Part 15

"Minä tavallisesti kumarran kohteliaasti ja sanon: 'Kuulkaahan nyt, nuori neiti, käytöksenne on hyvin sopimaton. Suokaa minun huomauttaa, että minulla on sairasta isäntääni kohtaan velvollisuuksia, jotka aion täyttää niin kauan kuin vain suinkin kykenen!' Mutta hän ei ole kuulevinaankaan, vaan kiroaa ja mekastaa pahemmin kuin konsanaan. Viime yönä kun hän raivoissaan sieppasi yöpaitaa muistuttavan vaatetuksensa alta käyräteräisen puukon, vetäisin minäkin vyöstäni revolverin ja sitten me hiivimme toistemme ympärillä kuin vertajanoavat tiikerit, kunnes hän yhtäkkiä purskahti nauruun ja pisti puukon piiloon. Onko tämä laitaa, että tuo pakanatyttö, olkoonpa miten kaunis hyvänsä, kohtelee täten kristittyä ihmistä, joka on kaiken ikänsä rehellisesti vaeltanut. Mutta tätähän saattoi odottaakin, kun ihmiset ovat niin _hulluja_ (Job pani erikoisen painon sanalle 'hulluja'), että lähtevät tämmöiseen maahan tutkimaan asioita, joiden on tarkoitus pysyä salassa. Meitä rangaistaan uteliaisuutemme tähden -- se on mielipiteeni, herra -- ja minä luulen, ettemme ole rangaistuksestamme vielä puoltakaan kärsineet. Saattepa nähdä, ettemme pääse täältä enää milloinkaan ihmisten ilmoille, vaan menehdymme lopulta näihin villieläinten luoliin, näihin aaveiden ja kuolleiden asuntoihin. Nyt minun täytyy mennä katsomaan, onko Leo-herra syönyt lihaliemensä, jos vain tuo villikissa sallii; ja ehkä haluatte nousta, herra, sillä kello käy jo kymmentä."

Jobin huomautukset eivät olleet juuri omiaan lohduttamaan miestä, joka oli viettänyt niin kamalan yön kuin minä, ja vielä pahempi oli, että ne olivat todenmukaiset. Ottaen kaikki asianhaarat huomioon minusta tuntui aivan mahdottomalle, että voisimme paeta tästä paikasta. Vaikka Leo tervehtyisikin, ja "_Hän_" ei surmaisi meitä, vaan päästäisi meidät menemään, mikä oli hyvin epäiltävää, ja vaikka säästyisimmekin tutustumasta amahaggerien hehkuvaan ruukkuun, niin olisi meidän kuitenkin aivan mahdotonta kulkea noiden äärettömien soiden poikki, joiden amahaggerien eri perhekuntien asuinsijojen ympärille muodostama saartolinja oli vahvempi ja läpipääsemättömämpi kuin mikään ihmisten tekemä tahi suunnittelema linnoitusvyöhyke. Tässä ei ollut nyt mitään muuta neuvoa kuin ottaa asia hyvin kylmästi ja odotella tapahtumain kehitystä. Muuta en omasta puolestani pyytänytkään, vaikka hermoni olivatkin äärimmäisen rasittuneet, sillä viime päivien omituiset tapaukset olivat saaneet minut ajattelemaan tuota salaperäistä kertomusta aivan toiselta kannalta kuin ennen, ja minä olin päättänyt tutkia asian perinpohjin, vaikka uteliaisuuteni maksaisikin henkeni. Olisikohan ketään, joka ei tilaisuuden tarjoutuessa tahtoisi täydellä mielenkiinnolla tutkia Ayeshan kaltaisen ihmeellisen henkilön luonnetta ja sielunelämää? Tehtävän vaarallisuus lisäsi sen viehätystä ja sitäpaitsi minun täytyy myöntää, vaikka kuinka kylmästi harkitsen tilannetta, että Ayesha oli kokonaan lumonnut minut. Ei edes yöllinen hirveä näkynikään ollut hulluuttani parantanut. Mutta itsehän minä olin kaikkeen syypää. Miksi olinkaan ollut niin onnettoman utelias!

Pukeuduttuani menin ruokailu- eli oikeammin palsamoimishuoneeseen ja maistelin ruokia, joita mykät tytöt eteeni kiidättivät. Sitten menin Leon luo, joka oli aivan houriossa, eikä tuntenut minuakaan. Kysyin Ustanelta, mitä hän arveli Leon voinnista, mutta hän vain pudisti päätään ja alkoi itkeä. Hänellä ei ollut nähtävästi enää mitään toivoa ja minä päätin pyrkiä Ayeshan puheille ja koettaa jos suinkin mahdollista saada hänet tulemaan Leon luokse. Hän voisi varmasti parantaa rakkaan poikani, jos hän vain tahtoisi -- ainakin hän oli sanonut niin. Samassa tuli Billalikin huoneeseen ja katseltuaan hetkisen Leoa hän myöskin pudisti päätään.

"Hän kuolee tänä iltana", virkkoi hän.

"Herra varjelkoon, isäni!" huudahdin minä ja käännyin poispäin raskain mielin.

"'_Hän-jota-täytyy-totella_' haluaa puhutella sinua, papiaani", sanoi vanhus päästyämme käytävään, "mutta ole varovaisempi, oi rakas poikaseni. Eilen olin melkein varma, että _Hän_ surmaisi sinut, kun et lähestynyt häntä ryömien vatsallasi. Tänään hän on istuva oikeutta suuressa luolassa ja tuomitseva roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut ja Leijonan. Tule, poikani, tule joutuin."

Minä seurasin häntä suureen luolaan, jossa oli jo koolla joukko amahaggereita, joista toisilla oli yllään vaalea vaatetus ja toisilla vain leopardin nahka vyötäisillään. Painuimme joukon mukana syvemmälle luolaan, jonka seinät olivat kaikkialla täynnä kuvia ja veistoksia. Aina kahdenkymmenen askeleen päässä lähti luolasta kohtisuoria käytäviä, jotka johtivat, kuten Billali sanoi, "täällä muinoin eläneen kansan" hakkaamiin hautakammioihin. Noita kammioita ei käyttänyt enää kukaan, sanoi hän, ja minä myönnän, että iloitsin ajatellessani, mitä erinomaisia tilaisuuksia minulla olikaan tämän maan muinaisajan tutkiskeluun.

Vihdoin saavuimme luolan perille, jossa huomasin samanlaisen korokkeen kuin johon olimme paenneet amahaggerien karatessa kimppuumme. Päättelin noiden korokkeiden olevan alttareita, joita oli käytetty uskonnollisia menoja ja erittäinkin hautajaismenoja toimitettaessa. Korokkeen kummaltakin puolelta lähti käytäviä, joiden Billali sanoi johtavan toisiin ruumiita täynnä oleviin luoliin. "Koko vuori on todellakin täynnä kuolleita", lisäsi hän, "ja melkein kaikki ovat moitteettomassa kunnossa."

Korokkeen eteen oli kokoontunut paljon väkeä kumpaakin sukupuolta ja he tuijottivat eteensä niin synkästi, että kuka hyvänsä olisi viidessä minuutissa joutunut epätoivoon. Korokkeella oli tukeva, mustasta puusta tehty ja norsunluulla koristettu tuoli, jossa oli kasvikuiduista kudottu istuin ja taidokkain leikkauksin kaunisteltu astinlauta.

Äkkiä kuului huuto "Hiya! Hiya!" ("Hän! Hän!") ja kaikki heittäytyivät maahan ja makasivat liikkumattomina kuin kuolleet. Minä vain seisoin paikallani kuin ainoa eloon jäänyt suuren verilöylyn jälkeen. Samassa ilmestyi eräästä käytävästä vasemmalla jono henkivartijoita, jotka asettuivat riviin korokkeen kahden puolen. Heitä seurasi parikymmentä mykkää miespalvelijaa ja yhtä monta naista, joilla oli jokaisella palavat lamput käsissään. Hetkisen kuluttua ilmestyi käytävästä solakka, valkoiseen huntuun verhottu olento, jonka minä tunsin. Tulija oli _Hän_ itse. Noustuaan korokkeelle hän istui tuoliin ja puhutteli minua _kreikan_ kielellä luultavasti sentähden, ettei hän halunnut toisten ymmärtävän puhettamme.

"Tule tänne, oi Holly", sanoi hän, "ja istu tähän jalkojeni juureen katsomaan ja kuulemaan kuinka minä tuomitsen roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut. Suo anteeksi, jos kreikkani ontuu kuin vaivainen mies; siitä on jo niin kauan kun viimeksi kuulin helleenien kaunista kieltä, että kieleni on kangistunut eikä taivu kaikkia sanoja oikein lausumaan."

Minä kumarsin ja tein kuten hän oli pyytänyt.

"Kuinka nukuit, Hollyseni?" kysyi hän.

"Huonosti, oi Ayesha!" vastasin minä rehellisesti ja hiukan peloissani, että hän olisi jotenkin saanut tietää yöllisen seikkailuni.

"Niinkö", sanoi hän naurahtaen. "Minä nukuin myöskin hyvin huonosti. Näin unia ja minua vaivasivat vanhat muistot, jotka sinä eilen herätit henkiin, oi Holly."

"Mitä uneksit, oi Ayesha?" kysyin minä välinpitämättömästi.

"Minä uneksin", vastasi hän nopeasti, "eräästä, jota vihaan ja toisesta, jota rakastan", ja ikäänkuin kääntääkseen keskustelun toisaalle hän sanoi henkivartioston päällikölle arabiankielellä:

"Miehet tuotakoon eteeni."

Päällikkö kumarsi syvään, sillä henkivartijat ja mykät palvelijat eivät olleet heittäytyneet maahan, ja meni miehineen erääseen käytävään oikealla.

Luolassa vallitsi syvä äänettömyys. _Hän_ nojasi hunnutettua päätään käteensä ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa kansanjoukon maatessa edessämme yhä liikkumatonna. Siellä ja täällä käänsi joku varovaisesti päätään kurkistaakseen meitä toisella silmällään. Kuningattaren julkisuudessa esiintyminen näytti olevan niin harvinaista, että muutamat eivät voineet hillitä uteliaisuuttaan, vaan tahtoivat maksoi mitä maksoi katsella häntä tahi oikeammin sanoen hänen vaatteitaan, sillä minua lukuunottamatta ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Vihdoin näkyi valoja liikkuvan käytävässä ja kuulimme miesjoukon lähestyvän. Henkivartijat ilmestyivätkin pian ja heidän mukanaan parikymmentä eloon jäänyttä vainolaistamme, joiden luonnostaan synkillä kasvoilla nyt kuvastui kauhu, joka näkyi vallanneen heidän villit sydämensä. Heidät asetettiin riviin korokkeen eteen ja he olisivat katselijoiden tavoin heittäytyneet maahan, ellei _Hän_ olisi kieltänyt heitä.

"Ei", sanoi hän suloisimmalla äänellään, "seisokaa, minä pyydän. Ehkä piankin saatte maata, niin että väsytte", lopetti hän nauraen sointuvasti.

Minä huomasin rikollisten rivin vavahtavan kauhusta ja vaikka nämä olivatkin tunnottomia roistoja, tunsin minä kuitenkin sääliä heitä kohtaan. Muutamia minuutteja, ehkä pari, kolme, kului synkässä äänettömyydessä, jonka aikana _Hän_ näkyi pään liikkeestä päättäen -- mehän emme tietystikään voineet nähdä hänen silmiään -- tarkastelevan tutkivasti jokaista syytettyä erikseen. Vihdoin hän kysyi minulta hiljaa ja harkitsevasti:

"Tunnetko, oi vieraani, jota kotimaassasi sanotaan Okaiseksi Puuksi, nämä miehet?"

"Kyllä, oi kuningatar, melkein jokaisen", vastasin minä ja huomasin heidän tuijottavan minuun kuullessaan sanani.

"Kerro siis minulle ja koko tälle suurelle joukolle tapaus, josta olen kuullut."

Täten vaadittuna puhumaan minä kerroin lyhyesti ihmissyöjäin juhlasta ja palvelijaraukkamme kiduttamisyrityksestä. Minua ei keskeytetty kertaakaan. Kaikki läsnäolijat, niin syytetyt kuin muutkin, kuuntelivat vaieten kertomustani. Kun olin lopettanut, mainitsi Ayesha Billalin nimen ja kohottamatta päätään maasta vanhus vahvisti kertomuksen todenperäisyyden. Muita todistajia ei kuultu.

"Olette kuulleet", sanoi _Hän_ vihdoin kylmän kirkkaalla äänellä, joka oli aivan erilainen kuin hänen tavallinen äänensä -- tämän salaperäisen olennon huomattavimpia ominaisuuksia oli, että hän saattoi ihmeellisellä taidolla sovittaa äänensä tilanteiden mukaan. "Onko teillä tähän mitään sanottavaa, te niskurit lapset; voitteko millään puolustaa käytöstänne?"

Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes vihdoin eräs keski-ikäinen, leveä rintainen ja hienopiirteinen mies, jonka silmät olivat terävät kuin haukan, alkoi selittää, että käskyssä, jonka he olivat saaneet, oli puhuttu vain valkoisten miesten hengen suojelemisesta eikä sanaakaan niiden mustasta palvelijasta. Erään naisen houkuttelemina, joka ei ollut enää elossa, he olivat aikoneet surmata hänet hehkuvalla ruukulla maan vanhan ja kunnioitettavan tavan mukaan sekä sitten syödä hänet. Sokeassa raivossaan he olivat käyneet meidänkin kimppuumme ja katuivat nyt vilpittömästi tekoaan. Hän lopetti puheensa nöyrästi armoa rukoillen. Ehkä "_Hän-jota-täytyy-totella_" suuressa viisaudessaan harkitsisi olevan kyllin suuren rangaistuksen, kun heidät tuomittaisiin karkoitettaviksi soille joko kuolemaan tahi elämään aina asianhaarojen ja mahdollisuuksien mukaan. Mutta minä näin hänen kasvoistaan, ettei hän odottanutkaan armoa.

Miehen puhetta seurasi mitä syvin hiljaisuus. Lamppujen lepattavat liekit loivat jättiläisvarjoja luolan kallioseinille ja koko tilaisuus oli niin omituinen ja satumainen, etten ole milloinkaan muulloin nähnyt sen kaltaista, en edes tuossa noidutussa maassakaan. Korokkeen edessä makasivat katselijat maassa liikkumattomina kuin kuolleet ja heidän tiheät rivinsä häipyivät etempänä vallitsevaan synkkään hämärään. Tämän makaavan kuulijakunnan edessä seisoivat syytetyt koettaen näyttää välinpitämättömiltä ja siten peitellä luonnollista kauhuaan.

Oikealla ja vasemmalla seisoivat valkopukuiset, suurilla keihäillä ja veitsillä aseistetut henkivartijat ja mykät mies- ja naispalvelijat katselivat näytelmää uteliain silmin. Kaikkien yläpuolella istui istuimellaan tuo hunnutettu valkoinen nainen, jonka koko olemus näytti sädehtivän suloa ja kauhistuttavaa voimaa. Häntä näytti ympäröivän jonkun näkymättömän valon aiheuttama loistava sädekehä. Minä en ole milloinkaan nähnyt häntä peloittavampana kuin hän oli tuossa tuomioistuimella istuessaan kostoa suunnitellen.

Vihdoin hän julisti tuomion.

"Te koirat ja käärmeet", aloitti hän matalalla äänellä, joka tiukkeni vähitellen niin, että luolan seinät kajahtelivat, "te ihmislihan syöjät, te olette rikkoneet kaksinkertaisesti. Ensiksikin te olette karanneet näiden muukalaisten kimppuun, jotka ovat valkoihoisia, ja joiden palvelijan te olisitte kiduttaneet kuoliaaksi. Tästä rikoksesta olette jo kuoleman ansainneet. Mutta ei siinä kaikki. Te olette uskaltaneet olla minulle tottelemattomia. Enkö minä lähettänyt teille sanaa Billalin, palvelijani, mukana, joka on perhekuntanne isä? Enkö minä käskenyt ystävällisesti ja vieraanvaraisesti kohdella näitä muukalaisia, jotka te olisitte siitä huolimatta surmanneet, elleivät he olisi olleet aivan ennenkuulumattoman vahvoja ja urhoollisia? Eikö teille ole hamasta lapsuudesta opetettu, että _Hiyan_ laki on aina voimassa? Pieninkin tottelemattomuus rangaistaan kuolemalla. Eikö isänne ole teille opettanut teidän ollessa vielä pieniä lapsia, että minun sanaani on ehdottomasti toteltava? Yhtä hyvin voitte käskeä tämän luolan sortua päällenne tahi auringon pysähtyä kuin toivoa minun muuttavan tapojani tahi peruuttavan sanani teidän mielenne mukaan. Sen te hyvin tiedätte, te hullut. Mutta teidän sydämenne on täynnä pahuutta, joka kuohuu pinnalle kuin lähteet keväällä. Ellei minua olisi ollut, niin te olisitte kuolleet sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten -- pahuudessanne te olisitte tuhonneet toisenne. Koettamalla surmata nämä muukalaiset, jotka ovat vieraitani ja etenkin niskuroimalla minua vastaan te olette ansainneet rangaistuksenne. Vietäköön teidät kidutusluolaan, jossa teidät annettakoon kiduttajien haltuun, ja ne teistä, jotka vielä elävät huomenna auringon laskiessa, surmattakoon samalla tavalla kuin te aioitte surmata tämän vieraani palvelijan."

Hän vaikeni ja kansanjoukko vavahti kauhusta tuomion kuultuaan. Syytettyjen näennäinen välinpitämättömyys hävisi heti, kun he käsittivät miten hirveä heille tuomittu rangastus todellakin oli. He heittäytyivät maahan ja heidän tuskansa, kun he itkien ja valittaen rukoilivat armoa, oli niin kauhea nähdä, että minäkin käännyin Ayeshan puoleen ja pyysin häntä säästämään heidän henkensä, tahi ainakin hiukan lieventämään julmaa tuomiotaan.

"Hollyseni", sanoi hän jälleen kreikan kielellä, jota minun oli hieman vaikea ymmärtää, vaikka osaankin vanhan ajan kreikkaa paremmin kuin moni muu, sillä Ayeshan lausumistapa oli suuresti erilainen kuin meidän nykyaikainen teoriioihin ja vanhoihin perimätietoihin perustuva lausumistapamme -- "Hollyseni, se ei käy päinsä. Jos minä olisin armelias noita raatelevaisia susia kohtaan niin te ette voisi olla hetkeäkään varmat hengestänne. Miten luulet minun hallitsevan tätä kansaa? Minullahan on vain yksi ainoa henkivartijarykmentti, josta ei ole mitään turvaa. He ovat vain käskyläisiäni. Kansa pelkää minua ja siinä on voimani. He ovat verenhimoisia kuin tiikerit ja joka hetki he olisivat valmiit karkaamaan kimppuunne ja juomaan verenne, jos he uskaltaisivat. Mutta he eivät uskalla, sillä he tietävät ja tuntevat minun voimani. Noin kerran sadassa vuodessa minun täytyy istua näin oikeutta ja tuomita parikymmentä roistoa kidutukseen ja kuolemaan. Älä luule, että minä tahdon olla julma ja nauttia noiden raukkojen kärsimyksistä. Mitä hyötyä minulla siitä olisi? Niillä, jotka elävät kauan, ei ole mitään intohimoja, Hollyseni, lukuunottamatta tapauksia, jolloin heidän koko mielenkiintonsa on kohdistunut johonkin määrättyyn seikkaan. Vaikka minä näytän surmaavan vihoissani tahi kun mieleni on murtunut, niin asian laita ei ole kuitenkaan siten. Olethan nähnyt, miten tuulen näkymätön voima kiidättää pilviä taivaan huimaavassa korkeudessa. Samoin on minunkin laitani, oi Holly. Minun mielentilani ja näennäiset päähänpistoni ovat kuin pilviä, jotka näyttävät alituisesti muuttavan suuntaansa ilman mitään syytä, mutta näitäkin pieniä pilviä ohjaa tarkoin määrätty voima. En tee mitään ilman jotakin tarkoitusta. Ei, miesten täytyy kuolla ja kuolla siten kuin olen käskenyt." Samassa hän kääntyi henkivartioston päällikköön päin ja lausui juhlallisesti:

"Tuomio pantakoon heti täytäntöön!"

II.

KÔRIN HAUTAKAMMIOT.

Kun vangit oli viety pois, viittasi Ayesha kädellään, jolloin kuulijakunta kääntyi ympäri ja alkoi ryömiä kiireesti matkoihinsa. Joukko muistutti säikähtynyttä lammaslaumaa. Jonkun matkan päässä korokkeesta he nousivat kuitenkin seisoalleen ja kiiruhtivat tiehensä jättäen kuningattaren ja minut kahdenkesken mykkien palvelijoiden ja muutamien henkivartijoiden seuraan. Suurin osa henkivartiostoa oli mennyt tuomituita saattelemaan. Ajatellen sopivan hetken tulleen minä pyysin Ayeshaa tulemaan Leon luo ja kerroin hänelle, kuinka arveluttavan huono Leo oli. Mutta hän ei suostunut pyyntööni, vaan sanoi, ettei sairas kuolisi ennen iltaa. Tämäntapaiseen kuumeeseen sairastuneet henkilöt eivät kuolleet milloinkaan muulloin kuin myöhään illalla ja aamun sarastaessa. Hän selitti myöskin, että oli paljon parempi antaa taudin kehittyä aivan huippuunsa ennenkuin hän murtaisi sen voiman. Sentähden nousin ja aioin poistua, mutta hän pyysi minua jäämään, sillä hän tahtoi puhella kanssani ja näyttää minulle luolien ihmeitä.

Kun olin täydelleen hänen viehätysvoimansa lumoissa, en voinut kieltäytyä vaikka olisin tahtonutkin. Hän nousi tuolistaan ja laskeutui korokkeelta tehden muutamia merkkejä mykille palvelijoilleen. Kaksi tyttöä asettui eteemme ja kaksi taaksemme, mutta muut palvelijat ja jäljellä olevat henkivartijat poistuivat kumarrettuaan syvään.

"Nyt tahtonet nähdä muutamia tämän paikan ihmeitä, oi Holly?" kysyi hän sitten. "Katselehan tätä luolaa. Oletko milloinkaan nähnyt sen kaltaista? Ja kuitenkin se on ihmisten tekemä. Tuo sukupuuttoon kuollut kansa, joka hämärimmässä muinaisuudessa asui kaupungissa, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla, on hakannut tämän luolan ja monta muuta samanlaista. Suuri ja ihmeellinen on tämän Kôrin kansan täytynyt olla, mutta muinaisten egyptiläisten lailla he ajattelivat enemmän kuolleitaan kuin eläviä. Kuinka suuren joukon työmiehiä luulet olleen tekemässä tätä luolaa ja kuinka monta vuotta arvelet kuluneen ennenkuin työ valmistui?"

"Kymmeniätuhansia", vastasin minä.

"Niinkö, oi Holly. Tämä kansa oli jo hyvin vanha ennenkuin egyptiläisistä tiedettiin mitään. Osaan hiukan lukea heidän kirjoituksiaan -- olen vähitellen saanut selvän kielestä -- ja tämä luola on heidän viimeisiltä ajoiltaan. Katsohan tänne", ja viitaten kallioseinään takanaan hän antoi merkin tytöille nostaa lamput korkealle. Seinässä korokkeen yläpuolella oli vanhaa, tuolilla istuvaa miestä esittävä korkokuva. Hänellä oli lyhyt norsunluinen sauva kädessään ja minun mielestäni hän muistutti suuresti vanhusta, jonka kuolema, balsamoiminen ja hautaus oli kuvattu ruokailuhuoneemme seinälle. Tuoli, jolla hän istui, oli aivan samanlainen kuin korokkeella oleva tuoli, jolla Ayesha oli istunut tottelemattomia alamaisiaan tuomitessaan. Kuvan alla oli noilla ennen mainitsemillani kummallisilla kirjaimilla kirjoitettu lyhyt kirjoitus. Muistaakseni en ole tarkemmin kuvannut näitä kirjaimia, joiden kaltaisia en ole missään muualla nähnyt. Voin sanoa tuntevani melkein kaikkien maailman kielien kirjoitustavat ja seinässä näkyvä kirjoitus oli minun mielestäni aivan kiinankielen näköistä. Ayesha luki kirjoituksen hieman vaivalloisesti ja käänsi sen minulle. Kirjoitus kuului:

_"Vuonna neljätuhatta kaksisataa viisikymmentä ja yhdeksän Kôrin keisarikunnan pääkaupungin perustamisen jälkeen valmistui tämä luola eli hautauspaikka Kôrin mahtavan keisarin, Tisnon, hallituksen aikana. Kansa orjineen työskenteli täällä kolmen sukupolven ajan ja tämä luola määrättiin jälkeentulevaisten ylhäisten kansalaisten viimeiseksi leposijaksi. Taivas siunatkoon heidän työnsä ja antakoon Tisnon, meidän jalon keisarimme, nukkua rauhallisesti heräämisen päivään saakka. Samoin levätkööt rauhassa hänen palvelijansa ja hänen jälkeläisensä, jotka tuodaan tänne viimeistä untaan nukkumaan."_

"Tästä näet, oi Holly", sanoi hän lopetettuaan lukunsa, "että noin neljätuhatta vuotta ennen tämän luolan valmistumista oli kaupunki perustettu, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla. Kun minä parituhatta vuotta sitten ensi kerran katselin luolaa, oli se aivan samanlainen kuin nytkin. Ajattele siis, kuinka vanha tuon kaupungin on täytynyt olla! Seuraa nyt minua, niin näytän sinulle, miten tämä mahtava kansa hävisi olemattomiin, kun sen häviön aika oli tullut", ja hän meni luolan keskustaan ja osoitti minulle sileäksi hakattua kallionlohkaretta, joka oli tarkoin sovitettu luolan lattiassa olevaan pyöreään aukkoon. "Katsele, muukalainen", sanoi hän. "Voitko aavistaa, mitä tuo kivi ja aukko tietäisivät kertoa?"

"En, oi kuningatar", vastasin minä. Ayesha kääntyi vasemmalle luolan periltä katsoen ja pysähtyi seinän viereen viitaten palvelijoita tulemaan sinne lamppuineen. Seinässä näkyi jollakin punaisella väriaineella piirretty kirjoitus, jonka kirjaimet olivat aivan samanlaiset kuin Kôrin keisari Tisnoa esittävän kuvan alla olevassa kirjoituksessa. Väriaine oli vielä niin kirkas, että kaikki kirjaimet näkyivät selvästi, ja Ayesha alkoi lukea ja kääntää minulle kirjoitusta, joka kuului: --

_"Minä Junis, Kôrin suuren temppelin ylimmäinen pappi, kirjoitan tämän hautauspaikan kallioon vuonna neljätuhatta kahdeksansataa ja kolme Kôrin perustamisen jälkeen. Kôr on kukistunut! Sen palatsit ovat autiot eikä laulua ja soitantoa kuulu enää sen saleista. Se ei hallitse enää maailmaa eivätkä sen lukemattomat laivat purjehdi enää kauppamatkoille kaukaisiin maihin. Kôr on kukistunut! Sen mahtavat kaupungit sortuvat vähitellen raunioiksi, joissa vain sudet ja hyypiät asustavat. Kaikki satamat ja kanavat, jotka Kôrin kansa rakensi, joutuvat viimein jälkeentulevaisten raakalaisten ja villien joutsenten haltuun. Kaksikymmentäviisi kuukautta sitten ilmestyi Kôrin ja sen sadan kaupungin yläpuolelle pilvi, joka vuodatti hävittävän ruton maahamme. Tauti tappoi kansan, rutto löi vanhat ja nuoret eikä säästänyt ketään. Toinen toisensa jälkeen sairastui, muuttui mustaksi ja kuoli -- olipa hän sitten vanha tahi nuori, rikas tahi köyhä, mies tahi nainen, prinssi tahi orja. Rutto raivosi yötä ja päivää ja ne, jotka pelastuivat ruton kynsistä, kuolivat nälkään. Kôrin lasten ruumiita ei voitu enää maan vanhan tavan mukaan karaista ajan hävitystä vastaan, kun kuolleita oli niin paljon, vaan ne pudotettiin lattiaan tehdystä aukosta tämän luolan alla olevaan suunnattomaan kuoppaan. Tästä suuresta ja mahtavasta kansasta, joka oli koko maailman valo, oli viimein jäljellä vain pieni joukko, joka pakeni meren rantaan ja purjehti pohjoiseen päin. Nyt olen minä, Junis, suuren temppelin viimeinen ylimmäinen pappi, tämän kirjoituksen kirjoittaja, ainoa elävä olento koko tässä suuressa kaupungissa. Minä en tiedä, mahtaisiko toisissa kaupungeissa olla vielä joitakin asukkaita. Tämän kirjoitan murheen murtamana ja raskain sydämin, koska Kôrin keisarikuntaa ei ole enää olemassa ja sen temppeleissä ei enää jumalia palvella. Palatsit ovat autiot ja kaikki prinssit ja ruhtinaat, kauppiaat, laivurit ja ihanat naisemme ovat iäksi kadonneet maan pinnalta."_

Huokaisin hämmästyksestä -- noista sanoista henkivä ääretön epätoivo oli niin liikuttava. Oli kaameata ajatella tuota ainoata eloon jäänyttä, joka tahtoi ennen manan majoille menoaan kertoa kansaansa kohdanneesta hirveästä onnettomuudesta. Miltä olikaan tuosta vanhuksesta mahtanut tuntua, kun hän kauhistuttavassa yksinäisyydessä pienen lampun himmeässä valossa piirteli luolan kallioseinälle lyhyen kertomuksen kansansa häviöstä? Mikä aihe taidemaalarille tahi siveyssaarnaajalle tahi yleensä jokaiselle ajattelevalle henkilölle!

"Eikö sinustakin näytä todenmukaiselta, oi Holly", sanoi Ayesha nojaten kädellään olkapäähäni, "että muinaiset egyptiläiset polveutuivat tuosta pohjoiseen päin paenneesta joukosta?"