaksi!

"Käsiäni väännellen minä katsahdin ympärilleni. Ustane istui vuoteen vieressä ja hänen silmissään kuvastui synkkä epätoivo. Job itki katkerasti nurkkaan kyyristyneenä. Huomattuaan minun tarkastelevan häntä, hän poistui huoneesta päästääkseen surunsa entistä kuuluvammin valloilleen ulkopuolella olevassa käytävässä. Ayesha oli nyt minun ainoa toivoni. Hän, vain hän voisi pelastaa poikani -- ellei hän ollut valehdellut minulle -- mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Päätin heti kiiruhtaa hänen luokseen ja rukoilla häntä tulemaan. Mutta samassa syöksähti Job sisään ja hänen tukkansa oli sanalla sanoen noussut kauhusta pystyyn."

"Oi, Jumala olkoon meille armollinen, herra!" kuiskasi hän säikähtyneesti, "näin tuolla käytävässä kuolleen, joka on tulossa tännepäin!"

Kömmähdyinhän siitä hieman minäkin, mutta samassa huomasin, että Jobin näkemä aave oli luonnollisesti Ayesha, jonka kuolleen käärinliinoja muistuttava verho ja käsittämättömän äänetön käynti olivat saaneet Job paran luulemaan jonkun aaveen liukuvan häntä kohti hämärässä käytävässä. Asia selvenikin heti, sillä Ayesha ilmestyi samassa kammioon. Job kääntyi ja nähdessään tuon hunnutetun olennon hän parahti tuskaisesti, että "nyt se tulee" ja ponnahtaen nurkkaan hän kätki kasvonsa seinää vasten. Ustane, joka kaikesta päättäen oli arvannut, kuka tuo peloittava tulija oli, heittäytyi suulleen lattialle.

"Tulet viime hetkessä, Ayesha", sanoin minä, "sillä poikani on aivan kuolemaisillaan."

"Sitten ei ole vielä mitään hätää", vastasi hän rauhoittavasti. "Ellei hän ole vielä vaipunut viimeiseen, pitkään uneensa, niin minä voin kyllä palauttaa hänet henkiin. Onko tuo mies palvelijasi ja noinko sinun maassasi palvelijat tervehtivät vieraita?"

"Hän pelkää sinua päästä jalkoihin ulottuvan huntusi takia -- joka tekee hieman aavemaisen vaikutuksen", vastasin minä.

Ayesha naurahti.

"Entä tyttö? Kas tuossahan hän onkin ja nähtävästi juuri sama, josta minulle kerroit. Käske molempien poistua ja sitten minä tahdon katsoa, miten tämä leijonasi jaksaa. Minusta on vastenmielistä näyttää taitoani palvelijoiden läsnäollessa."

Sanoin siis Ustanelle arabian- ja Jobille englanninkielellä, että he poistuisivat huoneesta, mitä käskyä viimemainittu kiireimmiten ja suuresti iloiten noudattikin, sillä hän ei voinut vähääkään rauhoittua. Ustanen laita oli toisin.

"Mitä '_Hän-jota-täytyy-totella_' tahtoo?" kuiskasi hän pelon ja tuskan vallassa tahtomatta jättää Leoa. "Täytyyhän vaimon saada olla herransa ja miehensä luona, joka on kuolemaisillaan. Ei, minä en mene, herra."

"Minkätähden tuo nainen ei poistu, Hollyseni?" kysyi Ayesha toiselta puolen huonetta, jossa hän huolettomasti tarkasteli muutamia seinään veistettyjä korkokuvia.

"Hän ei tahdo jättää Leoa", vastasin minä tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa. Ayesha kääntyi ja viitaten ovelle hän sanoi vain yhden sanan, mutta äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

"Mene!"

Silloin Ustane ryömi hänen ohitsensa ja katosi äänettömästi käytävään.

"Kuten näet, Hollyseni", sanoi Ayesha naurahtaen, "oli aivan paikallaan opettaa noille ihmisille hiukan kuuliaisuutta. Tämä tyttö aikoi uhmata minua, mutta luultavasti hän ei ole kuullut, miten tänään aamupäivällä rankaisin tottelemattomia. Katsokaamme nyt nuorukaista", ja hän liukui hiljaa kuin varjo vuoteen ääreen, jossa Leo lepäsi kasvot seinään päin.

"Poikasi on sangen kaunis", sanoi hän kumartuen katsomaan Leon kasvoja.

Mutta samassa hän kavahti takaisin kuin olisi saanut huumaavan iskun ja horjui takaperin huoneen poikki vastapäiseen seinään saakka kirkaisten samalla niin kaameasti, että vereni vallan jähmettyi.

"Mikä sinun on, Ayesha?" huudahdin minä. "Onko hän kuollut?"

Hän kääntyi ja syöksähti minua kohti raivostuneen tiikerin lailla.

"Sinä koira!" sähähti hän kuin käärme, "miksi salasit minulta tämän?" ja hän ojensi kätensä minua kohti. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.

"Mitä?" huudahdin minä kauhun lamauttamana; "mitä?"

"Ah!" huokaisi hän silloin, "ehkäpä et tiennytkään mitään. Kuule siis, oi Holly, kuule, mitä minä nyt sinulle sanon. Tuossa -- tuossa lepää minun lemmittyni, minun kaivattu Kallikratekseni, jonka kerran menetin, mutta joka on nyt vihdoinkin palannut luokseni, minkä tiesin hänen varmasti tekevän, kun vapautukseni hetki on tullut. Niin -- nyt hän on täällä!" ja hän itki ja nauroi ja käyttäytyi yleensä aivan samoin kuin kuka hyvänsä nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan. Kyyneleidensä lomassa hän kuiskaili: "Kallikrates, oi, Kallikrates."

"Mitä joutavia", ajattelin minä itsekseni, vaikka en tahtonutkaan sanoa sitä, ja äärimmäisessä hädässäni minä keskitin kaiken huomioni rakkaaseen Leo-poikaani. Minä pelkäsin hänen ehtivän kuolla Ayeshan järkyttävän mielenliikutuksen kestäessä.

"Ellet kykene nyt auttamaan, Ayesha", rohkenin minä muistuttaa, "niin Kallikrateksesi on pian äänesi kuulumattomissa. Hän vetää juuri viimeisiä henkäyksiään."

"Olet oikeassa", sanoi hän hätkähtäen. "Oi, miksi en tullut ennemmin. Olen niin hermostunut -- käteni vapisevat -- ja toimitus on kuitenkin niin helppo. Oi, Holly, ota sinä tämä pullo", ja hän hapuili pienen savipullon pukunsa laskoksista, "ja kaada sisältö hänen kurkkuunsa. Hän paranee, ellei hän ole kuollut. Nopeasti nyt, nopeasti! Hän kuolee!"

Minä katsahdin vuoteelle ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Kuolinkamppailu oli alkanut. Leon kasvot olivat harmaat ja hänen kurkussaan korahteli. Pullossa oli pieni puutulppa, jonka kiskaisin ulos hampaillani saaden pisaran kielelleni. Neste oli suloisen makuista ja minä tunsin päätäni huimaavan punertavan sumun välkkyessä silmissäni, mutta onneksi tuo huumaus haihtui yhtä pian kuin oli tullutkin.

Kumartuessani Leon puoleen näin hänen elämänlankansa olevan juuri katkeamaisillaan -- hänen kullankiharainen päänsä kääntyili hitaasti puoleen ja toiseen ja hänen huulensa olivat hiukan raollaan. Pyysin Ayeshaa tukemaan hänen päätänsä, minkä hän kykenikin tekemään, vaikka hän vapisi kiireestä kantapäähän kuin haavanlehti. Aukaisin Leon suun ja kaadoin pullon sisällön hänen kurkkuunsa. Nesteestä nousi heti heikko utu kuten tiedetään muutamien aineiden yhtyessä tapahtuvan, mutta tuo näky ei voinut lisätä toivoani, jonka olin jo melkein menettänyt.

Kuolinkorahdukset taukosivat kuitenkin heti ja minä luulin hänen jo menneen kuoleman virran poikki. Hänen kasvonsa muuttuivat marmorinvalkeiksi ja hänen sydämensä, jonka toiminta oli ollut tuskin huomattava, näytti kokonaan seisahtuneen -- vain silmäluomet värähtelivät hiukan. Epätoivoissani minä katsahdin Ayeshaan, jonka huntu oli valahtanut hänen hartioilleen äskeisen mielenliikutuksen hetkellä. Kuolonkalpeana hän kannatti yhä Leon päätä ja tuijotti tämän kasvoihin katseessaan sanomaton tuska. Saattoi selvästi huomata, ettei hänkään tiennyt, eläisikö vai kuolisiko Leo. Niin kului hitaasti noin viisi minuuttia ja minä näin hänen olevan menettämäisillään toivonsa. Hänen suloiset kasvonsa näyttivät vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan ja hänen sanoinkuvaamaton sieluntuskansa loi synkät varjot hänen ihmeellisten silmäinsä ympärille. Huulienkin purppura kalpeni, kunnes ne olivat yhtä valkoiset kuin Leon kasvot ja vapisivat tuskallisesti. Näky oli sydäntäsärkevä ja oman murheeni murtamanakin minä tunsin häntä kohtaan syvää sääliä.

"Myöhäistä?" kuiskasin.

Ayesha kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut ja minäkin käännyin poispäin. Mutta samassa kuulin syvän huokauksen ja katsahtaessani vuoteelle näin heikon punerruksen kohoavan Leon poskille. Ensimmäistä henkäystä seurasi toinen ja ihmeitten kumma! Mies, jonka olimme luulleet kuolleen, kääntyi toiselle kyljelleen.

"Näetkö?" kuiskasin minä.

"Minä näen", vastasi Ayesha hiljaa. "Hän on pelastettu. Minä luulin jo tulleeni liian myöhään -- jos olisin viipynyt sekunnin kauemmin -- niin hän -- hän olisi ollut mennyttä!" lisäsi hän purskahtaen itkuun ja nyyhkyttäen niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ollen viehättävämpi kuin milloinkaan ennen. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui ja nyyhkytykset taukosivat.

"Anna minulle heikkouteni anteeksi, Holly ystäväni", sanoi hän. "Kuten näet, olen vain tavallinen ihminen, sisarieni kaltainen heikko nainen. Mutta ajattelehan. Sinä kerroit minulle tänään tuosta kidutusten ja tuskien paikasta -- en muista nyt, oliko sen nimi Helvetti vai Hades -- josta uskontosi opettaa. Jouduttuaan sinne eivät ihmissielut voikaan vapautua entisyydestään, vaan vikojen, erhetyksien, rikoksien ja kaikkien hänen maallisessa elämässään tekemiensä syntien tuottamat tunnonvaivat piinaavat häntä iankaikkisesta iankaikkiseen. Kaikki himot, joita hän ei enää voi tyydyttää, pitävät häntä ainaisessa epätoivossa. Siten olen minä elänyt ummelleen kaksituhatta vuotta. Kuudenkymmenenkuuden sukupolven ajan teidän ajanlaskunne mukaan minä olen viettänyt tuossa paikassa, jota sinä sanot helvetiksi. Erään tekemäni rikoksen muisto ei ole suonut minulle hetkenkään lepoa. Yöt ja päivät on sanoin kuvaamaton kaipaus kalvanut mieltäni. Kukaan ei ole ollut minua lohduttamassa -- yksin olen kärsinyt -- kuolla en ole voinut ja elämäni kolkkoa tietä on vain toivon sinne tänne häilyvä ja välistä jäljettömiin häipyvä virvatuli valaissut, jonka kuitenkin tiesin kerran johdattavan minut vapauttajani luo."

"Oi, Holly, kuule tarkoin mitä sanon, sillä toista tämmöistä tarinaa et saa milloinkaan kuulla, et vaikka jatkaisin elinaikaasi kymmenellätuhannella vuodella, minkä teenkin palkitakseni sinua, jos vain tahdot. Ajattele: vihdoin vapauttajani saapui -- hän, jota olin vuosisadat odottanut ja ikävöinyt. Minä tiesin, että hänen täytyi kerran tulla, kun aika oli täytetty, mutta en sitä, miten ja milloin. Tulevaisuuden esirippua minä en kykene kohottamaan ja nykyisetkin asiat voivat pysyä minulta salassa. Täällä hän on maannut monta tuntia lähelläni kuolemansairaana, enkä tiennyt mitään -- minä, joka olen odottanut häntä pari tuhatta vuotta! Ja kun vihdoin kohtaan hänet, on vain hiuskarvan varassa, etten menetä häntä jälleen. Tuossa hän taistelee aivan kuoleman rajalla, jonka toiselle puolen minunkaan voimani ei uletu, ja jos hän nyt kuolee, niin minun täytyy kärsiä helvetin tuskat toistamiseen. Vuosisata toisensa jälkeen on häipyvä aikojen yöhön ja minä vain odotan -- odotan, kunnes aika on jälleen täytetty ja minun kyynelin ja kärsimyksin kaivattu rakkaani palaa luokseni. Sinä annoit hänelle lääkkeen ja viisi minuuttia kului meidän tietämättä, eläisikö vai kuolisiko hän, ja minä sanon sinulle, oi Holly, että nuo viisi minuuttia olivat pitemmät kuin tuo kuudenkymmenen sukupolven ajan kestänyt odotukseni. Mutta nekin kuluivat vähitellen eikä hän näyttänyt heikointakaan elon merkkiä ja mikäli minä tiedän, ei lääke auta ensinkään, ellei se ole viiden minuutin kuluttua vaikuttanut. Luulin hänen kuolleen ja kuluneiden vuosisatojen kaikki kärsimykset ja tuskat polttivat sydäntäni kuin myrkytetty keihäs olisi isketty lävitseni, sillä minä olin jälleen menettänyt Kallikratekseni. Ja silloin, kun viimeinenkin toivonkipinäni oli sammunut, hän huokaisi syvään -- hän eli! Silloin minä tiesin, että hän jäisi eloon, sillä hän ei kuole, johon rohtoni vaikuttaa. Ajattele, Hollyseni -- miten ihmeellistä! Nyt hän nukkuu kaksitoista tuntia ja herää virkeänä ja täydessä tajussaan."

Hän vaikeni ja hyväillen Leon kultakiharoita hän painoi hellän suudelman tämän otsalle, mikä näky -- vaikkakin kaunis ja liikuttava -- kuitenkin vihlaisi sydäntäni, sillä minä olin mustasukkainen!

IV.

"POISTU, NAINEN!"

Ayesha seisoi hetkisen hiljaa ja kasvojen enkelimäisen kirkkaasta ilmeestä päättäen hän oli vaipunut asian onnellisen käänteen aiheuttamaan onnen hurmioon ympäristönsä kokonaan unhottaen. Jokin seikka näkyi kuitenkin samassa johtuvan hänen mieleensä ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Olin melkein unhottaa tuon naisen, tuon Ustanen", sanoi hän. "Mikä hän oikein on -- Kallikrateksen palvelijako vai?"

"Mikäli ymmärrän hän on amahaggerien menojen mukaan Leon vaimo", vastasin kohauttaen hartioitani, "mutta enhän voi sitä varmasti sanoa."

Ayeshan muoto synkkeni kuin uhkaava ukkospilvi, sillä vaikka hän olikin vanha, hän oli mustasukkainen.

"Tämä tilanne ei saa jatkua", tiuskaisi hän. "Tytön täytyy kuolla ja paikalla."

"Minkä rikoksen tähden?" huudahdin minä kauhistuneena. "Rakastuessaan Leoon hän ei ole rikkonut enempää kuin sinäkään, oi Ayesha. Hän rakastaa nuorukaista, jota hänen hellät tunteensa eivät suinkaan ole loukanneet, vaan päinvastoin. Mitä pahaa on tyttö siis tehnyt?"

"Sinä olet todellakin naurettava, oi Holly", vastasi hän melkein ärtyisästi. "Mitäkö pahaa tyttö on tehnyt? Hän on tunkeutunut minun ja rakastettuni väliin. Minä tiedän kyllä voivani vallata miehen häneltä -- sillä onko maailmassa miestä, oi Holly, joka voisi vastustaa minua, kun panen kaikki voimani liikkeelle? Miehet ovat uskollisia vain niin kauan kuin he eivät joudu kiusaukseen. Jos kiusaus on kyllin ankara, niin mies taipuu, sillä kaikilla miehillä on murtumiskohtansa, ja intohimon tyydytys on miehelle samaa kuin rikkaus ja valta naiselle -- se on hänen heikkoutensa. Usko minua, kuolevaisten naisten käy huonosti kertomassasi taivaassa. Jos henget ovat heitä kauniimmat, niin heidän miehensä eivät jaksa vastustaa kiusausta, vaan tulevat uskottomiksi ja taivas muuttuu siten heidän helvetikseen. Jos nainen on kyllin kaunis, niin miehen voi ostaa hänen kauneudellaan, ja naisen kauneuden voi ostaa kullalla, jos kultaa on tarpeeksi. Niin oli minun päivinäni ja niin on oleva maailman loppuun saakka. Maailma on vain suuri markkinapaikka, Hollyseni, jossa kaikki on tarjona enimmän tarjoavalle."

Nämä kylmän ivalliset huomautukset, jotka olivat Ayeshan käsittämättömän pitkän iän ja kokemusten mukaiset, eivät miellyttäneet minua, ja minä vastasin lujasti, ettei meidän taivaassamme ollut avioliittoa eikä muutakaan sentapaista hulluttelua.

"Eikö taivas silloin olisikaan taivas, tarkoitat?" naurahti hän. "Häpeä toki, Holly, ajatella noin tuhmasti meistä naisraukoista? Avioliittoko siis muodostaakin taivaan ja helvetin rajan? Mutta lopettakaamme nyt tämä hyödytön kiisteleminen. Meillä ei ole nyt aikaa väitellä eikä keksiä sukkeluuksia. Kumma mies, kun aina inttää ja haraa vastaan! Oletko sinä näiden aikojen ajattelijoita, koska sinulla on niin merkillisen kiivas halu väitellä kaikesta? Tuon tytön täytyy joka tapauksessa kuolla. Minähän voin kyllä ilman muuta ottaa häneltä hänen rakastajansa, mutta jos hän jää eloon, niin Kallikrates saattaa välistä muistella häntä ja sitä minä en voi sietää. Herrani ajatuksissa ei saa ketään toista naista olla -- hän on minun; ainoastaan minun. Tyttö on saanut maistaa rakkauden suloisesta maljasta ja voi olla tyytyväinen, sillä hetkenkin rakkauden hurma on parempi kuin vuosisatojen yksinäisyys. Hänen hetkensä on lyönyt."

"Ei, ei!" huusin minä, "tämähän olisi inhoittava rikos ja rikosta seuraa aina rangaistus. Oman itsesi tähden minä rukoilen, älä ryhdy semmoiseen."

"Onko sitten rikos, sinä typerä mies, poistaa tieltään henkilö, joka on sinun ja ikävöimäsi päämaalin välillä? Silloinhan on koko elämämmekin vain jatkuva rikosten sarja, sillä joka päivä me tuhoamme jotakin voidaksemme elää. Maailmassa ovat lopulta vain vahvimmat jäljellä. Heikkojen täytyy hävitä ja tuhoutua elämän taistelussa, sillä maailma on hedelmineen vain väkeviä varten. Jokainen suureksi kasvanut puu on tukahduttanut ainakin parikymmentä pienempää voidakseen itse rauhassa kukoistaa. Valtaa ja kunniaa tavoittelemaan me riennämme niiden ruumiiden yli, jotka ovat kilpailussa sortuneet ja tuhoutuneet; ravintommekin me riistämme nälkään nääntyvien lapsosten suusta. Sellainen on elämämme, kun sitä kaunistelematta katselemme. Sinä sanot pahan synnyttävän vain pahaa ja rikosta seuraavan rangaistuksen, mutta siinä olet väärässä. Rikokset voivat aikaansaada monta hyvää ja hyvyydestä johtuu taas paljon pahaa. Jonkun itsevaltiaan julma hallitus voi koitua tuhansien myöhemmin elävien ihmisten siunaukseksi, mutta jonkun pyhimyksen kaltaisen hallitsijan lempeys voi saattaa koko kansan orjuuteen. Sydämensä hyvyydestä tahi pahuudesta ihminen on tekevinään hyvää tahi pahaa, iskee sinne ja iskee tänne, mutta hän ei voi sanoa, minkälaiset hänen siveellisen tuntonsa aiheuttamat teot ovat seurauksiltaan aikojen kuluessa eikä hän tiedä, mihin hänen iskunsa on lopultakin sattunut. Hän ei voi laskea syiden ja seurausten verkon näkymättömiä lankoja. Hyvä ja paha, rakkaus ja viha, yö ja päivä, ilo ja suru, mies ja nainen, taivas ja maa -- kaikki nämä ovat toisilleen välttämättömät, mutta tietääkö kukaan, minkälainen kunkin loppu on oleva? On olemassa kohtalo, jonka käsissä tuon verkon langat ovat ja joka valvoo, että jokaisella säikeellä on tarkoituksensa. Sentähden me emme kykenekään ratkaisemaan, mikä on hyvä ja mikä on paha, sillä toisilla voi olla näistä seikoista aivan päinvastaiset käsitykset. Kuuletko, mitä sanon, oi Holly?"

Tunsin olevan toivotonta pitää puoliani tässä viisastelussa, joka johdonmukaisuudessaan olisi ehdottomasti perinpohjin kumonnut meidän oikeana pitämämme siveysopin. Hänen sanansa kuultuani jouduin jälleen pelon valtaan, sillä olisiko mikään mahdotonta olennolle, jota eivät mitkään inhimilliset lait sitoneet ja jolla ei ollut vähintäkään aavistusta oikeasta ja väärästä? Meidän siveellinen tuntomme, joka on kylläkin puutteellinen ja sovinnainen, perustuu omantuntomme todistuksen mukaan henkilökohtaiseen vastuunalaisuuteen. Mutta kaikesta huolimatta minä halusin kiihkeästi pelastaa Ustanen, jota minä kunnioitin, mahtavan kilpailijansa hänelle aikomasta synkästä kohtalosta. Siinä tarkoituksessa käännyin vielä kerran Ayeshan puoleen.

"Ayesha", sanoin minä, "sinä olet liian terävä voidakseni väitellä kanssasi, mutta olet itse minulle sanonut, että jokaisella ihmisellä on sydämessään laki, jonka käskyjä on toteltava. Etkö tunne vähintäkään sääliä häntä kohtaan, jonka paikan aiot anastaa? Ajattele: sinä sanot, että hän, jota olet kaksituhatta vuotta surrut ja ikävöinyt, on nyt palannut luoksesi, ja sinä olet omien sanojesi mukaan juuri pelastanut hänet kuolemasta. Tahdotko siis juhlia hänen paluutaan surmaamalla henkilön, joka rakastaa häntä ja jota hänkin ehkä rakastaa? Tahdotko saastuttaa kätesi hänen verellään, joka omalla ruumiillaan suojeli rakkaintasi orjiesi keihäiltä? Olet myöskin itse sanonut, että rikoit kerran raskaasti tätä miestä vastaan. Omin käsin surmasit hänet sentähden, että hän rakasti egyptiläistä Amenartasta."

"Mistä sinä tämän tiedät, oi muukalainen? Mistä olet kuullut tuon nimen? Minä en ole sinulle hänestä puhunut", huudahti hän tarttuen käsivarteeni.