Part 19
"Saat pian nähdä", vastasi Ayesha naurahtaen, kun Leo kysäisi asiaa ja niinpä todella saimmekin. Ayesha oli tuskin sanonut nuo sanat, kun kaikkialta pimeästä syöksyi esiin tummia olentoja jokainen kantaen suunnattomia soihtuja, kuten me ensin luulimme. Soihdut aivan syöksivät tulta ja liekit hulmusivat parin kyynärän päähän kunkin kantajan takana. Heitä oli noin viisikymmentä ja kiitäessään eteenpäin roihuavine taakkoineen he näyttivät manalasta nousseilta pahoilta hengiltä. Leo huomasi ensimmäiseksi, mitä nuo taakat oikeastaan olivat.
"Suuri Jumala!" huudahti hän. "Ruumiitko noin palavat?"
Minä tuijotin ja tuijotin. Hän oli aivan oikeassa -- soihdut, joilla meidän kunniaksemme järjestetty näytäntö piti valaistaman, olivat kuin olivatkin luolien muumioita!
Roihuavien ruumiiden kantajat syöksyivät eteenpäin ja kohdaten toisensa noin kahdenkymmenen askeleen päässä meistä he kurkottivat kaameat taakkansa ristiin muodostaen siten valtavan ilotulituksen. Mikä korvia huumaava tulen sähinä ja liekkien räiske! Tervatynnörikään ei olisi palanut niin raivoisasti kuin nuo muumiot. Eikä siinä kaikki. Eräs pitkä mies sieppasi äkkiä palavan käsivarren, joka oli pudonnut maahan, syöksyi pimeyteen ja samassa sähähti kapea tulenkieleke korkealle ilmaan valaisten kirkkaasti lampun, josta se lähti. Lamppu oli kallioon kiinnitettyyn tukevaan pylvääseen sidottu naisenmuumio, jonka tukan mies oli sytyttänyt. Hän eteni pari askelta ja sytytti toisen, kolmannen ja neljännen samanlaisen soihdun, kunnes me olimme vihdoin sähisten palavien ruumiiden muodostaman suuren piirin keskellä. Balsamoimisaine oli tehnyt ruumiit niin tulenaroiksi, että tuli suihki suusta ja korvista parin jalan pituisina kielekkeinä.
Nero valaisi puutarhansa tervaan kastetuilla kristityillä ja me katselimme nyt samanlaista näytelmää, joka oli luultavasti ensimmäinen laatuaan hänen päiviensä jälkeen. Mutta onneksi eivät meidän lamppumme olleet eläviä ihmisiä.
Näytelmä oli kuitenkin niin kamala ja hirvittävä, että on melkein mahdotonta sitä kuvata. Tässä tuntemattomien vainajien käyttämisessä elävien huvittelun valaistukseen oli jotakin sanomattoman hirveätä ja jotakin hyvin lumoavaakin. Samalla kun se kauhistutti, se antoi myös paljon ajattelemisen aihetta. Molempien, niin elämän kuin kuolemankin ivaahan se oikeastaan oli. Muinaisuudessa eläneet ja ammoin sitten kuolleet henkilöt, jotka olivat ehkä olleet maailman mahtavimpia, olivat nyt tässä valaisemassa raakalaiskansan hurjaa tanssia!
Nuo Kôrin muinaiset kansalaiset paloivat yhtä nopeasti kuin he olivat veistokuvista ja kirjoituksista päättäen eläneetkin. Heti kun joku muumio oli palanut nilkkoihin saakka, mikä kesti parikymmentä minuuttia, potkaistiin jalat sivulle ja toinen asetettiin sijaan. Ilotulitus jatkui koko ajan yhtä suurenmoisesti ja liekit kohosivat sähisten ja räiskyen noin kolmenkymmenenkin jalan korkeuteen valaisten kauas pimeyteen, jossa amahaggerien tummat varjot vilahtelivat kuin helvetin tulta kohentelevat paholaiset. Tuijotimme kauhuissamme, mutta samalla kuin lumottuina tuota kummaa näkyä, ja melkein odotimme henkien, joiden asuinsijoja nuo ruumiit olivat muinoin olleet, ilmestyvän pimennosta kostamaan häpäisijöilleen.
"Minä lupasin näyttää sinulle harvinaisen näyn, Hollyseni", nauroi Ayesha, jonka hermoihin ei mikään näyttänyt vaikuttavan, "ja, katso, minä olen pitänyt sanani. Tälläkin on opetuksensa. Älä luota tulevaisuuteen, sillä kuka voi sanoa, mitä tulevaisuus tuopi tullessaan. Elä siis vain päivä kerrallaan äläkä koeta välttää kaiken katoavaisuutta. Miltähän luulisit noista kauan sitten unohdetuista ylhäisistä miehistä ja naisista tuntuneen, jos he olisivat tienneet, että he kerran palaisivat soihtuina raakalaisten tanssitilaisuudessa tahi kiehuttaisivat näiden lihakattiloita? Mutta katsohan, tanssijat tulevat nyt, kaunis joukko -- vai mitä? Näyttämö on valaistu ja esitys voi siis alkaa."
Hänen vielä puhuessaan me huomasimme tumman joukon, noin sata miestä ja naista, joilla oli ruumiinsa verhona vain tuo tavanomainen leopardin nahka vyötäisillään, lähestyvän kahdessa rivissä tulipiiriä. Kaamean hiljaisuuden vallitessa he järjestäytyivät meidän eteemme ja tanssi -- jonkinlainen pahojen henkien karkelo -- alkoi. Meidän mielestämme se oli jonkinlainen pantomiimi, jonka aihe oli todellakin hirveä. Luolien synkkyys näyttää painaneen leimansa tämän peloittavan kansan luonteeseen ja heidän leikkinsä ja huvituksensa ovat kotoisin haudoista, joissa he asustavat. Mikäli ymmärsin tarkoitti esitys ensin jonkun murhaajan pyydystämistä, muuttuen sitten tämän elävältä hautaamiseksi, jolloin luuloteltu uhri taisteli raivoisasti vastaan. Näytelmä loppui hurjaan hyppimiseen maassa tuskissaan kiemurtelevan murhamiehen ympärillä. Sanaakaan ei lausuttu, vaan suoritettiin näytteleminen alusta loppuun vain eleillä. Ruumissoihdut sähisivät kaameasti ympärillämme ja kauhun väreet alkoivat karmia selkääni.
Esitys keskeytyi kuitenkin aivan odottamatta. Ensin huomasin jotakin levottomuutta tanssijoiden keskuudessa ja äkkiä syöksyi heidän piiristään eräs kookas nainen, jonka olin nähnyt olevan innokkaimpia hyppijöitä, horjuen ja hyppien meitä kohti. Hän oli tuon kiihkoisen tanssin aiheuttamassa haltioituneessa tilassa ja huusi tullessaan:
"Musta vuohi, tuokaa minulle musta vuohi, minun täytyy saada musta vuohi!" Kamalasti huutaen hän kaatui samassa maahan ja kirkui kieritellen itseään sinne ja tänne: "Antakaa minulle musta vuohi!"
Useimmat tanssijat olivat kokoontuneet heti hänen ympärilleen toisten vielä taampana jatkaessa hurjaa temmellystään.
"Häneen on mennyt piru!" huudahti joku. "Menkää hakemaan musta vuohi. Kas niin, piru, ole nyt hiljaa, ole oikein kiltti! Saat heti vuohen. Sitä mentiin jo sinulle hakemaan."
"Tahdon mustan vuohen, antakaa minulle musta vuohi!" huusi tuo maassa piehtaroiva onneton jälleen.
"Kyllä, kyllä, piru; vuohi on aivan heti täällä. Ole nyt oikein hyvä, piru."
Nainen mellasti, kunnes lähimmästä aituuksesta löydettiin musta vuohi, joka sarvista kiskottiin naisen luo. Eläin määki surkeasti ja koetti kaikin voimin vapautua vainoojainsa kynsistä.
"Onko se musta, onko se musta?" kirkui pirun riivaama.
"On, on, piru; musta kuin yö", ja sivulle: "Pitäkää sitä hiukan enemmän varjossa, ettei piru huomaisi valkoista piirtoa reidessä ja kyljessä. Heti, heti, piru. Missä on malja? Joutuin nyt puukko kurkkuun!"
"Vuohi! vuohi! vuohi! Antakaa minulle mustan vuoheni verta! Minun täytyy saada, ettekö näe, että minun täytyy? Oi, oi! verta! verta! pian! Kuuletteko?"
Keihäs välähti ja hetkisen kuluttua hypähti eräs nainen ylös kädessään malja, joka oli täynnä höyryävää verta. Tämän tuo pirun riivaama, joka riehui nyt hurjemmin kuin konsanaan, joi yhdessä henkäyksessä ja tointui heti. Hänessä ei voinut huomata jälkeäkään äskeisestä hermokohtauksesta, joka oli ollut niin järkyttävä. Käsivarsiaan oikoen hän poistui hymyillen toisten tanssijoiden taakse, jotka heti järjestäytyivät kahteen riviin ja hävisivät pimeyteen yhtä äänettömästi kuin olivat tulleetkin.
Ruumissoihtujen valaisema piiri oli nyt aivan tyhjä ja minä luulin näytöksen loppuneen. Olin jo kyllästynyt ja aioin juuri kysyä Ayeshalta, eikö olisi jo aika lähteä, kun samassa eräs kummallinen olento, jota ensin luulin jättiläisapinaksi, lähestyi hyppien soihtujen piiriä, jonka vastapäiseltä puolelta ilmestyi pimeästä leijona tahi oikeastaan leijonan taljaan pukeutunut ihminen. Sitten tuli vuohi ja sen jälkeen härän nahkaan kietoutunut mies sarvien keikkuessa hullunkurisesti hänen päänsä päällä. Pian oli näyttämö täynnä kaikenlaisia eläimiä. Joukossa nähtiin käärmeitäkin ja eräs tyttö oli pujottautunut suunnattoman python-käärmeen kiiltelevään nahkaan, jonka pitkä pyrstö kiemurteli kaukana hänen takanaan. Kun kaikki olivat järjestäytyneet paikoilleen, alkoivat he tanssia kömpelösti -- luonnottomin liikkein, matkien samalla esittämiensä eläinten äännähdyksiä. Kiljunta, vuohien määkiminen ja käärmeiden sihinä muodostui lopulta korvia särkeväksi meteliksi. Meno näytti jatkuvan loppumattomiin, niin että vihdoin meluun väsyneenä kysyin Ayeshalta, kävikö päinsä mennä lähemmin tarkastelemaan noita ruumissoihtuja, ja kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, lähdin minä Leon kanssa kierrokselle poiketen ensin vasemmalle. Katseltuamme paria roihuavaa ruumista me aioimme juuri kääntyä takaisin, kun huomiomme kohdistui erääseen erittäin vilkkaaseen leopardiin, joka oli eronnut tovereistaan ja hyppeli ympärillämme vetäytyen vähitellen synkkään varjoon parin palavan muumion taakse. Uteliaina me seurasimme perässä ja samassa tanssija nousi seisoalleen kuiskaten: "Tulkaa!" Tunsimme hänet heti äänestä Ustaneksi ja minulle sanaakaan virkkamatta Leo meni hänen jäljessään häipyen synkkään pimeyteen. Minä seurasin heitä tuskallisten aavistusten vallatessa sydämeni ja kuljettuani noin viisikymmentä askelta kuulin Ustanen kuiskaavan:
"Vihdoinkin minä löysin sinut, oi rakkaani! Kuule, minun henkeni on vaarassa. Onhan Papiaani luultavasti kertonut sinulle, miten '_hän-jota-täytyy-totella_' ajoi minut luotasi? Minä rakastan sinua ja sinä olet minun maan tavan mukaan. Minä pelastin henkesi! Oi, minun leijonani, hylkäätkö sinä nyt minut?"
"Enpä tietenkään", huudahti Leo. "Minä olenkin koko ajan ihmetellyt, mihin sinä jouduit. Menkäämme selittämään kuningattarelle, miten asian laita oikein on."
"Ei, ei, hän surmaisi meidät heti. Sinä et tunne hänen voimaansa. -- Papiaani tietää kyllä, sillä hän näki. On vain yksi ainoa pelastuksen keino: ellet tahdo minua jättää, niin meidän täytyy heti paeta soiden poikki. Siten ehkä pääsemme pakoon."
"Taivaan tähden, Leo", aloitin minä, mutta Ustane keskeytti minut:
"Ei, älä kuule häntä, vaan lähde heti -- heti, sillä täällä henkii ilmakin kuolemaa. Ehkä '_Hän-jota-täytyy-totella_' kuulee tämänkin puheemme", ja samassa hän kietoi kätensä kiihkeästi Leon kaulaan ikäänkuin karkoittaakseen kaiken vitkastelun. Leopardin nahka luisui hänen olkapäilleen ja minä näin tähtien valossa kolmen valkoisen sormen jäljen kuultavan heikosti hänen hiuksissaan. Täysin käsittäen tilanteen vaarallisuuden ja tuntien Leon heikkouden naisia kohtaan minä olin juuri puuttumaisillani asiaan, kun samassa kuulin takaani hopean kirkkaan naurahduksen. Käännyin katsomaan ja kauhu lamautti jäseneni -- Ayesha ja Billali sekä kaksi mykkää palvelijaa seisoivat vieressäni. Minä melkein vaivuin maahan hirveän pelon vallassa, sillä tiesin tilanteen täytyvän muuttua järkyttäväksi murhenäytelmäksi, jonka ensimmäiseksi uhriksi itse olin todennäköisesti joutuva. Ustane päästi rakastettunsa peittäen käsillään kasvonsa, mutta Leo punastui vain nolostuneena ymmärtämättä tilanteen kaameata vakavuutta.
VI.
VOITTO.
Seurasi jonkun silmänräpäyksen kestänyt tuskallinen hiljaisuus, joka ei mene milloinkaan mielestäni. Vihdoin Ayesha lopetti sen sanomalla Leolle suloisimmalla äänellään, joka kuitenkin kalskahti teräkseltä:
"Älä ole noin nolon näköinen, oi nuori muukalainen vieraani. Näky oli todellakin kaunis -- leopardi ja leijona!"
"Taisipa olla!" murahti Leo englanninkielellä.
"Sinäkö siinä, Ustane", jatkoi Ayesha. "Olisin varmasti mennyt ohi sinua huomaamatta, ellei kuun säde olisi valaissut merkkiä hiuksissasi", ja hän viittasi kuun sirppiin, jonka kirkas kärki näkyi taivaanrannalla. "Niin, niin, tanssi on loppunut --, katso, tulet tuhaksi riutuvat ja kaikki on hiljaa. Hetki oli mielestäsi sopiva lemmenleikille, Ustane, vai mitä? Minä luulin sinun olevan jo kaukana täältä enkä voinut uneksiakaan, ettei käskyäni toteltaisi."
"Älkää kiduttako minua kauemmin", valitti Ustane epätoivoissaan: "tappakaa minut heti."
"Ei, miksi niin? Olisihan julmaa joutua haudan pimeyteen suuteloiden vielä huulia polttaessa", sanoi Ayesha ivallisesti viitaten palvelijoilleen, jotka asettuivat heti Ustanen kummallekin puolelle ja tarttuivat tämän käsivarsiin. Kiroten syöksyi Leo lähimmän kimppuun ja heitti miehen nurin, niin että tanner tärähti, kääntyen samassa nyrkki koholla toista kohti.
"Kaunis heitto", naurahti Ayesha. "Kätesi on sangen vahva, oi vieraani, vaikka olit äsken kovin huonona sairaana. Mutta minä pyydän sinua, päästä palvelijani ja anna hänen elää; hän ei aikonut tehdä tytölle mitään pahaa. Yö kylmenee ja minä tahdon toivottaa tytön tervetulleeksi palatsiini, sillä sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni."
Minä tartuin Leon olkapäähän ja sysäsin hänet loitommaksi maassa makaavasta miehestä, minkä hän sallikin vastustelematta tapahtua, ja sitten me lähdimme luolaa kohti korokkeen poikki, jossa vielä äskeisen ilotulituksen jäännökset hehkuivat. Tanssijat olivat kadonneet ja siellä täällä oli heidän soihduistaan putoillutta vaaleata tuhkaa.
Painostavan äänettömyyden vallitessa me saavuimme Ayeshan arkihuoneeseen ja aavistukset uhkaavasta onnettomuudesta synkistivät mieleni. Ayesha istahti leposohvalleen ja käskettyään Jobin Billalin poistua hän viittasi palvelijoitaan sytyttämään lamput. Tämän tehtyään tytöt poistuivat syvään kumartaen, paitsi yhtä, joka oli hänen suosituin kamarineitsyensä. Me kolme, Ustane, Leo ja minä, seisoimme sivulle vedettyjen verhojen kohdalla, Ustane paran ollessa meistä hiukan kauempana vasemmalla.
"No Holly", virkkoi Ayesha vihdoin, "sinähän kuulit sanani, kun käskin tuon niskurin" -- hän viittasi Ustaneen -- "mennä täältä iäksi matkoihinsa ja juuri sinun pyynnöstäsihän minä säästin hänen kurjan henkensäkin. Miten siis selität osallisuutesi tapaukseen, jonka äsken näin ulkona kuutamossa? Vastaa heti ja oman itsesi tähden minä neuvon sinua puhumaan totta, sillä en aio sietää valheita tässä asiassa."
"Jouduin paikalle aivan sattumalta", vastasin minä. "Muuta en tiedä, oi kuningatar."
"Minä uskon sinua, oi Holly", vastasi Ayesha kylmästi, "ja sinulle onkin hyvä kun sen teen -- silloin on tyttö ainoa syyllinen."
"Minä en voi ymmärtää hänen mitään rikkoneen", keskeytti Leo. "Hän ei ole toisen miehen vaimo ja hän on ottanut minut miehekseen tämän kamalan maan vanhan sitovan tavan mukaan. Kuka on siis joutunut kärsimään? Ketä vastaan hän on oikeastaan rikkonut? Jos hän on kerran pahoin tehnyt, niin minä olen menetellyt samoin, ja jos häntä rangaistaan, niin rangaistakoon myöskin minua. Paina mieleesi, hyvä rouva", jatkoi Leo raivostuen yhä enemmän, "että jos käsket noiden mykkien roistojesi vielä kerran koskea tyttöön sormellaankaan, niin minä jauhan heidät paikalla nuuskaksi!" ja hän olisi leimuavasta katseestaan päättäen varmasti pitänytkin sanansa.
Ayesha kuunteli hänen sanojaan jäätävän kylmästi ja sanoi sitten ankarasti Ustanelle:
"Mitä sinulla on puolustukseksi sanottavaa, nainen? Sinä ajattelematon ruohonkorsi, sinä höyhenheikko ihminen, joka aioit tyydyttää intohimosi vastoin minunkin kaikkivoipaa tahtoani. Sano, miksi et totellut käskyäni, vaan jäit tänne, ja minä tahdon koettaa ymmärtää sinua."
Silloin minä näin siveellisen rohkeuden ja pelottomuuden mitä suurenmoisimman ilmauksen. Tuo tuomittu tyttö parka, joka tiesi varmasti mitä hän saattoi odottaa hirmuiselta kuningattareltaan, jonka hirveätä voimaa hän jo oli saanut katkerasti tuta, kokosi nyt kaikki voimansa voidakseen suuressa epätoivossaan vastata arvokkaasti ja arkailematta kuningattaren kysymykseen.
"Oi, kuningatar", vastasi hän suoristautuen täyteen mittaansa ja hellittäen leopardin nahan hartioiltaan, "minä jäin tänne sentähden, että minun rakkauteni uhmaa kuolemaakin. Ilman tätä valittuani olisi elämäni iloton ja kolkko ja minä kuolen ennenkuin luovun hänestä. Ymmärrän viimeisen hetkeni tulleen, mutta olen samalla iloinen, että uskalsin henkeni rakkauteni tähden, sillä rohkeuteni tuli monin verroin palkituksi, kun armaani syleili minua ja sanoi minua vieläkin rakastavansa."
Ayesha liikahti hermostuneesti, mutta rauhoittui jälleen.
"Minä en osaa loihtia", jatkoi Ustane hänen sointuvan äänensä kaikuessa täyteläisenä luolan korkeassa holvissa, "enkä minä ole kuolematon, mutta naisen sydän on kyllin raskas painuakseen syvienkin vesien pohjaan ja naisen silmät näkevät tarkoin sinunkin huntusi lävitse, oi kuningatar!"
"Kuule: minä tiedän sinun rakastavan tätä miestä ja minut tieltäsi raivataksesi sinä olet päättänyt tuhota minut. Niin, minä kuolen ja häivyn pimeyteen tietämättä itsekään, minne minä joudun. Mutta tämän tiedän. Sisimmässäni pilkottaa valo, jonka loisteessa näen totuuden. Minä tiesin jo silloin, kun ensimmäisen kerran näin herrani", hän viittasi Leoon, "että kuolema olisi hänen häälahjansa minulle, mutta minä en kääntynyt takaisin, vaan olin valmis maksamaan hinnan ja katso, minä seison jo aivan kuoleman kynnyksellä. Minä tiedän myöskin, ettet voita mitään rikoksellasi. Hän on minun ja vaikka sinun kauneutesi olisi häikäisevä kuin aurinko tähtiin verraten, niin häntä et milloinkaan omista, vaan hän on iankaikkisesti minun. Silmiisi hän ei milloinkaan katso eikä hän sano sinua konsanaan puolisokseen. Sinä olet jo tuomittu", lausui tyttö juhlallisesti kuin jokin haltioitunut ennustaja. "Minä näen sinun --"
Kimeä kirkaisu, joka ilmaisi sekä raivoa että kauhua, keskeytti tytön. Käännyin sinne päin ja näin Ayeshan nousseen ja seisovan käsi ojennettuna Ustanea kohti, joka oli äkkiä vaiennut. Katsellessani tyttö parkaa minä huomasin hänen piirteensä jäykistyvän sanattomasta kauhusta ja hänen katseensa käyvän tuijottavaksi. Ollessamme vielä Billalin luona olin nähnyt saman kauhistuneen ilmeen tytön kasvoilla, kun hän keskeytti rakkaudenhymninsä Leolle. Huulien tuskallisesti vavahdellessa hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkeiksi.
Ayesha ei sanonut sanaakaan, vaan vapisi kuin haavan lehti. Käsi yhä ojennettuna hän näytti rävähtämättä tuijottavan uhriinsa ja painaen käsillään päätänsä Ustane kirkaisi äkkiä läpitunkevasti ja pyörähtäen pari kertaa kaatui lattiaan kuin salaman iskusta. Leo ja minä syöksyimme heti hänen luoksensa -- tyttö oli kuollut. Tuo peloittava _Hän_ oli surmannut hänet järkyttävällä tahdonvoimallaan tahi jonkun salaperäisen sähköilmiön avulla.
Leo ei käsittänyt heti täysin, mitä oli tapahtunut, mutta kun asia selveni hänelle, olivat hänen kasvonsa hirveät nähdä. Hän nousi hampaitaan kiristellen ja heittäytyi käheästi karjaisten yhdellä hypyllä Ayeshan kimppuun. Mutta Ayesha oli varuillaan ja ojensi kätensä Leoa kohti, joka kavahti hoiperrellen takaisin ja olisi kaatunut, ellen minä olisi käynyt häneen käsiksi. Hän kertoi myöhemmin, että hänestä oli tuntunut kuin hän olisi saanut rintaansa voimakkaan iskun, joka lähetti hänet hoiperrellen takaisin ja otti häneltä kokonaan sisun pois.
"Jos pelästyit tuomiostani, oi muukalainen, niin anna minulle anteeksi", sanoi Ayesha ystävällisesti Leolle.
"Antaako sinulle anteeksi, senkin paholainen!" ärjyi Leo parka väännellen käsiään tuskissaan. "Antaako sinulle anteeksi, syöjätär! Minä tapan sinut, jos vain suinkin voin!"
"Ei, ei", vastasi Ayesha yhtä lempeästi, "sinä et ymmärrä minua ennenkuin kuulet selitykseni. _Sinä_ olet minun rakastettuni, minun sorea ja väkevä Kallikratekseni, jota minä olen odottanut kaksituhatta vuotta, ja kun sinä vihdoinkin tulit, niin asettui tämä nainen", hän osoitti ruumista, "meidän väliimme ja sentähden minä raivasin hänet tieltäni, oi Kallikrates."
"Sehän nyt on kirottu valhe", tiuskaisi Leo, "että minä olen Kallikrates. Nimeni on Leo Vincey ja minun esi-isäni oli jokin Kallikrates -- ainakin minä uskon niin olleen."
"Sinäpä sen sanoit -- Kallikrates oli esi-isäsi ja siis olet sinä, juuri sinä, maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates -- ja minun katkerasti kaivattu rakastettuni."
"Minä en ole Kallikrates eikä minulla ole kanssasi mitään tekemistä. Ennen rakastaisin jotakin helvetin paholaista kuin sinua, sillä hän olisi varmastikin sinua parempi."
"Niinkö sanot -- niinkö sanot, Kallikrates? Siitä on jo kulunut pitkä aika, kun minut viimeksi näit, ettet ehkä enää muista minua. Olen vieläkin hyvin kaunis, Kallikrates!"
"Minä vihaan sinua, murhaaja, enkä tahdo sinua nähdä. Minä en välitä sinusta rahtuakaan, olitpa miten kaunis hyvänsä, ja minä tapan sinut heti sopivan tilaisuuden sattuessa. Paina tämä visusti mieleesi, senkin paha henki!"
"Hyvin lyhyen ajan kuluttua olet kuitenkin polvistuva eteeni ja vannova rakastavasi minua", sanoi Ayesha suloisesti ja hiukan ivallisestikin naurahtaen. "Pankaamme sinut pienelle koetukselle tämän kuolleen tytön ääressä, joka rakasti sinua."
"Katsele minua nyt, Kallikrates!" ja samassa Ayesha antoi huntunsa pudota, seisoen edessämme häikäisevän kauniina ja jumalallisen viehkeänä lumivalkoisissa vaatteissaan kultainen vyö uumillaan. Hän oli ihana kuin Välimeren vaahdosta kohonnut Venus tahi marmorista noussut Galatea. Oli kuin jokin näiden hautakammioiden kirkastettu henki olisi ilmestynyt eteemme. Syvillä ja ihmeellisillä silmillään hän katseli Leoa, jonka nyrkit aukenivat vähitellen ja kasvojen jännitys laukesi tuon lamauttavan katseen vaikutuksesta. Minä näin hänen hämmästyksensä muuttuvan ihailuksi ja sitten intohimoiseksi kaipaukseksi. Mitä enemmän hän koetti taistella tuota tenhoa vastaan, sitä voimakkaammin näin Ayeshan yliluonnollisen kauneuden sokaisevan hänet ja valtaavan kokonaan hänen sydämensä. Tämänhän minä kyllä tunsin. Eihän siitä ollut kauankaan, kun minä, joka olen Leoa kahta kertaa vanhempi, sain kokea samaa. Sama taistelu riehui nytkin minun sydämessäni, vaikka Ayesha ei katsonutkaan minuun, ja minun täytyy suureksi häpeäkseni tunnustaa, että minä olin sillä hetkellä raivoisan mustasukkainen. Olin aivan karkaamaisillani Leon kimppuun. Tuo nainen oli sekoittanut ja melkein tuhonnutkin kaikki siveyskäsitteeni ja minä vannon, että samoin olisi käynyt jokaisen, joka olisi nähnyt hänen yli-inhimillisen kauneutensa. Mutta minä onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni -- en tiedä miten -- ja kohdistin kaiken huomioni kohtauksen päähenkilöön.
"Oi, suuri Jumala!" huohotti Leo, "oletko sinä nainen?"
"Niin olen -- vain tavallinen ihminen -- ja sinun oma rakas puolisosi, Kallikrates!" vastasi Ayesha ojentaen norsunluunvalkoiset, sanoman kauniit kätensä häntä kohti ja hymyillen niin suloisesti, että sydäntäni vihlaisi.
Leo ei voinut irroittaa katsettaan hänestä ja minä huomasin Leon alkavan hitaasti siirtyä häntä kohti. Mutta yhtäkkiä Leo pysähtyi väristen kauhusta. Hän oli sattumalta koskettanut jalallaan Ustane-raukan ruumiiseen.
"Kuinka voin minä sinua lähestyä?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. "Sinähän olet murhaaja ja hän rakasti minua."
Huomattakoon, että hän oli jo unhottanut rakastaneensa tyttöä.
"Mitäpä siitä", vastasi Ayesha hiljaa ja hänen äänensä muistutti leppoisan yötuulen viihdyttävää huminaa puiden latvoissa. "Jos olen rikkonut sinua vastaan, niin sovittakoon kauneuteni syntini, sillä rikokseni johtui rakkaudestani sinuun. Unhota siis iäksi, mitä äsken tapahtui, ja tule luokseni, oi Kallikratekseni." Hän ojensi kätensä kerran vielä ja kuiskasi kiehtovasti: "_Tule!_"
Minä huomasin taistelun riehuvan Leon sydämessä -- näin hänen yrittävän kääntyä pakoonkin, mutta Ayeshan ihmeelliset silmät sitoivat hänet lujemmin kuin rautaiset kahleet. Tuon naisen lumoava kauneus, raudanluja tahto ja hehkuva intohimo musersivat hänen vastarintansa perinpohjin -- niin, hän ei muistanut enää murhattua rakastettuaan, jonka ruumiin ääressä hän vieläkin seisoi. Mutta kiusaaja olikin yli-inhimillinen ja hänen kauneuttaan ei voinut kukaan kuolevainen vastustaa.
Kun katsahdin jälleen ylös, näin Ayeshan lepäävän hänen sylissään ja heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään, intohimoiseen suudelmaan. Rakastettunsa ruumis alttarina Leo Vincey vannoi siis uskollisuudenvalan tämän murhaajalle -- kaikki kunnian vaatimukset unhottaen hän antautui kokonaan tämän valtaan. Ihmisillä, jotka kunniansa noin unhottavat ja antavat intohimojen palon tukahduttaa kaiken siveellisyyden tunnon, ei ole tässä eikä tulevassakaan elämässä pelastuksen toivoakaan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin, ja joka tuulta kylvää, hän myrskyä niittää! Intohimojen hehkuvan punainen unikko kuihtuu kerran ja satona korjataan vain kyllästymisen ja vastenmielisyyden okaisia ohdakkeita.