Part 16

"En tiedä", vastasin minä; "maailma näyttää olevan hyvin vanha."

"Vanhako? Niin, vanha todellakin. Suuret ja mahtavat kansat, joilla on ollut korkea sivistys, ovat toinen toisensa jälkeen eläneet maailmassa ja hävinneet niin jäljettömiin, ettei heidän olemassaolostaan ole hämärintäkään aavistusta. Kôrin muinainen kansa on jättänyt jälkeensä muistomerkit, jotka säilyvät vuosituhansia, mutta kaikki ihmistyö on kerran katoava. Maanjäristys voi saada nämä luolat luhistumaan tahi ne voivat täyttyä vedellä. Voiko kukaan tietää, mitä maailmassa on ollut tai mitä on tuleva? Eihän ole mitään uutta auringon alla, kuten hebrealaiset viisaat kirjoittivat kauan sitten. Kôrin kansa ei minun luullakseni kuitenkaan aivan kokonaan kuollut. Toisten kaupunkien asukkaista jäi osa eloon ja etelässä asuvat raakalaiset tahi minun omat kansalaiseni, arabialaiset, tulivat ja ottivat heidän naisensa vaimoikseen. Nämä amahaggerit ovat siis Kôrin mahtavan kansan jonkinlaisia jälkeläisiä, ja katso, he asuvat esi-isiensä haudoissa. Mutta tämä on vain otaksuma, sillä kukapa voisi asian varmasti tietää. Minäkään en voi nähdä niin kauas aikojen yöhön. Niin, Kôrin muinainen kansa oli mahtava kansa, joka valloitti maita niin kauan kuin oli jotakin valloittamista ja asettui sitten rauhaan vuortensa turviin. Elämä oli ihanaa ja huoletonta. Mies- ja naispalvelijat huolehtivat isäntiensä mukavuudesta. Runolaulajat sepittivät hymnejä mahtavien kunniaksi ja kuvanveistäjät kaunistivat taideteoksillaan kaupungit ja hautakammiot. Käytiin kauppaa, riideltiin, syötiin, metsästeltiin ja huviteltiin, kunnes hävityksen hetki tuli. Mutta menkäämme katsomaan kuilua tämän luolan alla, josta kirjoituksessa puhutaan. Sinun silmäsi eivät ole milloinkaan nähneet sellaista näkyä."

Menimme erääseen luolasta lähtevään pienempään sivukäytävään ja laskeuduttuamme jyrkästi viettäviä portaita myöten alas me tulimme suurehkoon käytävään, joka oli ainakin kuusikymmentä jalkaa suuren luolan lattian alapuolella. Katossa huomasin säännöllisten välimatkojen päässä suuria reikiä, joiden luulin olevan ilmanvaihtokanavia. Äkkiä Ayesha pysähtyi ja käski palvelijain kohottaa lamput korkeammalle, ja kuten hän oli ennustanutkin näin minä näyn, jonka kaltaista en luule milloinkaan toista näkeväni. Seisoimme syvän kuopan reunalla, joka oli ainakin yhtä suuri kuin hautaholvi S:t Paulin tuomiokirkon alla Lontoossa. Lamppujen valossa minä huomasin, ettei paikka ollut mikään muu kuin suunnaton luukammio, sillä kuoppa oli reunojaan myöten täynnä luurankoja, jotka muodostivat korkean, lamppujen valossa kamalasti kuultavan kalpean pyramiidin. Ruumiit olivat putoilleet sikinsokin toistensa päälle ylhäällä olevasta aukosta ja siten oli tämä kaamea kasa syntynyt. En voi kuvitella kauhistavampaa näkyä kuin tämä ammoin sitten kuolleen kansan viimeinen jättiläishauta. Näky oli sitäkin hirvittävämpi, kun monet ruumiit olivat vain kuivaneet kokoon luolan erinomaisen kuivassa ilmassa. Tyhjillä silmäkuopillaan ne tuijottivat meihin joka taholta. Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus ja ääneni kaiku sysäsi tasapainostaan erään pääkallon, joka oli tuhansia vuosia keinahdellut pyramiidin huipulla. Kallo alkoi vieriä aivan meitä kohti ja pudotessaan se luonnollisesti sysäsi toisiakin luita liikkeelle, niin että lopulta koko kasa näytti liikehtivän ikäänkuin luurangot olisivat olleet aikeessa nousta meitä tervehtimään.

"Menkäämme", sanoin minä. "Olen nähnyt kyllikseni. Tämä on varmaankin noiden ruttoon kuolleiden hauta, vai mitä?" lisäsin kääntyessäni poispäin.

"Niin on. Kôrin kansa palsamoi aina kuolleensa kuten muinaiset egyptiläisetkin, mutta he olivat siinä egyptiläisiä taitavammat. Kôrin taitavat mestarit tällä alalla täyttivät kuolleen verisuonet eräällä väkevällä nesteellä saaden siten kaikki ruumiinosat säilymään muuttumattomina, kun taas egyptiläiset poistivat aivot ja sisälmykset. Mutta tulehan tänne, niin saat itse nähdä", ja hän pysähtyi erään sivukäytävän suulle viitaten palvelijoitaan tulemaan lähemmäksi lamppuineen. Astuimme pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi kivilavitsaa. Muutoin oli kammio aivan samanlainen kuin makuuhuoneeni ensimmäisessä pysähdyspaikassamme. Kummallakin kivilavitsalla lepäsi kellertävällä, melkein huomaamattoman tomukerroksen peittämällä liinakankaalla verhottu ruumis. Tuohon tavattoman pitkään aikaan verraten, jonka vainajat olivat kammiossa levänneet, oli niiden päälle laskeutunut tomukerros odottamattoman ohut, mutta noissa luolissa ei ollut myöskään mitään, joka olisi voinut muuttua tomuksi. Lavitsalla ruumiiden vieressä ja lattialla oli useita maalauksilla koristeltuja maljakoita, mutta yleensä näin vain harvoissa hautakammioissa sota-aseita.

"Ota pois tuo verho, oi Holly", sanoi Ayesha, mutta kun ojensin käteni noudattaakseni kehoitusta, en voinutkaan toteuttaa aiettani. Minusta se tuntui pyhyyden loukkaukselta ja totta puhuen minua peloittikin hieman. Paikan kaamea juhlallisuus ja vainajien läsnäolo tekivät mieleni araksi. Naurahtaen pelolleni Ayesha vetäisi itse peitteen pois, jonka alla näkyi olevan toinen vieläkin hienompi peite kivilavitsalla lepäävän vainajan verhona. Senkin Ayesha veti sivulle ja ensi kerran tuhansiin vuosiin elävien silmät katselivat tätä viimeistä untaan nukkuvaa vainajaa. Lavitsalla lepäsi noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen, joka oli varmaankin ollut hyvin kaunis. Vielä nytkin olivat hänen tyynet säännölliset piirteensä, hänen kauniisti kaartuvat kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä, jotka loivat lamppujemme valossa hienoja varjoja noille norsunluunvalkoisille kasvoille, liikuttavan kauniit. Valkoisissa vaatteissaan, muhkean, sinertävän mustan tukan aaltoillessa hänen ympärillään hän nukkui siinä viimeistä pitkää untansa ja hänen käsivarrellaan lepäsi kasvot hänen rintaansa vasten pieni, suloinen lapsonen. Näky oli niin liikuttava, että silmäni -- en häpeä sitä tunnustaa -- täyttyivät kyynelillä. Vaieten minä katselin heitä ja ajatukseni kiitivät läpi aikojen johonkin Kôrin mahtavan pääkaupungin onnelliseen kotiin, jossa tämä viehättävä nainen oli elämänsä elänyt ja ajan täyttyessä astunut tuonelan portista sisälle ottaen nuorimman lapsensa mukaansa. Siinä he lepäsivät edessämme, äiti ja lapsi, kertoen meille muinaisuudessa eletystä, tuhansia vuosia sitten unhotetusta ihmiselämästä elävämmin kuin mikään kirjoitettu muistelma. Kunnioittaen minä asetin liinaiset verhot paikoilleen ja käännyin huoaten katsomaan toisella lavitsalla lepäävää vainajaa. Vedin varovasti peitteen sivulle, joka verhosi valkoisiin vaatteisiin puetettua, keski-ikäistä mieshenkilöä, jolla oli pitkä harmahtava parta. Hän oli kaikesta päättäen toisella lavitsalla lepäävän naisen puoliso, joka oli monen vuoden eron jälkeen tullut vihdoin ainiaaksi rakkaidensa luo.

Poistuttuamme tästä kammiosta me kävimme useissa toisissa, mutta tulisi liian pitkäksi kertoa kaikki mitä näimme. Jokaisessa kammiossa oli asukkaansa, sillä tuo kuudettasataa vuotta pitkä aika, joka kului tämän hautauspaikan valmistumisesta Korin kansan tuhoutumiseen, näyttää olleen kyllin riittävä, että kaikki nämä lukemattomat hautaholvit ehtivät täyttyä. Myöskin kävi ilmi, ettei noiden vainajien rauhaa ollut kukaan häirinnyt sen jälkeen kuin heidät oli viimeiseen lepopaikkaansa saatettu. Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan noista hautakammioista, mutta siitä tulisi sangen yksitoikkoinen.

Palsamoiminen oli suoritettu niin mestarillisesti, että melkein kaikki näkemämme ruumiit olivat samanlaiset kuin kuolinpäivänään tuhansia vuosia sitten. Mikään ei voinut vahingoittaa heitä vuoren syvässä hiljaisuudessa. Kylmän ja lämmön vaihtelu ei tuntunut siellä eikä sinne päässyt pöly tunkeutumaan, ja tuo hyvänhajuinen neste, jolla heidät oli kyllästetty, näytti vaikuttavan iankaikkisesti. Muutamia poikkeuksiakin tapasimme. Semmoiset ruumiit olivat kyllä aivan toisten näköisiä, mutta kun niihin kosketti, hajosi liha kosketuspaikasta heti tomuksi, joten oli ilmeistä, että sellaiset ruumiit olivat vain tomukasoja. Ayesha selitti tämän johtuvan siitä, ettei näiden ruumiiden verisuonia oltu täytetty tuolla säilyttävällä nesteellä, vaan ruumiit oli vain upotettu siihen joksikin ajaksi. Hautauksella oli jostain syystä ollut niin kiire, ettei balsamointia ehditty täydellisesti toimittaa.

Mutta viimeistä hautakammiota en voi vaitiollen sivuuttaa, sillä siellä näkemäni näky oli vieläkin liikuttavampi kuin ensimmäisessä, jossa kävimme. Siellä oli vain kaksi vainajaa, jotka lepäsivät samalla lavitsalla. Vedin peitteen pois, jonka alta tuli näkyviin kaunis ja liikuttava ryhmä. Kivilavitsalla lepäsi kukoistava nuorukainen, joka hellästi syleili hänen käsivarrellaan uinailevaa viehättävää tyttöä koskettaen huulillaan tämän otsaa. Kohotin hieman nuorukaisen valkoista vaippaa ja huomasin hänen sydämensä kohdalla tikarin iskun aiheuttaman haavan, ja tytön marmorin valkeassa povessa oli samanlainen isku, josta hänen nuori henkensä oli paennut. Yläpuolelle oli seinään piirretty kaksi sanaa. Ayesha käänsi kirjoituksen, joka kuului: _"Kuoleman vihkimät."_

Minkälainen oli noiden kahden elämäntarina mahtanut olla? Nuoret ja kauniit he olivat varmastikin olleet ja eläissään he olivat jo toisiaan rakastaneet eivätkä olleet kuolemassakaan eronneet.

Suljin silmäni ja mielikuvituksessani siirryin vuosituhansia taaksepäin. Olin näkevinäni heidän järkyttävän kuolemansa ja tuo mielikuvitukseni esiin loihtima kuva oli niin elävä ja niin yksityiskohtaisen tarkka, että luulin jo melkein saavuttaneeni yliluonnollisen taidon nähdä selvästi ammoin sitten tapahtuneita ja muilta salattuja asioita.

Suuren luolan kirkkaasti valaistulla korokkeella, jolta Ayesha oli äsken tuomionsa julistanut, seisoi valkoiseen ja kaikesta päättäen ylimmäispapilliseen vaatetukseen puetettu arvokkaan näköinen vanhus. Luola oli täynnä nuoria ja vanhoja sotureita, joita päälliköt parhaillaan marssittivat edeltäpäin määrätyille paikoille. Tämä nuori tyttö seisoi alttarin edessä liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hänen kullankeltainen, tuuhea tukkansa valui hohtavina kiharoina hänen olkapäilleen ja varjosti hiukan hänen marmorin kalpeita kasvojaan, jotka olivat hänen vaatteitaankin valkeammat. Siinä hän seisoi, kaunis kalpea tyttö, kaunein kauniiden joukossa -- liljaa puhtaampana ja kylmänä kuin jää. Luolaan astui purppuraan puettu nuorukainen, jonka edellä ja jäljessä kulki runolaulajia ja kauniita tyttöjä häälauluja laulaen. Mutta kun seurue lähestyi alttarin edessä seisovaa kuvankaunista tyttöä, värähti tämä kauhusta ja samassa syöksähti kansanjoukosta tämä tummatukkainen nuorukainen ja sulki tytön syliinsä. Hän painoi kiihkeän suudelman rakastettunsa huulille, jonka kalpeille poskille alkoi kohota ruusuinen ruso kuin aamuruskon punertava hehku idän taivaalle. Luolassa syntyi hirmuinen meteli ja miekkojen välähdellessä nuorukainen riuhtaistiin armaastaan erilleen ja surmattiin tämän silmäin edessä miekan iskulla. Mutta kun nuorukainen kaatui, sieppasi tyttö huudahtaen tikarin hänen vyöltään ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, suoraan sydämeen, ja kaatui kuolleena rakastettunsa päälle peittäen tämän ruumiillaan. Haikeiden valitushuutojen kaikuessa loistava hääseurue hajausi näkyni näyttämöltä. Menneisyys oli jälleen sulkenut kirjansa ja minä havahduin todellisuuteen.

Lukija antakoon minulle anteeksi tämän mielikuvitukseni näkyjen kertomisen kesken tosiasioiden kuvausta, mutta näkyni oli niin ilmielävä ja niin todellinen, etten voinut olla sitä kertomatta. -- Voiko sitäpaitsi kukaan sanoa, minkälainen suhde vallitsee mielikuvituksen ja menneiden, nykyisten ja tulevien tapahtumien välillä. Mitä on mielikuvitus? Tuntemattomien tosiseikkojen kuvastumistako sisimpäämme vai sielujemme ajatustoimintaa?

Näkyni kesti vain silmänräpäyksen ja viitaten vainajiin lausui Ayesha juhlallisella, liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka soveltui unelmaani täydellisesti:

"Katso ihmiskohtaloa. Hautaan ja unhotukseen me kaikki viimein joudumme! Nifri, minäkin, jonka elinaika on niin pitkä. Myöskin minulle, oi Holly, on tuhansien vuosien kuluttua ja tuhansia vuosia sen jälkeen kuin sinä olet mennyt tuonelan portista ja kadonnut sumuihin, koittava päivä, jolloin minä kuolen ja tulen sinun ja noiden vainajien kaltaiseksi. Mitä hyötyä minulla on silloin siitä, että olen selville saamani luonnon salaisuuden avulla voinut elää kauemmin kuin muut kuolevaiset ja uhmata jonkin aikaa sekä vanhuutta että kuolemaa, kun minun on lopulta kuitenkin kuoltava? Mitä on kymmenentuhatta tahi kymmenen kertaa kymmenentuhatta vuotta iankaikkisuuteen verraten? Ei mitään. Tuo aika on kuin Iäisen Hengen yksi ainoa henkäys ja kuluu yhtä pian kuin yön sumu haihtuu auringon noustessa. Katso ihmiskohtaloa! Meidänkin vuoromme on tuleva. Tuohon uneen mekin kerran nukahdamme, mutta yhtä varmasti jälleen heräämmekin. Sitten nukahdamme taas ja tätä vuorottelua on jatkuva, kunnes maailmat ovat kuolleet eikä mitään muuta elämää ole kuin mikä on välittömästi Elämän Hengen yhteydessä. Miten käy siis meidän molempien ja noiden vainajien? Saammeko elää, kun loppujen loppu tulee vai täytyykö meidän kuolla? Kuolema on vain elämän yö, mutta yön jälkeen koittaa taas uusi päivä, joka vuorostaan jälleen pimenee yöksi. Mikä on siis kohtalomme oleva, kun päivä ja yö, elämä ja kuolema ovat häipyneet sinne, josta ne ovat kerran ilmestyneetkin? Kuka voisi nähdä niin etäälle? En edes minäkään! Oletko jo nähnyt tarpeeksi, muukalainen vieraani?" lisäsi hän hetkisen kuluttua aivan eri äänellä ja hänen käytöksensäkin oli muuttunut. "Jos tahdot, niin näytän sinulle vielä enemmän hovisalieni, näiden hautakammioiden monia ihmeitä. Voin näyttää sinulle paikan, jossa Tisno, Kôrin mahtavin ja nerokkain keisari, jonka aikana nämä luolat hakattiin, nukkuu viimeistä untaan satumaisessa loistossaan, joka näyttää iäti uhmaavan ajan kaikkihävittävää hammasta. On kuin hän vaatisi näitä vainajia, näitä menneisyyden tyhjiä varjoja, osoittamaan kunnioitustaan hänen loisteliaalle turhuudelleen."

"Olen nähnyt kylliksi, oi kuningatar", vastasin minä. "Nämä todistukset meidän kaikkien lopullisesta kohtalostamme ovat järkyttäneet mieleni. Ihminen on heikko ja vaikutuksille altis. Vie minut täältä, oi Ayesha!"

III.

KALLIKRATES.

Mykkien palvelijoiden valaistessa tietämme me tulimme parin minuutin kuluttua porraskäytävään, joka johti kuningattaren vastaanottohuoneeseen, samaan, jonka poikki Billali oli eilen madellut. Aioin sanoa kuningattarelle jäähyväiset, mutta hän pyysi minua jäämään.

"Ei", sanoi hän, "jää luokseni, oi Holly, sillä minun täytyy myöntää, että keskustelumme huvittaa minua suuresti. Ajattele, oi Holly, ettei minulla ole ollut kahteentuhanteen vuoteen ketään, jonka kanssa olisin voinut keskustella, paitsi orjani ja omat ajatukseni. Vaikka olenkin mietiskelylläni saavuttanut suuren viisauden ja keksinyt monet salaisuudet, niin olen kuitenkin väsynyt omiin ajatuksiini ja kyllästynyt seurusteluun vain oman itseni kanssa, sillä muistojen suoma ravinto on totisesti katkeraa maultaan ja sitä voimme vain toivon hampailla pureskella. Sinun ajatuksesi ovat kyllä lapselliset ja kehittymättömät, kuten noin nuorelle sopiikin, mutta ne ovat lähtöisin ajattelevista aivoista. Sinä muistutat todellakin noita vanhoja ajattelijoita, joiden kanssa muinoin väittelin Ateenassa ja Arabian Beccassa. Muotosi on karhea ja synkkä kuin olisit koko ikäsi tutkinut vanhoja huonosti kirjoitettuja kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden liasta ihosikin on tummunut. Vedä siis verho sivulle ja istu tänne minun viereeni; syökäämme hedelmiä ja antakaamme ajan kulua hupaisesti jutellen. Kuten näet minä irroitan jälleen huntuni. Olet itse siihen syypää, oi Holly -- minähän varoitin sinua. Sinäkin olet ylistävä minua kauniiksi kuten nuo vanhat ajattelijatkin tekivät suuren viisautensa kokonaan unhottaen. Heidän olisi oikeastaan pitänyt hävetä!"

Hän nousi ja pudistaen yltään valkoisen huntunsa hän seisoi edessäni loistavan kauniina kuin jokin välkähtelevää nahkaansa vasta muuttanut käärme, ja katseli minua ihmeellisillä silmillään, joiden tenho oli suorastaan lamauttava, heläyttäen samalla suloisen naurun, joka helisi huoneessa kuin hopeakellojen sointi.

Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen ja hänen koko olemuksensa näytti muuttuneen. Hän ei ollut enää tuskien raatelema ja katkera, jollaisena olin hänet nähnyt kirotessaan kuollutta kilpailijaansa, eikä niin jäätävän kylmä kuin äsken rikollisia tuomitessaan. Hän ei ollut myöskään niin ylhäisen juhlallinen ja vakava kuin noissa synkissä kuoleman kammioissa kävellessämme. Ei; nyt hän muistutti riemuitsevaa Afroditea ja näytti aivan säteilevän ihmeellistä ja kiehtovaa elämäniloa. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen naurunsa helähteli ja pudistaen tuuheata tukkaansa, jonka suloinen tuoksu täytti koko huoneen, hän alkoi hyräillä jotakin vanhaa kreikkalaista hymniä naputtaen sievän sandaalinsa kärjellä tahtia lattiaan. Majesteettisuus oli hävinnyt kokonaan nauravien silmien suojaan, josta se välistä heikosti välähti kuin salama kirkkaassa auringonpaisteessa. Valkoisen huntunsa lailla hän oli ravistanut yltään yöllisen katkeruutensa, tuomiosalin kylmyyden ja hautakammioiden juhlallisen surumielisyyden, ja seisoi nyt edessäni kuin ruumiillistunut suloisin ja tenhoavin naisellisuus, mutta täydellisempänä ja tavallaan henkevämpänä kuin kukaan kuolevainen nainen.

"Kas niin, Hollyseni, istuhan tuohon, josta voit minut hyvin nähdä. Älä unhota itse näin tahtoneesi ja älä minua moiti, jos sydämesi tulee niin sairaaksi, että toivot kuolleesi ennenkuin uteliaat silmäsi näkivät minut. Sanopas nyt suoraan siinä istuessasi, enkö olekin hurmaavan kaunis? Älä hätäile, vaan harkitse tarkoin ennenkuin vastaat ja sano totuus. Tarkastele minua piirre piirteeltä vartaloani unhottamatta, katsele käsiäni ja jalkojani, ja ihaile lumivalkoisen hipiäni hienoutta, silmiäni, pieniä korviani, ja sano sitten, oletko milloinkaan nähnyt naista, joka missään suhteessa voittaisi kauneuteni? Ehkä en ole mielestäsi kyllin hoikka vyötäisiltäni, mutta se johtuu siitä, että tämä kultainen käärmeen muotoinen vyö on liian avara eikä sido vaatteitani niin lujalle kuin sen pitäisi. Mutta siinä on tämä viisas käärme kuitenkin oikeassa. Se tietää, että on paha kiristää vyötäisiä. Annahan tänne kätesi. Kas niin! Purista nyt hiukan, vain hyvin heikosti -- näetkös -- sormesi koskettavat toisiinsa, oi Holly!"

Mittani oli täysi. Minä en voinut kestää kauemmin. Olenhan vain tavallinen mies, mutta hän oli enemmän kuin nainen. Taivas tietäköön, kuka hän oli -- minä sitä en tiedä! Siihen minä vaivuin polvilleni hänen jalkojensa juureen ja vannoin hänelle sekoittaen onnettomasti kaikki mahdolliset kielet -- tämän tapaisissa tilanteissa tahtoo mies väkisinkin hämmentyä -- että minä jumaloin häntä enemmän kuin ketään naista on konsanaan jumaloitu ja olin valmis antamaan vaikka kuolemattoman sielunikin voidakseni mennä hänen kanssaan naimisiin, minkä olisin tuolla hetkellä varmasti tehnytkin. Ei ole miestä, joka ei olisi menetellyt minun laillani. Hetkisen hän oli hieman hämmästyneen näköinen, mutta sitten hän purskahti nauruun ja taputti käsiään iloissaan.

"Niinkö pian, oi Holly!" nauroi hän. "Minä jo ihmettelin, kuinka monta minuuttia menisi ennenkuin polvistuisit eteeni. Siitä on jo kauan, kun olen nähnyt miehen vaipuvan maahan kauneuteni hurmaamana, ja usko minua: tuo näky hivelee naisen sydäntä. Ah, tuota pyydettä, joka on sukupuolemme ainoa oikeus, eivät viisaus ja vuosituhansien kokemus voi milloinkaan tukahduttaa. Mitä sinä tahdot? -- mitä sinä oikeastaan tarkoitat? Sinähän et tiedä mitä sinä teet. Enkö minä ole sanonut sinulle, etten minä ole sinua varten? Minä rakastan vain yhtä ainoata ja sinä et ole hän. Ah, Holly, kaikessa viisaudessasi -- sinä olet tavallaan hyvinkin viisas -- sinä käyttäydyt mielettömästi ja tavoittelet mahdottomia. Sinä tahdot katsella silmiini -- ehkä sinä tahdot minua suudellakin! No hyvä, jos mielesi tekee, niin _katso_", ja kumartuen puoleeni hän tuijotti minuun tummilla läpitunkevilla silmillään; "ja jos tahdot, niin voithan _suudellakin_ minua, sillä suuteloiden jälki ei näy paitsi ehkä sydämessä. Sinä saat suudella minua, mutta minä sanon sinulle jo edeltäpäin, että sen tehtyäsi sinun sydämesi on pakahtuva rakkaudesta minuun ja sinä kuolet epätoivoon", ja hän kumartui yhä lähemmäksi, kunnes hänen pehmeät kiharansa koskettivat otsaani ja hänen tuoksuva hengityksensä tuntui kasvoillani saattaen minut värisemään ja vereni kohisemaan korvissani. Samassa kun ojensin käteni vetääkseni hänet syliini hän suoristausi äkkiä ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakavaksi. Hän kohotti kätensä minun pääni yläpuolelle ja minusta tuntui kuin hänen kädestään olisi virrannut jotakin, joka jäähdytti tunteeni ja sai minut muistamaan, mitä sopivaisuus ja moitteeton käytös vaativat.

"Riittäköön jo tämä hulluttelu", sanoi hän äänessään ankaruuden vivahdus. "Kuule, Holly. Sinä olet kunnollinen ja rehellinen mies ja minä säästäisin mielelläni mielenrauhasi, mutta naisen on niin vaikea olla armelias. Olen sanonut sinulle, etten ole sinua varten, joten anna siis ajatuksesi tuulahduksen lailla kiitää ohitseni kulkemaan entisiä uriaan -- vaivu vaikkapa epätoivoonkin, jos niin tahot. Sinä et tunne minua, Holly. Jos olisit nähnyt minut kymmenen tuntia sitten, kun intohimojen myrsky riehui sydämessäni, niin olisit peloissasi ja vavisten kavahtanut luotani. Mielialani ovat monenlaiset ja veden lailla tuossa maljassa minun sieluni heijastaa monet myrskyt, mutta ne menevät ohi, oi Holly, ja unohtuvat pian. Vesi on vesi ja minä olen minä, enkä voi muuksi muuttua. Älä sentähden välitä siitä miltä näytän, kun et kuitenkaan tiedä, minkälainen minä todellisuudessa olen. Jos sinä vielä menetät malttisi, niin minä verhoudun huntuuni ja sinä et saa enää katsella kasvojani."

Minä nousin ja vaivuin istumaan tyynyille hänen viereensä. Vaikka tunteeni olivatkin hetkeksi tyyntyneet, värisin kuin lehti, joka liikkuu vielä tuulen puuskan ohimentyäkin. En tohtinut sanoa hänelle, että _olin nähnyt_ hänen intohimojensa riehunnan, hänen tuskansa ja epätoivonsa, kun hän kirosi kilpailijaansa hautakammion häilyvän liekin ääressä.

"No niin", jatkoi hän, "maistelkaamme nyt näitä ihania hedelmiä, jotka ovat -- usko minua -- ihmisen ainoa oikea ravinto. Kerro minulle tuon hebrealaisten Messiaan opista, joka ilmestyi maailmaan minua myöhemmin ja jonka sinä sanot nyt hallitsevan Roomaa, Kreikkaa, Egyptiä ja näiden takana asuvia minun aikanani tuntemattomia barbaarikansoja. Hänen oppinsa lienee hyvin omituinen, sillä minun aikanani eivät ihmiset halunneet kuullakaan opistamme. Juhlat, nautinnot, juomingit, verenvuodatus ja tappelu -- siinä heidän koko uskontunnustuksensa!"

Toinnuttuani hieman ja häveten heikkouttani, joka oli minut yllättänyt, minä koetin parhaimpani mukaan selittää hänelle kristinuskon opinkappaleita, jotka eivät näyttäneet herättävän hänen erikoista mielenkiintoaan lukuunottamatta oppia taivaasta ja helvetistä. Hänen koko huomionsa näkyi kohdistuneen mieheen, joka oli opin perustanut. Minä kerroin hänelle myös, että hänen oman kansansa, arabialaisten, keskuudessa oli noussut toinen profeetta, eräs Mohammed, jonka perustamaa oppia monet miljoonat ihmiset vieläkin tunnustivat.